Hiljakseen sekä postauksia että juoksua

Postaustahti se vaan pysyy verkkaisena. Tykkään käyttää tuota verkkaista sanaa, kun oon vihdoin ja viimein sisäistänyt, että se tarkoittaa hidasta eikä nopeaa. Innostusta kyllä olisi, mutta toteutus hieman ontuu. Omia harrastuksia on tullut toteutettua vaihdellen. Ehkä se sopivan välin löytäminen niille on kuitenkin jonkin verran haastavampaa, kuin ennen vauvan syntymää ajattelin olevan. Eikä tää johdu siitä, etteikö Jii hoitaisi. Hän kyllä hoitaisi, mutta itse vaan koen, etten kovin usein halua olla pois vauvan luota. Monesti myös vaikkapa aika kolmistaan menee sitten kuitenkin sen edelle, että lähtisin huitelemaan omien harrastusten pariin. Liikuttua kuitenkin tulee, joten mitäpä tuosta.

Kuitenkin vanha ajatusmaailma siitä, että viikottaisia liikuntatunteja pitää olla vaikka ja kuinka paljon, nostaa aina aika-ajoin päätään. Että salitouhut on ihan pelleilyä, kun sitä tekee vain kerran viikossa. Ja lenkkeilykin aika pientä, kun eihän "kävely ole mitään". No ihan turhaa sellainen ("vähäisten") liikuntamäärien märehtiminen. Eikä mun ehkä pikkuvauvan äitinä ole pakko heti pian pystyäkään juoksemaan kymppiä nelosella alkavaan lukuun ja samanaikaisesti kyetä vetämään toista kymmentä leukaa. Kun tähän ikään saakka on vammoista huolimatta harrastuksissa ollut pieniä notkahduksia lukuunottamatta noususuhdanne, tuntuu tällainen kokonaisvaltainen kunnonnotkahdus välillä vähän ärsyttävän. Kaikkeen kun ei vaan aika riitä ja luulen, että vähemmälläkin pääsee ihan hyvään kuntoon. Sitä paitsi, kohta kai on myös ruvettava sanomaan, että ikäisekseen hyvään kuntoon!

Juoksua oon tosiaan hiljalleen aloitellut. Toistaiseksi myös tuo pariin otteeseen leikattu jalka on raskauskiloista (olenko sanonut, että ne on jämähtänyt pirun tiukkaan???) huolimatta kestänyt, vaikka kyllä nilkat ja jalkaterät vähän eriparisilta tuntuu. Juoksu on tässä elämäntilanteessa todellakin aikaystävällinen harrastus. Pystyt viettämään harrastuksen parissa kaiken sen ajan, mitä oot kotioven ulkopuolella.  Toivottavasti siis, jalka jatkossakin kestää, kilot karisee ja kunto nousee. Kohta tehdään myös kaupat juoksurattaista, jotka otan mahdollisimman pian noiden isohkojen yhdistelmien tilalle, joten senkin puolesta lenkkeilyyn tulee hieman lisää puhtia. Ee nukkuu tällä hetkellä vähän vaihtelevasti päiväunia vaunuissa (tai missään, heh) ja hereilläollessaan hän hieman huonosti jaksaa olla kopassa. Sen sijaan käppäilyt kantorepun kanssa on tosi in, kun voi katsella maisemia kunnes väsy iskee. Se se muuten on varsinaista jerkkua reisille!

Tästä nyt ei suunta kuitenkaan voi olla kuin ylöspäin. Jos vaan jalka kestää, niin syyskuussa voisi vaikka kipaista Finlandia Marathonin yhteydessä Valon kympin.

Yhtenä sateisena aamuna Laajavuoren maastoissa

Ihmiskoe ja videokevennys

Tämä sairaslomailu ja laakereilla lepäily on ollut myös jonkinsortin yhden henkilön empiirinen ihmiskoe (jonka olisin kyllä mielelläni jättänyt suorittamatta). Muutamia juttuja olen laittanut merkille sekä muilta alansa ammattilaisilta kuullut tästä omasta kropastani.

Ensinnäkin tuo paino. Jollain lailla ironista se, että olen ehkä vuoden pari hokenut tuota pari kiloa pois -läppää ja nyt, humps vaan, olen siellä oman unelmapainoni huitteissa, eli 65-66 kilossa. Totta kai kyseessä on, jos ei täysin niin lähes täysin, lihaskudoksen menetys. Eli en ole ollenkaan innoissani. Ihmiskokeen kuuma peruna tuleekin olemaan tulevaisuudessa. Kuinka saan takaisin nuo menetetyt jalkalihakset ja pysyä samaan aikaan tässä painossa??? Tyhmempikin tajuaa, että se tarkoittaa rasvakudoksen korvaamista lihaskudoksella. Voisikohan se onnistua, vaikka tuo muutamamasta kilosta eroon hankkiutuminen oli niin turkasen hidasta (mutta kuitenkin tällä kertaa sentään etenevää) puuhaa silloin tapaturmaa edeltävästi? No se on ainakin käynyt selväksi, että lihaskudoksen hävittäminen on ihan helkkarin helppoa hommaa ja tässä asiassa elämä on niin epäreilua!

Toinen itsehavaittu asia on vedenjuonti. Mähän oon tuskaillut kaikenmaailman aineenvaihdunta- ja vatsantoimintaongelmien kanssa. Simsalabim, niitä ei enää ole. Liikunta auttaa, lisää kuituja ja sössönsöö. Varmasti totta ja omalla kohdalla ei siitä olekaan kyse. Ainoa minkä olen keksinyt syyksi, on vedenjuonti. Olen pyrkinyt juomaan riittävästi ja juomiseni onkin varmaan jotakuinkin samaa luokkaa, mitä aina on. Nyt on kuitenkin herännyt ajatus, että juonko sittenkään normaalitilanteessa (eli kun liikunta on vahvasti elämässä) riittävästi? Ehkä en. No tämäkin ihmiskoe saa päätöksensä sitten joskus.

Kolmas juttu on sydän. Matalasta leposykkeestä olen kyllä ollut tietoinen ja siitä kuulin joka käänteessä. Tilanteessa kuin tilanteessa syke vaihteli neljässä kympissä ja piirun päälle. No sitten tuossa ottivat EKG:n. Urheilet varmaan paljon? En oikein tiennyt oliko se kysymys vai toteamus. Myöhemmin hän kertoi EKG:ssä olevan muutoksia, joita runsaasti urheileville ihmisille saattaa tulla ja joista ei tarvitse huolissaan olla. Myöhemmin tekstistä luin, että pq-aika on normiarvoja pidempi ja joissain kytkennöissä esiintyi lievää varhaista repolarisaatiota. Tietty piti vielä googlata, että tarvitseeko ruveta odottamaan äkkikuolemaa. Ihan varmuuden vuoksi. Ei tarvitse. Nuo sydänmuutokset on kai tyypillisempiä kestävyysurheilun harrastajalle ja vaikka juoksu on ollut pari viimeistä vuotta kohtuu vähäistä, niin eihän se sydän sitä tiedä mitä sitä on harrastettu.

Loppuun vielä videokevennys (huomaa taustamusiikki!)

Joo. Olen siis alkanut harjoitella täysipainovarausta. Kuva eilisaamulta. Illalla sujui jopa tuota paremmin, mutta tänään onkin sitten paljon häjympää. Sekös kismittää. Nilkkaan juilii vähän, akilleeseen vähän enemmän ja eniten polven takana oleviin jänteisiin (tai jonnekin sinne taakse). Jostain kai se kroppa yrittää liikkuvutta repiä kävellessään, jos ei jalkaterä hievahdakkaan. Sätkimiseksi kutsuu Jarppa meikän menoa. Kotona pyrin nyt mahdollisimman paljon menemään ilman keppejä. Ulkona ne täytyy olla, koska tuntuma alustaan on niin heikko. Ilman ei onnistu mitenkään. Keppejä, molempaa, täytyy joskus myös käyttää siksi, että pitää ihan oikeasti päästä eteenpäinkin. Hidasta on nimittäin meno ilman tai yhden kepin turvin. Niin hidasta, että jos huomenna olis tarkoitus lähteä autolla jonnekin, niin voisin illalla lähteä ylittämään parkkipaikkaa.

Uusia tuulia

Kamat kantoon ja menoksi.

Syksy on virallisesti tullut. Se tuli heti, kun kesäloma loppu. Oikeastaan oli aika superia viettää loma näin myöhään. Pari loman ensimmäistä viikkoa meni reissaillessa ja pari viimeistä viikkoa normiarkea aloitellessa. Vikat viikot ennen lomaa olin kyllä todella poikki ja urheilut jäi kohtalaisen vähiin. Nyt olen taas niin sanotusti back in bisnes, back in gym.

Selfie @ AaltoAlvari. Tuollasilla rannekkeilla
kuljetaan paikallisella uimahallilla.

En tiedä muistatteko, mutta taannoin äimäilin väsymystäni sekä kilppariarvojani. No anyway, nuo arvot kontrolloitiin loppukesästä uudelleen ja vaikka lähellä rajoja edelleen liikuttiin, niin kuitenkin kauempana verrattaen aiempiin testeihin. Vielä kuulemma pitäisi nuo labrat uudemman kerran ottaa. Itse asiasta en enää ole niin huolissani, sillä olotila on paljon normaalinmpi. Olenkin miettinyt asiaa, että näinköhän mulla kuitenkin oli joku "vaan burnout" tai sellainen mielen ja kehon totaaliblokki.

Vessaselfie. Huomaa hikiotsa. Salillakin täytyy olla hiki päässä.

Tuolloin keväällä mulla nyt jokatapauksessa mystisesti nousi paino jokusen kilon (no okei, ei montaa enkä mikään läski ole, mutta kuiteskin) ja niitä kiloja aion nyt todenteolla alkaa hävittämään. Tarkennuksia asiaan tulossa myöhemmin. Oon oikeastaan jopa vähän innoissani, tavoitekeskeinen ihminen kun olen. Mystinen ja lihominen ei mulla koskaan ennen ole kuulunut samaan lauseeseen. Syöt enemmän kuin kulutat ja that's it. No, keväällä kuitenkin urheilin reippaanlaisesti, ruokahalu oli huono ja paino senkun nuosi. Se oli yksi syy, miksi epäilin vahvasti noita kilppareita. Voisin ainakin jossain määrin kuvitella, että stressillä on jotain tekemistä ollut asian kanssa.

Kesäksi kuntoon. Jos ei juoksukuntoon, niin johonkin kuntoon?