Tämän hetken tavoitteet ja viime aikojen suosikit

Mun liikkuminen oli tosi pitkään melko aikakeskeistä. Aikakeskeistä siksi, että juoksu ja vain ainoastaan juoksu oli THE HARRASTUS. Sitten tuli ensiksi rasitusvammat, kipu, kuntoutumiset, huonontuurin loukkaantumiset, leikkauset, vielä kerran leikkaukset ja kuntoutumiset, kuntoutumiset kuntoutumiset! Ennen kuin edellämainittu litania oli saatu loppuu, olinkin raskaana jne.jne. Jossain kohdassa mukaan tuli tuhat ja yksi uutta juttua. Kuntosali, sukset, pyörä ja sitä rataa. Edelleen sellainen mukava tavoitekeskeisyys säilyi tekemisessä. X määrä leukoja, x määrä kiloja penkistä, maasta, milloin mistäkin. Raskauden ja vauvavuoden myötä on karissut sellainen tietty pingottaminen harrastamisen ympärillä. Hahmotatteko mitä tarkoitan? Vielä viime kesänä Een ollessa pieni vauva vielä ajattelin, että jospa nyt käytän kaiken "liikunta-aikani" juoksemiseen, niin "edes jossain" kehittyisin vähän, vaikkei kapasiteetti riitä tekemään sitä yhtäkään ns. "kunnolla". Nyt kevään korvilla huomaan, että tuokin ajattelu on vauvavuoden myötä karissut ainakin hetkeksi historiaan. Tämän hetken liikunnallia tavoitteita on oikeastaan ihan tasantarkkaan kaksi:

• Kolme kunnollista treeniä viikossa. Ei sisällä kotijumppia eikä kävelylenkkejä. Ihan sama mitä lajia, kunhan on kivaa just siinä hetkessä! Kohtuu iisi toteuttaa.

• Sit vähän kokonaisvaltaisempi tavoite. Pitää itsestä huolta, että voisin vielä vuosien päästä lähteä vaikkapa hiihtolenkille mun aikuisen pojan kanssa siten, että se lenkki olisi jonkinlaista urheilua myös mun aikuiselle pojalle. Se on ihan sama, paljonko sitä aikaa menee kymppiin vuonna 2018 tai montako leukaa nousee.

Kuulostaa aika onnettomalta tällaisen tavoitehörhön korviin. Tarkkaan ajateltuna taas tuo viimeisin on miljoonasti kovempi juttu, kun yksi maraton silloin, toinen tällöin. Hiljalleen olen oppinut, että on aivan turha käyttää aikaa negatiiviseen vatvomiseen siitä, kerkeänkö treenaamaan vai en. Kerkeäminen ei myöskään ole ainoa asia, vaan suurinpiirtein kohdalleen täytyy osua myös jaksaminen ja yleinen malttaminen. Ennen lasta kahta viimeistä kieltämättä väheksyin. Aika on ehkä se helpoin asia järjestää, mutta en ottanut tarpeeksi huomioon jaksamista (ne yöunet) tai sitä, että ainainen läpsystä vaihto -elämä ei vaan jaksa viikko toisensa perään kiinnostaa.

Mitäpä liikuntaa olen viime aikoina suosinut? Jonkinverran olen hiihtänyt. Takanahan on kerrassaan upea hiihtotalvi. Kohdallani hiihtomäärät jäivät varsin maltillisiksi siitä huolimatta. Jonain toisena vuonna kilometrejä olisi kertynyt varmasti huikea määrä. Kuntosalijäsenyyden lisäksi spinning on taas noussut arvoon arvaamattomaan. On se vaan kivaa paikallaan tapahtuvaksi kestävyysliikunnaksi. Kolmas tämän hetken lempi juttu on korkea sykkeiset intervallityyliset salitseenit. Sellaiset Mikko Leppilampi -tyyliset huomattavasti kankeammalla koordinaatiolla varustettuna. Häntä instassa seuraavat tietävät. Kevään tullen luulen, että hiihdon syrjäyttää juoksu. Mutkan kautta puistoon onkin ollut suosikkini jo hetken. Sinne ämpärin ja lapion seuraksi rattaiden alakoriin aion myös ottaa ainakin hyppynarun ja vastuskuminauhoja.

Kilpailuhenkisyys, voimavara vai voimasyöppö?

Jonkinlainen kilpailuvietti on elänyt mussa niin kauan kuin muistan. En tiedä, onko se lapsuuden kilpaurheilun tulos vai oliko lapsuuden kilpaurheilu keino tyydyttää persoonallisuuteen kuulunutta kilpailuviettiä. Ehkä molempia. Kyseessä liene sekä osa temperamenttia että opittua tapaa. Jos urheilupedagokiikan professori Liukkosta on uskominen (mikseipä olisi, klik), niin se on vain ja ainoastaan opittu tapa, ei synnynnäinen tarve. En muista vanhempieni olleen erityisen kilpailuhenkisiä, mutta tietysti iso sisasrusparvi on oiva pohja kilpailuvietin oppimiselle jo lapsesta saakka. Vaikka varsinainen kilpaurheilu loppuikin murkkuikäisenä, on kilpailuvietti kyllä jossainmäärin säilynyt läpi nuoruuden toilailujen aina aikuisuuteen.

Musta on hauska muistella lapsuuden kilpatilanteita. Voittaminen, onnistuminen ja pärjääminen oli tietysti mukavaa, kukapa siitä ei pitäisi? Näin aikuisena hymyilyttää se karvaskin kalkki, eli häviäminen. Kuinka koville otti piirinmestaruuskisojen nelossija keskimatkan juoksussa tai pesäpallojoukkueen tappiot. Kaikenlaisia hölmöyksiäkin tuli katkeruuksissaan tehtyä: kerran esimerkiksi parin pelikaverin sylkäistiin kämmeniin ennen tappiollisen pesismatsin loppukättelyä. Huutiahan siitä tuli. On tullut paiskottua tavaroita ja puhuttua siivottomasti valmentajille. Kerran jopa niin, että peliä katsomassa ollut mummu sanoi katuneensa, että oli kertonut muulle yleisölle mun olevan hänen lapsenlapsi. Että tunteella (ja vailla järkeä) sitä on todella menty.

Kuva: Pixabay

Näin aikuisena sitä toki osaa hillitä käyttäytymistään. Ylipäänsä kilpailuvietti harvemmin kohdistuu muihin ihmisiin, vaan vastustaja löytyy yleensä omasta itsestä. Toki sytyn esimerkiksi lautapeleistä ja parisuhteessakin meillä on jos jonkinlaista skabaamista ollut vuosien varrella. Meillä toimii sellainen. Ja valehtelisin, jos väittäisin, etteikö edessä menevä selkä olisi tavoite ohittaa jossain juoksutapahtumassa. Mutta näin arkielämässä kilpailuviettiset tunteet tulee lähinnä ajatuksina, että jumankekka, musta on olemassa jonkun asian suhteen myös parempi versio, jonka todellakin kaivan nyt esiin! Tänä päivänä "häviäminen" saattaa (ei siis aina sitäkään) harmittaa, mutta enää en sentään kuumene, heh.

Kilpailuhenkisyys ei ole mulle negatiivinen juttu. En koe, että mun olisi aina oltava paras tai jatkuvasti parempi. En vertaile itseäni muihin tai koe kateutta. Ymmärrän kyllä, että kilpailuvietti saattaa monen kohdalla muodostua taakaksi, joka kääntyykin itseään vastaan. Varmasti myös itselle on joskus käynyt niin. ja edelleenkin se pahin kilpakumppani, eli minä itse, saattaa joskus olla liian vaativa. Tänä päivänä kilpailuvietti on kuitenkin pääsääntöisesti mulle asia, joka saa aikaiseksi motivaatiobuustin. Sellaisia kiukun ja nautinnon sekaisia sisuuntumisen tunteita, joista loppuviimein nautin. Itsetuntemus ja -tunto liene avainasemassa kilpailuhenkisyyden valjastamisessa voimavaraksi ja kyllä sen eteen on täytynyt kieltämättä vähän itsetutkiskeluakin harrastaa. Elämä on opettanut sekä häviämään että voittamaan haasteita.

Kuva: Pixabay

Voittaminen tai onnistuminen jossain asiassa on toki kivaa, mutta ei kyynärpäätaktiikalla tai hinnalla millä hyvänsä. Häviämistä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä on siedettävä ja ne fiilikset on myös täysin mahdollista kääntää plusmerkkisiksi. Ne kun ehkä on loppuviimein asioita, jotka myös opettaa eniten.

Ootsä kilpailuhenkinen ja millä tavalla? Kerro ihmeessä!

Pelkällä tahdonvoimalla ei pitkälle pääse

Viimeistä edeltävällä sairaslomalla luin Carina Räihän kirjan matkasta maailman katolle, eli Mount Everestille (linkki postaukseen). Tällä sairaslomalla sama teema on jatkunut John Krakauerin merkeissä. Lisäksi olen katsonut pari vuorikiipeilydokkaria Netflixistä (täällä mun pariviikkoisessa majapaikassa nimittäin on Netflix, joka on tähän saakka ollut ihan vieras maailma). Kuin tilauksesta maikkarilta alkoi Jukka Hildénin luotsaama ohjelma "Huippujengi". Ehdottomasti siis seuraavat viikot tulee sunnuntaisin kello 20.00 olla töllön ääressä!

Vuorikiipeilyssä ja vuorikiipeilijöissä on kyllä jotain maagista ja muhun syvästi vetoavaa asennetta, jota haluan koko ajan enemmän imeä itseeni. Sehän on selvää, että diggaan kaikkea itsensähaastamisjuttua, mutta nyt ei ole lainkaan kyse siitä. Pelkkä treeni, hyvä kunto tai kova tahtotila ei todellakaan ole riitä. Pitää osata kuunnella itseä erittäin tarkkaan ja luonnon tulkitseminen on tietysti oma juttunsa. Kovalla taistelutahdolla ei välttämättä pötkitä starttiviivaa pidemmälle tai sitten sillä pötkitään vähän turhankin pitkälle. John Krakauerin kirjassa puhutaan tilasta nimeltä "huippukuume", joka vie mennessään. Tahto vuoren huiputukseen on siis todellisuuden tajua suurempi.

En todellakaan tiedä, mitä on vuorikiipeily, mutta samantyylistä ilmiötä liene esiintyy monissa asioissa elämässä. Tahtotila ylittää terveen järjen ja lopputulos on kehno, jopa vaarallinen. Luulen, että jokaisella meillä löytyy omaa juttuaan kohtaan tahtotilaa. Sikäli tietysti, että on löytänyt sen oman juttunsa. Siinä moodissa eteneminen on jopa helppoa. Kuinka moni taas osaa pitää mukana järjen ja todellisuudentajun ja arvioida riskit edes suurinpiirtein oikein? Osaa niin sanotusti kääntyä takaisin? Raja on todellakin hiuksen hieno. No entäpä sitten, kun kaikki on tähän kohtaan asti mennyt nappiin. Tahdonvoimaa ja tervettä järkeä on löytynyt. Kuinka moni meistä soimaa itseään? Mieli tekee kummallisia tepposia. Luovuttaja, luuseri, ei musta ole tähän, en pysty siihen. Tässä vaiheessa tarvitaan vielä kolmas elementti, nimittäin kärsivällisyys, kärsivällisyys ja kärsivällisyys.

Tässä perspektiivissä tahdonvoiman yli-ihannointi alkaa kuulostamaan ihan hemmetin typerältä! Pelkällä tahdonvoimalla ei loppujen lopuksi saavuta kuin keskinkertaisen tuloksen, jos nyt ei mukana satu olemaan roppakaupalla hyvää tuuria. Ehkä suuret saavutukset on tehty enemmän järjellä ja riskejä arvioimalla ja ennen kaikkea kärsivällisyydellä? Jos tahdonvoima ei sitten käsitteenä ole tavoitteen asettamisen, järjen ja kärsivällisyyden summa. Lujaa tahdonvoimaa tarvitaan, tottakai, mutta joka tapauksessa jutut, jossa puhutaan henkilön x saavuttaneen jotain pelkällä tahdonvoimalla alkaa olla omissa silmissä vähän niin ja näin. Ja oikeastaan myös nähty! En tiedä alanko ihan oikeasti pikkuhiljaa oppiakin jotain. Vielä jokin aika takaperin olin jossain määrin otettu siitä, kun joku sanoi mulla olevan lujaa tahdonvoimaa. Tänä päivänä alan olla enemmän otettu siitä, jos joku sanoo mun olevan järkevä ja kärsivällinen. Loppujen lopuksi se tahdonvoiman esiinkaivaminen on näistä se kaikkein helpoiten tehtävissä oleva juttu.

Tälläisin ajatuksin uuteen viikkoon, heräsikö sulla mitään ajatuksia? Ja se viikko sisältää oikean alaviisurin kirurgisen poiston. Se aika olis ollut aika pian nilkkaleikkauksen jälkeen ja siirsin sen tulevaisuuteen. Ei vaan vähempää silloin kiinnostanut mennä nilkkasäryissä makoilemaan hammaslääkärin tuoliin ja olla sen jälkeen myös naamavärkkikivuissa. No. Se tulevaisuus on nyt. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää ja tässä kohtaa voin vaan todeta, että edelleenkään ei vähempää voisi kiinnostaa mennä makaamaan hammaslääkärin tuoliin ja olla sen jälkeen naamavärkki kipeenä. Miksi, oi miksi en hoitanut sitä juttua samaan konkurssiin. Mikä idiootti!

Leuanvetoa ja muita kuulumisia

Joulumieli on ollut yhtä kadoksissa kuin lumikin täältä Jyväskylästä. Tai no, lunta on tänään tullut ihan olan takaa, mutta niitä Portugalin helteiden rantautumista odotellessa. Toivottavasti tuo helleaalto joulumielenkin tullessaan. Ja tuohan se. Väsymys on nyt vain tainnut hiipiä sekä mieleen että kroppaan. Onneksi loppuvuosi on aikaa elpyä, ensi vuonna kun on taas uusia jänniä kuvioita edessä.

Mutta sitten asiaan. Nimittäin leuanvetoasiaan. Kyllästyin ihan satanolla tähän mun ikuiseen vatkaamiseen tän leuanvedon kanssa. Haluan omat tulokseni sille tasolle, että yli kymmenen leukaa menee vaikka sitten paskana päivänä ja joulukilojen kanssa. Nythän se kymppi leukaa on vaan lähinnä superhyvän päivän ja matalan painon yhteinen summa. Normipäivä on sellainen ysi ja vähän huonompi päivä se kasi.

Niinpä rupesin leuattamaan ihan ohjelman mukaan, joka on toimivaksi todettu. Kyseessä on The Twenty Pull-ups Challenge, joka lähtötasolla kasi menee näin:

1 viikko (toistot/palautusaika)
4-3-2-4-5 / 120s.
4-3-4-4-5 / 90s.
4-4-4-3-max.(=itsellä 7) / 120s.

2. viikko:
5-4-3-4-5 / 120s.
4-4-3-4-6 / 90s.
4-4-4-4-max. / 120s.

3. viikko
6-5-4-5-6 / 120s.
6-5-6-5-6 / 90s.
7-6-5-4-max. / 120s.

Kolme treeniä per viikko. Yliviivatut kohdat on jo hanskassa ilman vaikeuksia. Palautusajat riitti hyvin. Kyseessä on kuuden viikon ohjelma, jonka jälkeen tuo 20 leukaa odottaa ottajaansa. Tämän kolmeviikkoisen jälkeen tehdään testi, jonka mukaan ohjelma jatkuu seuraavat kolme viikkoa. Tuskin siihen kahteenkymppiin ihan parin leuan tasolta kuudessa viikossa pääsee, enkä oikein usko, että minäkään. Mutta ihan vaikka hyvästiksi Monnarille on leuanveto paukutettava uusin lukemiin.

Mitäs muuta kuuluu? No ei kauheasti mitään. Kirjoitusvire on viime aikoina ollut sama, kuin vire noin niinkuin ylipäätään. Oppari kaikkine byrokratioineen on saatu kiitettävin arvosanoin pakettiin ja kieltämättä olen siitä ylpeä. Opparikamusta, työstä ja vähän myös itsestäkin. Liikuntaviikot rullaa tasaisen tappavaan tahtiin. Salikertoja olen lisännyt neljään ja aerobista ihan liian vähän. Ainakin sellaista vk-aerobista. Mutta onhan se sitten joskus tulevan operaation jälkeen kiva aloitella juoksuharrastusta, kun on hauista, mitä menettää. Arkiliikuntaa on ollut himpun verran vähemmän, koska se ajokortti. Ei sillä, että olisin laiskistunut, mutta kun sitä ajamista ei (valitettavasti) opi pyöräilemällä. Mun elämä pyörii aika pitkälle 3x3 km mittaisessa kolmiossa, joten oon sitten ajellut ihan naurettaviakin matkoja vain ja ainoastaan sen vuoksi, että kaikki kehoittaa ajamaan aluksi mahdollisimman paljon. Arkiliikunnan saralla olen kyllä kunnostautunut siivoamisessa ja kaikenlaisessa muussakin kotitouhuiluissa, joita eittämättä laiminlöin muutamana ruuhkavuonna. Noin niinkuin viimeisen kuukauden ajalta voisi ajatella, että olen ihan hyvää vaimoainesta.

Eipä mulle sitten oikein muuta, mitäs sulle?

P.S. Tuo ylläoleva otsatukka on reilun kuukauden takainen lopputulos karmivaan stressiin ja ketutukseen -> "Haluun uuden elämän... No ainakin lähtee puolet hiusten pituudesta ja otsatukka tänne!" -> Jo helpotti! Niin mua.

Painetehtävä

Näihin blogihiljaisuudessa vietettyihin päiviin, korjaan viikkoihin, on mahtunut vaikka ja mitä. Elämä tuntui taannoin olevan aikamoisen levällään. Enää tilanne ei ole yhtä kaaottinen, jos nyt ei sellaista "pikkujuttua", kun työelämä, oteta lukuun. Asiaan helpotusta ei ainakaan tuo se, että mun nilkasta tehtiin leikkauspäätös ja tuo operaatio ajoittuu kutakuinkin maaliskuulle. Todennäköisesti kukaan ei varsinaisesti ole kiinnostunut tuota sairaslomaa kustantamaan ja ylirehellisenä ja -tunnollisena ihmisenä en sitä keneltäkään ole valmis salaamaankaan. Täytyy tässä joskus ajatella, kuinka olisi järkevää toimia.

Sen lisäksi olen tehnyt valmiiksi opinnäytetyön ja autokoulun. Kuumottavimmat paikat oli tietysti eilen ja tänään, kun ensin ajoin onnistuneen inssiajon ja heti seuraavana päivänä oppariesitys johtajaihmisille. Luojan kiitos se on ohi! Olen aika kova jännittämään asioita ja kieltämättä nämä pari viimeistä päivää on sitä sisältänyt jopa vähän liiankin kanssa. Näiden päivien jälkeen tuntuu, että ymmärrän todellakin ihmisiä, joilta löytyy beetasalpaajaresepti takataskusta indikaatiolla esiintymisjännitys. On kuulkaa jännä tunne, kun sekä keho että mieli alkaa pikkuhiljaa palautua tästä kuormasta, mitä on ollut. Eihän se palautuminen henkisestäkään kuormasta hetkessä tapahdu, mutta vahvasti se on käynnistynyt.

Mun alkuperäisenä ajatuksena oli nukkua päikkärit, kunhan kotiin pääsen. Kuten aika usein, en osannutkaan rauhoittua, edelleen liikaa ajatuksenvirtaa pääkopassa. Niinpä päädyin tänne blogiin kirjoittamaan sekavaakin sekavamman postauksen. Ehkä luvassa on jostain edellämainitusta hieman jäsennellyympääkin tekstiä. Justiinsa tänään ei kuitenkaan parempaa irtoa. Hattu kouraan ja nöyrin kiitos opparikollegalleni sekä kälylleni! Toisella kädellä aion taputtaa itseäni selkään. Painetehtävä on suoritettu!

Ehkä nyt oon valmis niille päikkäreille!

(Kuvat Joupiskan ulkoilualueelta Seinäjoelta. Joupiska, parasta mitä Seinäjoki tarjoaa).

100 kg maasta, kymmenen leukaa ja varvasmurtumaa...

Viikonloppua tuli vietettyä Seinäjoella urheillen ja syöden. Yhden yön olin pikkusiskon luona ja vietettiinkin oikein tehoviikonloppu ja lauantai-iltana oli mun parhaimman ystävän vauvakutsut (en halua käyttää sitä jenkkisanaa, vauvakutsut on paljon parempi). Otsikosta voisi päätellä tapahtuneen perinteisen punttijunttien tapaturman, mutta vielä mitä. Iskin varpaani syöttötuolin jalkaan! Damagea syöttötuolista, ei 25kg:n levypainosta, niin ironista! Tässä kohtaa on varmaan kuitenkin kerrottava, että joku kuukausi sitten löin itseäni parin kympin käsipainolla siihen kaikista pahimpaan, eli häpyluuhun. Sattuu se välillä salillakin. Totta puhuen en edes tiedä onko tuo varvas murtunut vai muuten vaan turvonnut, sininen ja hemmetin kipeä. Vastuuntuntoisena kansalaisena ajattelin kuitenkin säästää terveydenhuollon kustannuksia ja ihan DIY-meiningillä teippasin sen varpaan viereiseen. Oon ehkä käyttänyt tämän vuoden kiintiön ja röntgensäteilytkin vois säästää tulevaisuuteen.

Varvasmurtuman ja vauvakutsujen lisäksi Seinäjoki tarjosi huippukivaa liikuntaa, josta lisää myöhemmin. Ensimmäisenä on nimittäin pakko päästä leijumaan sadan kilon maastavedolla. Kyllä! Mähän oon niin nössö, etten koskaan oo kokeillut minkäänlaisia maksimeita oikeastaan missään. Eikä tuo satanenkaan kyllä maksimi ollut, mutta viisainta oli kuitenkin lopettaa siihen. Nössö oon, mutta seurassa yllätyshullu. Homma meni kutakuinkin näin:

Heli: Paljo nousee maasta? Ookko kokeillu maksimeita??Mä: En oo ikinä viittinyt. Ei vaan yksin tuu silleen testattua. En oo kauheesti harjotellut pudottamistakaan, jos tulis tiukka paikka. Satanen ois aika siistiä nostaa.Heli: No niin. Tänään koitetaan. Mä lisään painot. Vitonen kerrallaan. Joo, no niin.Mä: Okei. Oota mä teen nyt eka tän normin pääsarjan loppuun. (Ihan varmuuden vuoksi :D)

Tuossa pääsarjassa mulla on tällä hetkellä painot 70gk ja toistoja 4x6. Tästä lähti sitten homma etenemään kasiin kymppiin, jonka jälkeen vitosen nosto kerrallaan kohti satasta. Oon kyllä ihan fiiliksissä. Varmaan täytyy herra Googlelta ruveta kyselemään miten tuon maastavedon kanssa kannattaisi edetä, jos haluais ihan oikeasti nostaa isoja rautoja. Myös joku fiksumpi lukija voi kertoo kanssa. Tekniikkavinkkejä voi myös antaa, alhaalta kun löytyy ihan videomateriaalia tuosta punttaajan itsetuntoa hivelevästä momentumista.

Sitten siihen leuan vetoon (josta, kuten näkyy, ei löydy videomateriaalia). Edellisviikolla tosiaan oli momentumit siinä. Kymmenen leukaa ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä kauraa, vaan vaatii ihan tosi hyvän hetken. Olisin kiljunut riemusta, mutta koska oon nössö, niin näppäilin vaan Jarpalle tekstiviestin salilta. Meillä on sellainen läppä ja jonkinsortin skabailu tästä leuanvedosta. Leukailuhan on olennainen osa leuanvetoa. Oon esimerkiksi luvannut hänelle, että jos ei omilla tuloksilla kehtaa kehuskella, niin voi jatkussa kehuskella tyttöystävän tuloksilla ja sitä rataa.

Tämän päivän, tai maksimissaan tämän viikon, aion leijailla, mutta eiköhän se sitten ole taas painettava leuka rintaan ja työstettävä eteenpäin!

Loppuun vielä menneitä parin viimeisen liikuntaviikon verran (vanhemmasta alkaen):

ma: sali 1h
ti: sali 50min.
ke: crossari 30min. + ohjattu rullailu 1h
to: sali 55min. + juoksu sinne ja takaisin yht. 35min.
pe: core 50min.
la: juoksu 30min.
su: ---
yht: 6h10min.

ma: sali 55min. + juoksu 25min.
ti: sali 1h5min. + juoksu 30min.
ke: juoksu 25min. + core 20min.
to: sauvailu 1h15min.
pe: sali 1h
la: monitoimiulkoilu (sis. rapputreenit, sotilasesterataa jne.) 1h10min.
su: ---
yht: 7h5min.

Tavoitelätinää

Juoksu on toistaiseksi ollut ainoa laji, joka on sytyttänyt mut pitkäjänteiseen tavoitteelliseen treenaamiseen. Jotkut väittävät, että orjallinen aikatavoittelu ei ole mistään kotoisin. Ei se monen kohdalla varmasti olekaan. Itsellä on kuitenkin valtava kaipuu just siihen! Tavoitteelliseen treenaamiseen jotain matkaa ja valehtelematta myös aikaa kohti. Nähtäväksi jää, onko koskaan realistista kuvitella seuraavaa.

• 10km alle 45min. (nykyinen 47,54)
• puolimaraton alle 1.40 (nykyinen 1.42,11)
• maraton alle 3.45 (nykyinen 4.04,36)

Noin niinkun teoreettisesti olen kyllä kahteen ensimmäiseen ihan tyytyväinen, mutta maratonista on jäänyt hampaankoloon ja paljon. Eihän tuo nyt ole minkäänlaisessa linjassa kahden ensimmäisen kanssa ja totta vie ottaakin aivoon, että tuo juoksu meni taannoin miten meni: liian kova alkuvauhti, huono energia, krampit ja muutenkin paska päivä.

Nyt kun tää elämä kuitenkin on eräänlaista ylimenokautta mitä juoksuun tulee, ollut jo kohta kolme vuotta, niin mieli tekisi keksiä jotain muitakin tavoitteita. Ja onhan niitä, mutta jotenkin se pitkäjänteinen työ niiden tavoitteiden eteen jää kuitenkin tekemättä. Ei ole kymmentä leukaa mennyt, ei!

Mun tavoitteet tuntuu olevan sellaisia hetken puuskia. Joo, nyt kymmenen leukaa...! -Ohhoh, kesätauko salilta enkä mä sitten muistanut vetää niitä missään muuallakaan. Nyt sixpack esiin...! -Ainiin, sehän ehkä jo on, mut tykkään vaan liikaa rennosta syömisestä. Maastaveto 100kg, kyllä...! -Vissiin pitäis joskus kokeilla tiputtaa se tanko, että vois mitään maksimeita kokeilla? Nyt kunnon kyykkytreeniä ja kyykkään enemmän ku Jarppa...! -No voi hel*****, murtu toi nilkka... Ja sitä rataa ja sitä rataa. Pyöräilyssä ja hiihdossa oon taas niin noviisi, etten oikein ymmärrä mitä niiltä voi edes tavoitella.

Näitä ajatuksia olen pyörittänyt päässäni aikoja jos toisiakin muutaman viimeisen vuoden aikana. Ja kuinka ollakaan, olen taas tilanteessa, että nyt kumankauta se kymmenen leukaa menee ja maastavedon pudottamisenkin aion kokeilla. Kahdeksan (!) leuan innoittamana rupesin viime viikolla harjoittelemaan myös jälkimmäistä. Katsotaan nyt kuinka sujuu.

Suorituskeskeisyys ei missään nimessä ole liikunnan harrastamisen ainoa syy. Ei oikeastaan juuri minkäänlainen syy. Itsestäni kuitenkin huomaan sen tietynlaisen kaipuun siihen suorituskeskeisyyteen, joten ei se ihan huonokaan juttu voi olla. Tällä hetkellä vaan niitä pitkän tähtäimen tavoitteita on ollut vaikea keksiä. Tuntuu, että kohdallani niiden tulisi olla sellaisia, jota voi treenata tunti toisensa perään viikossa, että mielenkiinto pysyy yllä. Sinänsä hullua, sillä onhan se hemmatin pitkästyttävää. Treenata samaa juttua kerta toisensa perään. Ehkä siinä sen suola onkin.

Paska, kun leuanvetoa ei voi harjoitella kuin juoksua!

Pikkusiskon kanssa lenkillä (ja hänen elämäntapamuutoksestaan..)

"Kattele niitä kantapäitä sitte vaa!"

Oli kuulemma mun pikkuveli sanonut tyttöystävälleen, kun he yhdessä lenkkeilevät. Ei ehkä kantapäitä, mutta niskaa. Pysyy juoksuasento vähän paremmin, sanoin mä pikkusiskolle, kun lähdettiin yhteiselle lenkille eilen. Pikkusisko on useamman rötväysvuoden jälkeen löytänyt liikunnan ja terveemmät elämäntavat. Se aloitti elämänmuutoksensa helmi-maaliskuun vaihteessa ja on painoa on pudonnut nyt reilu kymppikilon verran. Pari viikkoa sitten hän otti ja rykäisi 18K pitkiksen ja eilen aamuna olin vetämässä vitosen lenkkiä alle puoleen tuntiin. Hällä on tavoite juosta valon kymppi (Finlandia Marathonin yhteydessä) alle tuntiin. Alkaa likka olla kohta mun idoli mitä juoksuun tulee!

Juoksin kypärä päässä...

Hyvin tuli vitonen aikaan 28 minuuttia ja jotain. Kuulemma välillä teki mieli haistatella veetä tsemppailuille, kuten mun veljen tyttöystäväkin on todennut. Toimii siis, tsemppaus nimittäin. Angrella jos jollain löytyy se viiminenkin vaihde! Tehtiin ihan tarkoituksella tuollainen "vetolenkki", jossa toinen (tässä tapauksessa minä) pitää vauhtia. Onnellinen oon myös omasta juoksusta. Tuo vitonen on ihan maksimi, mitä arvaa tai kykenee tällä hetkellä juoksemaan korkeintaan kerran viikossa. Juoksukuntokaan ei kuitenkaan kaikesta huolimatta ihan nollissa ole, kun se vihellellen tulee alle puoleen tuntiin. Kattotaan sitte vuoden päästä, niin pikkusisko vetää mulle niitä VK-lenkkejä alle viiden minuutin keskareilla. Thats the way it goes!

Ei vaa. Oma treeni oli pyörä+juoksu+pyörä.

Luulen, että "Titi" selviää kyllä kympin omaan aikatavoitteeseensa (joka on musta tosi kova) ja vaikkei selviäis, niin on se voittaja silti! Siisteintä on ollut huomata, että koko juttu käy ilon kautta: säännöllinen liikunta ja liikunnan ilo, joka johtaa automaattisesti myös parempaan ravintoon. Ittensä lisäksi voittajia on myös hänen mukulat. Lapset kun imee itseensä sen elämäntavan mitä vanhemmat elää. Kolmas voittaja on sitte minä itte tietysti, koska saan treenikaverin! Parhaani mukaan oon häntä yrittänyt tsempata, mutta loppujen lopuksi tosi vähän mitään tsemppejä hän on tarvinnut. Sekin kertoo omaa kieltään se.

TSEMPPIÄ TITI!
(ja kaikki muutkin!)

Pyörällä Etelä-Pohjanmaalle: yksi tavoite saavutettu!

Juhannus (kirjaimellisesti) polkaistiin käyntiin jo aattoa edeltävänä päivänä pyörälenkillä syntymäseuduille Etelä-Pohjanmaalle. Sinne, missä juhannuskokko on lähinnä vitsi ja trullit käy pääsiäislauantaina. Mun ja ainoan sopivan sääraon painostamana pidettiin opparikamun kanssa (ansaittu) vapaapäivä. Jos olisin meteorologi, en tiettykään olisi polkenut edeltävänä päivänä puolentoistatunnin lenkkiä ja käynyt kahtena sitä edeltävänä päivänä salilla.

Jyväskylä-Petäjävesi -väli (n. 30km) on kohtuu vilkasliikenteinen, mutta hyvillä pientareilla. Vähän manailin sitä, että buffi jäi laitamatta kypärän alle. Sen verran oli viileä keli. Kuoritakki lens reppuun aika nopsaan. Liian hiostava Lidlin laatua (-> hankintalistalle sellainen). Päälle vedin repussa olleen vesitiiviisti pakatun pitkähiaisen. Kaksi pitkähiaista paitaa + lyhyt pyöräilypaita olikin sopiva kombo.

Petäjävesi- Multia (Palsankoski) väli (n. 40km) sisälsi pitkät pätkät tietä, joka näytti tasaiselta, mutta oli oikeasti ylämäkeä. Jalat tuntui välillä vähän tukkoisilta, mutta jossain vaiheessa se meni ohi. Varmaan yritin myös liikaa pitää vauhtia yllä, ajoinhan "tasaisella". Aurinkokin näyttäytyi ja aamuiset pelonsekaiset fiilikset kelistä katosi. Palsankoskella pidin evästelytauon ja fiilis oli kyllä huipussaan.

Multia (Palsankoski) - Myllymäki -väli (n. 30km) tie muuttui niin paljon maisemiltaan mielenkiintoisemmaksi ja muutenkin mielenkiintoiseksi. Tuossa välillä ylitettiin myös oikeiden ja väärien perinteiden raja, eli saavuttiin Etelä-Pohjanmaalle. Jotenkin niin huippuhyvät fiilikset saapua Ähtäriin ja Myllymäen seudulle: siellä oon syntynyt ja myös lapsuuteni kesät Rämälänkylän möksällä viettänyt. Meininki oli poiketa Ähtärissä asuvalla iskällä kahvilla. Myllymäen Siwasta hain pizzanpalat kahvin kanssa. Samaisesta kaupasta, jossa lapsena haettiin vauhti ja voima -karkkeja reilu 15km/siivu -mittaiselle tallimatkalle, jota kuljettiin, milläpä muulla kuin pyörällä...(niitä ruskeita lakumatoja, toisista sai voimaa ja toisista vauhtia).

Myllymäki - Ähtäri -välillä (n. 10km) sattuikin sitten se, mitä aamulla manailin. Samantein, kun starttasin pyörän kaupalta, huomasin jostain hiipineen mustan pilven. Ja sitä vettä tuli! Tokikin päällä oli myös se vesitiiviisti pakattu paita. Poljin tuon kympin matkan niin kovaa kuin jaloistani vastatuuleen pääsin. <olis ollut vauhti- ja voimakarkeille tilausta.  Mielessäni jo asettelin lotomärkiä kamppeitani iskän sähköpatterille kuivahtamaan. Iskällä tulikin sitten pidettyä suunniteltua pidempi tauko, jotta sain kamppeita vähän vähemmän märäksi. Tekniset kamppeet yhdistettynä hyvään mielikuvitukseen, saatiin nuo kamat kuitenkin kohtuu nopeesti kuivumaan.

Ähtäri - Alavus -väli (n. 30km) sujuikin haipakkaalla keskivauhdilla. Reitti on alamäkivoittoinen ja kulki tunnissa. Pätkällä oli (luojan kiitos!) melko paljon myös pyörätietä missä ajeli samaan malliin, kun maantielläkin. Pohjalaiset autot ja autoilijat yhdistettynä vilkasliikenteiseen ja pientareeltaan kapeaan tiehen ei nimittäin ole pyöräilijän näkökulmasta mikään maailman paras yhdistelmä. Hengissä kuitenkin selvittiin. Ja toivottavasti selviää myös kaikki muutkin tämän juhannuksen.

Kilometrejä yhteensä 138km ja joitain satoja metrejä päälle. Ajoaika 5h30min. ja joitain sekunteja päälle. Vauhdista oon kyllä aika yllättynyt, mutta ilmeisesti oli kiire syömään äitin perunamuusia.

HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE!

Omanlainen tavoitelistan ja tapahtumakalenterin risteytys

Koska mulla uupuu tältä kesältä kesäloma ja terve jalka, joten mitään erikoisia reissuja saatika kisoja ei tälle kesälle luultavasti ole luvassa. Jotain kuitenkin voi siltikin touhuta ja tehdä siihen liittyen teenkin kesää koskien oman sorttisen tavoitelistan ja tapahtumakalenterin risteytyksen.

• Viikonloppupyöräily Etelä-Pohjanmaalle äipän ja kahden pikkuveljen luokse. Joko yhdensuuntaisesti tai yhdeksi yöksi kahden suuntaisesti. Matka on 137/km per siivu. Toteutus riippunee paljon siitä, onko samainen reissu yhdistetty mun ja Jarpan yhteiseen Alavuden reissuun vai vaiko menen eri kerralla keskenäni.
• Vaellus pikkusiskon kanssa: Hirvaan kierros / 58km. Originalli suunnitelmahan oli lähteä Karhunkierrokselle heinäkuun ekalla viikolla, mutta keväinen nilkkamurtuma ja -operaatio muutti tuota suunnitelmaa himpun verran. Toisaalta, lomaakaan ei tuolla viikolla ole. Luulen, että Hirvaan kierroksessa on ihan riittämiin haastetta, jos suinkin jalka antaa merkkiä, että mene vain. Heinäkuun lopulla tämä olisi vasta ajatuksena toteuttaa.
• Päiväretki Vaarunvuorille. Suorinta reittiä painellessa kyseessä olisi n.80+ km pyöräily ja jonkinlaista ympyräreittiä lienet +100km. Päivään sisältyy tietysti patikointi komealla Vaarunvuorella (jossa en koskaan ole käynyt, häpeä!). Variointi mahdollisuuksia riittää, joten katsotaan millainen päivästä kehkeytyy.
• Mahdollisimman paljon ulkotreeniä ja -> kymmenen leukaa! Saattaa olla mission impossible, koska tuo seitsemänkin on vähänkään huonompana päivänä kuusi, painoa on 1-2kg enemmän kuin tuolloin sairaslomalla riutuessa viimeisiä viikkoja, mutta ei se ota jos ei anna.
• Suunnistuksen alkeiden opettelu. Ootan kyllä kovin. Vielä vaan keskittyminen olisi liiaksi jalassa ja kartan opettelu jäisi. Sen huomaa aina, kun epätasaisella alustalla kävelee. Sitä pitäisikin nyt harjoittaa!
• Henkilökohtainen training camp. Joko viikonloppu tai viikko jossain liikuntamestassa tai mökillä. Vähän kuin viime syksyinen Rukan reissu oli. Aika poissa kotoa, jossa voi lomailla: harrastaa, syödä, harrastaa, syödä, syödä, harrastaa...Ja nukkua. Tää on myös vaihtoehto Hirvaan kierrokselle, mikäli osoittautuu ettei se tule onnistumaan.
• Maantiepyöräilyn ja sisävesiristeilyn risteytys. Eli fillarilla komeiden koskien ohi Suolahteen, josta paluu kanavaristeillen Jyväskylään. Hellelauantain juttu, ehdottomasti. Tulis jo helle!
• Ohjattu kahvakuulatreeni ulkona. Sellaisia on täällä Jyväskylässä vaikka millä mitalla. Haastan mukaan mun toisen siskon, joka on vasta innostunut liikkumisesta ja pudottaa myös painoa. Samainen sisko aikoo osallistua Finlandia-maran valon kympille. Melkein kun itekin olis menossa johonkin juoksutapahtumaan. Hah.
• Eikä toisaalta tiedä vaikka oliskin menossa. Juoksutapahtuma. Kymppi. Ehkä syyskuussa. Tai lokakuussa, miksei marraskuussa. Jos vaan suinkaan yhtään pääsen hölkkäilemään, niin aion kyllä johonkin osallistua. Ihan sama, vaikka olisi maailmankaikkeuden surkein loppuaika. Toisaalta väitän, että kyllä mun peruskuntio ihan inhimilliseen aikaan riittäisi vaikka kylmiltään.

Sellainen oli meikäläisen tapahtumakalenteri. Juostaan sen kellon kanssa sitten ensi kesänä ja juostaankin kovaa ja pitkään.

Pyörällä Lakeuden portista sisään?

Mulla ei ole sen kummempia tavoitteita tälle kesällä. Kunhan ensinnäkin kuntoudun ja toisennakin pysyisin kunnossa. Siinä on tähän tilanteeseen tavoitetta ihan riittämiin. Yksi missio kuitenkin on. Nimittäin pyöräillen Lakeuden portista sisä(h)än. Eli fillarireissu täältä omasta kotoani Jyväskylästä Etelä-Pohojammaalle Alavurelle. Ennen ainakin aika lähellä lapsuuden (tai oikeastaan nuoruuden) kotiani oli iso mainosplakaatti, missä luki Alavus -Lakeuden portti. En tiedä onko enää, mutta sinne aion kuitenkin pyörällä mennä. Ei tuo matka mitään kovin ihmeitä ole, 137km Google Mapsin mukaan. Oliskohan ihan hullu ajatus polkea se edes takaisin yhden yön yöpymisellä? Oikein jos olisi seikkailumieltä, niin jompaan kumpaan suuntaan saisi vajaan kymppikilsan verran oikaistua ja noin 50 km olisi hiekkatietä maalaismaisemineen. Katsotaan.

(Kuvat tämänpäiväiseltä pyöräilylenkuralta)

Tänään otin kuitenkin vähän suuntaa ja ajelin Kyläsepälle kahville ja reissumiehelle. Matkaa edestakaisin tuli reilu 60km ja se on tähänasti pisin (ja taisi olla myös nopein) pyörälenkkini. Aikalailla pyöräilyn ja voimaharjoittelun merkeissä on viikko kulunut. Perjantaina oli vika työharkkapäivä ja nyt kun vielä saisi tuon tehtävän puserrettua, voisi täysiä keskittyyä opinnäytetyöhön kuukauden ajan. Kesäkuussa on myös pientä reissua tiedossa. Ihan vaan päivä Tallinnassa ja pari päivää Tampereella agendalla mennään. Hyvin helposti mulla tuli kuluneen kuukauden aikana fiilis, että hei, ensi kuussahan olen lomalla, kunnes tuo opparikatastrofi iski tajuntaan. Täytyy malttaa pitää lomaileva mieli kurissa ja ruodussa. Edes jotenkuten. Onnellinen kuitenkin oon jo pelkästään siitä, että nyt on tulevan kuukauden ajan kohtalaisen joustavat aikataulut.

Viikon liikunnat:
ma: sali 55min.
ti: pyöräily 1h10min.
ke: street work out + core -jumppa ulkona 40min.
to: pyöräily 1h50min.
pe: sali 55min.
la: ---
su: pyöräily 2h30min.
yht: 8h

Entä missä mennään hiihtäjä?

Edelleen olen hurahtanut tuohon hiihtoon. Luisteluhiihto on se, mitä hiihtelen. Mitä tuota lunta nyt on ollut? Reilu kuukauden päivät. Hiihtoa on tänä aikana kertynyt sellainen 160-170 kilometriä, joka meikäläisen etenkin alussa olleilla hiihtovauhdeilla on ajallisesti myös ihan hyvä määrä. Tässäpä hiihtohavaintoja sekä mietteitä ladulta:

• edelleen olen kehittynyt huimaa tahtia: matkavauhti on noussut joulukuuhun verrattuna ihan hirveästi. Olen myös oppinut hiihtämään hiljaa. Samoin sykkeet on laskenut sitten hurjan alun.
• tekniikka on kehittynyt: mogrenia pyrin hiihtelemään molemmille jaloille (toki toiselle puolen se on luontaisempaa), wassu on harjoittelun alla (sitä en "luonnostaan" hiihtelisi). Kuokka sen sijaan menee aina ja vain oikealle kädelle ja sen huomasin myös tuossa salilla, hups! Tekniikassa lienee harjoiteltavaa vuosiksi, mutta luulen, että olen ihan kelpo matkassa menossa asian suhteen, kiitos lapsuuden hiihtojen. Hiihto, jopa luistelusellainen, jää kuin jääkin selkäytimeen.
• olen hiihtänyt siten etten ajattele hiihtämistä ihan ja koko ajan. Toisin sanoen asioita alkaa mennä selkäytimeen ja peruslenkillä ajatus menee itsekseen, kulkee omia reittejään.
• olen ostanut korkeafluorista pikaluistoa, joka oli tuplahintaista muihin pikaluistoihin nähden. Olen todennut sen hyväksi lähes kelillä kun kelillä, jos pakkaslukemat on inhimillisiä.
• olen vakuuttunut siitä, että hiihtokunnon voi erittäin näppärästi ja pienin toimenpitein siirtää juoksukunnoksi. Jos siis joskus vielä voin tituleerata itseäni aktiivijuoksijaksi, aion ehdottomasti painottaa talviurheilut hiihtoon. Turha jossitella, mutta olisiko tilanne nytkään mikä on, jos olisin hoksannut tuon asian jo vuosia sitten?
• yhtenä tavoitteena oli oppia hiihtämään nopeampaa kun juoksen. No jos vertailupohjana on juosten tehdyt ennätykset (10 km 47min.34s. tai 21,1 km 1h42min.11s.), niin ehken ihan vielä ole tuohon päässyt, mutta jos vertailupohjana on ihan peruslenkkivauhdit suhteutettuna sykkeisiin ja lenkin jälkeisiin fiiliksiin (ainakin nyt, siihen ei toki paljoa vaadita, mutta myöskin silloin, kun juoksukunto oli nykyistä parempi), niin voisin sanoa näin olevan. Jee!
• loppujen lopuksi kohtuu vähällä kilometrimäärällä on tapahtunut aika paljon!

Joulun tienoilla mulla oli kolme tavoitetta hiihdolle:

1. oppia hiihtämään kovempaa kuin juoksen
2. oppia hiihtämään siten, ettei ihan koko ajan tarvitse ajatella hiihtämistä
3. oppia hiihtämään höntsälenkkejä

Aika hyvällä mallilla siis ja voisin vähän lisätä panoksia.

1. hiihtää tänä talvena 50km lenkki
2. harjoitella kuokkaa myös vasemmalle kädelle sekä oppia wassua siten, että saisin hyödynnettyä sitä lenkillä

Järjestyksessään siis neljäs ja viides tavoite, mutta rajallinen älykapasitteettini ja vielä rajallisempi kärsivällisyyteni bloggerin alustan suhteen ei saa järjestettyä noita numeroita oikein.

Ja hei jee. Oon taas terve ja vähän liikkunutkin. Tämän viikon (ja viikonlopun, mitä nyt yökköily ja päivän unet suo) liikunnoista lisää myöhemmin. Hiihtojuttuja liene myös luvassa, sillä ensi viikolle on suunnitteilla pari juttua sillä saralla. Esimerkiksi lenkki Jn kanssa ja sitten erään kollegan, joka on asteen  monta astetta kokeneempi hiihtäjä. Sitten tiedän ehkä vielä enemmän missä mennään hiihtäjä!

P.S. Jos jollakulla on hyviä kimppakyyti-ideoita kuinka päästä JKyväskylästä Kontiolahdelle ja takaisin maaliskuussa (että kaksi tyttöä pääsisi todistamaan kuinka Kaisa Mäkäräinen kahmii mitaleita kotikisoissaan), niin ottakaa yhteyttä! Näin niinkuin alustavasti olis sellainen mieli.

Just dreaming

Käytiin tänään kääntämässä vene nimeltään venho. Lunta oli ja hienoa.

Normaalistihan tämä aika olisi sitä, jolloin pohditaan tulevan vuoden juoksutapahtumia ja mahdollisesti laitellaan jo ilmottautumista sisään. Ainakin, jos jonnekin suositulle maralle haluaa, kuten nyt esimerkiksi Tukholmaan. Koska tää mun jalkatilanne on mikä on, eli aika huono edelleenkiin eikä ole muuttunut oikein miksikään, niin mulla ei sellaisia kuvioita ole. Juoksen mitä juoksen ja jos juoksen, toivottavasti juoksen.

On mulla kuitenkin kaikenlaisia muita ajatuksia liikunnasta ja tulevasta elämästäni liikunnan parissa, jotenka kirjoitan niistä.

• No ensinnäkin se hiihto. Mulla on siis tulevan talven tavoitteena oppia oikeasti hiihtämään ja mahdollisuuksien mukaan (eli lumitilanteen) saada hiihtokilometrejä toivottavasti paljon. Oikein odotan, kun pääsen taas laskemaan keskinopeuksia ja kilometrimääriä. Jee!
• Suunnistuskurssi tai joku vastaava vois olla mukava ensi vuodelle. Kunhan tämä talvi ensin ja sitten kevät on eletty. Onhan täällä myös iltarasteja, mihin voipi mennä kokeilemaan. Näin niinkun ylipäänsä olisi mukava oppia suunnistamaan.
• Joku pidempi vaellus on tavoitteena ensi kesänä toteuttaa. Alustavasti ollaan mietitty Karhun kierrosta mun pikkusiskon kanssa. Viime kesän vaelluksella puhuttiin, että vähintään yhden pidemmän vaelluksen tekeminen kesän aikana voisi olla ihan tapa. Vuodesta toiseen.
• Haluaisin oppia painonnostoliikkeitä. Jos Jyväskylässä järjestetään joku kurssi, niin todellakin menen, jos suinkin vaan voin. Tähän asiaan voi antaa vinkkejä, mä en oikein ole mitään kurssiloita bongannut mistään.
• Yks, mihin olis tosi makee osallistua, olis Sulkavan soutu. Oi, mikä vanha ja perinteikäs supisuomalainen tapahtuma! Siinä olis kiikkustuoliin muisteltavaa maratonien rinnalle.

Toki toivoisin ihan ykkösenä, että tulevana vuonna voisi osallistua ihan oikeasti juoksutapahtumiin. Useampiin ja pidempiin. Mulla on myös aika paljon liikuntaan liittyviä haaveita. Haaveet on mulle eri asia, kuin tavoitteet. Haaveet on niitä tavoitteiden siemeniä, joista kypsyessään tulee niitä tavoitteita. Kaikista ei toki välttämättä tule. Mun mielestä ihan vaan pelkkä haaveilukin on hyväksi ilman ajatusta, että kaiken tulisi käydä toteen. Elämästä kun ei koskaan tiedä. Se mitä haaveilen tänään, saattaa vuoden kuluttua olla vain hauska ajatus. Tai sitten toteutunut tavoite.

• Ultrajuoksu. Ultrajuoksun kokeminen on ollut mielessäni aktiivisesti aina Vaarojen maratonilta asti. Ehkä jo ensi vuonna? Vaarojen ultra olisi joskus hieno kokea. Kesällä innostuin Hetta-Pallas -juoksusta, enkä vähiten siksi, että tutustuin juoksuun enemmän erään lukijani pohdiskellessa omaa osallistumistaan taannoin.
• Vaellusteemalla kiinnostaisi joskus myös kulkea Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitti (lisätietoa täällä ja täällä). Mitään ylevää ajatusta ei tuon haaveen takana ole. Katselin kerran aiheeseen liittyen mielenkiintoisen dokkarin ja kunhan rupesin haluamaan. Se riittää.

Ihan puhtaasti juoksun suhteen mun ykköstavoitteena on edelleen toteuttaa se tavoite, joka kesällä 2013 jäi toteutumatta. Eli juosta se maraton tiettyyn aika tavoitteeseen. Toisinaan on kyllä lopunajan olot tämän jalan kanssa ja tietynlaista nöyryyttä tämä on (todellakin) opettanut. Käsilläänkin olisi hauska oppia seisomaan, ilman tukea! Tulevaisuus näyttää! Kertooka hei tekin tavotteista taikka haaveista, isoista ja pienistä! Niistä inspiroituu aina itsekin :).

#selfie. Hah! Fight Back -pipo päässä. Pekka Hyysalo on kyllä niin rautainen kaveri. Tiedättekö tän jutun?

Uusia tuulia

Kamat kantoon ja menoksi.

Syksy on virallisesti tullut. Se tuli heti, kun kesäloma loppu. Oikeastaan oli aika superia viettää loma näin myöhään. Pari loman ensimmäistä viikkoa meni reissaillessa ja pari viimeistä viikkoa normiarkea aloitellessa. Vikat viikot ennen lomaa olin kyllä todella poikki ja urheilut jäi kohtalaisen vähiin. Nyt olen taas niin sanotusti back in bisnes, back in gym.

Selfie @ AaltoAlvari. Tuollasilla rannekkeilla
kuljetaan paikallisella uimahallilla.

En tiedä muistatteko, mutta taannoin äimäilin väsymystäni sekä kilppariarvojani. No anyway, nuo arvot kontrolloitiin loppukesästä uudelleen ja vaikka lähellä rajoja edelleen liikuttiin, niin kuitenkin kauempana verrattaen aiempiin testeihin. Vielä kuulemma pitäisi nuo labrat uudemman kerran ottaa. Itse asiasta en enää ole niin huolissani, sillä olotila on paljon normaalinmpi. Olenkin miettinyt asiaa, että näinköhän mulla kuitenkin oli joku "vaan burnout" tai sellainen mielen ja kehon totaaliblokki.

Vessaselfie. Huomaa hikiotsa. Salillakin täytyy olla hiki päässä.

Tuolloin keväällä mulla nyt jokatapauksessa mystisesti nousi paino jokusen kilon (no okei, ei montaa enkä mikään läski ole, mutta kuiteskin) ja niitä kiloja aion nyt todenteolla alkaa hävittämään. Tarkennuksia asiaan tulossa myöhemmin. Oon oikeastaan jopa vähän innoissani, tavoitekeskeinen ihminen kun olen. Mystinen ja lihominen ei mulla koskaan ennen ole kuulunut samaan lauseeseen. Syöt enemmän kuin kulutat ja that's it. No, keväällä kuitenkin urheilin reippaanlaisesti, ruokahalu oli huono ja paino senkun nuosi. Se oli yksi syy, miksi epäilin vahvasti noita kilppareita. Voisin ainakin jossain määrin kuvitella, että stressillä on jotain tekemistä ollut asian kanssa.

Kesäksi kuntoon. Jos ei juoksukuntoon, niin johonkin kuntoon?

Ryhmäliikuntaa ja tuloskeskeisyyttä

Taisinkin edellisessä postauksessa kertoa, että olen nyt tammikuussa tosiaan käynyt ryhmäliikuntatunneilla. Spinningissähän tosiaan olen käynyt koko syksyn ja talven noin kerran viikossa. Mulla on kertakortti sinne, enkä tosiaan maksele mitään salimaksuja enkä ole minkään salin jäsen. Vuodenvaihteessa maksoin ammattikorkeakoulun mahdollistaman korkeakoululiikunnan tarran. Hintaa tuolla tarralla oli 40 euroa ja koko vuoden tarra syksyllä olisi maksanut max. muutaman kympin enemmän. Mä hölmö en vaan tajunnut tuota silloin.Kalenteri on todella kattava ajattelen puoli-ilmaista hintaa. Tunnit on joko JAMKilla tai yliopistolla liikunnan tiloissa. Touhu on huomattavasti "liikuntahallimaisempaa" verrattaen kuntosaleihin, sehän on selvä. Mun mielestä on kuitenkin näin pimeellä ajalla jopa mukavampi mennä esimerkiksi pumppiin valaistuun saliin, mitä kuntosalien hämäryyteen. Kaikennäköiset palloilu ja voikkasalit on lapsuudessa ja nuoruudessa ollut suurinpiirtein toinen koti, niin ehkä sellainen ilmapiiri on mulle tutumpi.

Itse tunteja ja niiden sisältöä voisin pohtia omassa postauksessaan. Nyt keskityn ryhmä- ja yksilöliikuntaan näin yleisellä tasolla. Oon monesti todennut olevani yksilöliikkujatyyppi ja koen olevani sitä edelleen. Ryhmäliikunnoissa olen käynyt enemmän ja vähemmän... Viime vuosina vähemmän. Aikanaan mulla oli jokusen tovin jäsenyys Elixialle ja nyt viime vuodet olen suosinut Killerin kertakorttia. Mikäli pääsisin juoksemaan, olisi tuo korkeakoululiikunta varmasti taas mennyt ohitseni, jotain hyvää siis tästäkin vammailusta. Ehdottomasti aion tuon tarran maksaa just niin kauan kun opiskelen. Ryhmäliikunnoista saa varmasti jonkin verran liikunnallista lisäarvoa, mutta henkinen lisäarvo lienet tässä tilanteessa on kuitenkin ollut se tärkeämpi pointti. Etenkin nyt vuodenvaihteessa, jolloin yleensä olen miettinyt tulevia suunnitelmia, on tää jalkavamma tuntunut todella turhauttavalta. Ryhmäliikunnat on vienyt ajatukset pois siitä ja viimeaikainen negatiivinen vire alkaa olla pikkuhiljaa muuttumassa positiiviseksi.

Ryhmäliikunnan hyviä puolia on ehdottomasti se, että käydessä erilaisilla tunneilla liikunnan monipuolisuus on helppo säilyttää ilman kummempaa suunnittelua. Koordinaatio etenkin nopeissa tahdeissa on mulla aika huono ja olisikin hauskaa jos se vähän kehittyisi. Pumpin kaltaisilla tunneilla kestovoima varmasti kehittyy, kuntosaliharjoittelussa kun sarjat on enemmän maksimivoimaan kallellaan. Ohjaajan sparraus on tietysti (yleensä) hyvä juttu, mutta mulle se ei ole mitenkään kovin merkittävä tekijä. Monien suusta olen myös kuullut, että on hyvä, kun tiettyyn aikaan on jokin tietty urheilu. Mulle se taas on enemmän rasite, tykkäisin tehdä asiat just silloin kun on paras hetki. Suunnitelluista treeneistä en kuitenkaan ilman ihan oikeasti hyvää syytä poikkea vaikka kellon aikaa ei olisikaan määritelty.

Summasummarum: Ryhmäliikkunnat on hyviä treenejä, siitä ei pääse mihinkään. Endorfiineja, terveyttä, kestävyyttä, voimaa ja kestävyysvoimaa. Joku keskeinen niistä vaan puuttuu ja mulle se joku on tuloskeskeisyys. Hirveetä myöntää, mutta kyllä mä olen tuloskeskeinen ihminen. Tai ei, oikeastaan sen myöntäminen ei edes ole hirveää! Tavoite. Se on mulla nyt vähän hukassa. Vaikka kuinka oon yrittänyt saleilusta löytää tavoitteita ja toki niitä onkin, mutta ei mitään lähellekään niin vahvaa, kuin juoksemisessa on ollut ja tulee olemaan. Muutaman kilon painonpudotus ja timmimpi kroppa voisi myös olla tavoittelemisen arvoinen asia, mutta myös nuo ulkonäköseikat tuntuu jotenkin niin kamalan valjuilta. Näiden asioiden ajatteleminen saa oikein kylmät väreet kiipeämään pitkin selkärankaa.

Vaikka aika-ajoin pessimistinen minä nostaa päätään, niin optimistinen minä ajattelee olevansa onnellinen, että kykenee nauttimaan ihan mistä tahansa liikuntafiiliksistä. Kuten elämästä yleensäkin, mylös tästä ajasta on osattava nauttia. Nyt kun "maratonpiru" ei istu olkapäällä ja käskytä sua lenkille täytyy nauttia täysillä siitä kaikesta muusta, mitä liikuntaharrastus voi tarjota!

12345 leukaa!

Juoksumatto. Kääk, mikä keksintö. Olin tänään siinä venkulassa tasan 30 minuuttia. Tarkoitus oli tehdä jalkaa säästävä pk-treeni crossarilla ja uiden. Yhtä juoksumattoa lukuunottamatta kaikki cardiolaitteet oli varattuna, niin ajattelin, että menkööt. Juoksumatto on mulle kohtalaisen vieras ja oon aika lahjakkaasti sitä onnistunut välttämään koko elämäni. Okei, ehkä sitä vois käyttää hyväksi vetotreeneihin pahimpina keleinä, mutta oikein mitään muuta tarkoitusperää en sille keksi.

Jostain oon joskus lukenut, että juoksumatolla juostessa 1% kulma vastaa tasamaalla juoksua. Se lienee selittää sen, että keskisykkeet vauhdilla 10km/h jäi noinkin alhaisiksi (127). Huomatkaa tuossa kuvassa kohta Weather. Sorry we do not weather for this activity. Siinä kylliksi selitystä sille miksi tuota juoksumattoa vierastan. Mutta joo, ehkä sitä niihin vetoihin.. Ehkä. Vaikka kaipaan niin pirusti sitä täysipainoista juoksemista, että kun pääsen sitä tekemään, niin tuskin ihan äkkiä löydän itseäni sisätiloista yhdestä paikasta.

Ja mikäs se tuossa on? No uimahallin leuanvetotankohan se siinä. Suoraan cardiolaitteiden edessä. Eikä ihan mikä tahansa leuanvetotanko, vaan se leaunvetotanko missä Wannabe Juoksija veteli näiden juoksuvuosien leuanvetoenkat, viisi leukaa. Tavoite, jota toukokuussa kolmella leualla kaavailin, on siis käynyt toteen. Aijai, oon niin superinnoissani. Olin tottapuhuen niin innoissani ja lamaantunut, etten oikein tajunnut, että voisin yrittää vielä kuudettakin leukaa. Ehkä mun pitää ennen marraskuun 18. päivää sitä vielä kokeilla, nimittäin sitten olisin tuplannut leuanvetotulokseni puolessa vuodessa. Päälle sitten vielä se 45 min. uintia ja iltapuhteeksi tein 20min. coretreenin. Ihan vaan, kun mun kestotavoite on se, että Ä-LÄ LAI-MIN-LYÖ KES-KI-VAR-TA-LOA. Isoilla kirjaimilla, vahvennettuna, alleviivattuna, tavattuna ja kaikin tavoin just niin rautalangasta väännettynä kun mun tapauksessa pitääkin. Piste.

Health is the new fit?

Jossain yhteydessä olen varmaan maininnutkin, että olen aikanaan pudottanut painoa paljonkin. Alimmillani olen painanut n. 60kg, josta muutama kilo tuli aika nopeasti takaisin. Vielä muutama kilo saatiin lisää, kun siirryin vuorotyöhön 2009. Siitä lähtien paino on pyörinyt 68kg:n luokassa jo useamman vuoden. Painonpudotuksen jälkimainingeissa musta tuli aika arka puhumaan painonpudotuksesta yhtään mitään ja täällä blogissakin tosi vähän oon siitä kirjoitellut. Tuon painonpudotuksen jälkimainingeissa opin myös sen, että kovin pitkään ei ihminen voi urheilla alikaloreilla siten, etteikö kynttilä rupeaisi palamaan molemmista päistä. Tuosta asiasta olen ollut omalla kohdallani aika tarkka jo pitkään; jos juokset ja haluat kehitystä siinä, niin älä ajattele samaan aikaan pudottavasi painoa! Mikäli muutama kilo lähtisi, niin eihän se pahaksi olisi. Numeraalinen tavoite on kuitenkin ollut täysin juoksussa ja paino olkoon silloin sivuseikka.

Usein oon kuitenkin miettinyt, että kotiin päin olisi, jos vaikka muutaman kilon saisi painoa pudotettua. Ilmeisen tärkeää tuo ei ole ollut, sillä varsinaisesti en ole asian eteen kuitenkaan ryhtynyt tuumasta toimeen. Myös sen asian sanominen julkisesti on vaikeaa. Usein tuntuu, että jos normaalipainoinen hyväkuntoinen ihminen puhuu muutaman kilon kiristämisestä, sitä katsotaan kuin rahapulasta valittavaa miljonääriä! Muutenkin fit is the new skinny -buumi on mennyt reippaasti överin puolelle jo aikapäiviä sitten, että ihan periaatteestakin oon ollut aika hiljaa sekä täällä että muualla kyseisestä asiasta. Liikkumisen kun mun mielestä pitää perustua jollekin muulle, kun ulkonäkökeskeisyydelle.

No nytpä sitten tämäkin hiljaisuus on kuitenkin rikottu. Maratonjuoksua harrastavaksi oon melkoisen iso (172/68) ihminen, mutta siitä oon päinvastoin ollut ylpeä. Oon vaan wannabe juoksija, joten ei mun missään nimessä tarvitse näyttää perinteiseltä maratoonarilta. Ja koska oon wannabe juoksija, niin mun ei myöskään missään nimessä tarvii näyttää fitnesstyypiltä. Siitä huolimatta ihan joutessani mittailin tänään uteliaisuuttani vyötärönympärystä ja sen sellaista. Pakotetun juoksutauon ollessa päällä voisin ihan hyvin vaikka nyt yrittää kiristää vähän noita mittoja ja pudottaa muutaman kilon painoa. Katsotaan miten käy!  Lihaksia en haluu hävittää yhtään, koska haluun kyllä, että niissä jutuissa lukemat mieluummin nousee! Ehkä innostun kirjoittamaan noista mitoista erillisen postauksen joskus myöhemmin. Tämän postauksen yhteyteen kun ne ei nyt varsinaisesti sovi..

Tää on varmaan sitten se kappale, jossa mun pitäis esitellä sata dieettiä ja kuuria, jolla aion tätä temppua tehdä. No näitä kuureja dieettejä ei nyt kyllä valitettavasti ole luvassa, koska edelleen aion jatkaa valitsemallani (ja Mikan nimeämällä) vähädieettisellä linjalla. Tuota vähädieettistä linjaa nyt sitten voi kehittää vaikka silleen, että sitä jäätelöä ja sen sellasta söis vähän harvemmin. Huomioikaa sana harvemmin. Ja sitten niihin aiemmin mainitsemiin kohtiin vois kiinnittää huomiota, mistä kirjoittelinkin otsikolla ruoka(ilu)postaus.

En tiedä mitä muut ajattelevat vallitsevasta fitbuumista ja proteiinihäröilyistä. Toinen pointti miksi kirjoitin tämän postauksen, on se että mun mielestä näitä asioita voi funtsia ihan tälleen kevyestikin. Ei ole todellakaan pakko olla joko ylipainoinen tai Jutta -dieetillä ollakseen niin sanotusti oikeutettu puhumaan tai kirjoittamaan näistä ajatuksista. En myöskään väitä, että oma tapani ajatella asioista olisi absoluuttinen hyvä. Jokaisen, mukaanlukien itseni, olisi siitä huolimatta hyvä aika-ajoin tarkastella suhtautumistaan näihin juttuihin. Henkilökohtaisesti odotan mielenkiinnolla health is the new fit -buumia. Vaikka tietäen vallitsevan meiningin tämänkaltaisissa jutuissa, myös se lyö todennäköisesti pahasti yli. Kaiken keskellä on kuitenkin hyvä muistaa:

(weheartit.com)

P.S. Proteiinihäröilyn multihuipennus oli se, kun kuulin telkkarista seuraavan iskevän mainoslauseen: Proteiinit Big Brother taloon tarjoaa xxxxx. En laittanut merkille mikä firma (mutta varmistaakseni tulevat virheelliset ostosvalinnat, aion kyllä asian selvittää), mutta eipä se ainakaan esim. kotimainen kirjolohi tainnut olla.. Että sinne kannetaan vuoroin kaljatölkkejä ja vuoroin proteiinipönttöjä. Emmää vaan kestä :D.

Tavoitteista

Tässäpä sitä taas tulee, nimittäin pakotetulla juoksutauolla olevan ihmisen lallatusta juoksuharrastuksestaan ja sen tavoitteista. Ilmeisen terapeuttista tämä :D. Kuten tuolta sivupalkista voikin katsopa, mulla on mennyt vähän hassussa järjestyksessä nämä puolimaratonien ja maratonien osallistumiset. Ja kuten sieltä voi myös katsoa, niin kokonaisten katumaratonien aikahan ei kulje lainkaan suhteessa puolikkaisiin. Ensimmäistä maratonia ei toki kannata ottaa lukua, sillä silloin oli vain juoksuharrastus ja missiona yksi maraton elämässä. Ensimmäinen maraton oli leppoinen ja helppokin, vailla aikaa ja kelloa. Juuri niinkuin mun mielestä ekan maratonin pitää olla! Tai ihmisestä riippuen vaikka kaikkien juostujen maratonien.

Toinen maraton oli päähänpisto. Koska olin koko kesän juossut kuten maratonille tähtäävä, niin miksi en olisi voinut juosta maratonia syksyllä? Tasooni ja kehittymiseen nähden hyvän (ensimmäisen) puolikkaan jälkeen virittelin myös aikatavoitteet ja kuinka kävi? Koin ne kaikki seinät, krampit ja energian loppumiset viimeisellä kympillä mitä maratonista ihmiset puhuvat! Juoksin siis tasooni ja kehittymiseeni nähden heikon kokomaran ja tuo juoksu lähti siihen suuntaan silloin, kun maraton alkaa, 30km:n kohdalla. Treenaamisessa oli varmasti paljon viilattavaa, seikkoja jotka olen tiedostanutkin. Fakta on myös se, että niitä tulee löytymään aina, joten sitä en sen kummemmin jäänyt miettimään. Suurimpana kompastuskivenä pidän kuitenkin juoksun aikaista energiahuoltoa (joka meni aivan perseelleen) ja henkistä puolta. Niin, koska tuo maraton oli päähänpisto, en "treenannut psyykkistä puolta" lainkaan ja siitä huolimatta rakensin pikapikaa itselleni kovat tavoitteet, joihin en ollut valmistautunut. Tuo maraton kääntyi siis sekä henkiseksi että fyysiseksi raastoksi, josta kuitenkin selvittiin.

Viime vuoden puolikas yllätti taas positiivisesti, mutta syksyn huipennus oli Kolilla. Tapahtumassa, josta ei voi puhuakaan samana päivänä, kun katumaratonista. Mikäli tämä vuosi olisi sujunut kuten oli tarkoitus, olisi piakkoin taas katumaratonkoettelemuksen aika. Jalka päätti, että sitä täytyy vielä odottaa. Takana on siis kolme "maratonkesää" ja tämä kesä. Ja kaikista noista aion ammentaa voimaa ja oppia kohti seuraavaa tavoitetta.

Onko aikakeskeisessä juoksemisessa järkeä tai onko juoksu vain suorittamista? Ehdottomasti ei, mutta tavoitteellisuus vaan sopii mun luonteelle. Saan siitä enemmän, kuin mitä se ottaa. Paljon enemmän. Olen myös utelias. Ensin olin utelias siitä, pystynkö juoksemaan maratonin. Nyt olen utelias mihin resurssini riittävät. Fakta on myös se, että tahdon "plakkariin" toisiaan vastaavat tulokset sekä maratonilla että puolikkaalla, vaikka sinänsähän niitä ei keskenään voikaan verrata. Sillä mitä tapahtuu tavoitteisiin pääsemisen jälkeen ei ole merkitystä. Vain tällä hetkellä hyvältä tuntuvat tavoitteet ovat tärkeitä. Asiat konkretisoituu vasta sitten ja ne saattavat yllättää. Vaikka haaveilen ties mistä, niin omalla kohdallani ne muuttuvat tavoitteiksi vasta, kun alkaa työ.

Mun tavoitteet ja analyysit:

• 10km alle 45:00 (Mun mielestä aika realistinen.. Näitä voi kuitenkin kokeilla silleen useammin, kun jotain toista matkaa..)
• Puolimaraton alle 1:40 (Tätä pidän kyllä näistä kovimpana tavoitteena ajallisesti. Aika lähelle on mennyt, mutta puolikas on niiiiin raastomatka!)
• Maraton alle 3:45 (Toisaalta pidän nelosen alitusta tavoitteena, mutta tuo on kuitenkin sellanen aika, johon uskon pystyväni.)

Yksi missä oon viilannut ajattelua jo viime vuodesta alkaen on kisoihin osallistuminen. Tykkään osallistua erilaisiin juoksutapahtumiin ja niihin pitäisikin osallistua enemmän. Monestakin syystä, ensinnäkin just tuosta osallistumisen ilosta. Toisenna siksi, että ne on hyviä treenejä. Ja kolmanneksi siksi, että ne on hyviä mittareita siitä missä mennään. Tuo ajattelu lähtikin varsin hyvään suuntaan, kun keväällä osallistuin Pentin Pinkaisulle puolittaisessa höntsäkunnossa (ns. ylläpitojuoksemisen jäljiltä, ei tietty kylmiltään). Tarkoituksena oli osallistua vaikka mihin tapahtumaan tänä kesänä, mutta se jäänee ainoaksi.

ÄÄÄÄÄÄÄÄH. Pääsis jo pian juokseen..... (Hassua muuten, että kirjoitan noita juttuja vaikka en pääse edes lenkkeileen. Työ on silti jo aloitettu. Tässä on nyt vaan "vähän" mutkia matkassa).

Tavoitteista ja kinesioteippauksesta

Yöt alkaa pimenemään ja oon nähnyt myös keltaisia lehtiä maassa. Tämäkään kesä ei siis tule kestämään ikuisesti. Tänä aamuna virittelin taas kinesioteipit jalkaan ja lähdin ulkoilemaan. Kantapää antoi hölkätä yhden kilometrin. Kävelin, tein lihaskuntoa ja tekniikkaa. Juttuja mitä oon saanut fysioterapeutilta kotiläksyksi ja muutakin. Kuvissa kulkee fyssarilta saamani ohjeet plantaarifaskiitin kinesioteippaukseen. Teippaustapoja lienee monia, mutta tässä yksi.

Teipinpalasten reunat kannattaa pyöristää, eivät
nimittäin ala niin helposti repsottamaan.

Kalenterista on siivottu maratonit tältä vuodelta. Helsinki City Marathonille löytyi toinen juoksija facebookin juoksufoorumilta. Pari kaveriani sanoi aiemmin, että myy tuo lähtölupa. Ajattelin kuitenkin, että mitäpä siitä rahaa kinuamaan, itsekkään siitä mitään maksanut. Mulla kävi keväällä tuuri, nyt tuo tuuri kävi jollekulle toiselle. Olishan tuota voinut säätää seuraavalle vuodelle, mutta oon vähän huono sellaisessa. Ainakin just nyt. Viime vuonna Vaarojen Maratonilla veteen tiputtuani tuntematon herra antoi minulle takkinsa. Yritin kysyä miten tuon voin korvata, mutta herra oli että iänikuisen vanha takki, lopeta stressaaminen ja juokse maaliin! Ehkä vähän eri juttu, mutta periaate sama.


Kalenterista on siivottu myös puolikkaat maratonit. Näillä spekseillä se ei tule onnistumaan. Ajattelin vielä muutaman viikon katsella plantaarifaskiitin edistymistä, josko Finlandialla vaikka kympille. Olen kyllä valmistanut mieleni katselemaan myös sen edistymättömyyttä ja jos tilanne on huono, pystyn tuon maratonin siirtämään lääkärintodistuksella ensi vuodelle. Selvittelin tuota asiaa tänään puhelimitse Keski-Suomen liikunnalta ja lupauduin samalla talkoohommiin tapahtumaan, mikäli en osallistujan asemassa kykene kyseisessä tapahtumassa olemaan.

Ensimmäinen teippi jalan sisäsyrjälle.
Teipissä saa olla noin 50% venytys
ja nilkka tulee olla vähintään 90 asteen
kulmassa.

Sama ulkosyrjälle. Teippauksen voi aloittaa
joko päkiästä tai akilleesta, kumpi teippaussuunta
poistaa kipua enemmän. Tämän voi tehdä esim.
myös yhdellä palalla halkaisemalla teipin,
mutta niiden tulisi mennä sekä I että V varpaaseen.

Mitä varsinaiseen tavoitteeseen tulee, niin maraton on tähtäimessä heti, kun tuo jalka antaa myöten maratontreeniin. Tuolla vielä tietämättömällä maratonilla aion tavoitella aikaa, joka on lähempänä kolmea ja puolta tuntia kuin neljää tuntia. Enkä hetkeäkään epäile etteikö se olisi mahdollista, keväinen nousukunto ja viimeisin puolikas on kyllä vakuuttaneet minut. Toki tämän määrämättömän juoksutauon jälkeen töitä saa tehdä alempaa, mutta mitä pidemmälle tämä venyy sitä enemmän on tahtoa.

Lopuksi poikittainen teippi. Aloitetaan ulkosyrjältä.
Kipupisteen tulisi jäädä tuon poikittaisen
teipin keskelle.

Vielä tuosta kinesioteippauksesta muutama sananen loppuun. Olen kyllä tosiaan huomannut siitä olevan apua. Jostain olen lukenut myös varoittelua, että kinesioteipeillä ei tulisi treenata, koska epänormaalia kipua ei tunne ja se on epäedullista vammalle. Omasta mielestäni tuo muutos ei todellakaan ole niin radikaali, kyllä epänormaalin kivun silti tuntee. Ehkä nuo teippaukset lähinnä antavat vammalle tilaa olla rasittumatta niin herkästi. Eniten noista on kuitenkin apua ihan normi työpäivään, jaloillani kun joudun melko paljon olemaan töissä. Toisinaan oon huomannut, että kantapää saattaa iltavuoron jäljiltä olla arempi verrattaen päivään kun oon touhunnut jotain muuta, vaikka sittten kävelylenkkeillyt pidempään.

Ihan vähän juoksua..

Eilinen haistapaskamigreenifuckingmorkkistaistelupäivä sai ansaitsemaansa jatkoa tänään: Eli ihansuperihqumeganastamukavanpäivän! Eikä vähiten siksi, että kävin vähän hölkkäämässä. Ensin 1.6km ihan tosi hissunkissun hyppyrimäelle. Reippasti yli kuuden minuutin kilometrivauhtia. Siellä 30 min. rapputreeniä ja 1.8km kotiin. Viiden ja puolen minuutin kilometrivauhtia. Ja arvatkaapa mitä? Ei tuntunut paljon missään! Paitsi vaan päässä ihan sika hienolle.

Mun viimeisestä ihan oikeesta juoksulenkistä on mennyt jo yli kuukausi. Pidempi aika kun koskaan ennen. Eihän tuo mikään oikea juoksulenkki ollut. Mutta jos kurssi on tämä, niin oikea juoksulenkki kyllä tulee ennen ensilunta! En jaksa stressaa maratoneista, mun ainoo tavote nyt on vaan päästä ensin kunnon juoksulenkille, sitten kunnon viikkoja ja kun on se aika, voin päättää missä ja milloin on maraton. Olisin ihan tosi tyytyväinen, jos täällä Jyväskylässä pystyisi juosta puolikkaan. Tai vaikka kympinkin!

Hassua, että ihminen (lue: minä) voi harrastaa jotain (lue: juoksua) kuusikin vuotta luullen tajuavansa lihashuollosta (lue: venyttely) ja lihaskunnosta (lue: tukilihaksiston kehittämisestä), alku- ja loppuverryttelyistä puhumattakaan, jotain tajuamatta siitä sitten kuitenkaan paljon juuri mitään. Ja sekin vähä tajunnan virta, mitä tuosta asiasta on aiemmin ollut on toteutettu perse edellä päin puuta. Miten hölmösti mä olenkaan monia asioita toteuttanut! -Joo, kato ennen kovavauhtista lenkkiä pitää ottaa alkulämpöjä! -Ai, no mites sä yleensä hoidat ne? -No etusormella painan ton hissin K-kerrokseen ja silleen.. Voi morjes!

Mutta kuten sanottu, aina oppii jotain. Tällä kertaa aika paljon! Työnnän tästä pääni pensaaseen ja lähden venyttelemään!