(Juoksu)arki on talossa

Juoksu sujuu, edelleen, ilman sen kummempia tuntemuksia. Toissa viikolla juoksin sen 21 kilometriä, jota blogissa jo kerkesin tuuletella. Viime viikon kilometrit oli 25 ja tällä viikolla tähtäin on 30 kilometriä. Maanantaina juoksin vitosen ja tänään 15 kilometriä paahtavassa helteessä. "Lenkillä...", lukee keittiön pöydällä olevassa lapussa. Tuntuu, kuin arki olisi vihdoin ja viimein palannut taloon.

Viime viikolla juoksin Laajavuoren takamailla kuntokympin. Juostessani mietin, koska viimeksi täällä juoksuaskelin olen liikenteessä ollut. Peruslenkki treenatessani Vaarojen maratonille vuonna 2012. Olen toki käynyt samoja maastoja sauvojen kanssa temuamassa, mutta juossut olen siellä viimeksi tuona vuonna. Kolme ja puoli vuotta sitten. Siellä juostessa tuntui, kuin näitä vaikeuksien vuosia ei koskaan olisi ollutkaan. Kuin olisin lenkkiä juossut viime viikolla. Metsässä ehtii toki tuossa ajassa tapahtua paljon. Laajiskin on muuttanut reitin eriksi sitten vuoden 2012, mutta minä uskollisesti kuljen samaa lenkkiä. Soisella takasuoralla on edelleen samat kannot, kivet ja puupalikat joiden päälle astumalla lenkistä selviää kuivun tossuin kotiin. Ja askelmerkit sopivat niihin täydellisesti. Ihan kuin taukoa olisi ollut vain kolme viikkoa.

Tänään kiersin Tuomiojärven. Sen lenkin olen viimeksi juossut vuonna 2014. Hatarassa yrittyksessä palata niin rakkaan juoksuharrastuksen pariin vuoden tauon jälkeen. Rantaan oli valmistunut uusia pätkiä kuljettavaksi lähempänän järveä. Leirintäalueen jälkeiseen metsikköön oli rakenteilla kerrostaloja ja ennen omaan silmään liian uusi Haukkalan alue oli vanhoilta osiltaan jo hyvin kotoisan näköinen. Onko siitä todella niin kauan? Muutama päivä sitten soitin Jlle. Milloin mennään lenkille? Keuruulle, varttimaratonille? Jotain vähän pidempää siivua? Perjantaina. Perjantain perinteinen pitkis. Vhintään kerta kahteen viikkoon kimpassa. Nyt tuli vaan vähän pidempi tauko näihin perinteisiin.

Välillä tuntuu vaaralliselle olla näin hemmetin fiiliksissä. Näiden vuosien aikana, tarkalleen ottaen kaksi vuotta sitten, on päästy pidemmällekin ja taas tipahdettu alas. Toisaalta taas kaiken fiilistelyn takana on kuitenkin tämä hetki just nyt. Juostut lenkit, ei tulevaisuudessa juostavat. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että kolmen vuoden vastustus on kolmessa viikossa pyyhkäisty pois, niin kieltämättä tuo aika on kasvattanut. Nimenomaan juoksuharrastajaa ilman juoksukilometrejä.

"Viel ku lanka lampussa hehkuu Kaikki kuittaa kun haippi huippaa Mut joskus viimeinen valo sammuu Koita muistaa tää ei oo ikuista"

Tuo JVG:n biisi on soinut valehtelematta jokaisella juoksulenkillä. Jätkät on tehnyt kappaleen ehkä ystävyydelleen ja menestykselleen musiikkibisneksessä. Mulle se on biisi ittestä ja harrastuksesta. Eikä se ole negatiivista vellomista siinä, että nurkan takana vaanii plantaarifaskiitti, nilkkamurtuma, peroneusjännevamma tai mikään mukaan vamma. Vellomista siinä, että varmasti kaikki menee mönkään. Kiitollisuutta enemmänkin.

Minne katosi (jalka)päivät?

Totta puhuen mä en ole varma onko jalkapäivät kadonneet yhtään minnekkään vai onko nykyään (lähes) joka päivä jalkapäivä. Mutta kylläpä te taidatte tietää, mitä jalkapäivillä tässä yhteydessä tarkoitan? Niitä päiviä, kun treenataan jalkoja ja vain jalkoja, failureen asti. Lähdetään salilta jalat tutisten kotiin ja seuraavana päivänä alakerrassa tuntuu, mutta vielä karmeampi todellisuus odottaa sitä seuraavana päivänä. Nämä tälläiset jalkapäivät ovat pääosin kadonneet, vaikka kyllä jalkatreeni ajoittain alakerrassa tuntuu ja övereitäkin on tullut vedettyä.

Tässä viimeisen reilun vuoden aikana mun suhtautuminen näihin ihaniin kamaliin jalkapäiviin on himpan verran muuttunut. No aika järkeenkäypää, sanoisin, jos jalka on lähes kolmasosa vuodesta jonkinlaisessa kipsissä. Tämä johtaa automaattisesti siihen, että jalkatreeni on hyvin pitkälle kuntouttavaa treeniä. Onko mitään järkeä kyykätä maksimisarjoja, jos vasemman jalan tasapaino on ihan onneton? No eipä taida olla. Laitetaan noita perusasioita kuntoon ensin ja nostellaan sitten niitä isompia rautoja.

Viimeiset viikot salikäyntejä on tullut kolme per viikko ja jalkatreenejä oon ujuttanut joka treeniin mukaan enemmän tai vähemmän. Usein kuitenkin vähemmän. Aika pitkälle kuntouttavaa toimintaa, mutta nyt olen pikkuhiljaa ruvennut lisäilemään painojakin. Siitä huolimatta oon miettinyt, että onko varsinaiset jalkapäivät siltikään tarpeellisia? Ensinnäkin, ne vie jalat moneksi päiväksi niin tukkoon ja näillä liikuntamäärillä ja harrastusinnolla mulla ei ole vaan varaa tai haluakaan olla montaa päivää viikossa pökkelöjaloin. Toisenna jalat (perinteisessä merkityksessään, en nyt tässä varsinaisesti puhu lantion hallinnasta jne. jne.) on ollut aina mun vahvin lenkki ja kehitystä tulee nopeasti, joten varmaan riittää pienempikin panostus?

Mitä sä oot mieltä jalkapäivistä? Teetkö jalkapäiviä, riittääkö kevyempikin panostus vai onko sullakin joka päivä jalkapäivä?

Lupa haaveilla -koska mä voin!

Keskiviikkona kävin tosiaan kontollikäynnillä liittyen taannoiseen leikkaukseen. Noin vaan jäi walker-ortoosi sinne lääkärin pöydälle. Peroneusjänteet on tottakai vielä todella arat ja etenkin liikeradat ulko- ja sisäkiertoon sekä plantaarifleksioon tekee kipeää ja on aika rajoittunutta muutenkin. Sielläpä ne nyt kuitenkin ovat, omilla paikoillaan ja voimaakin niistä löytyy! Dorsifleksioon sen sijaan nilkka taipuu paremmin, kuin koskaan hoitosuhteen aikana. Pohjelihaksen vapautus siis näyttäisi toimivan ja itsekin sen huomaan myös. Kävelemään lähteminen sujui paaaaljon edelliskertaa paremmin. Silloin telaluu laittoi tosi pahasti vastaan ja nilkka kipeytyi. Nyt kovilla on lähinnä "iskunvaimennusjärjestelmä", jolle ei käytännössä ole käyttöä ollut moneen viikkoon ja se tuntuu kyllä lihaksissa ja nivelissä aina lonkkaan saakka. Eilisen aamukävelyn jälkeen vasen jalka oli kuin maratontreenien pitkällä lenkillä käynyt ja tämä aamu osoitti, että vähän iisimmin, kiitos. Jalkaisin liikkumaan tottuneelle on vaan suhteellisen vaikeaa hahmoittaa sitä, kuinka pitkä matka on pitkä matka.

Leikanneen lääkärin mukaan puoli hoitoa on nyt onnistuneesti tehty, elikkä leikkaus. Puolet on vielä tekemättä, eli kuntoutus. Se on sitten mun hommaa se, mutta tottakai aion panostaa siihen oman tulevaisuuden takia ja myös siksi, että on kunnia asia hienon työn tehneitä ammattilaisia kohtaan olla mokailematta.

Siinä mä sitten tallustelin vastaanottohuoneen lattialla ihan vaan tallustelun ilosta. Ja tokihan mun oli kysyttävä se legendaarinen kysymys:
-Voinko mä vielä iha tosissaan haaveilla maratonjuoksemisesta?
-Voit,
sain vastaukseksi. Ja se vastaus tuli kuin tykin suusta. Ei epäröintiä, eikä minkäänlaista merkkiä siitä, että kysymys olis ollut millään lailla typerä. Ei, vaikka keskitin kaiken huomion lukemaan myös äänettömiä merkkejä.

Mitään rajoituksia ei käytännössä ole, mutta pallopelit ja kontaktilajit kannattaa pitää pois ohjelmasta ainakin kuukauden päivät. No eipä haittaa se, ei! Mitään äkkinäisiä liikkeitä ei siis hetkeen ja siksipä pyöräily kannattaa näillä keleillä jättää kunto- tai spinningpyöräilyksi. Myös luisteluhiihto on peroneusjänteille kuormittavaa. Hölkkää voisin kokeilla kuukauden päästä mikäli kävelylenkkeily sujuu kivuitta. Malttia asioihin ja määrien lisäämiseen, siihen kehoitettiin.

Tiedostan kyllä sen, että yhtä jos toista voi sattua. Jännä on kuitenkin huomata, että mitä enemmän on sattunut, sitä toiveikkampi ja positiivisempi osaa olla. Oon niin kertakaikkisen iloinen, enkä vaan pysty lopettamaan hymyilyä. Sairaalalla ajattelin, että koskahan joku tulee ja hakee mut psykiatriselle osastolle, kun tallailin käytäviä pitkin suupielet korvissa. Pienet jutut saa aikaan hymyn ja fiiliksen, että tekee mieli tuuletella kovaan ääneen. Kuinka ihanaa onkin seistä suihkussa ja lorotella vettä niskaan. Kuinka vaivatonta on pukeutuminen. Välillä taas menen slaavikyykkyyn lattialle ja ainoastaan siksi, KOSKA MÄ VOIN!

Terveisiä aamukävelyltä!

Joinain päivinä vaan kaikki menee nappiin!

...palaan hetkeksi eiliseen. Elikkä päivään, kun kaikki just meni niinkuin siellä kuuluisassa Strömssössä.

Aamulla...

Käytiin pikkusiskon kanssa puntilla. Sillä on kuukausisopimus kuntokeskukseen, joten ei mitenkään usein treenailla yhdessä. Aina välillä kuitenkin käydään tekeen yhdessä treeni mun kertamaksuisella salilla. Oon ihan superinnoissani siitä, että se on löytänyt liikunnan elämäänsä. Omaan silmään sen tekeminen näytti tosi hyvältä ja yleinen olemus kanssa. Eilinen aamutreeni tuotti siis tuplailon, omasta ja pikkusiskon puolesta.

Päivällä...

En tiedä kuinka innoissaan ihmiset noin niinkun keskimäärin on omasta työstään, mutta itse olen omasta tulevasta niin paljon, että olin päättänyt hakea aiheeseen liittyvän perusteoksen ihan vapaa-aikaa varten ja omilla rahoilla. Ainakin kaikki alan ihmiset tietää, että Duodecimin teokset ei ymmärrettävästikään ole mitään halpoja saatika useinkaan tarjouksessa. No, meitsin kirja oli Suuressa suomalaisessa -50% huolimatta siitä, että sisältö on ihan ajankohtainen! Hämmästys ja ilo sai varmana myyjänkin suupielet ylöspäin, niin aitoa se oli. Edullinen kirja innosti tekemään toisenkin sijoituksen, eli anatomian perusteoksen. Kuulkaa noin pienestä voi ihmisen päivä tuntua siltä, että tätä ei pilaa enää mikään! Hymy ei hyytynyt edes silloin, kun yritin ehtiä sauvoineni bussiin joka loppuviimein kurvasi nenän edestä ja meitsi hyvästä yrityksestä huolimatta myöhästyi.

Illalla...

Jarppa meni jumpalle ja vei siksi aikaa mut Seppälän kaupoille pyörimään. No ne kaupat oli nähty oletettua aiemmin, Prisma ei napannut ja mietin, että mitähän tässä sitten. Muistin tien toisessa päässä olevan Gigantin ja nopeesti googlasin olisiko mun tuleva Garmin vihdoin ja viimein siinä tarjouksessa, missä se oli ennen vähän väliä ja nyt sitä on joutunut odottamaan iät ja ajat! Mitä, mitä silmäni näkivätkään? Tarjouksessa Garmin Forerunner 610 ovh 149€ tämän viikon hintaan 99€. Eipä muuta kun jalkaa kyynärsauvaa toisen eteen ja vikkelään Giganttiin.

Harmillisesti kello oli jo niin paljon, että mitään muita to do -listalla olevia hankintoja ei enää kerinnyt tekemään, Kenotkin oli jo pelattu eikä ollut edes lottopäivä. Muuten tässä saattaisi teille kirjoitella tuore lottomiljönääri, heh! Vaatimattomana ihmisenä mulle riittää kyllä varsin hyvin nämäkin jutut.

Kontolliaikaankaan ei ole enää kuin vajaa kaksi viikkoa. Oma tuntuma on tosi vahvasti sellainen, että nilkka on parantunut tosi hyvin. Välillä tulee jopa ajatus, että onkohan tää liiottelua. Vaikka kieltämättä vihlontaa tuntuu, jos aivot jostain syystä laittaa käskyä peroneuslihaksille tai jotain sinne päin. Eli ehkä tää ei ole. Joka tapauksessa kaikenlaisia juoksuhaaveitakin on päässä alkanut enenevässä määrin pyörimään. Tiedän paljon tarinoita ja kohtaloita, missä ihmiset on joutunut tosi pitkiäkin aikoja olemaan poissa oman lajinsa parista, mutta kuitenkin vuosien ja vuosien päästä kyenneet palaamaan harrastuksensa, tai aika joidenkin tapauksessa ammattinsa, pariin. Omalla kohdalla ei kuitenkaan kyse ole kuin harrastuksesta, vaikkakin hyvin rakkaasta ja tärkeästä sellaisesta. Kyllä kärsivällisyys yleensä aina tavalla tai toisella palkitaan ja ehkä itseäkin se palkinto odottaa jo ihan oven takana. Ja joka tapauksessa, lähempänä se on koko ajan!

15 survival-vinkkiä ja paluu punttisalille!

Ensi kuussa, seitsemäs päivä, tulee tosiaan täyteen vuosi nilkkamurtumasta. Tuolloin jalka oli polvitaipeeseen saakka lasikuitukipsissä kuusi viikkoa ja yhden päivän. Tällä kertaa jalassa on walker-ortoosi yhden päivän vaajaa viisi viikkoa ja nilkan täysi mobilisointi tulee tapahtumaan yhdeksäs päivä ensi kuuta. Jarppa se yksi päivä tuumaili, että huh, huh, vuoden sisään 11 viikkoa. Ja tosiaan, onhan se pitkä aika, lähes neljäsosa vuodesta. Siihen sitten päälle kaikki sitkuttelut takaisin arkielämään ja takaisin harrastuselämään. Luulen, että mulla saattaa muutama kokemusperäinen sana olla sanottavana aiheeseen. Niimpä ajattelin koota Wannabe Juoksijan kootut vinkit leikkauksesta taikka muuten immobilisaatiosta selviämiseen.

Kumpi mono rokkaa?

Ihan alkuun haluan kuitenkin sanoa, että kyseessä on tosiaan henkilökohtaiset kokemusperäiset jutut. Suhtaudu siis kirjoitukseen siis sen mukaisella kritiikillä. Se, mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla. Eikä nää ammatista huolimatta ole myöskään sairaanhoitajan vinkkejä, vaan ihan tavallisen liikuntaa rakastavan aktiivi-ihmisen fiiliksiä tilanteesta, joka poikkeaa aika radikaalisti normaalista elämästä.

1. Älä jännitä liikoja. Tämä koskee lähinnä operaatiota edeltävää aikaa. Aina, kuten jonkun trauman, sattuessa jännittelylle ei tietysti ole aikaakaan. Jännittäminen saa aikaan vaan hölmöjä ajatuksia, kuten itse mietin, että onkohan tää leikkaus kuitenkaan tarpeellinen ja olihan se, todellakin. Tulin järkiin, kun ajattelin, että ei ne osteosynteesimateriaalit siellä jumppaamalla liiku. Päätös on kuitenkin tehty ja asiat punnittu jo leikkausjonoon asettuessa.
2. Kysy. Kysele kaikki mahdolliset asiat ennen ja jälkeen toimenpiteen. Kirjota kysymykset ja vastaukset vaikka muistiin, jos epäilyttää. Lue epikriisi läpi ammatti-ihmisen kanssa.
3. Ota kaikki kipulääkkeet mitä ikinä ohjeistetaankaan. Ja jos tuntuu ettei riitä, niin pyydä lisää! Kipua on paljon helpompi hallita ennen kuin se todella pääsee päälle. Ja sitä kipua todennäköisesti tulee. Onhan se selvä, koska kudoksia on käsitelty aika monessa tasossa, vaikka päälle päin näkyy vain haava. Liiallinen kipu ei muutenkaan ole millään tavoin eduksi paranemista ajatellen.
4. Rauhoitu, hengitä, rauhoitu. Se kipu menee kyllä pois. Jokainen päivä on edellistä helpompi. Olkapääleikkauksesta en muista niin kovia kipuja, mitä vuodentakaisesta tilanteesta tai tästä jälkimmäisestä. Itselle kaikkein tärkein sääntö on ollut rauhoittuminen ja hengittämiseen keskittyminen. Kyllä, jos kipu on oikein kovaa, myös hengittäminen menee vaivalloiseksi äheltämiseksi. Muista myös kohoasento ja kylmä. Kylmä on tuntunut itsellä lähinnä epämiellyttävältä, mutta olen jossain määrin sitä kuitenkin käyttänyt turvotuksen vähentämiseksi. Turvotus kun osaltaan lisää sitä kipua.
5. Sairaslomaile. Se on sun duunia nyt. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta toipuminen on ympärivuorokautista työtä.
6. Pidä huolta ihosta. Ensinnäkin tietty haavoista ohjeiden mukaan. Ja toisenna myös muusta ihosta. Rasvaile ja helli. Etenkin silloin, kun jalalle ei lainkaan saa varata, alkaa se tuntua omasta kropasta eronneelle osalle ja pelkkä kevyt ihon silittely on puoli taivasta. Aina ei tietysti ole mahdollista ottaa kipsiä tai ortoosia lainkaan pois, mutta onneksi nykyään se on vähän harvinaisempaa.
7. Rutiinit. Itseä on helpottanut se, että olen pitänyt rutiineita ihan tavallisissa asioissa, kuten syöminen ja nukkuminen. Lisäksi viikonlopulle jotain spesiaalimpaa juttua. Oon myös joka aamu miettinyt, mitä laitan tänään päälle ja vedellyt naamariin bb-voiteen, vaikka käytännössä olis ihan sama vaikka nujuaisin samoissa rytkyissä tänäänkin ja naamankin näkee toisina päivinä vain ja ainoastaan Jarppa. Nuo jutut vaan tekee itselle fressin olon.
8. Ulkoile. Mene vaikka parvekkeelle istumaan, jos ei ole muuta mahdollisuutta. Raitis ilma tekee kuiteskin hyvää. Tää on ehkä asia, joka itseä on eniten harmittanut. Se, että ulkoilua tulee väistämättä paljon vähemmän, mitä normaalielämässä.
9. Käytä puntaria. Enkä tarkoita painon tarkkailuun, vaan varauspainon tarkkailuun. Sain ohjeen nilkkamurtuman jälkeen fyssarilta. Kahden viikon jälkeen mulla oli ohje varata puolet vartalon painosta kipsatulle raajalle ja jos en olisi käyttänyt apuna puntaria, olisi tuo varmasti ollut tekemätön temppu. Musta tuntuu -fiilis kun ei tuossa tilanteessa todellakaan ole lähimainkaan totuutta.
10. Helpota arkiaskareita. Keksi kaikenmaailman pielavetisiä viritelmiä kotiin ja ympäristöön, mitkä ikinä helpottaakaan arkista elämää muuttuneessa tilanteessa. Näitä esimerkkejä riittäisi vaikka ja kuinka paljon!
11. Pyydä apua. Mulla on onneksi hyvä tukiverkosto. Lisäksi meillä asuu maailman kärsivällisin mies. Oon siis todellakin hyvässä asemassa. Ei tarvitse stressata sellaisista jutuista kun kauppareissut tai imurointi. Vaikeaa edes kuvitella millaisessa selviytymismoodissa kahden lapsen yksinhuoltaja olisi.
12. Tee tavoitteita. Siinä tilanteessa, kun vaikka nyt jalka on just leikattu ja oot ehkä saanut siihen jonkun trauman, ei välttämättä parhainpana tavoitteena ole maraton päivänä x. Toimii varmasti sekin, mutta kenties ne kuuluisat baby stepsit olis hyvä olla siinä rinnalla, kuten esimerkiksi se, että kykenet varaamaan jalalle sen puoli painoa. Muista myös, että tavoitteilla tulee olla hoitavan tahon siunaus eli älä höntyile. Etene myös askel kerrallaan paranemisessa ja kuntoutumisessa. Vielä akuutissa tilanteessa on turha märehtiä sitä, kuinka kauan kuntoutuminen takaisin entiseen toimintakykyyn vie, vaikka toki siihen jossain määrin kannattaa orientoitua.
13. Kuntouta itseäsi. Vaikka alkuvaiheen jumppaohjeet (esimerkiksi liikeratojen ylläpito kipsi jalassa) saattaa tuntua naurettavalta, toimi annettujen ohjeiden mukaisesti. Kuntoutuminen alkaa kuitenkin heti, eikä vasta joskus päivänä x. Muista myös, että vaikka olisit tehnyt kaikki juuri oppikirjojen ja annettujen ohjeiden mukaan, ei kaikki ole itsestä kiinni, kuten tässä omassa tilanteessa nyt. Muista pitää myös muusta lihaksistosta huoli. Esimerkiksi kyynärsauvojen kanssa liikkuminen äkkiseltään saattaa olla yllättävänkin raskasta. Päivittäisten toimien ergonomia on myös piirun verran kyseenalaista yhden raajan ollessa pois pelistä, joten kovilla on myös tuon loukkaantuneen/operoidun kehonosan lisäksi koko kroppa.
14. Vesijuokse tai ui. Siis sitten, kun siihen on lupa. Itsellä vesi toimi ihan sairaan hyvänä elementtinä kipsinpoiston jälkeen. Turvotus laski silmissä ja myös liikeradat oli jokainen kerta paremmat.
15. Be positive. Kliseinen ja oikeastaan ihan törkeen ärsyttävä neuvo. Mutta niin se vaan kuitenkin toimii. Ainakin useinmiten, sillä perseestähän se on ja ihan paskaa. Eli pura ne paskatkin fiilikset tarpeen tullen. Mutta älä jää vellomaan niihin, vaan valjasta vastustus voimaksi tulevaisuuteen. Myös se realiteetti on hyvä pitää mielessä, että vaikka toimintakyky on normaalia, niin se ei ole sitä ikuisesti eikä tässäkään tilanteessa ole kysymys toimintakyvyttömyydestä. Tee, mitä voit! Kasvata maailman isoin hauberi tai neulo vaikka sukat.

Sitten on tietty loppuun pakko tuuletella, että kävin tänään vähän puntilla! Ihan silleen snadisti yläkroppaa: rintaa, käsivarsia, selkää ja olkapäitä. Huomenna meinasin tehdä coretreenin. En kuiteskaan ladannut kaikkia panoksia treeniin, kunhan vaan liikutin itseäni. Leikkauksesta ei kuitenkaan ole vielä juuri aikaa ja tikitkin tulee olemaan vielä ensi torstaihin, joten ihan silläkään ei mitään hikitreeniä kannata. Jos tässä tilassa noin muutenkaan ihan hikihikeen itseään saa.

Back in runningbusiness!(?!?)!

...jos näin nyt voi sanoa ihminen, joka kykeni vain satunnaisjuoksenteluun vuosina 2013 ja 2014 (koska plantaarifaskiitti ja sen jälkitila) ja nyt vuonna 2015 on juossut peräti kaksi kertaa 3,5km lenkin about 8km/h (koska nilkkamurtuma). Aika optimistista ajattelua, väittäisin. Etenkin, kun just eilen vihoitteli tuo nilkka ekasta työpäivästä, jonka joutui lähestulkoon kokonaan olemaan jalkojen päällä. Tänään on kuiteskin hyvä päivä taas.

Aloitellaanpa nilkkamurtuman kuntoutumistilanteesta, joka on mun ja myös fyssarin mielestä ihan hyvä. Operaatiostahan on nyt aikaa kohta 4kk. Jonkinlaista liikerajoitetta on edelleenkin. Parhaiten sen huomaa silloin, kun pitäisi kävellä rappusia alaspäin. Lisäksi ihan korkealle päkiälle nousu ei vielä onnistu ja on kovasti työn alla. Vasurin tasapaino kokonaisuudessaan sekä nilkan ja jalkaterän hallinta on myös kohtuu onneton ja koko kinttu on edelleen vähän ohkaisempi verrattaen oikeaan. Kohtuu onneton on ehkä vähän liioiteltua, koska kuulemma olen kuntoutumisessani ihan hyvässä vauhdissa.

"Jalkauduttuani" siitä nälkävuosien mittaisesta kipsihoidosta, myös vanha vaiva, eli jalkaterän kiputila, on jossain määrin palannut. Positiivista on kuitenkin se, että pitkästä pitkästä aikaa oon saanut asiaan tolkullista ohjausta ja oikeasti tuntuu, ettei se ehkä ole niin suuri mysteeri, mitä vielä vuosi sitten kuvittelin. Mua ei harmita sekään tipan vertaa, että nuo "vanhat tuntemukset" ei tyystin kadonnut, koska olen ainakin osannut ottaa niitä fyssarin vo:lla puheeksi ja sitä kautta myös saanut selityksiä asioille. Edelleen elän toivossa, jopa uskossa, että sillä saralla ei operatiivisiin juttuihin tarvitsisi sittenkään lähteä.

Enää juurikaan ei ole niitä paskoja fiiliksiä siitä, että nämä viimeiset vuodet niin rakkaan juoksuharrastuksen kanssa on mennyt miten on. Niillä korteillahan se on pelattava, mitä annettu on. Ehkä tämä vammailu on ensi kesänä historiaa ja pääsee tapahtumiin juoksemaan. Tai ehkä se tapahtuu vasta monen monen vuoden päästä. Onneksi kestävyysurheilu on siitä armollinen, että tällaisena harrastajana ne parhaat vuodet voi seurata toisiaan vielä ties montako vuotta!

Mun kuntoutumisplan juoksuun on sellainen, että hölköttelen kerran-kaksi viikossa tuon  ylläolevan  3,5km mittaisen lähilenkin. Tuommoinen hiekkatie/hyväkuntoinen latupohja metsän laitamilla on selkeästi parempi, kuin polut tai asfaltti. Juoksukuntoutumisplania uudelleenarvioidaan sitten kun tuo 3,5km taittuu sellaista reippaasti alle 6min./km vauhtia ilman mitään arastelua, hassuja tai outoja tuntemuksia, pientäkään kipua tai poikkeamaa.. (ja toki tarpeen vaatiessa ei tehdä tuotakaan lenkkiä!) Ahneella on paskainen loppu, tämän koetan pitää mielessä. Voi olla, että hinkuttelen tuota lenkkiä ties montako kuukautta, mutta ompahan jonkinlainen tuntuma ja lenkki on kuitenkin sen verran lyhyt (ja vauhti hidas!) ettei mitään hallaakaan voi tehdä. Kuten todettu: pien hölkkä on hyvää luuliikuntaa ja edistää tuon murtumakohdan lopullista paranemista ja jalkaterässähän ei mitään ole rikki, se on magneetissa todettu.

Tällä hetkellä tilanne on tämä:

23.6. 3,51km 6:59min./km 
30.6. 3,57km 6:43min./km 

... Että ei nyt varsinaisesti back, mutta vahvasti kuitenkin tulossa!

Sekalaisia kuulumisia

Jn kanssa pyöräiltiin tänään Leppäveden ympäri. Lisäksi pyöräilin vielä illalla Vaajakoskelta kotsaan,
kun rötväsin siskon mukuloiden kanssa alkuillan heillä.

Viikon liikunnat:

ma: sali 1h10min.
ti: sali 55min.
ke: pyöräily 1h5min. + core 25min.
to: core+muuta -kotijumppa 30min.
pe: pyöräily 1h20min.
la: ---
su: 1h50min. + 50min.
yht: 8h5min.

Jn ja vaimonsa luona oltiin safkaamassa perjantaina. Herkutellessa meni kyllä tällä kertaa myös lauantai
ja vähän sunnuntaikin. Huh.

Arkipäivät meni taas tosi nopsaan ja niin meni viikonloppukin. Huomenna alkais viimeinen viikko harkkaa ja kesäkuussa olisikin aika pakertaa opparia joka ikinen päivä ja monen monta tuntia. Heinäkuussa menen vanhaan työpaikkaani sairaanhoitajaksi ja syyskuun puolen välin tietämillä alkaa sitten se harkka, joka tältä keväältä jäi tuon murtuman vuoksi suorittamatta. Jouluun mennessä paperit kouraan ja marraskuun töistä ei ole vielä minkäänlaista hajua. Eniten jännittää se, kuinka tuota opparia jaksan puskea. Jotenkin nimittäin tuntuu, että jonkinlainen vastareaktio on ollut meneillään koko kevään. Ensin tahkoin pari vuotta hullun lailla opintopisteitä (85op/vuosi) ja nyt nuo viimeiset 40 pinnaa vie sitten varmaan kolmannen vuoden.

Juotiin maanantaina opiskelukaveri Mksen kanssa tsufeet ja tavattiin oppariohjaajat. Tuo smoothie on kyllä hyvä,
vaikken yleensä välitä banaanin mausta missään vastaavassa.

Nilkan eteen on taas tehty kovasti töitä ja tulokset kyllä myös näkyy. Mainosikkunoiden ohi kävellessä se näyttää ihan normaalilta, kävely nimittäin. Tuntemus kyllä on sellainen, että tuo kipeä jalka tekee ihan hurjasti töitä. Etenkin jalkaterän pienet lihakset väsyvät ja käyvät helläksi. Täytyy kyllä myöntää, että jos vaihtoehtona on hikitreeni salilla ja onneton kävely, niin kyllä se mieli vetää hypätä siihen pyörän selkään ja hikitreenin pariin. Olen kuitenkin yrittänyt kävellä töihin, kauppaan ja mihin milloinkin tuon kävelyn voi yhdistää siten, että sitä ei erikseen niin tarvitse tehdä. Onnekseni myös siellä töissä tulee jonkin verran kävelyä.

Sellaista sekalaista löpinää tällä kertaa.

Päivitin tuossa viikolla blogin seurantamahdollisuudet. Blogi siis löytyy seuraavilta sivustoilta:

Bloglovin
Blogkeen
Blogipolku

Nämä ovat siis kuun lopussa sulkeutuvaan Blogilistaan verrainnollisia mahdollisuuksia seurata blogeja. Kahden jälkimmäisen sivuston blogeja pääsee etsimään ja selailemaan ilman rekisteröitymistä, mutta Bloglovin vaatii rekisteröitymisen. Lisäksi blogia voi seurata

Facebookissa

Sitten on nämä syötteen lukijat ynnä muut, joista en osaa kertoa sen ihmeemmin.

Kuntoutuskuulumisia nilkkamurtumasta.

Tämä kirjoitus tulee olemaan täynnä kuntoutusasiaa liittyen 7.3. sattuneeseen lateraalimalleolin murtumaan. Kauan on aikaa siis kulunut, vaikka silloin tietysti tuntui, että edessä tulee olemaan pitkät viikot keppien kanssa. Loppujen lopuksi aika meni kohtalaisen nopeasti ja kipsikin on ollut poissa jo yli kolme viikkoa. Kontrollikäynti ja kipsinpoisto (tai oikeastaan ortoosin) oli 20.4. eli kuusi viikkoa operaatiosta, jossa tuo murtuma korjailtiin kuudella ruuvilla ja titaanilevyllä. Siinä näin pikaisesti tiedoksi tietämättömille. Nilkkavamma tagin alta (tai klikkaa tästä) löytyy jos jonkinlaisia ajatuksia ja kokemuksia, jos jotakuta kiinnostaa.

Eipä ole pahoja turvotuksia, vaikka terve nilkka on
yähän verrattuna todella siro.

Sairaslomaahan mulle kirjoitettiin kaksi viikkoa kipsinpoiston jälkeen ja omaan työhön en kyllä olisi voinut vielä tuolloin mennä. Harkkassa pärjäsi kyllä, koska se sisältää kohtalaisen paljon istumista. Silti koulupäivistä johtuva tynkäviikko teki terää, koska ekan kahdeksan tuntisen päivän jälkeen kipu oli illalla melkoinen. Viime viikonloppuna kävely meni aimo harppauksen eteenpäin: ei enää sattunut niin kovin eikä se ollut niin omituisen näköistäkään. Nyt tämä neljäs viikko kipsinpoistosta onkin sujunut huomattavan paljon paremmin. Kipulääkkeitä käytin aika herkästi ajatuksella, että saisi mahdollisimman nopeasti normaaliksi liikeratoja. Tällä viikolla en ole kyllä enää (tai ainakaan vielä) kipulääkkeitä ottanut. Mutta ottaisin, jos tarve olisi. Pahimmat kivut kipsinpoiston jälkeen on pääsääntöisesti ollut ihan jossain muualla kuin murtumakohdassa. Eikä se ihme ole, olihan tuo jalka käyttämättä kuusi viikkoa.

Maanantaina kävin ensimmäisessä fysioterapiassa. Fyssarin mukaan tilanne ei kohdallani ole todellakaan huono, päin vastoin. Ihan superhyvä mieli tuli. Kaikenlaista jumppa- ja kävelyohjetta sain ja myös arpea pitää hieroa, koska kipeä sekä kireä arpikudos estää liikeratojen palautumista. Yleinen voimataso on kuulemma paljonkin parempi, kuin voisi kuvitella. Kannatti siis aloittaa se onnetonkin jalkapuntti niillä härveleillä heti, kun mahdollisuus oli. Tasapainoa ei ole nimeksikään ja sellaisia juttuja nyt kovaa kyytiä treenaan. Kävely on päivän rasituksessa riippuen joko ihan vähän ontuvaa tai sitten vähän enemmän ontuvaa. Parasta on kuitenkin se, että nyt tiedän missä mättää ja osaan kiinnittää siihen huomiota. Käytännössä kävelen aina täysiä, joten vauhti on kyllä sellainen juttu, eli olen edelleen aika hidas. Luulen, että kaikista asioista viimeisenä pystyn kävelemään portaita normaalisti. Nimenomaan laskeutumaan portaita. Bussista kadulle astuessa pitää huomioida, että menee kipeä jalka edellä ettei ole kadulla nenällään (taas, hah!)

Tasapainolaudandin hommasin. Toisen jalan ollessa lattialla tai
istualtaan voin sillä nitkutella tässä vaiheessa.

Kaikenkaikkiaan mulla on aika toiveikas olo. Hyvinä hetkinä osaan tämän koko murtumajutun ajatella mahdollisuutena päästä jalkaterävaivoista lopullisesti. Sikäli tilanne ja mieli on siis ihan hyvä. Tuo ennen murtumaa ollut jalkaterän lateraalisyrjän kipu vaivailee palpoidessa edelleen, kipukohta siis löytyy. Jos tulevalta faskiotomialta säästyn, on se kotiin päin, mutta jos siihen joskus myöhemmin päädytään, ei sekään haittaa. Aiotaan kuitenkin tuolla fysioterapiassa keskittyä myös siihen, kunhan tämän nilkan kanssa saadaan asiat tasapainoon. Ja kuulemma tällä hetkellä ei ole mitään syytä epäillä etteikö kuntoutus sen suhteen etenisi vauhdillakin. Niin vauhdilla, kuin tällaisissa vammoissa voi. Toivotaan, ettei takapakkia ole tulevaisuudessakaan luvassa.

Sellaista kuuluu murtuneelle jalalle.

Vuoden vappuilut, viikon liikunnat ja muita hetkiä..

Vappu se meni ilman kuoharia (muutamat siiderit kyllä, mutta hurjan varoen piti ihmispaljoudessa olla ja pitää huoli, että kaikki oli in control sataprossasesti ja kokoajan) ja ilman brunssia, mutta hauskaa oli silti. Aattona kävin safkaamassa opiskelukaverin kanssa ja äitin kanssa katsomassa Pariisin Kevättä. Olipa kuulkaa hyvä keikka. Niin kiva oli olla ihmisten ilmoilla pitkästä aikaa ja myöskin edes vähän ihmismäiset vaatteet päällä, koska pärjäsin tennareilla. Perjantaina oltiin porukalla virkkuna kaupungilla koko päivän, paitsi mun pikkuveli, joka oli vähemmän virkkuna. Aika paljon olin jaloillaan ja hyvin meni. Muutenkin tää viikko on ollut aikas hyvä, koska oon...

• ...tavannut kivoja ihmisiä
• ...oppinut vähän paremmin taas kävelemään.
• ...saanut ilmaiskäynnit sekä monnarille että uimahallille.
• ...tehnyt normaaleja asioita, kuten siivonnut ja käynyt kaupassa.
• ...koeajanut alkuviikosta parit fillarit ja loppuviikosta tehnyt kaupat sellaisesta.
• ...nauranut vatsa kipeenä jos jonkinlaisille jutuille.
• ...selvittänyt, että saan ehkä sittenkin TEHYn opiskelijavakuutuksesta sairaalalaskun.
• ...ajanut Jarpan mammaveivillä uimahallille ja takaisin.
• ...ajatellut, että nyt menee kaikki niin putkeen, että kohta kolahtaa eikä kuitenkaan kolahtanut.
• ... lisäksi tehnyt hyviä treenejä.

Ja ne hyvät treenit on:

• ma: core-jumppa 30min. (kotsa)
• ti: sali 1h5min. (selkä, kädet + jalkoja)
• ke: sali 35min. (jalat) + kuntopyörä 30min. + vesijuoksu 30min.
• to: sali 1h 20min. (rinta+olka+corejumppa)
• pe: ---
• la: crossari+soutulaite+spinningpyörä yhdistelmä 1h15min. (30+15+20) + sali 20min. (jalkapuntti)
• su: sali 45min. (koko kroppa) + vesijuoksu 30min.
• yht: 7h20min.

Kuntoutuminen etenee sillä lailla, että ontumista on edelleen. Rappusia pitää kävellä alaspäin kuin lapset ja kaikenlaisia muitakin vajavaisuuksia on ja paljonkin. Lihasvoima on kuitenkin selkeesti kasvanut tuossa vasemmassa jalassa, vaikka se edelleen on ohkaisempi kuin toinen. Jalan lihasten "käskytys" on myös edelleen tosi hankalaa, mutta parempaan suuntaan. Tänään kokeilin tosiaan myös ajaa Jarpan mammaveivillä matkan uimahallille, jonka onnistuminen lupaa hyvää työmatkoihin. Jännittävää oli se pyörälläajo ja vaikka sen pyörähankinnan teinkin, niin en yhtään tiedä milloin sillä arvaa ruveta ajelemaan. Tosiaan, huomenna olisi vakaa tarkoitus palata kokeilemaan työntekoa. Kaksi viikkoa on siis kipsinpoistosta. Kävellen ei kovin pitkiä matkoja pysty menemään, mutta työ pyörälläajon onnistuminen lisää kyllä vapauksia aika lailla.

*Jännittää!*

Viikon liikunnat ja kuntoutusindeksit

Kävin lauantaina kattelemassa juoksukisoja...

Jaaha. Laitetaanpa sitten pitkästä aikaa päivitystä viikon treeneistä. Nyt kun vihdoin ja viimein on ollut jotain muuta, kun kaksi suunnilleen tunnin kestävää yläkroppatreeniä.

• ma: ---
• ti: sali 1h + vesijuoksu 30min.
• ke: sali 1h10min. + vesijuoksu 30min.
• to: core-jumppa 40min.
• pe: spinningpyörä+soutulaite+crossari -yhdistelmä 1h (30+15+15)
• la: ---
• su: sali 1h
• yht: 6h

Ja koska ihmisten toimintoja mitataan nyt jos jonkinlaisilla indikaattoreilla, niin laitetaanpa tässä omatkin kuntoutusindeksit kehiin.

• päivä ilman keppejä: saavutettu kolmantena päivänä kipsinpoiston jälkeen
• tennari-indeksi: kokeiltu neljäntenä päivänä kipsinpoiston jälkeen, virhe!
• takakyykkyindikaattori (tää voi olla vaihtoehtoisesti myös slaavikyykkyindeksi tai puskapissamittari :D): ei sinne päinkään!
• rappuskävelymittari: ylöspäin sujuu ajatuksen kanssa, alaspäin ei lähelläkään!

Kävely on tosi hankalaa. Tuntuu, että leikkausalue on parantunut ihan jees, akilles on ruvennut toimiin ja sitä rataa. Murheenkryyni on tuossa nilkan päällä. Dorsifleksio sujuu musta ihan ok tilanteeseen nähden. Lisäksi pystyn jossain määrin nousemaan vähän päkiöillekin, mutta kun painoa pitäisi siirtää eteenpäin (kuten kävellessä kuuluu), niin nilka etuosaan käy kun puukko lyötäis sinne jonnekin keskitarsaaliniveliin, jonka seutuvilla on vaikka ja ties mitä ligamenttia, sidekudosta, jännettä sun muuta. Melkoinen on nilkan anatomia, esimerkiksi tästä voi klikata ja katsoa, jos jotakuta muutakin kiinnostaa. Vähän onkin huoli, että mitä jos siellä on jotain merkittävääkin pehmytkudosvammaa, kun eipä sellaiset rtg-kuvissa näy. Toisaalta järkiminä kyllä puhuu höyryäjäminälle, että ei kai se ihme oo vaikka sitä puukkoa lydään vähän sinne sun tänne, sen verran kauan oli jalkapolo käyttämättä. No anyway, viikko olis aikaa saada ihmismäinen kävely aikaiseksi mikäli töihin on mieli.

Treeneissä on edelleen hakemista. Aerobista tekis mieli tehdä ihan hitosti, mutta se on niin hankalaa. Paljon mikäänhän ei siis edelleenkään onnistu, mutta sen lisäksi on haettava uomiaan jalkatreenille. Tää viikko on mennytkin mitä milloinkin -agendalla, mutta kunhan selviää, miten mikäkin asia onnistuu ja kaikenlaisille kyykyille sekä maastavedoille korvaavat jutut, niin värkkäilen uuden saliohjelman. Yläkroppatreeni menee aikalailla vanhan kaavan mukaan. Haluaisin ehkä myös tehdä himpun verran erilaisen jaon. Joka kerrallle siis lihasryhmiä, jota voi huoletta päästellä täysillä ja sitten myös joka kerralle jotain jalkajuttua. Palautusajat menee mukavasti kuminauhojen ynnä muun parissa.

No mutta. Ei se auta, kun kohti uusia pettymyksiä sitten vaan... No ei vaiskaan! Uutta viikkoa päin ja hyvällä mielellä. Mukavaa viikkoa kaikille teille myös!

Kuokkalan kirmaisu -tapahtuman lähtö. Ens vuonna määkin!

Pyöräpähkäilyjen säestämä paluu monnarille!

En koko kipsiaikana käynyt monnarilla puntilla. Lähinnä siksi, että sinne oli haastava saada treenikamua ja sitten yksintreenamiseen se on himpun verran iso, eikä niin vammaisystävällinen, kun uimahalli. Eilen kyllä kävin ja on se vaan vimpan päälle kotisali! Hirvee kriisi kyllä tulee, kun valmistuu ja täytyy ehkä etsiä uusi sali hintapoliittisista syistä. Sen lisäksi, että tapahtui paluu monnarille, tapahtui myös paluu hikisen pk-treenin pariin sitten kutakuinkin seitsemän viikon takaisen hiihtolenkin. Alun alkaen mun piti polkee vaan kolkyt minsaa pyörää, mutta teinkin tunnin setin spinningpyörää, soutulaitetta ja crosstraineria.

Monnarin hikinurkka

Nilkkakuntoutujan näkökulmasta ...

• ...spinning (30min.). Ihan siis omaa tahtia ajelin, että kyllä se häjyltä tuntui, ei kuitenkaan varsinaisesti sattunut. Tekniikka oli vähän mitä oli. Aika jäykällä nilkalla poljeskelin, miten ei kyllä kuuluisi. Mutta kun väkisin ei voi vääntää. Putkelta ei myöskään juurikaan pystynyt polkemaan. Lukkopolkimia en (tod.) uskalla vielä käyttää. Kadenssi piti pitää myös aika matalalla, mutta loppua kohti sujui paremmin.
• ...soutulaite (15min.). No sehän menee täysin yläkroppaan, koska vedon ala-asentoon ei pääse. Tekee kuitenkin varmasti hyvää käydä siellä tämän hetkisessä äärinmäisessä dorsifleksiossa näinkin ja jotenkin se vaan esimerkiksi tälleen käy hyvin, kun yrittämällä yritettynä, mikä kuuluu humpan juoneen vähän väliä!
• ...crosstraineri. Kokeilin ensiksi sitä enemmän stepperin näköistä, koska kuvittelin, että jos jollain, niin sillä pystyy crossarilla menemään (en oikeastaan ajatellut, että silläkään). Kulmat oli ihan liian jyrkät ja lonkasta kiemurtelin ihan ihme kompensaatiota. No kuinka ollakaan, sillä normaalimmalla crossarilla pystyikin menemään ilman sen suurempia kompensaatioita lonkasta. Sen verran sitä kompensaatiota kuitenkin oli, ettei tämäkään nyt puhtaita pisteitä tekniikaltaan saanut.

Summasummarum. Tekniikka oli mitä oli. Lisäksi tuntemukset on jollain tapaa häjyjä. mutta ei kuitenkaan kivuliaita. Selkeesti positiivinen vaikutus kävelyyn ja nilka yleiseen liikkuvuuteen ja kolotuksiin suorituksen jälkeen. Hirvee hyvä fillishän siitä tulee. Varovaistahan se homma oli, eikä silleen uskaltanut vetää, miten normaalisti. Toisaalta kunto on niin paska, että vähempikin riittää. Seuraavalla kerralla homma sujuu varmasti taas paremmin.

Ja bonarina kävelin himaan. 2.5km ja ilman keppejä, vaikka ne olin turvaksi mukaan ottanut. Kanniskelin niitä sitten vaan mukanani. Kaikenkaikkiaan eka päivä sitten maanantaisen kipsinpoiston, kun en tarvinnut noita keppejä ollenkaan, koska aamulla olin rohkeana tyttönä lähtenyt kouluun ilman niitä. Ihan ite ja vielä linja-autolla. Jarpan kyydillä pääsin monnarille, mutta se kun joutui sitten menemään siitä töihin, niin pois piti päästä joko jalkasin tai bussilla. Matka on kanssa pidempi, mitä seitsemään viikkoon olen yhtäsoittoa liikkunut. Aikaa tuohon kahden ja puolen kilsan kotsaanpaluuseen meni huimat 52 minuuttia, ei hyvää päivää! Selkeesti kuitenkin nopeemmin, mitä toissapäivänä, kun vilkasin hyvikseen vauhtini sykemittarista (n.2km/h!). Ei sillä, että noilla varsinaisesti väliä olisi, mutta kyllä se vähän tilanteen suunnasta kertoo tällaiselle numerofriikille. Antaa hyvää puhtia, kun tietää liikkuvan yli 2,5 km tunnissa, hah!

Hei ja sitten pyörään: mitä luulette voisiko pyörän ostopäätöstä tehdä, vaikkei se pyöräily koeajossa täysin rentoa olisikaan??? Ajattelin ensi viikolla käydä koeajamassa pyörän ja tekis myös mieli ihan oikeasti ostaa se, jos se suinkin on hyvän tuntuinen ja sopivan kokoinen. Mietin vaan, että kuinkakohan paljon tuo jäykkä nilkka vaikuttaa siihen tuntumaan.

Innovaatio-vesijuoksu. Lahja kuntoutukselle!

Alvarilla on tällainen tarjouskampanja. Kaikki tarjoukset on tervetulleita hintavaan pääsymaksuus.
Terkkuja vaan liikuntatoimeen!

Huhheijaa. Vesijuoksu. Tuo mummojen ja kuntoutujien ykköslaji. Tällä haavaa vesijuoksun status hyppäs aika monta pykälää ylöspäin. Kyllä mä tykkäisin enempi uida, mutta kun osaan vaan sitä rintauintia ja sen potkut ainakin vielä viikolla tuntu aika häjyltä. Lisäksi hirvittää vähän törmäilyt ja se tuska, mikä jalkaa tulis, jos vahingossa johonkin kanssauimariin törmäisin. Niimpä sitten juoksin, vedessä ja vielä kahtena eri päivänä. Ja kyllä täytyy sanoa, että tuntuihan se. Kyllä vaan huomasi veden vastuksen etenkin tuossa jalassa, jonka lihakset on kadonnut lähes olemattomiin.

Muutenkin ihmeellinen elementti tuo vesi. Nippelitietona kerrottakoon, että kaulaan asti ulottuvassa vedessä ihminen painaa noin 8% normaalipainostaan ja niimpä jo heti tiisti-iltana harjoittelin siellä kuinka ihan oikeasti tulisi kävellä. Tämän harjoittelun ja vesijuoksusetin jälkeen jalka tuntui, että liikerata oli ihan oikeasti parempi kuin altaaseen mennessä. Lisäksi myös polveen saakka ollut turvotuspökkelö oli altaasta noustessa vähemmän pökkelö. Vaikutukset imunestekiertoon oli silmiinpistävät. Kävin altaassa myös keskiviikkona, tällöin ei ehkä ihan yhtä suurta eroa aiempaan huomannut. Vakaasti kyllä uskon, että vesi elementtinä on aika korvaamaton kuntoutuksen näkökulmasta, oli kyseessä minkälaista liikerajoitusta hyvänsä.

Sen lisäksi, että vesijuoksin, yritin myös tehdä vähän jalkoja salilla. Reidenojentajalaite, ai kamala kuinka se painoi sääriluuhun, joka on ollut yli kuusi viikkoa vailla minkäänlaista toimintaa. Lihakset väpätti vaikka pakassa oli jotain viisi kiloa. VIISI KILOA, ihmisellä joka muutama kuukausi sitten kyykkäs sarjoja omalla vartalonpainollaan. Liikeratajumpat, kylmähoito, kohoasento ynnä muu alkaa olla automaatio. Kävely on tosi huonoa, mutta joka päivä kuitenkin vähemmän huonoa. Nälkävuoden mittainen kuntoutus on siis alkanut!

Mulla on reenikamu, jonka kanssa meillä on samat tavoitteet. Me yhdessä opettelemme kävelemistä!

Loppuelämän ensimmäinen päivä!

Tässä taannoin käytiin kutakuinkin seuraavanlainen keskustelu kolme -vuotiaan kummitytsäni kanssa:

"Hei tuutko meille viikolla joku päivä kipsinpoistojuhliin?"

"Joo! Hyvää syntymäpäivää Tarun jalalle!!!!"

"No kuule niimpä!!!"

Long time, no see: KAKSI KENKÄÄ!

Olihan mun nyt tultava hetimmiten kertomaan tänne blogiinkin mikä on humpan juoni tuon murtuneen nilkkani kanssa. Murtuma on lähtenyt hyvin luutumaan ja jatkaa nyt sitten luutumistaan ilman kipsiä. Ruuvit ja levy on hyvin paikallaan. Olihan se aika graavin näköinen rtg-kuva, eihän siitä mihkään pääse. Alien-jalka. Huhheijaa, miten kreisi fiilis. Liikkuminen tuntuu ihan urpolta. Oikein pitää muistella ja mallioppia terveeltä jalalta normaalia liikettä (joka nyt on ei monestakaan syystä todellakaan onnistu vielä!). Sen lisäksi, että on kadonnut lihakset, on myös kadonnut lihasmuisti. Näin illalla jalka on turvonnut jopa niin, että aamuinen rimpula pohjekin on paksumpi kuin terve jalka. Optinen harha on myös aika hullu: jalka tuntuu höyhenen kevyeltä ja myöskin lyhyemmältä verrattaen toiseen.

Hemmetisti sattuu (enemmän kuin tapaturman jälkeen) ja kepit on oltava edelleen turvana. Liikerata nilkassa on suppea kun mikä ja sitä rupean nyt harjoittelemaan...  Samoin kun kävelemistä. Mitään varsinaista jumppaohjelmaa mulla ei kyllä ole, mutta googlasin sellaisen. Näyttivät kaikki olevan suht samanlaisia ja aika pirun yksinkertaisia. Kävelykepit on vielä tukena ja vaikka kotona oonkin köpötellyt vähän ilmankin, niin liikerata on paljo normaalimpi sauvojen ollessa hommassa mukana. Ulos en uskaltaisi ilman lähteä. Pari viikkoa olen vielä sairaslomalla. Toivoa sopii, etten enempää. Turvottelut ja kipuilut saattaa tosiaan kestää. Joko sen kolme kuukautta tai vuoden, kumpikin on ihan normaalia. Nähtäväksi jää, aiheuttaako fiksaatiokamat oireilua vai ei. Joskus niitä poistellaan osittain tai kokonaan, joskus ei. Vähintään puoli vuotta niiden tulisi kuitenkin olla, että lopputulos luutumisen kannalta olisi optimaalinen. Kylmäpussi, kipulääke ja vahva mieli on kaivettu avuksi. Kyllä se tästä.

Liikuntojen suhteen eteenpäin mennään sillä lailla, että uimaan voin mennä. Samoin pyöräilemään. Ihan siihen tahtiin kun kivut antavat myöten. Luulen, että toi kipu toimii kuitenkin hyvänä mittarina. Mitään spinningtuntia en kuvittelisi ikinä tekeväni tähän saumaan, mutta huomenna aion yrittää vesijuoksua. Tai ainakin menen salin jälkeen lillumaan altaaseen. Kevyttä hölkkää voin kokeilla sitten, kun kävelylenkit sujuvat normaalisti ja kivuitta. Kyykkyyn tuskin pääsen aikoihin, joten kaikenmaailman jalkalaitteet menee nyt tutustuttavien asioiden listalle. Puoli vuotta leikkauksesta on hyvä aika pitää nilkoille rankat liikunnat liikunnat pois kuvioista. Se täytyy kuitenkin muistaa, että murtuman lopullinen paraneminen vaatii painoa ja askelluksen tuomaa tärähtelyä, että kunnon kävelylenkkeily kehiin het kun kipu vaan antaa myöten ja sitä kävelyä taas oppii. Mitä siihen toiseen leikkaukseen, eli faskiotomiaan, tulee, niin kolmen kuukauden päästä mulla on operatöörille kontrolli. Sellaista suunnitelmaa toivoin ite ja oon tosi tyytyväinen siihen. Muutenkin on paljon turvallisempi olo, kun hoitokontakti on vielä olemassa ja vielä jalkaspesialistiin!

Nythän tietysti tuntuu, etten kävele normaalisti ikinä. Ihan samalla lailla kuvittelin myös, etten saa puoltapainoa varattua ikinä. Sama täysipainovarauksen kanssa. Jos tuntuu, että kuntoutuminen ei mene eteenpäin, varaan ajan fysioterapeutille vaikka ilman lähetettä. Ihan yks hailee mitä maksaa (kertokaa kuka Jyväskylässä on nilkkojen ja jalkaterien kanssa hyvä!!!???).

Älyttömän kiitollinen olen kaikesta tsempistä, mitä olen saanut. Iso kiitos kuuluu teille lukijoille, teidän tsemppauksille, kommentoinneille ja kertomuksille vastaavista jutuista!
-Kiitos! Samoin kaikille kamuille, jotka on aktivoitunut kyselemään kuulumisia. Sitten on niitä tuntemattomia, jotka on kertonut omia tarinoitaan. Ja ne tarinat on lähes poikkeuksetta positiivisia, toisin kun Suomi24 -foorumissa, hah! Sitten on tietysti Jarppa, joka on ollut saatavilla suurinpiirtein sen 24/7 ja kun ei ole ollut, niin onhan Jyppilässä pikkusisko ja -veli.

Ja long time, no see: FARKUT!!!!!!