Sekametelipostaus kuulumisista uudessa arjessa

Synnytyksestä on nyt kulunut kaksi ja puoli viikkoa ja ajattelin kirjoitella vähäsen fiiliksiä voinnista ja muusta. En ole varma tulenko koskaan kirjoittamaan varsinaista synnytyskertomusta. Synnytys oli pitkä ja vointi kaikilla vakaa, mutta synnytyksen kulussa oli muutamia ikävähköjä juttuja, enkä ole varma halaunko niitä julkisesti jauhaa. Joka tapauksessa mun synnytys oli alatiesynnytys episiotomialla ja pienellä repeämällä. Nää on ehkä olennaisimpia seikkoja palautumiseen liittyen.

Ihan ekana kuitenkin vähän vauvaan. Hän on kerrassaan ihana ja on ollut ihan parasta aikaa nämä kuluneet viikot. Pienen vauvan kanssa myös aika on saanut ihan uuden merkityksen. Tuntuu nimittäin, että jo tässä kahdessa ja puolessa vuodessa on tapahtunut niin paljon kehitystä sekä vauvalla itsellään että meillä vanhempina. Ilolla odotan mitä kaikkea tuleva aika tuo tullessaan ja ennen kaikkea, pyrin parhaani mukaan elämään juuri tätä hetkeä tässä ja nyt. Jos näin olen ajatellut ennenkin, niin nyt vielä lujemmin.

No kuinka se palautuminen sitten on lähtenyt käyntiin? Mun mielestä ihan yllättävän hyvin. Kipuja oli ehkä vajaan viikon verran ja tämän jälkeen muutaman päivän ajan kävellessä "paineen tunnetta". Olo on tällä hetkellä jopa valheellisen hyvä ja vaunulenkkeillessä tuntuu, että olisin muka valmis ottamaan juoksuaskelia jo, heh. En kuitenkaan ole niin hölmö, että sillätavoin toimisin. Luulen, että tuo olo juontaa pitkälle siitä, kun paino ja verimäärä pieneni niin nopeasti ja sitä kautta olo tuntuu ihmeellisen kevyeltä. On kiva, kun ylämäessä voi lisätä vauhtia ja puuskuttaa enemmän kun ennen piti pysähtyä.

Muutama harmillinen fyysinen juttu tässä synnytyksen jälkeen mulle kehkeytyi. Nimittäin koko raskauden poissaolollaan loistanut migreeni tuli ryminällä joitain päiviä synnytyksen jälkeen. Tää migreeni on sitten päiviä varjostanut enemmän ja vähemmän reilun viikon ajan. Siinä sivussa alkoi oireilla myös alkuraskaudessa poistamatta jätetty oikea alaviisuri ja se leikattiin kuusi päivää synnytyksestä. Varmuuden vuoksi, etten vaan pääsisi liian helpolla, kehittyi tuohon poistokuoppaan ns. kuiva kuoppa -tilanne, eli kuoppaa suojaavaa verihyytymää ei syntynyt. Tää vaikutti olennaisesti siihen, että toipuminen oli hitaampaa ja huomattavasti kivuliaanpaa, olihan kuopasta suora yhteys leukaluustoon. Uusintakäynnillä sain lääkepaikan kuoppaan, ja pian tästä alkoi kivut helpottamaan eikä enää tarvitse kipulääkkeitä syödä, kuin satunnaisesti. Myös tuo hormonimigreeni alkaa olla taaksejäänyttä elämää. Selkeästi kyseessä siis oli estrogeenitason rajusta laskusta johtuva migreeni.

Tästä päästäänkin sivuamaan myös vähän henkisen puolen fiiliksiä. Varmaan kaikille tuttuja hormonimylläköitä oli alkuunsa reilustikin. Itketti vähän yksi jos toinenkin asia. Lisäksi viisuri- ja migreenijutut kävivät vähän myös mielen päälle: miksi just nyt pitää vastaavaa tulla? Toisaalta kivuista huolimatta pystyin kuitenkin jotenkin päin olemaan, ulkoilemaan ja nauttimaan vauvasta. Migreenipotilaana tiedän, että tilanne olisi voinut olla paljon huonompikin. Lisäksi iloa toi tosiaan nopea palautuminen synnytykseen liittyvistä kivuista, jollainen ei varmasti monenkaan tilanne ole.

Koko kuvaa ajatellen tänne kuuluu siis varsin hyvää. Pikku hiljaa alkaa vauva-arki asettua taloon. Näiden viikkojen aikana ollaan yhdessä "harjoiteltu juttuja" ja tehty asiaoita "ekaa kertaa". Kuten nyt vaikka kuvissakin oleva kaupunkikäynti bussilla, josta ostettiin ekat "poikajutut"tähän neutraaliin garderobiin. Ensi viikolla Jarppa menee töihin, eli silläkin saralla alkaa arki astua kuvioihin. Lasku on tosin pehmeä, sillä jo viikon päästä on sitten loma, heh. Tällaisia kuulumisia täältä. Vähän sekametelisoppaa tämä sisältö, mutta mitäpäs siitä. Pikkuhiljaa ajattelin palailla tänne blogiinkin. Sekä omaan, että muiden. Mitäs sulle kuuluu?

Kahden seuraan on liittynyt kolmas

Pieni poikavauva valloitti sydämet pitkän urakan jälkeen vuorokauden vaihduttua viime viikon keskiviikkoon. 15.3. siis meille syntyi pikkuinen poika, painaen 3716 grammaa ja ollen 51,5 senttiä pitkä. Nyt hän on siis vähän yli viikon vanha veijari.

Synnytys oli tosiaan pitkä urakka johon liittyi vielä paljon kaikenmoista pientä ylimääräistä säätöä, joka teki kokemuksesta.. No, kokemuksen. Kukaan ei kuitenkaan ollut vaarassa, vaan kyse oli tosiaan monista pienistä ikävistä jutuista, jotka sattui kohdalle, kuten esimerkiksi pari kertaa pieleen mennyt epiduraali ja siten paljon viivästynyt kivunhoito sekä kova kiire synnytyssaleissa, joka ikävä kyllä näkyi liikaa. Koko synnytyksen ajan vauva oli virkeä ja se oli uskomaton voimavara. Pystyin ihan normaalisti alakautta synnyttämään, mikä on tietysti hyvä juttu ja kertoo synnytyksen kulun olleen hyvän. Voimavara todentotta oli myös Jarppa. Jo ne latenssivaiheen pitkät päivät ja yöt täällä kotona, kuten myös vuorokaudet sairaalassa. Kuka sanoo, ettei mies voi tehdä synnytyksessä mitään??? Ja kyllä, totta on sanonta, että kaiken sen ja enemmänkin arvoista.

Nyt ollaan täällä vauvakuplassa tutustuttu toisiimme ja arki on lähtenyt varsin kivasti käyntiin. Univelkapöhnä on hiljalleen alkanut helpottamaan. Toki kaikkia kommervenkkiä on ollut, esimerkiksi nyt viisaudenhammas, jota ei alkuraskaudessa raskauden vuoksi poistettu, äityi niin pahaksi, että löysin itseni eilen suukirurgin vastaanotolta. Paita kastui jo ennen kun mua oli kutsuttu sisään ja siellä mä työnsin käsipyyhepaperia rintaliiveihin, hah. Vauva on kertakaikkiaan ihana. Aluksi tuntui, ettei malttaisi nukkua tai edes syödä, kun teki mieli vauvaa tuijotella tunti toisensa perään.

Blogi jatkuu kyllä, mutta toviksi postaustahti saattaa hiljetä. Oon kirjoittanut muistiinpanoja raskausajalta ja nyt sitten synnytyksestä sekä sen jälkeisestä ajasta ja "kirjoitusvelkaa" on sinne. Lisäksi haluan todella panostaa tähän vauvakuplassa olemiseen, kun Jarppakin on vielä kotona. Uusi arki hakee uomiaan ja ehkä ajatukset siitä, kuinka paljon ja mitä halaun jakaa, ei vielä ole täysin loksahtanut kohdalleen. Jokatapauksessa blogi ja siihen liittyvät asiat on kuitenkin rakkaita, joten kirjoittamista kyllä jatkan.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Boxihyppy- ja kärrynpyöräikävä!

Käytiin Jarpan kanssa neuvolan kautta järjestettävässä perhevalmennuksessa kolme kertaa. Joillain noista kerroista oli käsittelyn alla vauva-aikaan liittyvät huolet tai ajatuksen aiheet. Aika monella pariskunnalla oli sama ajatus, ajankäyttö. Kuinka aika riittää kaikkeen? Siinäpä sitten valmennuksen vetäjä kysyi porukalta, mitä ajatuksia se herättää, jos jostain harrastuksesta joutuu vauvan myötä luopumaan.

Aika rankasti ajateltu. Mun mielestä ja meidän molempien mielestä. Jarpan kanssa katsottiin toisiimme ja hän sen sitten sanoi, mitä meillä molemmilla oli mielessä: "Ei kai mistään täydy täysin luopua kenenkään, sitä vaan erilailla järjestellään asioita!" En tokikaan ole mikään hölmö ja tiedän, että monet asiat menee täydellisen uusiksi. Mutta arvatkaapa mitä? Ne on jo mennyt. Kyllä mä enemmän ajattelen niin, että vauvan syntymän jälkeen alan taas hiljalleen saada asioita nimenomaan toiseen suuntaan, takaisin. Tänään juuri neuvolassa oli puhe siitä, kuinka raskauden loppua kohden alkaa hiljalleen "kyllästyä" olotilaansa ja tätä kautta alkaa sitten olla valmis myös synnyttämään. Itse oon pikkuhiljaa enenevässä määrin ruvennut ajattelemaan asioita, mitä vähän ikävöin. Kuten...

• ...burpeita, boxihyppyjä, monenmoisia loikkia. Aah. Sydäntä ihan raastoi katsella kun yks päivä salilla kaksi tyttöä loikki niin keveästi boxin päälle ja takaisin.
• ...juoksemista. Sitä olen kyllä tottunut kaipaamaan, hah.
• ...vatsalihakset hapottavaa coretreeniä! Kaipaan siis jopa coretreeniä.
• ...hampaat irvessä isojen liikkeiden vääntämistä. Mave, oi mave. Ja etenkin se leuanveto!
• ...korkeita sykkeitä. Tiedättekö? Niitä rapputreenejä, joiden jälkeen meinaa lentää oksennus. Kovavauhtisia vitosia. Tai kymppejä.
• ...matalia leposykkeitä ja keveää hengitystä.
• ...uskaltamista. Sitä, että noin vaan kokeilet vähän pistoolikyykkyä eikä edes haittaa, vaikka vähän rynäsee.
• ...remuamista. Sitä, että voit vöyhöttää sisarusten muksujen kanssa kuinka vaan, eikä tarvi varoa vatsaa.

Noin niin kuin muun muassa näitä juttuja kaipaan. Sen lisäksi on kaipailen joitain liikuntaan liittymättömiä juttuja, kuten aamuminääni. Sitä tyyppiä, joka oli niin vimpan päälle aamuihminen. Nyt tuntuu, että aamu toisensa perään käynnistyy niin kovin hitaasti ja tahmeasti, heh. Luulen kyllä, että se kymmenen leukaa menee ennen kuin heräilen aamuisin virkeänä. Sellainen elämänmuutos todennäköisesti edessä, heh. Onneksi hormonit jeesaa. Ainakin siihen mä uskon.

Edelleenkin kuitenkin vointi on kohtalaisen virkeä. Ainakin nyt, kun vuorotyö ei sotke unikuvioita yöstä toiseen. Tulee siis riittävästi levättyä. Vaikka monia juttuja kaipaileekin, niin toivottavasti vauveli vielä kasvaa sen pari kuukautta vatsassa. Luulen, että se ihan oikea kyllästyminenkin tähän olotilaan vielä jossain vaiheessa tulee.

Mitä mieltä sä oot tästä luopumisasiasta?

Ainaskin joku paikka pullottaa viime vuotta enemmän :D.

145 bpm

Otsikon lukema ei suinkaan ole keskisykkeeni viimeisimmässä treenissä. Tottapuhuen kyseessä ei ole oma sykkeeni ollenkaan. Joku saattaakin arvata mistä on kysymys. Muutama päivä juhannuksena juostun Kiimasen savulenkin jälkeen meille selvisi, että beibi on tulossa taloon. Jos, ja hartaimman toiveen mukaan kun, kaikki tulee menemään optimaalisesti, on se aika käsillä maaliskuun alussa. Ensimmäinen kolmannes on siis taputeltu ja toistakin jo jokunen viikko, tarkalleen ottaen reilu viisi. Ihan kaikista herkimmät ajat on siis reilusti takana päin. Kaksikosta on tulossa kolmikko <3.

Ei Hänellä vielä paljon tavaraa ole,

Varsinaiset oikeat ja kehittävät juoksutreenit vaipuivat siis suvantoon ennen kuin pääsivät kunnolla vauhtiinkaan. Tällä kertaa kuitenkin vain positiivisesta syystä! Tässä myös selitys sille, miksi blogi on ollut niin kovin hiljainen koko kesän. Kuten oon aiemminkin kertonut, on kirjoittaminen mulle todella haastavaa, jos jotain isoa on ajatuksissa tai elämässä meneillään, jota ei halua tai voi täällä blogin puolella avata. No tämän isompaa (ja iloisempaa!) asiaa tuskin löytyy, heh. Toinen syy on ihan perinteisesti se, että meni viikkoja, kun beibi otti äidistään aika lailla kaikki mehut pois. Sohvannurkassa makaaminen ja pöntönpohjan tuijottelu tuli tutuksi puuhaksi. Nyt väsymys on väistynyt ja pahoinvointiakin tulee vain pieninä aaltoina silloin tällöin. Takaisin elävien kirjoissa siis! Liikuntaa tulee harrastettua enemmän ja energiaa riittää tänne blogimaailmaan saakka.

mutta kuksan Hän kyllä omistaa.

Mitenkäs sitten blogin tulevaisuus? Lienee sanomattakin selvää, että tämä asia tulee jatkossa näkymään täällä blogissakin. Tämän tyylin blogi elää kirjoittajansa mukana, joten olisi naivia kuvitella kirjoittavansa life style -höpötystä tai liikuntakuulumisia ignooraten raskaus tai beibi kokonaan. Sen kuitenkin voin sanoa, että pääosassa tulen edelleen olemaan minä itse ja mun tekemiset sekä ajatukset liikunnallisisessa ja hyvinvointiin liittyvässä aihepiirissä. Haluan siis edelleen kirjoittaa, mutta en halua ruveta rakentamaan vauvalle someidentiteettiä. Elämässä pikkuinen ja perhe on pääosassa, mutta blogissa sivuroolissa. Jokin tällainen tuntuu hyvältä.

Tietenkin! <3

Neljän koon viikonloppu: Kirkkoveneilyä, kuoharia, Konnevettä ja komeita maisemia!

Viikonloppu sisälsi kaikkea otsikossa mainittua. Mun pikkusisko on piakkoin menossa naimisiin ja vietettiin hänen polttareitaan viime viikonloppuna. Ajankohta ei hänen uteliaasta ja organisoivasta luonteesta johtuen pysynyt salassa, vaikka vielä perjantainakin väitin kivenkovaa meneväni Lappeenrantaan ja Jukolan viestiin. Polttareiden sisältö sen sijaan pysyi ja hyvä niin.

Oltiin tosiaan mun toisen pikkusiskon kanssa järkkäilty lauantaisa sunnuntaihin mökki Konnevedeltä Liesjärven rannalta. Matkalla oli pieni liftaukseen liittyvä nolaustehtävä, mutta kaikenlainen perus polttarinolailu jäi sitten siihen. Ohjelma numerona oli kirkkovenesoutua ja piknik saaressa. Porukka valitettavasti typistyi kohtalaisen pieneksi, mutta hyvin saatiin kuuden hengen tyttöporukalla ja yhdellä miesvahvistuksella (eräyrittäjä, jolta vuokrattiin mökki sekä vene ja tilattiin myös illan sapuskat) neljäntoista hengen kirkkovene liikkeelle. Se täytyy kyllä myöntää, että tuskin oikeaan suuntaan olis selvitty ilman sitä miesvahvistusta! Pari kaveria olisi vielä mahtunut joukkoon, niin soutaminen olisi edelleen ollut helppoa. Jokaisella paikalla jos olisi ollut soutajat, olisi hommaan ihan oikeasti saanut keskittyä ettei soutaminen olisi mennyt airojen yhteen kolisteluksi.

Sää oli perinteinen Suomalainen kesäsää. Sateinen. Menomatka saatiin soutaa hyvässä (!, tuulisessa, pilvisessä, kosteassa) kelissä, joka piti aina piknikinkin ajan. Paluumatkalla sen sijaan tuli vettä ja täysiä. Jokainen likka ajatteli asian positiivisesti ja hämmästeltiin sitä, että olipa kiva, kun sade taukosi just menosoudun ja piknikin ajaksi. Energiaahan olisi voinut käyttää myös negatiiviseen ajatteluun, mutta onneksi joukosta ei löytynyt yhtään sellaista tyyppiä. Miksi vatvoa asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa? Sää nyt on hyvin pitkälle sellainen juttu. Tuli kunnolla testattua myös viime kuukausina hankitut corevaatteet, jotka sai yhdeksä pojoa. Takin pituus takaosastaan ei ehkä ihan riittävä ole soutu-urheiluun, koska persusta hörppi vähän vettä. Sauna ja safka maistui soudun päätteeksi ja tulipahan heitettyä myös talviturkki. Illanvietto jatkui aina yöhön saakka, muttei kuitenkaan niin myöhään, etteikö seuraavana päivänä olisi keritty brunssittelemaan ja viettämään yhteistä aikaa ennen kotiinlähtöä.

Kirkkovenesoutu oli kyllä kokemus, jota en halua jättää ainoaksi. Sulkavan soutu, täältä tullaan! Ihanaa oli viettää viikonloppua huippujen naisten seurassa. Luulen, että myös itse polttarisankari tykkäsi kyseisenlaisesta ohjelmasta perinteistä remuamista enemmän. Aika on tainnut ajaa sellaisen ohitse ihan koko porukan suhteen.

What a weekend!

Mun äiti on ainoa lapsi, joka kerran jos toisenkin elämässään toivoi sisarruksia. No, niitä ei kuitenkaan tullut ja mamma päätti paikata tilanteen jälkipolville ja meitä onkin sitten seitsemän. Että jos jotain tehdään, niin tehdään se sitten kunnolla. Oon tosi onnellinen mun sisaruksista, jokaisesta. Ollaan keskenämme aika hyvä tiimi. Luulis, että tälläiseen jengiin mahtuisi edes yksi vähän vähemmän hyvä tyyppi, mutta eipä mahdu, ei. Ei edes vaikka puolisot lasketaan mukaan!

Mä oon meistä vanhin ja nuorin, elikkäs Jantteri, täytti vastikään kahdeksantoista. Niinpä meillä olikin menneenä viikonloppuna ylläribileet hänelle. Ihme kyllä jokainen sisaruksistakin pääsi paikalle, vaikka jännän äärellä oltiin tuon flunssan kanssa. Ainoastaan Jarppa joutui missaamaan bileet vatsataudin vuoksi ja poissa oli myöskin yoisen siskon poikaystävä, joka on niin tuore tapaus, etten esimerkiksi mä ole häntä tavannut koskaan. Poissa oli myös yhden veljen mystinen tyttö, jota ei ole vielä kukaan tavannut. Ainakaan tarkoituksella.

Viikonloppuhan lähti käyntiin sillä, että yllätettiin mun veli, joka luuli juhlivansa synttäreitä ainoastaan yhden veljen ja hänen puolisonsa kanssa. Yllätys oli melkoinen. Yhdestä jos toisesta läheltä piti -tilanteesta selvittiin. Kaikista kuumottavinta oli tietty Sampalla ja L:lla, jonka luona mun veli oli ollut jo muutaman päivän ylläriä edeltävästi. Ihan alunalkaen meillä oli ajatus lähteä pelaamaan paintball -sotaa, mutta yhden jos toisen flunssaillessa päädyttiin viimemetreillä keilailuun. Keilailu on ehkä vähän last season, mutta hauskaa se on siitä huolimatta aina! Muuna ohjelmana oli safkaa, saunaa ja illalla pyörähdettiin parissa baarissa. Yöpyminen tapahtui patjasulkeistyyliin, siihenhän me ollaan jo lapsuudessa totuttu. Kyllä oli veljen poitsulla ihmetteleminen, kun hän seuraavana aamupäivänä kotiutui mummolasta ja asunto oli täynnä porukkaa ja patjoja.

Olikse silleen, että valitse pallo vaatteiden sävyyn?

Viikonloppu jäi historiaan yhtenä vuoden parhaista. Liikuntaviikko taas ei (kaksi salia a' 1h ja olisko ollut yksi lenkki?). Mutta se on sellaista välillä! Onneksi flunssakin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan.

Sisarusten puolimaratonmittelö: kyseessä maine, kunnia ja 50 euroa!

Aina on hauskaa, kun jonkinlainen haaste on vetämässä liikunnan suhteen ja erityisen hauskaa se on silloin, jos pelissä on mainetta, kunniaa ja vähän rahaa! Päätettiin mun pikkuveljien kanssa korottaa talven treeneihin panoksia ja pistää pienoinen vedonlyönti pystyyn teemalla sisarusten puolimaratonmittelöt. Seitsemästä sisaruksesta mukaan ilmottautui vain alkuperäiset uhoajat, eli minä sekä pikkuveljet Tom ja Sam. Panoksena on 50€ per lärvi ja ekana meistä kolmesta maaliin tulevalle koko potti. Vielä, jos äitin saisi sponsoroimaan kyseisen puolikkaan pääsymaksut, wink wink! Kyseessä on siis leikkimielinen (leikkimielinen ja "leikkimielinen") vedonlyönti, joka toteutetaan keväällä/alkukesällä 2016. Aikaa siis on. Viiskybää hävittyä rahaa tuskin laittaa kyynelehtimään, mutta satanen voitettua rahaa jo vähän hymyilyttää. Ja enitenhän naurattaa tietysti se, että saa perheen parhaan juoksijan maineen. Niin kuin kaikissa rahapeleissä, myös tässä on säännöt.

1. Ilmottautuminen on sitova.
2. Hyväksyttävä syy poisjääntiin on työ- tai liikuntatapaturma tai muu verrattava vamma.
3. Myös virustaudit hyväksyttäköön.
4. Kevytmielisellä tai muuten huolimattomalla elämäntyylillä hankitut vammat tai sairaudet ei ole hyväksyttävä syy.
5. Voittaja saakoon mainetta ja kunniaa aina seuraavaan mittelöön saakka.

Skaban ennakkostudiossa syväluotaava analyysi vastustajista:

Tom: Ehkä ainoa kolmesta, jolla saattaisi olla jonkinlaisia lahjoja pitkänmatkanjuoksuun. Ei kuitenkaan riittävästi, ettäkö harjoittelematta pärjäisi. Peruskuntoa hällä siis on, joskaan allekirjoittanut ei oikein ymmärrä, että miten ihmeessä! Kohtalaisen laiska kaveri ja talven tullessa valitsee todennäköisesti mieluummin Mustan Kynnyksen, kun Jyväsjärven rantaraitin. Jos kuitenkin kyseinen kaveri satutaan tulevan vuoden aikana näkemään useammin rantaraitilla, kuin kylänraitilla, on hän todellinen uhka ja voittajasuosikki. Mutta mihinkä koira karvoistaan pääsee, vai mitä kaverit?

Sam: Futistaustan omaavana jonkinlaisen peruskunnon omaa hänkin. Vastoin edellisen kaverin tämänhetkistä kuntoa, hänellä siihen siis löytyy jonkinlainen selityskin. Ehkei kuitenkaan ihan pitkänmatkanjuoksija -tyyppiä, mutta empä ole minäkään ja silti olen juossut. Lisäksi kohtalaisen vamma-altis kaveri, kuten itsekin. Kovempi uhoamaan kuin treenaamaan. Tosin nyt on mitä ilmeisimmin panosta kehissä pääsykokeita silmälläpitäen. Jos nyt kuitenkin tulevan vuoden aikana kyseinen kaveri oppii puhumaan vähemmän ja tekemään enemmän, saattaa hän jättää koko porukan nuolemaan näppejään.

Jää nähtäväksi miten kavereiden käy. Tässä vuoden aikana tulee varmaan tänne blogiinkin katsauksia missä mennään treeneissä. Mainittakoon vielä, että seitsemästä sisaruksesta neljä jätti haasteen ottamatta vastaan heti alkumetreillä, joten kolmikon viimeiselläkin on sananen sanottavana juoksukuninkuudesta yhteisillä perhepäivällisillä. Että niin. Jos nyt joku olisi kuitenkin halukas tulemaan mukaan, voi hän allekirjoittaneeseen ottaa yhteyttä mahdollisimman pian. Myös mahdollisen sponsorin yhteydenotot on erittäin tervetulleita, wink wink. Luvataan kuunnella pari biisiä Juha Tapioo juhlistaessa voittajaa, wink wink!

Pikkusiskon kanssa lenkillä (ja hänen elämäntapamuutoksestaan..)

"Kattele niitä kantapäitä sitte vaa!"

Oli kuulemma mun pikkuveli sanonut tyttöystävälleen, kun he yhdessä lenkkeilevät. Ei ehkä kantapäitä, mutta niskaa. Pysyy juoksuasento vähän paremmin, sanoin mä pikkusiskolle, kun lähdettiin yhteiselle lenkille eilen. Pikkusisko on useamman rötväysvuoden jälkeen löytänyt liikunnan ja terveemmät elämäntavat. Se aloitti elämänmuutoksensa helmi-maaliskuun vaihteessa ja on painoa on pudonnut nyt reilu kymppikilon verran. Pari viikkoa sitten hän otti ja rykäisi 18K pitkiksen ja eilen aamuna olin vetämässä vitosen lenkkiä alle puoleen tuntiin. Hällä on tavoite juosta valon kymppi (Finlandia Marathonin yhteydessä) alle tuntiin. Alkaa likka olla kohta mun idoli mitä juoksuun tulee!

Juoksin kypärä päässä...

Hyvin tuli vitonen aikaan 28 minuuttia ja jotain. Kuulemma välillä teki mieli haistatella veetä tsemppailuille, kuten mun veljen tyttöystäväkin on todennut. Toimii siis, tsemppaus nimittäin. Angrella jos jollain löytyy se viiminenkin vaihde! Tehtiin ihan tarkoituksella tuollainen "vetolenkki", jossa toinen (tässä tapauksessa minä) pitää vauhtia. Onnellinen oon myös omasta juoksusta. Tuo vitonen on ihan maksimi, mitä arvaa tai kykenee tällä hetkellä juoksemaan korkeintaan kerran viikossa. Juoksukuntokaan ei kuitenkaan kaikesta huolimatta ihan nollissa ole, kun se vihellellen tulee alle puoleen tuntiin. Kattotaan sitte vuoden päästä, niin pikkusisko vetää mulle niitä VK-lenkkejä alle viiden minuutin keskareilla. Thats the way it goes!

Ei vaa. Oma treeni oli pyörä+juoksu+pyörä.

Luulen, että "Titi" selviää kyllä kympin omaan aikatavoitteeseensa (joka on musta tosi kova) ja vaikkei selviäis, niin on se voittaja silti! Siisteintä on ollut huomata, että koko juttu käy ilon kautta: säännöllinen liikunta ja liikunnan ilo, joka johtaa automaattisesti myös parempaan ravintoon. Ittensä lisäksi voittajia on myös hänen mukulat. Lapset kun imee itseensä sen elämäntavan mitä vanhemmat elää. Kolmas voittaja on sitte minä itte tietysti, koska saan treenikaverin! Parhaani mukaan oon häntä yrittänyt tsempata, mutta loppujen lopuksi tosi vähän mitään tsemppejä hän on tarvinnut. Sekin kertoo omaa kieltään se.

TSEMPPIÄ TITI!
(ja kaikki muutkin!)

Juhannus(viikon liikunnat)

Alavus. Jos ei sielunmaisema, niin ainakin lähellä sitä.

Juhannus on vietetty ja mukavasti onkin. Poikain kanssa (eli kolmen veljen ja Jarpan) ja tietty äireen. Juhannuskeli oli kyllä perinteinen eli sateinen. Mukava olis ollut pyöräillä lapsuudenmaisemissa, eli Alavuden ja Ähtärin seutua, enemmänkin. Perjantai meni kuitenkin palautellessa torstain pyöräilystä sinne seudulle, lauantain pyöräily jäi lyhyemmänpuoleiseksi, koska alkoi niin jäätävä sade ja sunnuntai oli sitten täynnä muuta ohjelmaa, eli perus kyläkauppavierailut ynnä muuta. Oli siinä kuitenkin välillä ihan hyvääkin keliä. Jonkin verran kävelylenkkeiltiin ja rentoilupyöräiltiin. Sitten tietty saunottiin, pelailtiin kelistä riippuen sisä- ja pihapelejä, makoiltiin kelistä riippuen sohvalla tai takapihalla ja syötiin, syötiin ja syötiin! sellainen juhannus. Ihan leppoisa. Paljon naurua.

Ihmeen mukavasti tuosta 138km pyöräilystä kuitenkin toipui. Ihan hyvin olisi jo seuraavana päivänä voinut jotain treenailla. Fiksua oli kuitenkin pitää lepopäivä, koska alkuviikolla oli joka päivä jotain liikuntaohjelmaa ollut. Positiivinen yllätys oli myöskin se, että sen kummempia tuntemuksia ei myöskään ajon aikana tullut. Kertoo ehkä siitä, että ajoasento on ainakin sinne päin! Ehdottomasti täytyy vastaava reissu tehdä vielä toiseenkin otteeseen. Vaikka Virtain kautta pelipaikalle ja Multian kautta takaisin himaan. Mukava olisi ollut pyöräillä takaisin nytkin, mutta koska sitä ohjelmaa oli ja velvollisuudet kutsui maanantaiaamuna, oli pyörän matkustettava Maseratissa Mitsussa.¨

Alavus by night. Me poikain kanssa!

Juhannusviikon liikunnat:

ma: sali 1h5min.
ti: sali 55min.
ke: pyöräily 1h25min.
to: pyöräily 5h30min.
pe: ---
la: pyöräily 45min.
su: ---
yht: 8h40min.

Tämä viikko otetaankin tuon opparin kanssa vähän löysemmin. Se on oikeastaan aika tervetullutta, koska 1.7. mulla alkais työt. Huh. Ihan nasta mennä tuttuun paikkaan, vaikkakin saikkarin saappaisiin, koska tää kevät on ollut niin rikkonainen. Tuon rikkonaisen kevään takiahan jouduin sanomaan ei yhdelle mielenkiintoiselle kesätyötarjoukselle. En vaan kertakaikkiaan uskaltanut anoa virkavapaata vailla mitään kontrollia nilkkamurtumasta. Isolla kysymysmerkillä oli, olisinko voinut aloittaa kyseisessä paikassa ja jos jotain olisi tullut vaikka myöhemminkin, niin sairaslomaoikeudet uutena työntekijänä ei ole juuri minkäänlaiset. Lisäksi tällaiselle turhankin tunnolliselle kuntoutumispaineet olisi varmasti kasvanut kohtuuttoman suuriksi, mikäli pohjalla olisi ollut lupaus olla käytettävissä tietyn ajan. Jossain vaiheessa vähän asiaa harmittelin, mutta enää en, sillä kesäkuu opparin parissa oli enemmän kuin tervetullut ja mielelläni meen vanhaankin duuniin!

Pyöräilyä ja muuta liikuntaa

(kuvat viikon varrelta)

Eka satamapatsastelu

Viime vuosina on tosiaan juoksijapoloa, eli mua, koeteltu välillä enemmän välillä vähemmän. Kaksi vuotta sitkasta plantaarifaskiitti/jalkateräongelmaa, jonka jälkeen nilkkamurtuma ja -operaatio. Kaikissa jutuissa on aina jotain positiivista ja ilman näitä vastutuksia tuskin olisin ainakaan näin intessiivisesti löytänyt uusia harrastuksia. Etenkin viime talven hiihto ja nyt tämä pyöräily on kyllä juttuja, mistä olen ihan todella onnellinen. Oikeastaan tunnen itseni multisporttaajaksi. Heiveröisesti, mutta tunnen. Enkä ole siitä ollenkaan pahoillaan!

Viikonloppuna otettiin pikkusiskon kanssa parit lasit viiniä

Oon kyllä kertakaikkisen rakastunut pyöräilyyn. Alkuviikosta kiersin tuttua ja turvallista Ruokkeen lenkkiä, jota on lenkkareilla kulutettu kerran jos toisenkin. Keskellä viikkoa uskalsin Ruokkeen lenkiltä ihan ison tien varteen, nimittäin Keuruun tielle. Eikä se ollut paha ollenkaan. Leveä baana ja hyvä alusta, mitä polkea. Jarpan tuella virittelin edeltävästi juomapullotelineen, pumpun, lukon ja satulanaluspussukan pyörään. Oon harjoitellut juomaan ajaessa ja kerran yksi kippurasarvisella ajava nosti mulle kättäkin. Ihan tuli hei mä pyöräilen -fiilis! Tänään kävin osittain uusissa maisemissa, Säynätsalon ja Muuramen suunnalla. Lisäksi lauantaina höntsäpyöräilin Jyväsjärvellä Yläkaupungin yön kautta kotiin ja tänään lähdin Jn mukaan vielä sen juoksulenkille just Ruokkeelle. Lenkin päätteeksi katottiin vähän juttuja tuosta pyörästä ja kokeiltiin myös lukkopolkimia. Täytyy ruuvailla sitä löysemmäksi, nimittäin tuota kipeää jalkaa ei saanut mitenkään siihen lukkoon saatika pois.

Yläkaupungilla

Maantien laidassa ajaminen ei tunnu musta ollenkaan pahalta. Olenhan koko pienen lapsuuteni ajanut pitkin kyliä ja mantuja, jossa kevyen liikenteen väyliä oli hyvin hintsusti tai ei ollenkaan. Sen sijaan alamäet tahtoo vähän jännittää. Etenkin silloin, jos pohja on heikkoa asfalttia, kuten tänään vanhalla nelostiellä Muuramesta kotia kohti ajellessa. Sen lisäksi, että olen lapsuudessa ajanut paljon maantiellä, olen myös lentänyt kohtuu pahasti alamäessä pyörän selästä yli sarvien pöpelikköön. (Jep. mulle tapahtui näitä jo lapsena).

Säynätsalossa

Yhtään en ole jaksanut tai kerinnytkään tutustua tuohon pyörän mukana tulleeseen opukseen. Pikkuhiljaa tulee kuitenkin asioita selville ja J on infonnut aika paljon. Onneksi se on olemassa, tässäkin asiassa! Jarppakin handlaa ainakin ruuvimeisselin käytön, etten mä nyt ihan oman onneni nojassa ole. Perjantaina aiotaan porukalla mä ja Jarppa sekä J vaimoineen istua iltaa. Menen sinne pyörällä ja opiskellaan lisää noita juttuja. Ainakin se kumin vaihto ja kutjujen laitto täytyy treenata. Ettei heti ensimmäisen ongelman eteen tullessa tarvitsis soittaa Jarppaa hakemaan. Etenkin, jos se sattuu olemaan veneellä jossain huitsin nevadassa.

Aikaisen aamun salitreeni

Viikon kaikki liikunnat:

ma: pyöräily 45min. + core 20min.
ti: sali 50min.
ke: ---
to: pyöräily 1h35min. + core 25min.
pe: sali 1h + vesijuoksu 20min.
la: ---
su: pyöräily 1h50min.
yht: 7h5min.

Sellainen oli mennyt viikko. Pieniä haasteita pukkaa, että mihinkä näitä harrastamisia oikein asettais. Ennen töitä vai töiden jälkeen? Suoraan töistä vai vasta illalla? 8-16 olen joka päivä työharkassani ja äkkiseltään tuntuu, että päivät menee tosi nopsaan. Ilta on lyhyt ja aamu tulee äkkiä. Tästä ehkä pohdintaa seuraavissa postauksissa.

Mukavaa viikkoa!

Sunnuntai-iltaa!

Ompa mukava viikko takana. Mukava treeniviikko, mukava työviikko. Paluu arkeen, joka sisälsi myös vähäsen juhlaakin. Tosiaan olen taas hetken siinä omassa työssäni, jossa mulla on vakkaritoimi. Aika onnellisessa asemassa siis olen: saan tehdä työtä josta pidän ja sitä työtä riittää! Ensi viikolla on kyllä heti lomaviikko, joka on mulla kouluviikko, joten kunhan tuo koulu on saatu käyntiin, niin arki on täällä taas. Ei haittaa, koska arki on parasta.

No sitten siihen viikon juhlaan. Eilen pidettiin mun siskon tissiäisiä. Kyllä. Tissiäisiä. Aika raju nimi kekkereille, mutta hauska. Oon viihdyttänyt itseäni kertomalla noiden bileiden nimeä kavereille ja muille ja etenkin miespuolisten ihmisten reaktiot on kyllä niin huvittavia. Ei, ei se ole käynyt hakemassa silareita tallinnassa eikä myöskään penkkipunnertanut suomenmestaruuksia, mutta lapsensa imettämisen se lopetti. Tissiäiset on siis tytöille vähän kuin varpajaiset jätkille. Niin sitä voi arkea ja arkisia asioita höystää juhlalla ja ennen kaikkea huumorilla. Hauskaa oli ja vaikka en ollut baarissa, niin tänään on väsyttänyt niin vietävästi.

Viikon liikunnat:

ma: sali 55min. + uinti 30min.
ti: ---
ke: sali 1h10min. + hiihto 40min. + juoksu 20min.
to: hiihto 55min. + vatsalihasjumppa 30min.
pe: sali 1h10min.
la: hiihto 55min.
su:---
yht: 7h10min.

Lopuksi vielä erittäin kuvat asiaankuuluvista (muttei asiallisista) tarjoilusta ailisissä kemuissa:

Mukavaa sunnuntai iltaa ja tulevaa viikkoa kaikille?

Toinen puolivuotta 2014

Toisen puolen vuoden koonti jäi viimeisteltäväksi ihan sinne viime tinkaan. Kuvastaa hyvin tätä vuotta. Kerkesimpä silti:

Heinäkuussa...

• ...olin onnellinen, että tein töiden suhteen haastavan ratkaisun, vaikka ratkaisu ei ollut helppo siinä kevään jälkeisessä uupumuksessa.
• ...olin vähän virkeämpi.
• ...tein pitkän lenkin, jota jalkani ei todellakaan kestänyt ja hautasin maratonhaaveet tältä(kin) vuodelta.
• ...kävin Jarpan kanssa Suomipop -festareilla.
• ...olin paljon pikkusiskoni kanssa, joka vietti suuren osan kesälomastaan Jyväskylässä.
• ...meillä oli lapsuuden ystävä miehensä kanssa jälleen, käytiin mm. asuntomessuilla.
• ...vietin kolmekymppisiä, mutta en saanut aikaiseksi järjestää juhlia.

Festariheilat

Elokuussa...

• ...nautin kesästä ja helteestä.
• ...touhusin paljon ulkona erinäisiä juttuja. Käytiin mm. seikkailuradalla kiipeilemässä, uin paljon, meloin, pelasin frisbeetä ym.
• ...urheilin systemaattisesti ihmeellisen vähän kesäksi, mutta olin kuitenkin aktiivinen.
• ...vietettiin Jarpan äidin pyöreitä synttäreitä.
• ...jäin vihdoin ja viimein ihan oikealle lomalle.
• ...vietin viikon Kuusamossa Rukalla Jarpan kanssa.

Päijänne <3

Syyskuussa...

• ...kävin pikkusiskoni kanssa Tukhomassa ja olin edelleen paljon hänen kanssaan, hän nimittäin joutui lomansa jälkeen pitkälle sairaslomalle rantalentiksessä sattuneen sormimurtuman vuoksi.
• ...treenasin taas ahkerasti.
• ...tein päiväreissun Kuopioon erään ystäväni kanssa.
• ...kävin katsomassa StandUppia, jonka jälkeen vietettiin Jarpan sekä sisarusten kesken lautapeli-iltama.
• ...juhlittiin siskoni pojan ristiäisiä.
• ...palasin vakkarityöhöni pitkän tauon jälkeen.
• ...käytiin viikonloppua Etelä-Pohjanmaalla. Oltiin sekä Seinäjoella (taikka oikeastaan Ilmajoella) ystäväpariskunnan luona ja sitten tietty mamalla Alavudella.

Kuninkaallisia hevosia ja niiden ratsastajia.

Lokakuussa...

• ...sekä oman että muiden loman jälkeinen arki vakiintui ja se tuntui hyvältä.
• ...olin edelleenkin kevääseen nähden virkeä, joskin hieman podin sitä "epänormaalia" väsymystä.
• ...tapasin jonkin verran ystäviäni, mutta palattuani vuorotyöhön, huomasin, että siinä tosiaan on omat haasteensa.
• ...liikuin reippaasti.
• ...sisustettiin kotia.
• ...kävin pikkuveljeni kanssa Jypin pelissä.

#kuudespelaaja

Marraskuussa...

• ...harrastuksissa jatkui sama suhdanne: uintia, salia, sauvailua, hieman jopa hölkkää.
• ...jalka oli edelleen kipeä, samaan malliin, kuin jo pitkään.
• ...opiskelin, mutta opintoja oli vain vähän koko syksylle.
• ...jäin taas opintovapaalle ja aloitin harjoittelun uudessa paikassa: jo kuudes "työyhteisön" vaihto tälle vuodelle. Kieltämättä uuvuttavaa, mutta tavallaan siihen turtuu.
• ...vietin pikkujouluja vakkaripaikan työkamujen kanssa.
• ...ystäväni sai vauvan, niin kävi kyllä useampana kuukautena tänä vuonna, että joku kohtalaisen läheinen sai vauvan. Iloisia uutisia siis, koska edeltävänä vuonna hyvin moni erosi.

Yksi aamulenkki.

Joulukuussa...

• ...jäin lomalle, joka taisi tällä kertaa tulla riittävän ajoissa.
• ...sain perusopintoni (170+2op) suoritettua. Siihen meni kaksi vuotta ja minulla on edelleen mies.
• ...jalkavammaani alettiin vihdoin hoitamaan spesialistin johdolla.
• ...olin neljä ihanaa päivää niin ihanassa Wienissä.
• ...vietin viikonlopun myös ystäväni luona Oulussa.
• ...olin joulun kotona Jarpan ja osin hänen äitinsä kanssa. Vuodenvaihdetta lähdemme juhlistamaan Etelä-Pohjanmaalle.

Schönbrunnin puistossa.

Toisen puolenvuoden bonuskuva:

Summasummarum:

Mun elämässä on kohtalaisen paljon se, jos juhlamekon vetää päällensä kaksi kertaa puoleen vuoteen ja tekee kaksi reissua jonnekin kauaksi kotoa. Sitten vielä lisäksi jokunen reissu vähän lähemmäksi, vain joidenkin satojen kilometrien päähän. Kuvia katsellessa tajusin, että olen aika paljon viettänyt aikaa läheisteni, elikkä sisarusten kanssa. Myös Jarpan kanssa ollaan tehty kaikkea mukavaa. Olen myös tullut vähän enemmän ulos kaapista tämän blogin kanssa ja tavannut ihan livenäkin ihmisiä, kuten suunnitellusti nioben ja sattumalta Kauramoottorin.

Liikunnallisesti vuosi ei ollut mikään kovin helppo. Jalkavammaisena koko vuosi. Liikuttua on kuitenkin tullut, enemmän ja vähemmän, yleensä enemmän tai ainakin riittävästi. Haastaviakin aikoja on ollut. Kiitollinen olen kuitenkin monesta.

Ja nyt, ihan kohta, kohti uutta ja parempaa vuotta... Jolloin toivottavasti Wammabe Juoksija olisi taas vähän enemmän Wannabe Juoksija. Toiveista, haasteista ja ennen kaikkea lupauksista, sitten myöhemmin, ehkä.

Nyt, hyvää seuraavaakin vuotta!

Ensimmäinen puolivuotta 2014

Tammikuussa...

• ...vuosi vaihtui rakkaimpien kanssa. Kokoonpanona oli ensin minä, Jarppa, kaksi veljeäni ja loppujen lopuksi myös äiti ja siskoni mies liittyi seuraan. Harvoin on kaikki koossa ja tällä kertaa oli tälläinen porukka.
• ...jatkoin opintojani sekä töitäni.
• ...olin melko väsynyt.
• ...kävin ahkerasti korkeakoululiikunnan ryhmäliikuntatunneilla sekä salilla.
• ...kykenin juoksemaan 15-30/min kerrallansa ja tuskailin rasitusvamman kanssa.

Tammikuun kuvatkin oli aika vähissä. Ilmeisesti rötväsin myös paljon kotona ja join vihreää teetä.

Helmikuussa...

• ...liikuntojen suhteen oli sama mood.
• ...hankin luistelusukset, mutta hiihtämään en juuri päässyt, sillä lumitilanne oli erittäin huono.
• ...vietin paljon aikaa siskojen (sekä muiden perheenjäsenten) kanssa.
• ...jäin opintovapaalle palkkatyöstä ja aloitin sisätautien harkan.
• ...seurasin ahkerasti olympialaisia.

Vas. ylhäältä: minä, kummityttö, jääkiekkoilija ja Enni (Rukajärvi). Kuukauden tsemppihuuto oli "hyppikää olympialaiset!"

Maaliskuussa...

• ...olin kai edelleen aika väsynyt.
• ...sain ensimmäisen harkan päätökseen ja vaihdoin toiseen harkkaan, poliklinikalle.
• ...juoksin himpun verran pidempiä lenkkejä, jumppasin ja saleilin. Ja uin.
• ...tuskailin vammaa ja sain (taas) lähetteen fysioterapiaan, jossa kävin.
• ...meillä oli parina viikonloppuna vieraita, eräs ystäväpariskunta ja Jarpan kavereita Helsingistä. Oli hauskoja viikonloppuja. Kävin myös seuraamassa SM-hiihtoja.
• ...puhelimeni pimeni yllättäen ja ostin hätäisesti uuden.

Vanhan puhelimeni vihonviimeinen valokuva.

Huhtikuussa...

• ...hoitelin tuota vammaa, edelleen, ja väsymystäkin podin. Sairastin myös flunssan.
• ...vaihdoin taas työharjoittelupaikkaa. Neljäs työyhteisö tälle vuodelle. Ajattelin paljon kaikkea oppimaani ja kokemaani.
• ...kykenin juoksemaan jopa lähemmäksi tuntia ja kerran ylikin. Muutoin liikunnat jatkuivat samaan malliin.
• ...kävin pikalomalla Peurungassa, viikonloppua Pohjanmaalla lapsuuden kodissa, lenkkeilin veljeni kanssa ja olin paljon kotona.

Lapsuuden kotsani seinältä. Onhan meitä.

Toukokuussa...

• ...olin jälleen kerran flunssassa. Pohdin myös mahdollisuutta kilpparin vajaatoimintaan (pohdin sitä edelleen, mutta seurantalinja), paino oli noussut, väsymystä ym. Olo oli toisinaan tosi kamala.
• ...sain päätökseen kolmannen harkan ja tein tehtäviä ja projekteja ihan hirveellä hönnyllä. Lopulta koitti parin viikon mittainen lomantapainen aika.
• ...vietin viikonloppua Tampereella.
• ...hengasin paljon pikkuveljen kanssa, mm. heiteltiin frisbeetä ja lenkkeiltiin.
• ...juhlin Jarpan suvusta kahdet ylppärit. Oli hauskat juhlat.

Frisbeegolf. Niin mukavaa!

Kesäkuussa...

• ...mun piti palata omaan työhön, mutta sain kesätyötarjouksen polilta. Otin tuon työn vastaan (sain siis virkavapaata heti opintovapaan perään). Uudet kuviot jännitti ihan sikana ja vastoin odotuksia en päässyt "rentoutumaan" tuttuun ja turvalliseen työhöni.
• ...vietin viikonlopun yhden pikkuveljen luona Espoossa.
• ...seurasin futiksen MM-kisoja.
• ...kävin vaeltamassa Evolla.
• ...minusta tuli kolmannen kerran täti toisen siskoni toiselle lapselle.
• ...kävin juhannusaattona juoksemassa kympin kisassa enkat, vaikka en ollut kymppiä kyennyt juoksemaan viimeiseen vuoteen kun kerran taikka pari. Olin superonnellinen osallistumisesta. Tuolloin olin toivoa täynnä, että syksystä saattaisi vielä kehkeytyä maraton syksy. Jalka oireili todella kevyesti.
• ...vietettiin perinteinen kaupunkijuhannus kera kavereiden.

Valjenpoika ihmettelee fasaania Korkeasaaressa.

Ensimmäisen puolenvuoden bonuskuva:

Mää ja Jii juhannuksena. Maailmankaikkeuden paras lenkkikaveri :).

Summasummarum:

Elän ilmeisesti vain valoisampina kuukausina, sillä muistellessani alkuvuotta, ei juuri mitään ole mielessä. Tai sitten siitä on liian kauan aikaa. Vaikka uupumus oli aika-ajoin hyvinkin kovasti päällä, paljon mukaviakin sattumuksia ja juttuja kyseiseen aikaan liittyy. Jälkeenpäin ajateltuna olen hyvinkin saattanut olla jonkinasteisen burn outin ovilla tuolloin alkuvuonna. Vakaasti uskon, että sekin on saattanut olla viemässä kilppariarvoja sinne lähelle rajaa. 

Lapsenmielistä liikuntaa ja tuu ulos -pohdintaa

Olin tosiaan viikonloppuna mun kummitytön kanssa Liikuntapeuhulassa, joka on paikallinen lasten liikuntatapahtuma. Tapahtuma järjestetään joitain kertoja vuodessa ja on varsin hauska. Ketä ei siellä ole käynyt, niin suosittelen kyllä käymään. Ottakaa vaikka jostain lapsi lainaan jos ei ole omaa, koska tapahtuma on ihan hauska aikuisellekin. Mun mielestä onkin ihanaa, kun se mun kummityttö kasvaa ja voidaan kaikkea touhuta yhdessä. Joskus on vaikea sanoa kumpi hyppii enemmän innoissaan trampoliinilla.

Tuon liikuntapeuhulan jälkeen mietiskelin, että milloin se lapsen into loppuu ja höntyäminen asioihin oikein loppuu? Missä iässä jotain kiinnostavaa nähtyään ei tarvitse enää juosta katsomaan, että mitä se on? Kuinka kiinnostava asian pitäisi olla, että ottaisin itse juoksuaskelia? Vai onko kysymys ainoastaan siitä, että jonain päivänä vain tajuaa, että kävellenkin kerkeää. Onhan se tietysti hyvä, että me aikuiset ja muut isommat ihmiset ei säntäillä pitkin turuja ja toreja jokaisen kiinnostavan asian perässä, mutta tietynlainen lapsenmielinen kiinnostus ja innostus olisi silti hyvä säilyttää.

Opintojen puolesta on tullut myös mietittyä paljonkin lasten ja nuorten liikunnan vähentymistä, joka on valitettavasti totta tänä päivänä. Olin taannoin yhdessä seminaarissakin aihetta koskien, jossa tutkijoilla oli esittää moniakin karmivia seikkoja ja lukuja ihan tämän päivän suomesta. Voi kumpa me aikuiset voitaisiin olla esimerkkinä aktiivisesta elämästä. Joka paikkaan ei tarvitse mennä autolla eikä muutakin tekemistä on kuin tietokone. Näissä talkoissa on oltava ihan kaikkien, myös yhteiskunnan.

Tuo FP:n biisi "tuu ulos" on kyllä mun mielestä vaan niin hyvä ja ajankohtainen. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ja ennen oli ennen ja nyt on nyt... Mitä näitä sanontoja nyt onkaan? Sanon silti. Kun mä olin pieni, niin pahin rankku ikinä oli se, ettei saanut mennä enää illalla ulos jos myöhästyit päivälliseltä. Tai vielä pahempaa, koko päivänä, jos oikein olit jotain kämmännyt. Ihan liian monia tietämiäni kouluikäisiä saa nykyään patistella sinne ulos!

Wannabe Juoksijan Ruka-adventure, viimeinen osa

Juuman reissulla Jara kävi hakemassa itselleen kalastusluvan. Ilmeisesti alamittaiset kalat olivat jääneet yöuniin ja oli lähdettävä sitä mörssäritaimenta narraamaan taas sinne samaiselle Kuusinkijoelle. Omat pyöräilyt starttasi ihan eri suuntaan, nimittäin kohti Pyhävaaran juurta. Vettä jaksoi sataa, onneksi sentään ei ihan tauokoamatta. Kieltämättä mieleen hiipi (etenkin paluumatkalla asfalttipätkällä), että jumankauta millaista tämä olis hiukka paremmassa kelissä. No, ehkä se sitten olisi ollut liian hienoa, enkä olisi lähtenyt kotiin sieltä kulumallakaan.

Näissä maisemissa

Parkkipaikka Pyhävaaran juurella

Pyörällä ajelin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta eika nopeasti oli pyörä hyljättävä lähelle Pyhäjärveä. Patikka oli siitä kiva, että ilmeisesti Pyhävaara ei ole mikään suosittu kohde, koska, no, se ei näyttänyt siltä. Siis polku ei ollut juuri tallattu taikka nuotiopaikkoja ei ollut. Ilmeisesti viereiseltä pienemmältä huipulta sellainen kuitenkin löytyy ja sitäkin kautta tuonne korkeimmalle kohtaa pääsee, mutta itse kapusin niin sanotusti jyrkimmän kautta.

Kohti Pyhävaaran lakea

Perillä. Evästaukopaikka.

Perjantai olikin sitten viimeinen kokonainen päivä Kuusamossa. Aamupäivällä palautettiin mun fillari, jonka jälkeen käppäiltiin vajaa tunteroinen Rukalla. Mä olisin halunnut patikoida Valtavaaralle, mutta Jara oli vähän toista mieltä. Taivuin maitohappoisten jalkojeni kanssa ehdotukseen Kuusamon Suurpetokeskuksesta aika helposti. Ja hyvä niin, sillä se oli nasta paikka (kuvien seassa myö yksi paikan julkaisema Youtube -pätkä). Eläimiä näki ihan eri tavoin, kuin jossain eläinpuistossa. Monestikin eläinpuistossa mulla tulee sellainen fiilis, että onkohan tää hyvä juttu. Tällä kertaa ei tullut. Paikka oli saanut alkunsa siten, kun paikan omistaja oli ottanut hoitoonsa orvon karhunpoikasen, jota ihmiset olivat tulleet katsomaan. Yritys syntyi ikäänkuin ilman ideaa.

Pyörää palauttamaan.

Paluumatkalla mökkeröiselle kiepattiin Lahtela-Vanttaja salpalinjan kautta. Vaikuttava paikka. Noin viiden kilometrin mittainen lenkki kierteli taisteluhautojen ja räjäytettyjen korsujen laitamilla. Ei pieni ihminen voinut välttyä ajattelemasta, että millaistakohan se on ollut. Ja ajattelemasta, että onneksi ei tarvitse tämän paremmin tietää.

Juoksuhaudassa.

Lauantaiaamuna keula kohti kotia, jonne kieltämättä on aina mukava palata. Ihan parhaita lomia on kyllä liikuntalomat. Sellaiset, jolla tehdään muutakin kun vaan ollamöllötetään saati lipitellään siideriä taikka jotain muuta drinkkejä.

Wannabe Juoksijan Ruka-adventures, osa 3

Pientä taukoa on päässyt näihin reissurapsoihin pukkaamaan. Olen nimittäin tässä välissä lomaillut  Ruottin risteelyyllä, kuten etelä-pohjalaisittain sanotaan ja i Södra Österbotten, kuten ruotsalaisittain sanotaan.

No, asiaan. Päivä 3.

Aamupuuroloita

Tänäkin aamuna syötiin normi aamupalat, taikka mä söin, Jara ei puuroja harrasta. Mä syön yleensä aina, poikkeuksena viikonloput. Suunnitelmissa oli liikkua yhdessä, kun Jaralla ei ollut kalastussuunnitelmia tälle päivälle. Aamupäivällä startattiin auto kohti Juumaa, joka on kuulemma kaunista patikointimaastoa. Tieto osottautuikin paikkansapitäväksi.

Myllykosken mylly. Rakennettu vuonna 1926. Niin sympaattinen.

Mylly kuvattuna kosken ylittävältä riippusillalta. Toiminta loppunut joskus 40-luvulla.

Lähdettiin kirtämään kahdentoista kilometrin mittainen pieni karhunkierros. Reitillä oli paikoin nousua, mutta kohtalaisen helppo silti. Mun mielestä. Polut oli hyvässä kunnossa, melkein kuin ulkoilureittiä olisi kävellyt. Maisemat oli toinen toistaan komeampia. Aina, kun kuvittelin, että tämän hienompaa kohtaa ei varmasti reitillä enää tule, niin kohta taas tuli.

Aallokkokoski. Siinä on koskella mittaa useampi sata metriä.

Edelleen aallokkokoskea. Koskikalastajana Jara on tietty superkiinnostunut näistä.

Monestikaan kuvat (ainakin, kun kyseessä on heikko kuvaaja ja heikko kamera) ei kerro koko totuutta ja niin ei myöskään tässä tapauksessa. Mutta kai se heikko kuvakin kertoo kuitenkin enemmän kun tuhat sanaa. Sanoinko jo, että maisemat olivat komeita?

Jyrävä. Pudotus n. 10 metriä. Evästettiin täällä.

Jyrävän siilastuvalta. Jara jutskailee
karhubkierrosta kiertävän
pariskunnan kanssa.

Mä katselin taukopaikkoja ja maastoja myös silmälläpitäen ensi vuotta. Aiotaan nimittäin tulla mun siskon kanssa vaeltamaan iso karhunkierros, jolla mittaa on 82 kilometriä. Jyrävällä tavattiin myös pariskunta, joka oli juurikin tuota vaellusta patikoimassa. Heidän kanssaan juteltiin, kuinka matka on sujunut ja kyselin hieman käytännön vinkkejä. Ulkoilijoita oli muutenkin kohtalaisen paljon, mikä ei ole ihme, sillä kaikenkaikkiaan pieni karhunkierros sopii mun mielestä melkein jokaiselle, joka jaksaa vähän kävellä. Sen voipi sitten kulkea joko hiljaa taikka kovaa.

Kalliosaaresta. Saari keskellä Kitkajokea.

Riippusilta yli kitkajoen. Näitä oli useampia. Jykevämpiä, kuin aiemmin Venäjän rajalla
Kuusinkijoen ylittäväs silta. Aina silti vähän jännitti.

Jostain Rukan lehtisestä luin haastattelun Oulangan kansallispuiston "huoltomiehestä", joka siis on tavallaan karhunkierroksen talkkari. Haastattelussaan hän kertoi, että nuotion äärellä jokainen ihminen on tasavertainen, oli sitten liikemies tai työtön. Niin varmasti onkin, enkä usko, että paljon missään muualla, kuin luonnossa voisi tuon lähemmäksi tasavertaisuutta päästä.

Kallioportin päältä. Reitin raskain kohta, vajaa 300 rappusta ylöspäin.

Täällä siis oltiin.

Iltasella kävin vielä pyöräilemässä 18 kilometrin verran maastopyöräilyä. Kartasta olin katsellut rengasreitin, mutta jälleen kerran aliarvioin maaston, joten jouduin palailemaan samaa reittiä takaisin. Ihan edellispäivään verrattavaa uhkarohkeutta ei löytynyt, johtuen siitä, että aurinko oli laskemaan päin.

Teemaan sopivia paikkoja iltapyöräilyllä.

Edelleen teemaan sopivaa.

Päivän saldo: 12km patikointia ja 18km maastopyöräilyä. Nolla kalaa. Paljon kuraa.

Päivän pohdinnat: Tiet ja kartat. Niiden tutkiminen. Täällä pohjoisessa karttaan merkitty tie saattaa monesti muistuttaa polkua. Oppia ikä kaikki.