keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pelottaako? Jännittääkö?

Pelottaako tai jännittääkö synnytys? -kysymyksen kuulee varmaan jokainen odottava äiti useamman kerran ja loppua kohti aina tihenevään tahtiin. Mua ei haittaa, vaikka kysellään. Kerron kyllä mielelläni ja näin loppua kohden oon oppinut kertomaan ihan rehellisestikin, heh. Läheskään aina en epärelevanteista peloista ole osannut tai halunnut puhua. Vaan nytpä puhun ja ihan täällä blogissakin. Oikeastaan peloista vähän laajemminkin, kun vain synnytyksen osalta. Vastaus saattaa päivästä riippuen vähän poiketa. Kuten jokainen tietää, pelokkaat ajatukset saattaa siihen taipuvaisella hieman lähteä laukalle.

Itse myönnän olevani huolehtimaan taipuvainen ihminen, joskin ulospäin tosi reipas. Tästä oon ihan tietoisesti yrittänyt pois. Sekä liiallisesta huolehtimisesta että reippaudesta. Pikkuhiljaa oon elämässä oppinut, että ne on aika pitkälle käsikädessä kulkevia asioita. Mitä paremmin osaa näyttää huolia ja pelkoja ulospäin, sitä vähemmän ne sisältäpäin vievät voimia. Mitenkään hallitsevaa ei huolehtiminen ja murehtiminen kuitenkaan ole. En (myönnä) googlettavani diagnooseja ja sitä rataa. Tosin en tiedä, jos ammatinvalinta olisi ollut toinen, olisinko juuri se nainen siinä yhdessä mainoksessa, joka googlettaa itselleen lepran. Tieto toisinaan lisää tuskaa, mutta aika usein se sitä myös helpottaa.



Pitkin raskautta mulla on ollut vaiheita, kun on iskenyt menettämisen pelko. Ensimmäisellä kolmanneksella tuli tietysti paljon mietittyä, että selviäähän siitä "kriittisesta ajasta" yli. Toisen ja viimeisen kolmanneksen aikana on ollut muutama "isompi vaihe" liittyen menettämisen pelkoon. Aika usein sen on laukaissut joku uutinen tai juttu, jonka oon päätynyt lukemaan. Vauvan liikkeet olen tuntenut hyvin aika varhaisesta vaiheesta saakka ja neuvolan mukaan kyseessä on myös varsin virkeä vauva. Hiljaisempiakin päiviä on kuitenkin ollut ja ne on joskus aiheuttanut harmaita hiuksia. Vaikka liikelaskenta on aina täyttynyt helpostikin, on joskus ollut vaikea rauhoittaa itsensä siitä huolimatta. Mitään henkilökohtaista menettämisen kokemusta mulla ei tässä taustalla ole. Toisaalta aina sekään ei auta, sillä päässä on käynyt ajatus, että voiko kaikki tosiaan vain mennä näin hyvin? Joskus taas pakahduttavan onnentunteen jälkeen iskee se menettämisen pelko. Entä jos kuitenkin käy jotain? Nää ei tietysti ole milläänlailla relevantteja ajatuksia, mutta lienee monille tuttuja.

Synnytystä oon luonnollisesti miettinyt tosi paljon. Oon myös selvittänyt paljon asioita itse. Mitään synnytysvalmennusta tämä kotikunta ei tarjoa, kuin videoiden muodossa.  Omalla kohdalla ehkä eniten pelottavinta on kontrolli ja sen mahdollinen menettäminen. Tieto on selkeästi auttanut tähän. Suurimman ajatustyön oon tehnyt vauvan selviämisen suhteen. Ratkaisevin ajatus on ollut se, että jos kerran luotan itseeni, niin miksi ihmeessä en luottaisi myös vauvaamme? Tuo ajatus on ollut oikeastaan kaikista kantavin, sillä totta kai häneen luotan. Tällä hetkellä (ja oikeastaan tovin aikaa) suhtaudun tulevaan synnytykseen todella luottavaisin mielin.


Luottavaisesti suhtaudun tulevaisuuteen muutenkin. Neuvolan terkkakin sanoi, että mun kasvoille leviää todella onnellinen ilme, kun jutellaan ajasta jolloin vauva on jo syntynyt. Kieltämättä sitä aikaa odotan päivä päivältä malttamattomammin. Kun pääsisi siihen normaaliin elämään takaisin, niin luonnolliselta se tuntuu. Huolia ja pieniä pelkoja on tähänkin jossain vaiheessa sisältynyt; kuinka minä pärjään? Nukutaanko meillä enää koskaan? Kukaan? Ei raskausaika kuitenkaan suotta kestä noin yhdeksää kuukautta. Jokaisella ajalla on merkityksensä sekä henkisen että fyysisen kasvun kannalta. Uudenlaisiin huoliin on varmana syytä tottua. Saahan niitä olla, kunhan eivät liioiksi ala hallitsemaan mieltä.

10 kommenttia:

  1. Hyvin se menee niin synnytys kuin synnytyksen jälkeen, luonto hoitaa työnsä uskomattomalla tavalla :) Ihanaa loppuodotusta! Terkuin Susanna

    VastaaPoista
  2. Mua ei tuo eka kolmannes pelottanut vaan olin jotenkin tosi luottavainen, että keskenmenoa ei tule. Muuten oon kyllä miettinyt (murehtinut) kaikkea mahdollista: miten me selvitään kahden koiran ja pienen vauvan kanssa jos ei saada nukkua, pääseekö ikinä enää liikkumaan, kuinka kipeää synnytys käy, mitä jos jotain menee vikaan synnytyksessä, mitä jos imetys ei onnistu, miten osataan hoitaa vauvaa? Oon huomannut, että murehdin aina yhtä juttua muutaman päivän, ehkä googlailen vähän ja sitten se unohtuu. Nyt on pääkopassa onneksi aika rauhallista :) Tsemppiä sulle loppumetreille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nukkumisjuttuja itekin on tullut kelattua. Sama juttu mulla, että muutama päivä menee ja sitten asia saattaa unohtua. Esim. toksoplasmaa murehdin alkuraskaudesta ja neuvolan terkka sano heti, et hän voi kyllä laittaa lähetteen verikokeeseen, jos se helpottaa ja sitten en meinannut enää muistaa mennä koko kokeeseen.. :D.

      -Kiitos :).

      Poista
  3. Hyvin synnytys menee! Luottavaisin mielin niin on helpoin myös rentoutua ja antaa kropan hoitaa asiaa niin kuin sen kuuluu! Vauvaan luottaminen onkin sellainen mitä en ite ajatellu, mut nyt tuntuu ihan hölmöltä et miksen, kun kyllähän sekin osaa hommansa hienosti! Levollisia viimeisiä aikoja! :)

    VastaaPoista
  4. Se on niin jännä tämä ihmismieli. Niin helposti sitä ajattelee kaikkea, mikä voisi mennä pieleen, vaikka hyvin paljon suuremmalla todennäköisyydellä kaikki menee hyvin. Mutta ei siitä murehtimisesta noin vaan pääse eroon, tiedän kyllä varsin hyvin.. Hyvä, että kuitenkin puhut (ja kirjoitat) siitä, miltä tuntuu! Tsemppiä viimemetreille! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Niinhän se on ja aika usein turvaan tuohon ajatukseen just. Aika epätodennäköistä on se lottovoitto negatiivisessakaan mielessä :D.

      Poista
  5. Olipa kiva ylläri bongata tää sun blogi �� pelko ja huoli raskausaikana on vaan "kasvamista" äitiyteen,ne kun seuraa aina ja kaikkialle �� toki huoli helpottaa tai muuttaa muotoaan lapsien kasvaessa,itse huomaan että 3 lapsen äitinä meidän junioriin on osannut suhtautua "rennommin" sekä raskaana ollessa että muutoin �� esikoisen joka on jo "esimurkku" ikäinen neitokainen huoli,jännitys on seurannut aina kaikkialle �� T:ex työkamusi keskisuomalaisen ajoilta ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eiköhän tästä ala uudenlaiset huolet ja murheet :). Taidan tietää kuka oot :D.

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3