Hyvää joulua!

Jo ihan meidän alkuajoista lähtien ollaan otettu perinteeksi olla joulu rauhassa. Käydään jouluaattona Jarpan äitillä syömässä, ilta ja joulupäivä ollaan kaksisteen. Tapanina saattaa sitten jotain olla. Jo vuosia mun jouluun on jossain määrin kuulunut myös työ. Työ, jota todella sydämellä teen ja josta olen kiitollinen. Myös niistä jouluista siellä työssä. Usein olen aatolta tai joulupäivältä priorisoinut liikunnan pois. Tänä jouluna ei tarvitse, sillä joulu on myös mulle yhtä pitkä kuin suurelle osalle ihmisistä. Niimpä lähdin joulurauhan julistuksen jälkeen hölkäten joulumaahan, valkean metsän läpi kohti anopin joulusaunaa. Voiko tämän paremmin ihmisen elämä olla?

Arjen pikku tähtiä,

jos antaa pitkin vuotta,

ei joulutaivaan kirkkain tähti

loista silloin suotta.

Tuo Irma Koskisen jouluruno oli jouluntoivotus teille kaikille lukijoille, sillä niitä arjen pikku tähtiä on tämä blogi ja sen antama vuorovaikutus, eli te lukijat ja kanssa blokkaajat, mulle antanut. Tämän paremmin en osaa sanoa. Lämpöä ja rauhaa teidän jokaisen jouluun!

24. luukku: jouluaaton maastolenkki

(Oheinen teksti oli kirjoitettu jo aamuvarhain, vain kuva puuttui. Nyt lautapelit esiin. Vuodesta toiseen sama aattoillan ohjelma, oli porukka mikä hyvänsä ja ikää kuinka paljon vaan, :)

Winterwonderlandissa, toinen osa ja toiseksi viimeinen luukku

Tänään on kyllä ollut vimpan päälle talviurheilupäivä. Aamulla kävin taas hiihtämässä, hihiii. Tein vähän oivalluksia ja oli vähän sattumuksia:

• en edelleenkään hiihdä kovempaa, kun juoksen. Mutta jo tänään se tuntui ihan ministi paremmalta kuin eilen.
• ajattelemalla ajattelin niitä kaikkia tekniikoita, mutta en ihan täysin ymmärrä mogrenin ja kuokan ero. Luulen, että hiihdän mogrenia tasamaalla ja se muuttuu kuokaksi ylämäessä. Ainakin se tuntuu siltä, kun videoissa näyttää. Kuokkaakin voi muka hiihtää tasamaalla, mutta en käsitä miten. Tai sitten olen ihan hakoteillä. Wasbergiäkin kokeilin myös ja se onnistui, mutta kovin kuluttavaa se on.
• kaaduin kerran. Se johtui montusta. Ja minun onnettomasta tasapainosta, jos jotain arvaamatonta tapahtuu. Se on ihan ok, koska luulen, että sillä tavoin tulen rohkeammaksi.
• olen luullut, että talvijuoksu on räkäinen laji. No ei ole, hiihto on.
• jos on tullut lähes kymmenen kertaa ohitetuksi kasikymppisten pappojen toimesta, niin saako itse olla onnellinen kun ohittaa pikkutytön? (no ei tämä ohitteluasia mua oikeasti vaivaa! Ne papat, ne on ihan hemmetin cool!)
• luisto oli nahkeampi kuin eilen, koska mun sukset on laitettu lauhaan keliin. Tarviin niitä voiteita.
• tarviin myös buffeja, koska mun omat kaulurit on liian ohkasia. Viima on paljon kovempi.

Kaupungilla teinkin hankintoja liittyen kahteen viimeksi mainittuun. Alelaarista tietenkin. Viimeiset joulujututkin tuli haettua. Ihmisiä oli yllättävän vähän. Niitä nuoria miehiä enimmäkseen. Ostamassa hätäpäissään lahjoja tyttöystävilleen. Kuulin yhden paniikinomaisen puhelunkin liittyen aiheeseen. Ihan vähän meinasi naurattaa. Alkuillan ohjelma oli:

23. luukku: luistelu

Meitsin hokkarit, longtime no see! Luistelutaidot on paremmin tallella, kun luisteluhiihtotaidot. Kolmen vuoden välein tapahtuva testailu siis kantaa hedelmää. Käytiin tosiaan mun siskon perheen kanssa luistelemassa. Lode 3vee oli ensimmäistä kertaa ja yllätti todellakin meidät kaikki.

Luistelu on hauskaa, mutta siinäpä vasta ne nilkat väsyy ja ihan hetkessä. Mullahan on sellainen luistelutausta, että olen yhden talven pelannut ihan jääkiekkoa (joo, luitte oikein) joskus.. Ööö.. ehkä kymmenvuotiaana tai alle. Missään peleissä en ole ollut, mutta harkoissa. Voi olla, ettei se ollut edes ihan koko talvea, vaan joku tutustumisjakso. Enivei, sen muistan, että se ei kyllä ollut mun juttu. Oon kyllä kokeillut vaikka sun mitä silloin kersana ja siitä oon erityisen onnellinen lapsuudessani. Kaikkea sai kokeilla ja etenkin iskä kannusti liikuntajutuissa. Jos joku kisalisenssi maksettiin, niin silloin piti myös sitoutua. Treeneistä tai kisoista ei saanut luistaa. Mihinkään ei kuitenkaan pakotettu. Jos mulla on joskus lapsi, toivoisin, että voisin antaa sille samanlaisia mahdollisuuksia (ylipäänsä harrastusten suhteen, vaikka musiikkiharrastusten) ja miksen voisi.

Winterwonderlandissa: kysymyspatteri hiihdosta

Mun piti mennä aamulla salille ja uimaan, mutta koska tajusin jättäneeni uikkarit Ouluun, menin vaan salille. Nyt iltapäivästä kävin myös hiihtämässä, koska mun henkilökohtaisessa winterwonderlandissa, eli Laajavuoren laduilla pystyy jo vaparia hiihtämään.

22. luukku: hiihto

#winterwonderland

Tää mun hiihto-osio on enemmänkin kysymyspatteri, koska oon niin noviisi siinä, että huh huh! Hiihtelin tänään jotain 35min. ja vaikka se oli enempikin tekniikkaharjoittelua, olin ihan kuitti. Mun kerkes tulla ihan hitonmoinen nälkäkin, vaikka samassa tilassa olisi juossut tunnin lenkin ilman probleemaa. Jatkossa täytyy ainakin tuo asia muistaa, note to yourself! Silti huomaan, että jo nyt tuo hiihto sujui himpun verran edelliskertaa paremmin. Onkohan normaalia, että säären ja nilkan etuosat väsähtää äkkiseltään vai teenkö jotain (no todennäköisesti teen vaikka mitä, mutta enivei) väärin? 

Meiltä on kotiovelta ladulle 150 askelta ja 10 porrasta. Olisi siis suoranaista alyttömyyttä olla omistamatta suksia, mutta silti hommasin ne vasta viime kevättalvena. Olen hiihtänyt viimeksi peruskoulussa, josta näin kolmekymppisenä on muutama vuosi kerinnyt kulua. Ala-asteella olen jopa osallistunut johonkin hiihtokilpailuihin. Hiihdin silloin vaparia ja kuvittelin, että homma sujuu edes suurinpiirtein samalla volyymilla. No voin kertoa, että ei suju. Toki hommasta jonkinlainen haju on ja luisteluhiihdon eri alatyylit (kuokat, wassut ja mobergitkin) menee, mutta koko hiihto tuntuu ihan hiton raskaalta. Paitsi täydellisellä tasamaalla ja loivassa laskussa. Sellaisia maastoja kun on lievästi haastavaa löytää täältä kotiseuduiltani.

Onko teillä antaa jotain vinkkejä? Voitelu on myös sellainen juttu, josta kuulisin mielelläni lisää? Eräs tuttava käyttää pikavoiteita, paria eri sorttia. Pakkasille ja suojakeliin. Sitten se käyttää kauden alussa huollossa sukset, jossa laitetaan pohjaluistot ja poistetaan kaikki vanha mönjä. Se kuullosti ihan simppeliltä, mutta kun hätäisesti asiaa googlasin, niin tuli kaikenmaailman juttuja vanhoista silitysraudoista ynnä muusta. Kai harrastaja selviää vähän helpommalla? Entä miten te säilytätte suksianne? Mun sukset on tuolla (lasitetulla) parvekkeella, joka alkaa pikkuhiljaa muistuttaa lämmittämätöntä urheilukamavarastoa taikka kodinhoitohuonetta!

Hiihtoselfie

Ookko nää Oulusta...?

Ja pelkääkkö nää polliisia?

No en mää oo, mut en myöskään pelekää polliisia kuten kuvastakin näkyy. Viikonloppu meni tosiaan Oulussa erään vanhan ystäväni luona. S on opiskellut Jyväskylässä ja oltiin aikanaan samassa siivousfirmassa töissä ja siten tutustuttiin. Viisi vuotta on hän asunut Oulussa, enkä ole kertaakaan (!!!) käynyt siellä. Tapaamiset on ollut lähinnä täällä Jyväskylässä ja täälläkin ihan liian harvoin. S on niitä ystäviä, joiden kanssa ei pitkäkään tapaamattomuus haittaa ja kun tavataan, tunnelma on sama kuin silloin aikanaan kun tavattiin lähes päivittäin. Juuri se kai ystävyyden erottaa kaveruudesta.

Oulu oli kiva kaupunki. Olen käynyt siellä joskus lapsena ja ainoa mitä mieleen tulee, on Oulun Eden. En ole tuntenut mitään uteliaisuutta Oulua kohtaan ja kaupunkina se olikin sitten positiivisesti virkistävä kokemus. Oulu näyttäytyi mun silmissä sopivan kokoisena ja virkeänä kaupunkina. Viikonloppuun sisältyi kaupunginteatteria, ravintoloita, hyvää ruokaa, leffaa, leikkiä petseillä, paljuilua ja, ja, ja...

21. luukku: keilaus

Kolmen vuoden tauon jälkeen mun keilaus sujui vähän sinne päin. S:n kuuden vuoden tauko lienee sopivampi koska, hän yllätti itsensäkin. Meillä siis kyseessä lienee ihan täysin tuuripeli S:n miehen V:n tahkoessa täyskaatoja lähes joka kierroksella. Pelissä oli mukana myös heidän viisvee -tytär. Tosi kätevää, kun lapsen vuorolla radalta nousi "aidat", joten pienempikin pelaaja sai onnistumisen kokemuksia. Ja ihan hyvin sen ikäinen jaksoi keilata, vaikka pallothan on kohtuu raskaita, ne kevyetkin. Vinkkinä vaan kaikille, kenellä on lapsia. Mä en ainakaan ole tiennyt, että keilauksesta on noin monipuoliseen juttuun.

Keilaus on kyllä ihan hauskaa ja aina kun siellä tulee käytyä, mietin että miksi näin harvoin? Sopii tosi moniin tilanteisiin ja näköjään jo tosi pienestä pitäen. Miltään varsinaiselta liikunnaltahan tuo keilaus ei tunnu (eikä toki sitä ainakaan tälläiselle amatöörille olekaan), mutta kylläpä vaan on käsivarren lihakset napakkana nytten!

Uintipuinti

20. luukku: uinti

Uinti kuuluu satunnaisen säännöllisenä mun harjoitteluun. Joskus on pidempiä taukoja ja joskus sitten taas saatan käydä parikin kertaa viikossa. Vaparia en osaa, mutta tulevaisuudessa aion. Rintauintia osaan omasta mielestä tavistallaajaksi ja satunnaissäännölliseksi harrastajaksi ihan kohtuullisesti. Voisin tietty osata paremminkin.

Aalto Alvarissa, elikkä paikallisella uimahallilla, on onneksi viidenkympin rata. En varmaan jaksaisi sillä lyhyemmällä, myönnettäköön. Onneksi ei tarvi ajatella jaksaisinko. Uin yleensä joko matkaa (kilometristä kahteen) taikka sitten aikaa (puolesta tunnista tuntiin), riippuen vähän miten päätän. Tykkään kyllä uimisesta, mutta aika-ajoin koen sen vähän tylsäksi. Tasasen tappavaa tahtiahan se mun meno on. Luulen, että mikäli oppisin vaparia ja erilaisia harjoittelutekniikoita, viihtyisin uinnin parissa paremminkin. Se vatii ehdottomasti opettajan ja siihen mulla yksinkertaisesti ei ole ollut aikaa viime vuosina.

Sellainen pikku diili mulla on erään entisen kollegan (ja entisen kilpauimarin) kanssa, että hän mahdollisesti mua vähän koutsaisi alkuun. Ollaan vaan kumpikin oltu nyt niin kiireisiä opintojen kanssa, että se lienee ensi kevään juttuja. Arvelin hänelle olevani toivoton tapaus, mutta en kuulemma ole, koska kukaan ei ole. Jännä olisi nähdä.

Vanha uimahalliselfie. Sen tietää, koska kädessä on uimahallin sarjaranneke.

Tyhmä pää ja vatsalihakset

Jep, mä lähdin taas viime aamuyönä vähän reissuun, jotenka tämä postaus tulee (jos tulee) ajastettuna sitten illalla. Lähden lähdin tosiaan aamuyöllä klo 04.00 Onnibussilla kohti Oulua erään ystävän luokse. Kun on ne liput siihen bussiin niin halpoja ja silleen, niin kai sitä voi vähän matkustusajoista tinkiä. No bussilippu sekä taksi matkakeskukselle maksaa sen 30 euroa ja klo 06.15 olisi lähtenyt bussi, johon opiskelijalippu maksoi... Ööö, no 30 euroa. Että näin. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Toivottavasti saan sain nukuttua.

Tyhmä pää karvahatussa.

19. luukku: vatsalihakset

En ole kyllä varsinainen vatsalihasjumpan rakastaja. Onko joku? Jostain syystä mun päässä on myös vahvana harhakuva, jonka mukaan vatsalihaksia pitäisi olla joka käänteessä treenamassa, vaikka eihän ne sen kummempia lihaksia ole, kun mitkään muutkaan lihakset.

Vaikka en varsinaisesti pidä corejumpasta, se on suunnilleen ainoa juttu, mitä saan itseni tekemään täällä omassa kodissa. Olkkarin lattialla. Sikäli voimapyörä on ollut itsensä takaisin maksanut hankinta. Treenaan vatsat 1-2 kertaa viikossa salilla ja 1-2 kertaa viikossa kotona. Vatsat on mun mielestä ihan pätevä tehdä lenkinkin päätteeksi, nimittäin joskus treenin loppupuolella alkaa puhti olla sen verran pois, ettei vatsoja saa tehtyä samalla intensiteetillä, kuin joku toinen päivä.

kidutusvälineiden kidutusväline!

Vammapäivitys!

Tämän viikon keskiviikkona oli vihdoin ja viimein aika sinne ortopedille. Lääkärikäyntiä odottelin sekä innokkaana, että pelokkaana. Hullua, että samaanaikaan voi ajatella, että on onni ja epäonni olla kyseisessä paikassa, eli lääkärissä.

No, mitä tuleman pitää? Tuleman pitää se, että pääsen kuukauden sisällä jalkaterän ja nilkan alueen MRI-kuvaan, eli magneettiin. Nyt selvis jo sellainen juttu, että ainakin mun pohjelihas on liian kireä ja se saattaa hyvinkin aiheuttaa jalkaterän kiputilat (sekä myös PF:n). En varmaankaan saa tuota kotikonstein riittävästi venytettyä, koska lisäksi on yli liikkuva polven nivel. Jalka on siis vääränlaisessa kuormituksessa, niin liikkuessa kuin levossakin. Sille olisi tehtävissä sellainen toimenpide, että pohkeen lihaskalvoa hieman aukaistaan joka sitten tuota jalkaterän virheasentoa korjaa, kun pohjelihas pääsee normaaliin tilaansa. MRI-kuvahan on tietty katsottava ensin ja siitä selviää mm. PF:n tilanne ja ylipäänsä se, onko jalkaterässä itsessään jotain rikki kuitenkin.

Mä oon tietty googlaillu tuota mahdollista toimenpidettä (josta aika vähän tietoa löytyy) ja oon kyllä sitä mieltä, että se kuulosti  ja vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta. Tai hyvältä ja hyvältä, mutta tosiaan oon kaikkeni tehnyt, mitä konservatiivisesti voi. Kiputilannehan on mulla sellainen, että kävellessäni ilman kenkiä (eli kotona), ei jalalla kärsi ollenkaan astua normaalisti. Kengillä pystyy kävellä sekä juostakin vähän, paitsi silloin jos sitä tekee pitkään. Viimeksi esimerkiksi Wienin reissulla jouduin turvautumaan tulehduskipulääkkeisiin, eikä se ole mun mielestä normaalia kolmekymppisen juttua. Luulen, että mikäli tuo kurmitus vain jatkuisi vääränä, tulisi se ajanmyötä aiheuttamaan myös isompia ja pysyviä juttuja (kuten jo ukkovarpaan tyvinivelen nivelrikkoa on!). Tästä ei kylläkään lääkärin kanssa keskusteltu. Mutta mutta, se magneetti tosiaan ensin ja näistä jutuista sitten joskus lisää.

---

Teemaan ei paljon paremmin voisi sopia seuraava:

18. luukku: kehonhuolto

Kehonhuolto kuuluu kyllä tavalla taikka toisella mun jokapäiväiseen elämään. Hierojalla käyn satunnaisesti (joo, pitäisi varmasti käydä säännöllisesti) samoin kuin erilaisilla ohjatuilla kehonhuoltoon keskittyvillä tunneilla. Omatoimisesti venyttelen säännöllisesti ja etenkin tukiliikkeet on viime aikoina ollut tärkeässä roolissa. Tämän jalkavamman myötä on tietty tullut yhtä jos toista opittua taas lisää. Salitouhuihin kuuluu olennaisena osana veryttelyt ja nuo tukiliikkeet. Ilman olkapään pienten lihasten jatkuvaa treenaamista tuskin tekisin esimerkiksi penkkiä ikinä, taustalla kun tuo olkapäävamma ja leikkauskin on.

Kehonhuollolla lienee suuri rooli vammojen ehkäisyssä samoin kun jo olemassa olevien vammojen kuntoutumisessa. Viimeistään tuon ortopedikäynnin jälkeen annoin itselleni armoa tuossa asiassa: paljon on myös rakenteesta kiinni nämä asiat, eikä kaikille vastoinkäymisille vaan voi mitään! Tässä niinkuin monessa muussakin asiassa tulee herkästi suomittua itseään: jos olisin ollut huolellisempi, jos olisin venytellyt enemmän, verkannut paremmin, jos lihastasapaino olisi täydellinen, jos, jos, ja vielä kerran jos. Niin ei asia kuitenkaan ole. Aina voi kehonhuoltoa tehdä paremmin ja siitä huolimatta jokin vamma saattaa tulla eteesi. Niin se homma vaan menee.

Anyway, pitkästä, todella pitkästä, aikaa tuntuu, että vielä mä juoksen. Ja sitä lääkäriäkin kohtaan mulla tuli ihan hitsin luottavainen fiilis!

Kyykkyjen kunkku

17. luukku: pistoolikyykky

Pistoolikyykky kehittää sekä voimaa, tasapainoa että liikkuvuutta. Huono liikkuvuus ja tekniikka lienee monien kompastuskivi. Voimaa saattaisi löytyäkin, mutta joku tökkii. Toki pistoolikyykky vaatii myös voimaa eikä harjoitusvaikutusta ole kieltäminen. Pistoolikyykkyä voi helpottaa mm. seuraavin keinoin:

• Tekemällä kyykkyä tukijalka jonkinlaisen korokkeen päällä (näin liikkuvuus ei ole esteenä).
• Tekemällä kyykkyä siten, että takapuoli tulee korokkeen päälle (siis istuutumalla korokkeelle).
• Ottamalla tukea esim. ovenkarmista.
• Antamalla vauhtia käsin lattiasta.

Itse kokeilin pistoolikyykkyä siitä yksinkertaisesta syystä, että liike on mielestäni siisti, hauska ja hemmetin cool. On jollaintapaa käsittämätöntä kuinka omalla kropalla voi tehdä liikkeitä, jotka on ihan tolkuttoman haastavia suorittaa vaikka perusvahvuutta löytyy. Missään treeniohjelmassa ei pistoolikyykky tai sen variaatiot mulla ole, kunhan joskus olen kotona kyykkykikkaillut ja nyt sitä taas pitkästä aikaa kokeilin.

Tässäpä blogihistorian ensimmäiset videonpätkät, molemmin puolin, tietty! Jännä nähdä onnistuuko videolataus.Vaikka kyseinen liike on joskus paremminkin sujunut, niin lähellekään ylempänä olevaa videota vastaavaa kyykkyä en ole silloinkaan saavuttanut. Mutta alku se on hauraskin alku!

"Tuuppa koettaa..."

Tänään olikin varsin kiva ilta ja siitä eniten kiittäminen on nioben! Nimittäin...

tittididiididiiiii

16. luukku: boulderointi

Nimittäin olin elämäni toista (!) kertaa boulderpajalla. Sen kunniaksi piti kaivaa kirjoitus ensimmäisestä kerrasta esiin ja se löytyy TÄÄLTÄ. Nyt mulla oli kuitenkin pikkuveljeä kokeneempaa seuraa, joka kyllä avitti muakin melko paljon. Niobe ystävänsä kanssa on käynyt kiipeämässä ennenkin ja se, että toinen vähän alhaalta vinkkaa minne sitä kättä taikka jalkaa vois yrittää sijoittaa, auttaa tosi paljon. Pikkuveljen kanssa kun oltiin tuolloin yhtä pihalla molemmat. Jos jo silloin boulderoinnista jäi mukava fiilis, niin nyt tuo fiilis jäi tuplaten mukavana!

Sellainen tuntuma jäi, että yläkroppa ja etenkin käsivarret saa mukavaa ruutia kyseisestä harrastuksesta. Kehonhallinta, koordinaatio ja notkeus on myös juttuja, joita ei boulderoinnista puhuttaessa sovi unohtaa. Lajissa, tässäkin, varmasti kehittyy aluksi huimaakin vauhtia, joka on tietty palkitsevaa. Mulla ainakin tuli ihan hitsin hyvä fiilis, kun sain yhden radan suoritettua, joka ei meinannut ensin onnistua sitten millään. Toki hampaankoloonkin jäi paljon, eli on mun uudestaan vielä mentävä.

Minä itte...

...on the wall.

Ja mestari on the wall, elikkä niobe.

Oma koti kullan kallis

...kotiin on kiva palata, aina! Täytyy kyllä sanoa, että nopeesti tottuu ihmispolo asioihin, kuten esimerkiksi kattavaan hotelliaamiaiseen. Sekä eilen että tänään on herätessä ollut ihan kiljuva nälkä, mikä ei ole yhtään mun tapaista. Sinänsä se on ihan lohdullista, jos ajattelee, että samalla lailla tottuisi johonkin terveellisiin muutoksiin.

Ylitsepursuavat hotelli-aamiaiset on kuitenkin vaihtunut kaurapuuro-marja-raejuustoyhdistelmään ja Julius Meinlin kahvikupit siihen omaan kupposeen, Arabian teemamalliseen perhosmukiin ja hyvä niin. Eilen olin niin väskä etten alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta jaksanut mihinkään, salille tai muualle. Päivä meni ihan kotona köllien. Aiemmin kirjoittaman juoksulenkin (50min.) lisäksi kävin kertaalleen jumpalla, BodyStepissä nimittäin. Lisäksi tunteja ja taas tunteja kävelyä, ihmettelyä ja taas kävelyä. Nyt on kuitenkin saatu arjesta kiinni ja...

15. luukku: sauvakävely

Sauvakävelystä olen kirjoitellut blogissa ennenkin, mutta kun se nyt, etenkin tänään oli varsin ajankohtainen aihe, kirjoitan siitä uudemman kerran. Aloitettua juoksuharrastuksen (2007) kävely jäi mulla ihan tyystin unholaan: tylsää, hidasta ja vielä kerran tylsää. Jalan ja sitä myöten juoksemisen oltua lähes täysin pois pelistä nyt puolentoista vuoden (!) ajan, on ollut opetteleminen tehdä sitä mihin kykenee ja sauvakävely on niistä se yksi juttu.

Edelleenkin tylsää, hidasta ja tylsää, joo. Kerrottakoon kuitenkin, että reipas kävely sauvojen kanssa nostaa kyllä sykkeet samoille leveleille, kun hyvässä juoksukunnossa kevyet lenkin tasamaalla hölkötellen hissukseen. Ja kyllä, metsässä liikkuminen on (pääsääntöisesti) mielekkäämpää. Juokseminen yksin on mulle ihan must juttu ja harvoin mulla olikaan lenkillä kaveria. Kävely on siitä eri, että jollain tavalla kaipaan siihen kaveria ihan erilailla kun juoksulenkille kaipaisin. Pääsääntöisesti mua ei sauvakävely (ainakaan näillä keleillä) hirveesti huvita itekseen. Onneksi mun miehen veljen vaimoke on innostunut ja lähtee aika usein mukaan. Hitaus ja tylsyys vaivaa huomattavasti enemmän.

Samanlaista meditatiivista vaikutusta ei siis kävelyllä (todellakaan) mulle ole, kun juoksemisella. Jonkinlaisen aerobisen pohjan ylläpitämisenä tuo liikuntamuto (etenkin seurassa) mulle kuitenkin sopii. Nyt kun ei muuhun kykene. Myös ulkoilunäkökulma tulee hyvin esiin, sillä esimerkiksi spinningissä tai uinnissa (jotka myös toki hyviä liikuntoja nekin) jää ulkoilu kokonansa pis ja sitä kyllä tarvitsen. Ulkoilmaa nimittäin!

Wiener Chick und Wiener Läufer

Hellou.

Wienistä on kotiuduttu eilen illalla ja kaikki meni hienosti, yli odotusten. Olin tosiaan reissussa anoppini kanssa, niinsanotulla 100-vuotismatkalla joka saatiin molemmat lahjaksi kesällä: minä kolmekymppisten kunniaksi, hän seitsenkymppistensä.

14. luukku: liikunta reissussa

Oltiin tosiaan kolme kokonaista päivää, eli neljä yötä tuolla Wienissä. Kertaalleen kävin tuona aikana juoksulenkillä. Mun ensimmäinen kokemus urheilusta reissussa. Tuonkaltaisessa reissussa. Jelin hotellilta metrolla Donauinselille, joka on Tonavan keskellä kulkeva 21km pitkä kapea saari. Kesäisin lienee vilkkaassa käytössä, mutta nyt talvella hyvinkin hiljainen ja huonosti valaistu. Juoksin noin 50 minuutin lenkin eri rantaa eri suuntiin, maisemat jota katella vaihtui kivasti.Kyllä täytyy sanoa, että lenkki itsessään oli mainio kokemus. Tuonne saarelle tuskin olisi muuten tullut mentyä.

Tarkoitus oli juosta vielä toinenkin lenkki, jonka jo suunnittelinkin, mutta jalka oli niin tuusannuuskana, että juoksu vaihtui kävelyyn (jota tulikin harrastettua aamusta iltaan!). Jatkossa, oli matkaseurana kuka hyvänsä, aion reissussa tehdä tilaa lenkille kohdemaassa, vaikka reissun fokus olisikin jossain muualla kun varsinaisessa "perusliikunnassa". Lenkkeily on varmasti etenkin työmatkareissaajien suuressa suosiossa: helppo harrastaa missä vaan. Suosittelen kuitenkin myös lomamatkailijoita kokeilemaan, edes kerran. Kympin juoksulenkillä kerkeää näkemään aika paljon ja kohdetta katsoo muttenkin hieman erisilmällä juostessa, pääsee jollain tavalla lähemmäksi.

---

Palataampa vielä hetkeksi Wieniin. Lähinnä kuvien muodossa. Täytyy kyllä sanoa, että tykästyin kyseiseen kaupunkiin ihan valtavasti. Olisin viihtynyt vielä pidempäänkin ja hieman jäi kaivelemaan toteutumatta jäänyt Bratislavan reissu joka olisi todentotta ollut helppo toteutttaa Wienistä käsin. Joskin sitten reissussa olisi tosiaan täytynyt olla pidempään, koska itse Wieniinkin jäi vielä paljon katuja, joita olisin halunnut kulkea.
Viehättävä. Tässä ajassa oleva kuitenkin historiaa henkivä kaupunki. Siinä lienee oma mielipiteeni hyvin kiteytettynä.

Rathaus ja Rathausplatzin joulutori. Niitä oli kaikkialla. Isoja ja pieniä.

Katunäkymä Votivkircheltä Rathausille.

Julkinen liikenne oli ihan huisin yksinkertainen (ja todellakin kattava!) ja kun ensimmäistä kertaa matkustin siten, että olin yksin "vastuussa" kaikesta (anopista ei ole suunnitteluapua eikä myöskään apua mahdollisiin ongelmatilanteisiin.. hyvin se silti jaksoi mukana, vain pienet rundit otin itekseen päivittäin jossain), sain ihan mahtavan onnistumisen kokemuksen. Meillä oli viikon ajan voimassa oleva kortti julkiseen liikenteeseen (siksi viikon, koska 72h oli samaa hintaluokkaa, eikä se olisi riittänyt koko ajalle). Lentokentälle pääsee paikallisella S-bahnilla (nro 7) huomattavasti edullisempaan hintaan, kuin non-stoppina kulkevalla lentokenttäjunalla. S-bahn oli toki siitäkin parempi vaihtoehto, että pääsimme ennen keskustaa hyppäämään pois ja kulkemaan kätevämmin edelleen hotellille.

Piaristenkirche. Josefstadt.. Niitäkin oli paljon. Isoja ja pieniä. Tässä pieni.

Majolikahaus.

Hintataso oli aikalailla Suomea vastaava, ainakin käyttötavaroiden suhteen. Ruokakulttuurissa näkyi vahvasti makea: ah, niin ihania leivoksia! Paikallinen ruoka oli mielestäni ihan ok, mutta leivoskokemukset olivat selkeästi parempia verrattaen pääruokakokemuksiin. Palvelu oli ystävällistä, mutta ei ylitsevuotavan ystävällistä. Englannilla pärjää hyvin, niinkuin nyt eurooppalaisissa suurkaupungeissa on. Mähän oon joskus lapsena/nuorena opiskellut vähän saksaa (josta syystä todennäköisesti en osaa ruotsia enkä englantiakaan mielestäni riittävästi: liikaa kieliä pienen päähän, ts. koen olevani lahjaton mitä tulee olemaan vieraiden kielten suhteen) ja jostain alitajunnasta se saksa taittui jossain määrin suuhun ja ymmärrykseenkin. Hassua.

Naschmarkt.

Mozarttorte Schönbrunnissa jossain kahvillassa ja alhaalla original sachertorte sen kotona, Hotel Sacherin kahvilassa.

Päivät meni siten, että aamulla lähdettiin kiertämään milloin mitäkin paikkoja: linnoja, kirkkoja, joulumarkkinoita, kapunginosia, toreja, huvipuistoa ja mitä kaikkea! Suunnitelma päivälle oli olemassa, mutta suunnitelma kyllä jousti tarvittaessa. Teimme myös sitä, että hyppäsimme ratikkaan ja taas pois, jos näkyi jotain mielenkiintoista, joko kartan kertomana tai ikkunasta. Joissain nähtävyyksissä kävimme sisällä, mutta jos edes kaikkiin keskeisiin olisi maksanut sisäänpääsyn (jotka muuten oli kohtalaisen korkeita) olisi aikaa täytynyt olla hurjan paljon enemmän.

Stephansdom. Ihan keskustakeskustassa.

Belvedere. Oberes Belvedere.

Näkymä Oberes Belvedereltä Unteres Belvedelle.

Karlskirche.

Schönbrunnin valtavan puiston laitamilta.

Scönbrunnin puutarhaa. Ei niin loitossaan, mutta kesäloistoa ja joululoistoa ei voi yhtä aikaa saada.

Schönbunnin linna.

Kotia kohti. Kotiin on aina kiva palata!

P.S. Blogia voi seurata myös facebookissa ja Instagrammissa (sivupalkissa)!

Nyt loppu hissin käyttö?

Meidän koti on kuudennessa kerroksessa, joten voitte kuvitella, että aikamoinen määrä tulisi noustua rappuja vuoden aikana jos boikotoisi hissiä. Niin, jos.

12. luukku: hissittömyys

Meillä on jo iät ja ajat ollut Jarpan kanssa leikkimielinen kisailu siitä, kumpi käyttää hissin sijasta rappusia. Oikein on nimetty omat sarakkeet autoilijalle ja maratoonarille. Maratoonari ressukka vaan tuntuu olevan kerta toisensa perään tappiolla. Tavoitteena oli ehkä oppia myös uusi tapa, mutta loppujen lopuksi kävi niin, että aina kun mä menen kirjanpidossa edelle alkaa myös Jarppa kulkea rappuja. Sitten taas ollaan onnellisesti tilanteessa, kun käytetään hissiä kumpikin. Tahtojen taisto, mutta uudesta tavasta ei (vielä toistaiseksi) tietoakaan.

Mä kyllä myönnän suoraan olevani herkästi hissiin turvautuva tyyppi. En nyt ihan yhden tai kahdenkaan kerroksen tähden lähde hissiä tilaamaan, mutta kolmen viimeistään neljän kerroksen kohdalla todennäköisesti niin käy. Yksi tavoittelemisen arvoinen tapa olisikin oppia elämään ilman sitä hissiä, koska loppujen lopuksi aika harvoin on tilanteita, kun se ihan oikeasti olisi järkevää tai tarpeellista!

Kirjanpito Erälehden kalenteriin kiinnitettynä...

11. luukku: hyppynaru

11. luukku: hyppynaru

Hyppynaru on kyllä mahti keksintö. Halpa ja helppo kuljettaa mukana. Hyppely on helppo aloittaa oli lähtötaso mikä hyvänsä. Sanotaan, että kymmenen minuuttia tehokasta hyppynaruhyppelyä vastaa tunnin hölkkälenkkiä. Oli niin tai näin, nopeesti on hiki pinnassa ja keuhkot kurkussa kun hyppii menemään. Hyppynaru on hyväksi niin pumpulle ja verenkierrolle kuin lihaksille. Bonuksena se on myös hyvää "luuliikuntaa", eli vahvistaa luustoa.

Hyppynaru, siis sillä hyppinen, kohottaa siis kuntoa mutta myös kehittää koordinaatiota. Mikäli perus tasajalkahyppely kyllästyttää, niin aina voi esimerkiksi hyppiä yhdellä jalalla, tasajalkaa tupla- tai jopa triplahyppyjä tai vaikka tehdä jos jonkinlaisia sarjoja. Variaatioita on sen sata, joten kokeeneelle konkarillekin riittää varmasti haastetta.

Mulla on tapana hyppiä hyppärillä kesäisin lenkin päätteeksi tuossa pihassa. Meidän talon päädyssä on. 50 metrin mittainen mäki ja yhdistän usein hyppynarun ja mäkivedot. Aika usein mulla on myös salilla hyppynaru mukana ja hypin alkulämpäksi sen joku 10 minsaa. Mun hyppynaru on Energetics ihan tavallinen muovinaru, maksoi Intersportissa ehkä vitosen. Ihan on hyvä peli.

10. luukku: maratonjuoksu

10. luukku: maraton

Ei, en juossut juuri maratonia. Kerron vain suuhteestani maratonjuoksuun. Olen juossut elämässäni kolme maratonia, kahdesti kadulla ja kerran maastossa. Kohti neljättä maratonia sain sitkeääkin sitkeämmän vamman, plantaarifaskiitin. Se oli kevättä 2013. Vamma on muuttanut muotoaan, ts. jalka ei kipuile enää samasta kohdasta kuin silloin, mutta jalkaterä ja siinä oleva kipu estää edelleen tavoitteellisen juoksuharjoittelun kokonaan. Kyllä, vielä yli puolentoista vuoden jälkeenkin. Tuolloin en ikinä olisi uskonut tapahtuvan näin.

Haave ja tavoite maratonista elää yhä. Vielä koskaan en ole kyennyt juoksemaan kokonaista maratonia puolimaratonin loppuajan antamin odotuksin (kuten sivupalkissa olevista tiedoista voitte huomata). Olen siis aina ollut parempi puolimaratoonari kuin maratoonari. Maratonin mysteerit on vielä todellakin ratkomatta! Tiettyyn aikaan juokseminen ei (todellakaan!) ole enää itseistarkotus, paljon on tämä vammautuminenkin vaikuttanut ajatteluuni ja suhtautumiseeni lajiin nimeltä maratonjuoksu. Siitä huolimatta tai just siks toivon, että vielä pääsisi itsensä siinä suhteessa ylittämään!

9. luukku: vaellus

9. luukku: vaellus

Kuten jokainen (ehkä) hoksaa, en ole käynyt vaeltamassa just nyt. Ainakaan kuvissa olevissa maisemissa. Joulukalenteri on joulukalenteri, mutta kaikkia luukkujen liikuntoja ei ole tehty just samana päivänä. Aika moni kyllä. Oikeastaan jos tarkemmin ajattelee, niin vaellan tälläkin hetkellä. Vaellan pitkin Wienin katuja etsien joulumieltä. Olen siis tehnyt blogihistorian ensimmäiset (onnistuneet) ajastetut postaukset (sikäli mikäli nämä todella ilmestyy silloin kun olin ajatellut).

Vaeltamiseen. Se on mulla sellainen uudenlainen intohimon kohde. Olen käynyt vaeltamassa (siis ihan useamman päivän) kolme kertaa elämässäni. Saariselällä (vaellusriparilla), Salamajärven kansallispuistossa (kahden ystäväni sekä toisen heistä koiran kanssa, siis missä v***ssa olet -teamin kanssa) sekä Evolla (pikkusiskoni kanssa). Kun rupesin juoksemaan (joskus vuonna 2007) hukkasin kävelyn lähes kokonaan. Hidasta, tylsää, hidasta! Kun loukkasin jalkani löysin sen kävelyn uudestaan. Okei, en ihan täysin, mutta vähän. Ainakin kävelyn luonnossa!

Jotain ihmeellistä siinä vaeltamisessa on sen itse kävelyn lisäksi. Tunti metsässä tuo rauhaa, kolme päivää tekee ihmeitä. Nukkuminen raittiissa ilmassa, retkiruoka, selviytyminen. Jonkinlainen ihmismielen palautuminen kotiin. Hetkeen. Juostessa tapahtuu oikeastaan sama juttu, mutta paljon nopeammin. Kävellen se vie päivän, kaksi. Oi karhunkierros, ensi vuonna aion sen polkuja tallata ja nuotioita polttaa!

(Kuvat Evolta sekä päivävaelluksilta Kuusamosta. Linkeistä voi tahtoessaan lukea lisää. Löytyy myös vaellus, lappi ja ehkä pyöräily -tagien alta.)

Viikon liikuntapäivät ja -lepopäivät

Viikon liikunnat:
ma: bodycombat 1h
ti: ---
ke: juoksu 25min. + bodystep 1h
to: sali 1h5min + cycling 1h5min.
pe: ---
la: sali 1h5min. + sauvakävely 1h
su: bodycombat 1h
yht: 7h40min.

8. luukku: lepopäivät

Mun ajattelussa lepopäiviä liikunnasta tulisi olla vähintään se yksi viikossa, mielellään jopa kaksi. Toki muut rasitteet huomioiden, elikkä kun työt taikka koulut sun muut vie paljon aikaa taikka energiaa, tulisi se ottaa kokonaiskuormituksessa huomioon. Toisinaan helpommin sanottu kuin tehty.

Viikkotuntimäärät liikunnassa on mun ajattelussa noin yhden työpäivän verran. Tosin viimeaikoina sen lyhyen työpäivän, elikkä 6-7 tuntia. Joskus muussa elämässä kevyellä viikolla voi liikunnat olla enemmänkin, jopa lähelle kymmentä tuntia, mutta ne viikot on kyllä viime aikoina ollut harvassa.

Myönnän, että poden löysistä viikoista ainakin jossain määrin huonoa omaatuntoa, mikä on järjellä ajateltuna aivan typerää. Pystyn kuitenkin korjaamaan ajatteluani pienellä henkisellä päänsisäisellä ravistelulla kohtuu nopeastikin. Toisaalta taas joskus ihan vilpittömästi harmittaa, jos ei kerkeäkään liikkua niinkuin alun perin ajatteli.

Väsymyksestä johtuvien lepopäivien pitämisessä olen kuitenkin mielestäni kehittynyt verrattuna aikaan, kun treenasin esimerkiksi maratonille. Esimerkiksi perjantaina mun oli tarkoitus mennä illalla salille, mutta olin vaan jotenkin niin poikki, etten sitten mennyt. Joitain vuosia sitten olisin tuon treenin runtannut puoliväkisin taikka sitten vaihtoehtoisesti märehtinyt sitä, kun se jäi tekemättä.

Lepopäivä on yhtä tärkeä kuin treenipäivä! Tällä viikolla niitä tuleekin paljon, sillä huomenna ollaan Wienissä. Vaikka lenkkarit lähtee mukaan, niin lenkit tulee toteutumaan sataprosenttisesti fiiliksestä, ei suunnitelmasta.

(Jatkan harjoittelua ajastettujen postauksien suhtaan, luulin hoksanneeni mikä eilen meni pieleen. Jännä nähdä pyöriikö tämä joulukalenteriosio, reissusta en näitä postauksia taida väkertää!) Mukavaa viikkoa kaikille!

Kyykkykyssäreitä ja mavemietteitä

(Arvatkaapa mitä. Yritin harjoitella ajastetun postauksen tekemistä. Menestys oli ei niin hyvä, sillä tämän postauksen piti tulla näkyviin jo eilen. Eli näin kovasti en ole päivissäni sekaisin. Vielä. Ei ihme, että oon saanut kotona lempinimen ATK-tukihenkilö :D)

Ihan huippu viikonloppu takana. Ennen pyhäpäivät oli mun inhokkipäiviä, nykyään ne on taas melkeen suosikkipäiviä. Tai oikeastaan kaikki päivät on suosikkeja, myös pyhäpäivät. Ei meillä ollut mittän huippuhauskoja menoja mikä olis tästä viikonlopusta tehnyt hyvän, eli just siks se oli hyvä: liikuntaa, syömistä, olemista kotona ja vähän myös muidenkin tärkeiden ihmisten kanssa, nukkumista. Sellainen hyvä viikonloppu.

Eilen kävin salilla ja voin kuulkaa kertoa, että tänään tuntuu. Reidet ja kankku on sellasissa domsseissa, että huh ja kävely muistuttaa enemmän pingviinin menoa, kuin ihmisen. Nähtäväksi jää pelastiko tämänpäiväinen combat vielä pahemmilta ajoilta.

7. luukku: kyykky vai mave? Kyykky ja mave.

En osannut päättää kummasta kirjoitan. Siinä on mun lemppariliikkeet salilla. Lauantaina kuvasin vähän kyykkäilyä ajatuksella, että miltähän se näyttää ja pitäiskö myös video tänne blogiinkin liittää. Kuvakulma oli sen verran matalalla, että siinä näkyi vaan (riittävän) alas laskeutuva peba, joten video jää nyt tänne laittamatta. Itselle se kyllä toimi oivana informaatiopläjäyksenä omasta jalkaduunista silloin, kun 60kg rautaa on niskassa. Pitäis varmaan kuvailla useamminkin. Meidän salilla on melko vähän peilejä ja toisaalta taas musta tuntuu, että kun oikeesti tekee hommia saattaa se peili vaan häiritä. Mitä mieltä te ootte peileistä? Entä kuvaatteko omia sarjoja koskaan?

Maastavedossa oon kanssa kehittynyt huimasti. Eilen tein pääsarjana 75kg 4x6. Oon vähän harkinnut, että pitäiskö ostaa mankkua taikka remmit. Ehkä mankkua, koska en niitä remmejä kuitenkaan osaa. Onko lukijoilla antaa kommenttia tähän? Toistaiseksi otevoima ristiotteella on riittänyt ja kehittyyhän sekin. Esimerkiksi viimekerrasta ote tuntui huomattavasti vahvemmalta.

Hirveesti tekis mieli kokeilla myös muutamaa toistoa raskaammilla painoilla. Sellaista jota kai lähes ykkösmaksimiksi kutsutaan. Mutta en vaan uskalla. Toivoisin, että mulla olis kaveri silloin. Ja ainakin ennen mun olis opeteltava pudottamaan se tanko alas. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos tulevaisuudessa joskus tulee tilanne, että se on turvallisempi vaihtoehto. En ole nimittäin koskaan tehnyt sitäkään, enkä mitään turhanpäiväistä painojen kolistelua hae, vaan tosiaan sitä, että (voisin luulla) joskus se on ehkä fiksuin ratkaisu. Vai onko näin? Aika noviisi punttailija olen tuossa(kin) asiassa. Varmaan tää painojen pudottelu tai pudottamatta jättäminen on enempikin tällänen tyttöjuttu ja vaikka oonkin monissa asioissa aika retee, niin toistaiseksi tää menee omalla kohdalla niin sinne tyttöjen ongelmiin, jotka on varmaan eniten siellä omassa päässä.

Hei hyvää alkavaa viikkoa. Huomenna kaivan esiin joulukoristeet. Kaikki ne noin kolme kappaletta.

Luukussa 6 haaste lukijoille: #lupavälittää

Lapsuudessa seistiin juhlavasti (ja joskus varmaan myös vähemmän juhlavasti) Suomen lippu tiukasti kourassa milloin minkäkinlaisten juhlallisuuksien merkeissä. Päällimmäisenä muistikuvana lienee vuosi 1997. Itsenäinen Suomi täytti vuosia ja silloin oli isot kinkerit. Joskus nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa itsenäisyyspäivä merkitsi eniten ylimääräistä pyhää ja kyllä, juhlimista mutta enemmän ehkä sen ylimääräisen pyhän vuoksi, kuin itsenäisyyden. Kuten asioilla tapana on, kasvaessa asioita alkaa ajatella uudella lailla järkevästi ja tämä Suomen itsenäisyys on ihan käsittämättömän hieno juttu!

Ehkä eniten itseeni on vaikuttanut useat tarinat Suomesta sodan aikaan, joita olen työni puolesta etuoikeutetusti saanut kuulla. Niiden tarinoiden rinnalla omat murheet saavat aivan uuden perspektiivin. Se, että sain tänäänkin tehdä oman päätöksen, lähteä salille pyörällä pitkin julkisia katuja, tehdä treenini pelkäämättä, tulla ehjään kotiin ja lounastaa ruokaa jonka loppumisesta ei tarvitse arjessa murehtia. Sitä on onni ja sellaisesta jää niin moni tänäkin päivänä paitsi.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi haastankin kaikki teidät lukijat #lupavälittää kampanjaan. Käy siis antamassa oma välittämislupauksesi joko tuolla Ylen sivuilla, Twitterissä tai Facebookissa edellä mainitulla hastagilla. Enkä laita pahakseni, vaikka kerrot sen myös täällä blogissa. Kuulisin niitä erittäin mielelläni. Ja vaikka antaisit tuon lupauksen vain omassa mielessäsi, ei sillä ole väliä, sillä lupauksen toteuttaminen on kultaakin kalliimpaa!

6.luukku: #lupavälittää

Hoitajana lupaan, etten koskaan missään työpaikassa (en, vaikka se olisi kuinka erikoissairaanhoidossa) ikinä väheksy ikääntyvän ihmisen perushoitoa enkä tarvetta tulla kuulluksi.

Yksityisihmisenä lupaan, että minulla ei ole koskaan niin kiire (edes salille tai lenkille) ettenkö kerkeäisi vaihtaa kuulumisia talossa asuvien ikäihmisten kanssa tai auttaa heitä esimerkiksi kauppakassien kanssa tarvittaessa.

Esittelyssä monnari

5. luukku: kuntosali

Kuntosali on ehkä juoksun jälkeen eniten mun lemppari. Kuitenkin. Ennen kuin rupesin eniten juoksemaan, kävin eniten salilla. Maratonien myötä saleilut jäi lähestulkoon kokonaan, kunnes jalkavammauduttua löysin tuon salin uudestaan. Jotain täytyy aina olla, missä toivoo kehitystä ja voi sitä kehitystä myös seurata. Pyrin käymään salilla kolmesti viikossa tehden yläkroppa, alakroppa ja kokokroppa (eli sekametelisoppa) treenin. Aah, miten runollista. Mun salitreeneistä on höpisty tässä blogissa ennenkin, joten tässä postauksessa ajattelin esitellä salin, jossa treenaan ehkä 90% treeneistäni.

"Elikkä tosissaan, heippi vaan kaikille. Mun kotisali on monitoimitalo, elikkä monnari:" (Kissi Vähä-Hiilari äänellä :D)

Monet lajit edustettuina

Liikkahallimainen pukkari. Laukku täytyy ottaa
mukaan salille. Moni jättää myös salin reunoilla oleville
penkeille vaatteet. Niin mäkin teen joskus.

 

Näkymä ylätaljasta. Oikealla nurkassa irtopainot.

Tämmösillä pin-koodeilla kuljetaan porteista.

Leuanvetotankokin päässyt vähän kuvaan.

Paikallista kuntosalitaidetta seinillä.

Kaikki ei tosiaan hohda uutuuttaan.

Ei mikään hifimesta, mutta tykkään siitä monestakin syystä:

• Tunnelma on hyvä! Ihan oikeasti tosi hyvä!
• Siellä käy monenlaista porukkaa: ammattiurheilijaa, harrastajaa, nuorta, vanhaa ja kaikkia kunnioitetaan.
• Se on halpa. JAMKilaiselle, eli mulle, 2€ kerta. Useamman kerran kortin ostajalle hintaa jää myös kohtuu vähän, vaikkei olisi mitään alennustakaan.
• Oon penskana pyörinyt liikuntahallilla puolet elämästäni ja oon enemmän kotonani tuollaisessa liikuntahallimeiningissä, mitä uutuuttaan hohtavassa kuntokeskuksessa. Niin se vaan on.
• Hyvät puitteet treenata. Puntteja ja painoja on riittämiin. Samaten laitteita, mitä ite tarviin. Yleensä on myös tilaa treenata.

Monnarin salihan on kaupungin omistama ja sijaitsee monitoimitalon kellarikerroksessa. Tuossa talossa harjoitellaan myös paljon muutakin: aina telinevoikasta kamppailulajien kautta palloilulajeihin. Fyysinen yhteys on myös hipposhalliin, joka on Jyväskylän yleisurheiluhalli. Sieltä löytyy myös muitakin lajeja, kuin yleisurheilu, mm. lisää pelikenttiä. Samalla alueella on myös jäähalli, uimahalli, tenniskenttiä, harkkakenttä futikseen ja pesiskenttä. Ainakin. Toimistoa ja konttoria on vaikka ja mille seuralle sekä myös liikuntatutkimukselle. Ai niin ja onhan yliopiston liikunnan rakennus ulkokenttineen siinä ihan vieressä. Jyväskylän liikuntaelämän keskus siis ja varmasti jokainen Jyväskyläläinen vierailee jostain syystä alueella ainakin satunnaisesti!