Hommahan lähti ihan väärille urille, kun lasten juoksuja seuratessa tajusin ottaneeni mukaan Jarpan sykemittarin. Jarpan lisäksi seurana oli siis hänen sykemittari. Kiitokseksi siitä, että hän oli lähtenyt mukaan kannustusjoukoksi kiukuttelin, tottakai! Että osaan olla välillä idiootti: kiukutella nyt sitä, että itse ottaa toisen kellon, jonka vielä itse on sille toiselle jokunen viikko takaperin synttärilahjaksi hankkinut. Että osaan olla idiootti. Onneksi yleensä ymmärrän oman tyhmyyteni kohtalaisen nopeasti. No kriisistä päästiin yli ja nautittiin tapahtuman tunnelmasta hyvissä ajoin.
Sitten itse juoksuun. Raportin mukaan juoksu oli vuonna 2014 ihan kamalaa menoa, mutta voin kerto, että vuonna 2016 se tuntui vielä kamalammalta. Reitti on kohtalaisen mäkinen ja onkin ihan todella mieltä ylentävää tajuta olevansa ihan loppu jo ekan puolentoista kilometrin nousun jälkeen. Mulla oli tavoite pitää kilsavauhdit alle vitosessa, mutta täytyy myöntää, että epäilin itse itseäni jo kahden kilometrin kohdalla. Päähäni alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatuksi, jotka kulki suurinpiirtein näin: "Ei se mitään, jos loppuaika on ihan paska, koska neljä ja puoli kuukautta sitten olit vielä kirurgin nilkka ja pohje avattuna...". Ihan itse juostessani sen laskin. Miten naurettavaa energian tuhlausta. Aika pian sain nuo armolliset ajatukset (vihonviimeinen virhetikki on antaa kesken kympin juoksun armollisia ajatuksia itselleen, kesken vielä hyvän juoksun! Niitä kerkee tarvittaessa jalostaa maalissa!) kuriin, "Ihan sama, yhtään puolikasta tai lyhyempää matkaa ei koskaan oo taitettu yli viiden minsan keskareilla, eikä se päivä ole h****tti tänäänkään!"
Olin ihan oikeasti unohtanut kuinka raastavaa on juosta lappu rinnassa!
Vitosen kohdalla haisi maaseutu. Kutosen kohdalla oksetti ja v**tutti. Seiskan kohdalla olo oli vielä kamalampi. Yli vitosen keskareitakin väjäämättä tuli. Ei kuitenkaan sitä romahdusta. Kasin kohdalla oli viimeinen ja kamalin nousu. Tiesin, että romahdusta ei tule. Olin oikeastaan tiennyt jo jonkin aikaa. Homman juoni oli palautunut mieleen ja jo joitain hetkiä sitten olin hylännyt ajattelun. Tai ajattelun sisältö oli lähinnä ykkösen ja kakkosen hokemista päässä. Tai kirosanoja. Sillälailla niitä mäkiä noustaan. Ei sitä ihan täysin voi unohtaa.
Kello pysähtyi aikaan 47.46. Neljä sekuntia aiemmin kuin kaksi vuotta sitten! Olin ihan oikeasti myös unohtanut kuinka ihanaa on juosta lappu rinnassa!
Ei voi olla mitään muuta kuin tyytyväinen. Reilu kolme kuukautta sitten pelkän kävelyn apuvälineenä oli kyynärsauvat, juoksulenkkeilyt on aloitettu toukokuun puolivälissä ja kyseessä oli kahdeksas kympin tai yli mittainen juoksu. Jotain on täytynyt tehdä oikein näinä reiluna kolmena vammavuotena ja myös kauan ennen sitä. Nyt on mojova jumi pohjelihaksessa ja muutenkin iskutus taisi olla aika kovaa, kaikki pyhät lupaukset juoksutekniikasta kun unohtui. Juoksuviikot on viime aikoina mennyt sillätavoin, että määriä ja vauhteja ei oikein kärsi nostaa. Juostaan mitä kärsitään ja muuna aikana tehdään muuta. Aika pitkälle silläkin tekniikalla näköjään pääsee.
Juhannusaatto iltaa vietettiinkin sitten Etelä-Konneveden kansallispuistossa, siitä myöhemmin. Koskikalasta-Jarppa on näköjään sittenkin kohtuu iisi houkutella mukaan, jos reissuun sisältyy myös koskitsekkejä. Keski-Suomessa se on onneksi helppoa. Yötön yö jatkuu tästä eteenpäin hyvinkin kirjaimellisissa merkeissä, eli yötyössä.
Kippis ja hyvää juhannusta!