Kiimasen savulenkki, kisaraportti

Jo viime vuonna mun piti osallistua juhannusaattona Saarijärven Lanneveden kylällä järjestettävään Kiimasen savulenkkiin. Jalka oli kuitenkin tiltissä, joten osallistuminen jäi. Tämän vuoden osallistuminen varmistui vasta keskiviikkoiltana. Matkaan lähdin kohtalaisen epävarmoin fiiliksin, juoksua ei ole takana juuri nimeksikään ja painoakin on se viitisen kiloa enemmän, kuin vaikka nyt vuosi sitten. Toisaalta epävarmuus omasta kunnosta toi mukavan rennonkin fiiliksen, kunhan juoksentelee. Tapahtuma ilmapiiriltäänkin sopi just mun fiiliksiin. Tosi mieletöntä ajella juhannusaaton hiljaisuudessa pitkin pikkuruisia hiekkateitä ja swhäm, yhtä-äkkiä edessä onkin kylä täynnä säpinää.

Matkaan lähdin siis Janin kanssa ja alkusäätöjen (kuten esimerkiksi autonavainten hukkaamisen) sekä ilmottautumisen jälkeen oltiin ottamassa muutaman kilometrin verran verkkaa. Mieletöntä saada numerolappu rintaan ja jo se tuttu kisajännityskin nosti päätään. Mitään sotasuunnitelmaa en ollut tehnyt. 10+ lenkit viimeiseen reiluun vuoteen saa yhden, maksimissaan kahden, käden sormin laskettua.Tavoiteaikaa oli vaikea asettaa, mielessäni mietin, että jos alle 55 minuuttia, niin tyytyväinen pitää olla. Lähtölaukaus reitille pamahti klo 12 ja useamman sadan juoksijan joukossa jäin lähdössä aikamoiseen pussiin. Se oli ehkä hyvä, sillä edessä oli heti pitkä ja raastava nousu. Varsinainen reitti kulki kymppikilometrin verran kumpuilevaa maalaismaisemaa ja profiililtaan reitti oli raskaanloinen. Aina kun olit saavuttanut mäen laen, edessä olevan laskun mielekkään fiiliksen tappoi edessä oleva ylämäki. Ei auta, on otettava mitä vastaan tulee.

Vitosen kohdalle saavuin väliaikaan 24.05 ja mietin, että tässä olis vielä saumat kympin ennätykseen. Meno oli kyllä melkoista puuskuttamista ja ajattelin, että tässä on vielä muutama kilometri puskettavana ja hyvin saattaa noutaja tulla. Mennään nyt ilman ajattelemista kahdeksaan kilometriin asti ja mittaillaan sitten, onko enkkaan mahdollisuuksia. Kahdeksan kilometrin kyltti tuli sillä tavoin vastaan, että edessäolevan laskun (se sama mikä aluksi noustiin) vuoksi tiesin, että nyt kun annan mennä urku auki, niin 50 minuuttia puhkeaa ja ehkä sinne ennätyksen korville pääsen. Oman sykemittarin sammutin alle ennätyaikani. Maaliintulo oli melkoista ruuhkaa, joten mielenkiinnolla jäin odottamaan virallisia tuloksia ja kuinka ollakaan, loppuaikani oli 47.54. Voi sitä riemun määrää!

Ja teille kaikille rasitusvammojen kanssa tuskaileville tahdon sanoa, että vuosi sinne taikka tänne. Ei se kunto näköjään kovin nopeaan katoa ja vaikka vähän katoaa, niin pikkutoimenpitein sitä saa houkuteltua esiin. Kyllä se aurinko lopulta risukasaankin paistaa!

Siskon ja sen siskon vaellusreissu Evolla

No niin. Tästä lähtee mun eka, mutta ei varmasti vika, vaellusraportti. Kun nyt vaan ei mitään sattuis, tuumaili (perinteikkäästi) äiti ja pikkuveli maille lähteissämme. Meidän perheen sisäinen vitsi se. Ja usein nimittäin sattuu ja tapahtuu. Heti työpäivän jälkeen startattiin Opel Jämsän Hesen kautta kohti Evoa.

Lähtökuva kotopihasta

Reitin lähtöpisteeksi oltiin valittu Evokeskus, josta meidän vaellus starttasi kohti Niemisjärveä. Edessä oli siis noin kahdeksan kilometrin mittainen iltalenkki lähemmäksi parikytkiloiset rinkat selässä. Tarkalleenottaen matkamittariin kertyi 8,8 kilometriä ja aikaa tuo etappi vei 2h 49 min. Vähän aikaa jouduttiin pyörimään Niemisjärven asuntoautoalueella ennen kuin hoksattiin, että ilmaiset laavut oli sillä alemmalla Niemisjärvellä. Hyvä niin, sillä Ylinen Niemisjärvi ei luonteeltaan meidän reissuun olisi sopinutkaan.Ensimmäinen koetinkivi oli teltan kasaaminen, sillä laavun olivat kerinneet varata kaksi nuorta jannua sekä vanhempi herra. Olivat yökalassa. Teltankasauksesta selvittiin hyvin ja juuri kreivin aikaan, sillä alkoi sataa ja ukkonenkin jyrähteli. Laavun herrasmiehet antoivat suojaa ja heidän kanssaan paisteltiin makkarat ja turistiin niitä näitä. Aika vierähti kohtuu nopeasti ja nukkumaan mennessä kello oli lähemmäksi yksi.

Varsin onnistunut teltanpystytys

Yö rankkasateessa ja tuulessa olikin melkoinen kokemus. uni oli pätkittäistä ja eräänkin kerran kävi mielessä, että mistä nurkasta tulee vesi sisään ja milloin teltta romahtaa taikka lähtee lentoon. Aamuyöstä uni tuli uudestaan silmään jopa niin hyvin, että kello oli kymmenen, kun noustiin ylös. Kylmä oli, mutta (onneksi) silloin ei vielä tiedetty, että voi olla vieläkin kylmempi. Laavun herrasmiesten kanssa värkkäiltiin aamupalat, kasailtiin kamoja ja lähtö venähti puoli yhteen.

Lähtö Niemisjärven Keskilaavulta

Seuraava majapaikka oli vielä mietintä myssyn alla: joko 15 km:n päässä oleva Sorsakolu tai noin 19 km:n päässä oleva Keltaoja. Kummassakin paikassa olisi laavu tiedossa. Päätettiin edetä fiiliksen mukaan ja pitää isompi ruokapaussi noin yhdekän kilometrin päässä Valkea-Mustajärvellä. Sykemittarin kanssa toimin vähän hassusti, kun laitoin paussille sen isomman ruokatauon ajaksi, joten aika liikkeellä Sorsakolulle oli 4h 47min. Ruokatunti mukaan lukien taidettiin olla Sorsakolulla joskus vähän jälkeen kuuden. Laavu oli jo varattuna, joten päätettiin jatkaa matkaa kohti Keltaojaa, jossa oltiin ehkä kahdeksan maissa lauantai-iltana. tuolla etapilla Garminin akku otti lopullisen finaalin, joten enempiä datoja mulla ei ole. Ihme, että noinkin pitkään jaksoi.

Retkiruokaa Valkea-mustajärvellä, n. 9km
Niemisjärveltä

Järvivedestä tottakai

Ilta-arska Sorsakolulla

Laavu oli vapaana ja sinne päästessä askel painoi melkoisesti. Ilta-aurinko tuulisen ja kylmän (kerrottakoon, että aamulla lähtiessä mulla oli päällä pitkät trikoot, pitkä paita, kerrasto sekä tuulipuku, kesällä) lauantain jälkeen antoi energiaa. Tehtiin puita, saatiin ongelmitta tuli ja touhuttiin iltasapuskat. Yritettiin polttaa puita sen verran, että laavun edessä palaisi jonkinlainen notski läpi yön. Siinä onnistuttiinkin (mutta haluttua tulosta ei kyllä saatu). Nukkumaan meno venyi lähes puoleen yöhön ja klo 01.50 heräsin niin jäätävään (kirjaimellisesti!) kylmyyteen, etten ehkä ikinä ole ollut niin syvä jäässä. Lisää puita nuotioon ja kuuntelin, että myös Heli oli hereillä. Tovin manailun jälkeen heitin ilmoille, että pitäiskö nousta kahvin keittoon ja jatkaa matkaa. Oli kertakaikkiaan niin kylmä, että se oli ainoa ratkaisu. Jälkeenpäin ilmatieteen laitos tiesi kertoa asteita olleen nolla, joten ei ihme sellaisella leikkimakuupussilla.

Jämerä kirves..

...saha toimi paremmin.

Heli kipinämikkona

Surullisenkuuluisassa makuupussissa

Ennen aamuneljää oltiin taas jalkojen päällä. Hiukan aika-ajoin väsytti, sekä päätä että jalkoja. Eräänlainen kokemus on kuitenkin taittaa matkaa aamuhämärässä kohti määränpäätä. Varsinaisesti harmissamme ei oltu missään vaiheessa, asenne oli kohdillaan. Ennen seitsemää oltiin tuo reilu kympin matka taitettu ja vaellus oli ohi. Himpun verran vajaa 40 kilometriä ja himpun verran vajaa 1,5 vuorokautta. Mikäli matka olisi jatkunut, olisi tuossa kohtaa ollut aamupalan numero kaksi paikka ja unet aamuauringossa. Me kuitenkin startattiin Opelin nokka kohti Jyväskylää Padasjoen ABC:n aamupalan kautta.

Keltaojan Laavulta n. klo 03 jotain

Savijärvi n. klo 04 jotain

Lähellä Evoa n. klo 06 jotain

Loppuun vielä pähkinän kuoressa reissun opit:

• Makuupussi ei todellakaan pidä yhtään enempää, mitä sen pakkauksessa lukee. Asteiden painuessa mainitun alle, toimii se todennäköisesti lämmittimenä parhaiten nuotion sytykkeenä.
• Suomen kesä ei todellakaan tarkoita, että yöllä olisi plussa-asteita. Ei edes juhannuksen tienoilla.
• Tavaroiden kasaaminen ja purkaminen vie yllättävän paljon aikaa.
• Metsässä ei stressaa mikään. Ei kertakaikkiaan mikään.
• Eteenpäin liikkuminen tuntuu tuolla jotenkin jännän ominaiselta. Jopa neljältä aamuyöllä.
• Satunnaiset kohtaamiset (kuten nyt niiden kalastajaheebojen kanssa) on ihan tosihienoa.
• Oma sisko on ihan parasta matkaseuraa!

Reitti

Tällaisia hassuja tassuja seurattiin

Ainiin. Reitti oli hyvin merkattu. Karttaa tarvi katsella oikeastaan vaan omasta mielenkiinnosta. Maaston sanotaan olevan keskivaikeaa, varmaan se sitä kai olikin. Haastavin osuus sattui ehdottomasti vikaan päivään.

Moikka, mä lähden metsään!

Tulin sanomaan pikaiset moikat (tässä vaiheessa koputan puuta). Lähden nimittäin huomenna sinne metsään. Mun piti kirjoittaa jonkinlainen valmistautumispostaus, mutta koska toimimisellekin jäi hyvin rajallinen määrä aikaa, niin joudutte tyytymään muutamaan Whatsapissa vaihdettuun kuvaan.

Ompahan saanut jännäillä vuoroin uutta työtä, vuoroin sitä millon se mun toisen siskon tenava syntyy (ei ole nimittäin syntynyt vieläkään!) ja vuoroin tätä vaellusta. Ensimmäisen jännäily osoittautui jälleen kerran vähän turhaksikin, kaikki on nimittäin lähtenyt tosi hyvin käyntiin. Samalla boostilla toivoisin onnistumista meidän vaelluksellekin. Niin ja Satun synnytykselle. Ja Brasilialle.

Pikkupuutteita meidän vermeissä saattaa olla. Ainaskin mun (tuo ylempi). Täytyy vähän funtsia vielä. Mun rinkka painaa sellaiset reilu 13 kiloa ja Helillä kuulemma 17kg. Ilman telttaa. On siinä kantaminen. Saattaa olla, että ennen lähtöä vähän tasaillaan jotain. Tekemällä oppii.

Nyt nukkumaan. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Rekkaribongailu

Rekkarikilpibongaus. Tuo työmatkapyöräilyn, automatkojen ja maantielenkkeilyn viihdyttäjä. olin jo melkein unohtanut koko pelin. Vappucruisingkin osaltani jäi viime vuonna näkemättä. Niihin aikoihin taisin tuon pelin edellisvuonna aloittaa. Pitkään jumitin nelosessa, unohtaneena koko jutun. No tuossa jokin aika sitten nelonen tupsahti eteen koulun parkkiksella. Vielä sekään ei saanut mua uuteen nousuun, mutta viime viikkoisella lenkillä vastaantulleen vitosen jälkeen oon taas ollut hereillä.

Säännöt pelissä menee siis niin, että autojen rekkareita bongataan järjestyksessä ykkösestä alkaen. Maistuu ne maantielenkitkin paremmin. Innostuksen sain työkaverilta, joka menee jo ties kuinka pitkällä. Itse oon tartuttanut saman buumin pikkuveljiin sekä toisen niistä tyttöystävään. Hyvähän niiden on siellä pääkaupunkiseudulla. Tällä hetkellä hakusassa on siis kutonen, johon helpotusta ei tuonut edes Helsingin reissu. Joskin sen sanon, että motarit (ja etenkin niiden suojakaiteet) on rekkaribongailua varten suunniteltu niin huonosti.

Pelaako teistä joku rekkaribongailua? Missä ootte menossa ja mistä löytyy kutonen? Jos ette, niin kokeilkaapa. Tai oikeastaan saattaa käydä niin, että jos luette tämän ja näätte pian ykkösen, niin peli ikäänkuin huomaamatta alkaa. Niin taisi käydä itellekin. Ei haittaa. Ihan jonninjoutavaa, mutta kohtalaisen hauskaa!

Jännän äärellä

Hiljaista on ollut blogirintamalla. Muutenkin tuntuu ikäänkuin olisi jossain välitilassa, kun odottelee sitä lääkärin soittoa. Olen juossut jonkinverran, mutta kuntosalin suhteen olen ollut kohtalaisen laiska. Juokseminen on sujunut jotenkuten ja siihen olen myöskin ne energian rippeet halunnut käyttää. Kesäopintoja olen paiskinut lähestulkoon joka päivä. Viime viikonloppu oli ansaittua taukoa arjesta, olin nimittäin viikonlopun vietossa velipojan luona Helsingissä.

Tuon lääkärin soittoajan lisäksi tällä viikolla on tiedossa kaikennäköistä jännää:

• Keskiviikkona aloitan kesätyöt. Poliklinikkatyössä. Todella, todella jännittävää. Teen ensin lähihoitajan työsuhteella muutaman viikon, kunnes kesäkuun loppuun mennessä olen saanut tarvittavat opintopisteet kasaan sairaanhoitajan sijaisuutta ajatellen. Jotenkin huimaa, että oon käynyt tuota koulua nyt tammikuusta 2013 ja ihan kohta koossa n.145/210 op. Tää kesätyö todennäköisesti tietää myös sitä, että saan hieman hyväksilukua syksyn harkoista. Ihan superjännittävää!

• Mun sisko saattaa ehkä jo ensi yönä olla tekemässä musta kolmannen lapsen tätiä.. Tädiksi niistä kukaan ei kyllä mua sano, onneksi. Jännittävää. Kohta on taas pikkuinen vauva perheessä. Lotta (tuo tulevan vauvan isosisko) kun alkaa olla jo pikkuneiti ja Oliver (mun veljen lapsi) on vielä vähän niinkun vauva, mutta juoksee jo suuna päänä pallon perässä.

• Viikonloppuna me lähdetään mun toisen siskon kanssa Evolle vaeltamaan. Ajateltiin kävellä noin 40 kilometriä. Perjantai-iltana pieni pätkä, lauantaina suurin osa ja sunnuntai aamuna vähän enemmän. Tästä seurannee raporttia myöhemmin. Jännittävää. Ei olla mitään eräneroja kumpikaan, mutta ajateltiin opiskella sellaisiksi. Hah.

Tässä jännää kerrakseen!

• Edit. Yks jännä meinas ihan unohtua. Meinaan futiksen MM-kisat. En ole mikään fanaattinen jalkapallofani. Perheen arvoja on toki kunnioitettava (katso alempi kuva). Arvokisoista kyllä tykkään ihan tosi paljon. Ja nyt on silleen vielä hauska tilanne, että oon osallistunut entisen harkkapaikan leikkimieliseen kisailuun (niin leikkimieliseen, kun fanaattisten futisfanien kanssa voi, hah) jokaisen pelin lopputuloksesta, maalikuninkaasta ja neljästä parhaasta maasta. Jos onni käy, ensimmäisen pelin voisttaa Brasilia 2-0.