Terveydenhuoltojärjestelmä vai sairaudenhuoltojärjestelmä?

Ennen kuin aloitan (kohtalaisen pitkän) paasaukseni terveydenhuollosta mun täytyy sanoa, että pääsääntöisesti oon kyllä saanut ihan tosi hyvää palvelua aina. Pääosin oon käyttänyt joko julkisen sektorin palveluita tai työterveyshuoltoa. Muutaman kerran näiden urheilujuttujen myötä olen käyttänyt lääkäripalveluja yksityissektorin puolelta. Tosin oon kyllä elämässäni joutunut aika vähän (onneksi!) käyttämään ylipäänsä minkäänlaisen terveydehuollon palveluja, joten mistään laajasta kokemuspohjasta ei voine puhua. Viisi vuotta sitten leikattu olkapää on ainoa juttu, jota edeltävästi täytyi enemmän käydä tutkimuksissa/lääkärissä. Sitten on jotain "satunnaisia perusprobleemia" (niinkuin lähes kaikilla meistä) ja migreenilääkereseptin uusimista, siinäpä ne. Tuo olkapääasia hoidettiin varsin mallikkaasti silloisen työterveyshuollon puitteissa aina magneettikuvaan saakka, josta homma eteni sairaanhoitopiirillä niin ikään varsin mallikkaasti. Kaupungin työntekijänä tuo työterveyshuolto on ihan tosi suppeaa ja tuntuu, että juuri mikään ei kuulu niille. Kun esimerkiksi vertaa mun ja mun miehen työterveyshuollon palveluita, ei niistä voi edes puhua samana päivänä!

Oon tässä siis mietiskellyt sitä, että pitäisköhän mun varailla aikaa urheilulääkärille tuon kintun kanssa. Ja mikäli tää vaiva tulee vaan pitkittymään ja pitkittymään, niin toki aion niin tehdäkin. Hienoista edistymistä on kuitenkin tapahtunut ja oon miettinyt, että ehkei mun ihan vielä kannata kaivaa kuvetta kuullakseni, että ole kärsivällinen. Nyt kuitenkin Finlandia Maratonin lähestyessä olisi tarvetta ollut lääkärintodistukselle ja kuten olen aiemmin täällä blogissa arvellutkin, niin säätämiseksihän sekin meni. Soittelin tuossa viime viikolla asiasta työterveyshuoltoon ja sieltähän tuli kehoitus mennä omaan terveyskeskukseen. Totesin jo saaneeni omasta terveyskeskuksesta kehoituksen olla yhteydessä työterveyshuoltoon. Eli jälleen kerran pompottelua, eikä kokonaisvaltaisesta hoidosta tietoakaan.

Kysyin vastaanottovirkailijalta mielipidettä siihen, että kun olen nyt neljä ja puoli kuukautta kärsinyt kantapään kivusta, hoitanut sitä kaikin keinoin ja käynyt omakustanteisesti fysioterapiassa, niin mihin he vetävät rajan siinä milloin on oikeus saada julkisen sektorin palveluita. Että vaikka tää kipu nyt varmaan eniten liittyy mun harrastukseen, niin kyllä se liittyy myös työhön (ainakin päivinä jolloin pitää olla paljon jaloilla) ja elämään ihan muutenkin, kuin vain harrastusmielessä. Koska tää vaiva on näin pitkittynyt, niin jonkunhan tässä on jossain vaiheessa otettava kantaa siihen, onko aihetta jonkinlaisiin jatkotutkimuksiin. Tuo virkailijahan oli siis todella mukava ja ystävällinen ja hän sanoi voivansa minulle tuolla perustein kiireettömän ajan varata, jolloin sitten samalla voisin pyytää, että josko lääkäri tuon todistuksen kirjoittaisi. Kaikenkukkuraksi mua nyt jotenkin muka hävettää sitten mennä sinne! Hemmetin hemmetti. Miks ihmeessä muka hävettää ottaa vastaan lääkärin apua, jos on yli neljän kuukauden ajan kärsinyt enemmän tai vähemmän kivuista. Varmaan sitten siksi, kun tuossa nurkan takana ei kuitenkaan infarkti (toivottavasti) kolkuta. Tyhmä tyhmä minä!

Tiedän ihmisiä, joiden kipuiluja esim. selässä tai yläraajoissa hoidetaan mukisematta työterveys- tai perusterveydenhuollossa. He ovat säännöllisen epäsäännöllisesti sairaslomalla työstään. On tullut vastaan jopa tapauksia, että ollaan sairaslomalla olkapääkivun vuoksi ja samaan aikaan laskettelulomalla. Tai selkäpotilaana hypätään ympäri huvipuistolaitteita. En halua tuomita kenenkään kipua tai sairaslomaa aiheettomaksi (jokin syy sille sitäpaitsi aina on!), enkä myöskään tehdä itsestäni marttyyriä. Mulla on kuitenkin tosi pitkälle asenne, että arki kuntouttaa. Jos suinkin voin tehdä työtä, niin teen. Mielelläni. Joskus, tai oikeastaan nyt tämän asian kanssa, on kuitenkin tuntunut, että ainoa häviäjä tällä asenteellani olen minä itse. Siitä huolimatta en tuosta asenteesta aio tinkiä pätkän vertaa ja siitä olen todella ylpeä. Onko ihmisen tosiaan sairaslomailtava saadakseen jonkinlaista apua tai palvelua?

Enkä mä tuolla edellisellä esimerkillä todellakaan tarkoita sitä, etteikö edellämainituista syistä olisi usein sairasloma paikallaan! Olisin itsekin ihan varmasti sairaslomalla, jos tarve olisi! Valitettavasti (tältä kantilta asiaa tarkasteltuna) vaan olen nyt pärjännyt työssä tämän homman kanssa ihan hyvin. Sen ei silti mun mielestä saisi tarkoittaa, että yhtä kuin mitään vammaa ei olisi olemassakaan. Enkä myöskään todellakaan tarkoita sitä, että sairaslomalla tarvitsisi maata kotona. Ei, päinvastoin. Täytyy tehdä asioita, jotka edesauttaa kuntoutumista. Ja kaikenlainen tilannetta pahentamaton liikunta ja aktiviteetti on kotiin päin.

Fyysisestä ja henkisestä terveydestään huolehtinut perusterve ihminen on saanut osaltaan rakkaan harrastuksen kylkiäisenä rasitusvamman, niin terveydenhuoltosektorilla se muuttuukin sitten siksi huonoksi ihmiseksi. Sen sijaan toisenlaisen elämäntavan seurauksena saatuja "rasitusvammoja", eli nyt vaikka insuliiniresistenssiä ja korkeaa verenpainetta, hoidetaan kuin viimeistä päivää vaikka potilas itse ei laittaisi tikkua ristiin oman hyvinvointinsa eteen. Terveydenhuolto sananakin muuttuu sairaudenhuolloksi! Tottakai korkeaa verenpainetta tulee hoitaa ja näin ehkäistä mittavampia riskejä, kuten sitä sydäninfarktia. Entäpä jos kuitenkin ihan vähän enemmän panostettaisiin niihin perusterveisiin ihmisiin, niin olisiko niin paljoa painittavaa noiden toisenlaisen elämäntavan seurauksena tulevien rasitusvammojen kanssa?

Vaikea tämän tarkemmin selittää tämän kirjoituksen pointtia, mutta toivottavasti siitä joku sai kiinni :). Tarkoituksenani ei ole myöskään (todellakaan!) väheksyä kenenkään terveydellisiä huolia tai hoidon tarvetta. Jokatapauksessa nää asiat on muutaman kerran tässä kuluneiden kuukausien aikana mietityttänyt. Onneksi oon tällä alalla itse ja toivottavasti voisin edes millin verran työlläni vaikuttaa asioihin. Jos en muuta, niin olemalla ystävällinen ja ymmärtäväinen. Eikä tämän asian suurimpana ongelmana varmasti olekaan terveydenhuoltoalan henkilöstön asenteet vaan järjestelmän asenteet (ja joo joo, resurssit). Myös asiakkaiden ja potilaiden omilla asenteilla on merkitystä, joten pois minusta tuo aiemmin mainittu häpeily! Ihmiset sen järjestelmän kuitenkin luo, joten vaikutusmahdollisuuksia kyllä on!