lauantai 25. kesäkuuta 2016

Pitkästä aikaa lappu rintaan: Kiimasen savulenkki 2016 -kisarapsa

Kaikkien vammautumisten keskellä juoksutapahtumaa, nimeltä Kiimasen savulenkki, on hintsusti haastavaa kutsua juhannusperinteeksi, mutta sinne päin. Kyseessä on siis Saarijärven Lannevedellä järjestetettävä kympin juoksutapahtuma, jolla ihan oikeasti taitaa pituutta olla 9,8km. Perinteenä on ainakin aikoa osallistua tapahtumaan, mutta ihan viivalle asti olen päässyt tätä ennen vain vuonna 2014, klik!

Hommahan lähti ihan väärille urille, kun lasten juoksuja seuratessa tajusin ottaneeni mukaan Jarpan sykemittarin. Jarpan lisäksi seurana oli siis hänen sykemittari. Kiitokseksi siitä, että hän oli lähtenyt mukaan kannustusjoukoksi kiukuttelin, tottakai! Että osaan olla välillä idiootti: kiukutella nyt sitä, että itse ottaa toisen kellon, jonka vielä itse on sille toiselle jokunen viikko takaperin synttärilahjaksi hankkinut. Että osaan olla idiootti. Onneksi yleensä ymmärrän oman tyhmyyteni kohtalaisen nopeasti. No kriisistä päästiin yli ja nautittiin tapahtuman tunnelmasta hyvissä ajoin.

Sitten itse juoksuun. Raportin mukaan juoksu oli vuonna 2014 ihan kamalaa menoa, mutta voin kerto, että vuonna 2016 se tuntui vielä kamalammalta. Reitti on kohtalaisen mäkinen ja onkin ihan todella mieltä ylentävää tajuta olevansa ihan loppu jo ekan puolentoista kilometrin nousun jälkeen. Mulla oli tavoite pitää kilsavauhdit alle vitosessa, mutta täytyy myöntää, että epäilin itse itseäni jo kahden kilometrin kohdalla. Päähäni alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatuksi, jotka kulki suurinpiirtein näin: "Ei se mitään, jos loppuaika on ihan paska, koska neljä ja puoli kuukautta sitten olit vielä kirurgin nilkka ja pohje avattuna...". Ihan itse juostessani sen laskin. Miten naurettavaa energian tuhlausta. Aika pian sain nuo armolliset ajatukset (vihonviimeinen virhetikki on antaa kesken kympin juoksun armollisia ajatuksia itselleen, kesken vielä hyvän juoksun! Niitä kerkee tarvittaessa jalostaa maalissa!) kuriin, "Ihan sama, yhtään puolikasta tai lyhyempää matkaa ei koskaan oo taitettu yli viiden minsan keskareilla, eikä se päivä ole h****tti tänäänkään!"

Olin ihan oikeasti unohtanut kuinka raastavaa on juosta lappu rinnassa!

Vitosen kohdalla haisi maaseutu. Kutosen kohdalla oksetti ja v**tutti. Seiskan kohdalla olo oli vielä kamalampi. Yli vitosen keskareitakin väjäämättä tuli. Ei kuitenkaan sitä romahdusta. Kasin kohdalla oli viimeinen ja kamalin nousu. Tiesin, että romahdusta ei tule. Olin oikeastaan tiennyt jo jonkin aikaa. Homman juoni oli palautunut mieleen ja jo joitain hetkiä sitten olin hylännyt ajattelun. Tai ajattelun sisältö oli lähinnä ykkösen ja kakkosen hokemista päässä. Tai kirosanoja. Sillälailla niitä mäkiä noustaan. Ei sitä ihan täysin voi unohtaa.

Kello pysähtyi aikaan 47.46. Neljä sekuntia aiemmin kuin kaksi vuotta sitten! Olin ihan oikeasti myös unohtanut kuinka ihanaa on juosta lappu rinnassa!

Ei voi olla mitään muuta kuin tyytyväinen. Reilu kolme kuukautta sitten pelkän kävelyn apuvälineenä oli kyynärsauvat, juoksulenkkeilyt on aloitettu toukokuun puolivälissä ja kyseessä oli kahdeksas kympin tai yli mittainen juoksu. Jotain on täytynyt tehdä oikein näinä reiluna kolmena vammavuotena ja myös kauan ennen sitä. Nyt on mojova jumi pohjelihaksessa ja muutenkin iskutus taisi olla aika kovaa, kaikki pyhät lupaukset juoksutekniikasta kun unohtui. Juoksuviikot on viime aikoina mennyt sillätavoin, että määriä ja vauhteja ei oikein kärsi nostaa. Juostaan mitä kärsitään ja muuna aikana tehdään muuta. Aika pitkälle silläkin tekniikalla näköjään pääsee.

Juhannusaatto iltaa vietettiinkin sitten Etelä-Konneveden kansallispuistossa, siitä myöhemmin. Koskikalasta-Jarppa on näköjään sittenkin kohtuu iisi houkutella mukaan, jos reissuun sisältyy myös koskitsekkejä. Keski-Suomessa se on onneksi helppoa. Yötön yö jatkuu tästä eteenpäin hyvinkin kirjaimellisissa merkeissä, eli yötyössä.


Kippis ja hyvää juhannusta!



tiistai 21. kesäkuuta 2016

Neljän koon viikonloppu: Kirkkoveneilyä, kuoharia, Konnevettä ja komeita maisemia!

Viikonloppu sisälsi kaikkea otsikossa mainittua. Mun pikkusisko on piakkoin menossa naimisiin ja vietettiin hänen polttareitaan viime viikonloppuna. Ajankohta ei hänen uteliaasta ja organisoivasta luonteesta johtuen pysynyt salassa, vaikka vielä perjantainakin väitin kivenkovaa meneväni Lappeenrantaan ja Jukolan viestiin. Polttareiden sisältö sen sijaan pysyi ja hyvä niin.



Oltiin tosiaan mun toisen pikkusiskon kanssa järkkäilty lauantaisa sunnuntaihin mökki Konnevedeltä Liesjärven rannalta. Matkalla oli pieni liftaukseen liittyvä nolaustehtävä, mutta kaikenlainen perus polttarinolailu jäi sitten siihen. Ohjelma numerona oli kirkkovenesoutua ja piknik saaressa. Porukka valitettavasti typistyi kohtalaisen pieneksi, mutta hyvin saatiin kuuden hengen tyttöporukalla ja yhdellä miesvahvistuksella (eräyrittäjä, jolta vuokrattiin mökki sekä vene ja tilattiin myös illan sapuskat) neljäntoista hengen kirkkovene liikkeelle. Se täytyy kyllä myöntää, että tuskin oikeaan suuntaan olis selvitty ilman sitä miesvahvistusta! Pari kaveria olisi vielä mahtunut joukkoon, niin soutaminen olisi edelleen ollut helppoa. Jokaisella paikalla jos olisi ollut soutajat, olisi hommaan ihan oikeasti saanut keskittyä ettei soutaminen olisi mennyt airojen yhteen kolisteluksi.



Sää oli perinteinen Suomalainen kesäsää. Sateinen. Menomatka saatiin soutaa hyvässä (!, tuulisessa, pilvisessä, kosteassa) kelissä, joka piti aina piknikinkin ajan. Paluumatkalla sen sijaan tuli vettä ja täysiä. Jokainen likka ajatteli asian positiivisesti ja hämmästeltiin sitä, että olipa kiva, kun sade taukosi just menosoudun ja piknikin ajaksi. Energiaahan olisi voinut käyttää myös negatiiviseen ajatteluun, mutta onneksi joukosta ei löytynyt yhtään sellaista tyyppiä. Miksi vatvoa asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa? Sää nyt on hyvin pitkälle sellainen juttu. Tuli kunnolla testattua myös viime kuukausina hankitut corevaatteet, jotka sai yhdeksä pojoa. Takin pituus takaosastaan ei ehkä ihan riittävä ole soutu-urheiluun, koska persusta hörppi vähän vettä. Sauna ja safka maistui soudun päätteeksi ja tulipahan heitettyä myös talviturkki. Illanvietto jatkui aina yöhön saakka, muttei kuitenkaan niin myöhään, etteikö seuraavana päivänä olisi keritty brunssittelemaan ja viettämään yhteistä aikaa ennen kotiinlähtöä.



Kirkkovenesoutu oli kyllä kokemus, jota en halua jättää ainoaksi. Sulkavan soutu, täältä tullaan! Ihanaa oli viettää viikonloppua huippujen naisten seurassa. Luulen, että myös itse polttarisankari tykkäsi kyseisenlaisesta ohjelmasta perinteistä remuamista enemmän. Aika on tainnut ajaa sellaisen ohitse ihan koko porukan suhteen.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Tampere Countryside Marathon

Kaupunkimaratonit on hallinnut juoksutapahtumia iät ja ajat. Vielä vuonna 2012 osallistuessani Vaarojen Maratonille, oli tapahtuma ainoa laatuaan. Nyt tuntuu, että toinen puoli tapahtumista on polkujuoksutapahtumia. Katujuoksun ja polkujuoksun vastakkainasettelu kukoistaa, joka tuntuu ihan hullulta. Maalaismaisemissa hiekkateillä juostavat tapahtumat ovat yleensä pienen porukan puuhasteluita ja niihin harvemmin vähääkään kauempaa tullaan osallistumaan. Onnekseni sain yhteistyön merkeissä osallistumisen ja mahdollisuuden kertoa teille tapahtumasta nimeltä Tampere Countryside Marathon.

Juoksijalehden paperisesta kalenterista ei tapahtumaa löydy, verkkoversiosta ja My Next Runista kylläkin. Itse kuulun paperisen kalenterin käyttäjäkuntaan ja alleviivaustussilla olisi ollut käyttöä kyllä, sillä tapahtuma sopii omiin tämänhetkisiin intresseihin kuin nenä päähän. Tässä on jotain polkujuoksurymyämisen ja katunylkytyksen väliltä. Sopii siis molemmille koulukunnille, sekä meille, jotka eivät asetu oikein kumpaankaan koulukuntaan. Maalaismaisemaa metsän siimeksessä, peltoja ja järviä, hiekka- ja soratietä, välillä pätkä asfalttiakin, maastonmuotoja. Vaihtelevuutta. Kuitenkin niin, että halutessaan voi myös vauhdin kanssa irroitella.

Ja se maalaismiljöö! Aina joskus tuntuu, että se on kaikessa kauneudessaan jotenkin unohdettu. On ihanaa juosta metsässä, mutta on myös ihanaa juosta metsän äärellä. Pellon viertä, ohi laiduntavien eläinten ja harvakseltaan eteen ilmestyvien maalaistalojen. Vai mitäpä sanotte näistä kuvista?





Tampere Countryside Marathonin instagramissa (@juoksemaalla) löytyy lisää komeita maisemakuvia ja verkkosivuilta (KLIK!) kaikkea muuta infoa.

Tapahtuma on siis Tampereen teiskossa ja juoksureitti kulkee ainoan pohjoismaalaisen sisävesivuonon, Paarlahden, ympäristössä. Matkoja löytyy kolmenlaisia: maraton, puolimaraton ja Myllyn lenkki, joka on pituudeltaan 12 kilometriä. Kisakeskus sijaitsee Viitapohjan kylällä ja "after run -tapahtumana" on mahdollisuus osallistua Viitapohjan kyläyhdistyksen iltamiin. Nämä perinteikkäät iltamat on järjestetty mun syntymävuodesta saakka, eli vuodesta 1984. Ihan mielenkiintoista päästä kurkkaamaan kunnon maalistapahtumaankin.

Oma valinta on tähän "jalkatilanteeseen" (ja vähän myös juoksukuntoonkin) nähden Myllyn lenkki. Ennätysjuoksua tuskin lähdetään tekemään. Pikkuhiljaa palautuva juoksukunto ja haastava reittiprofiili ei ole siihen ihan se paras kombo. Nautinnollisen juoksukokemuksen se sen sijaan takaa! Juoksukaveriksi mulla lähtee pikkusisko, jonka valmistautumisesta ekaan juoksutapahtumaan ikinä kirjoittelen myöhemmin. Aika hauskaa, kun maisemista löytyy paikka, joka on nimetty sisaruspohjaksi!

Kestävyysurheilu.fi avaa tapahtumaa artikkelissaan täällä!

Onko joku jo suunnitellut osallistumista kyseiseen tapahtumaan? Jos ei, niin hyvin kerkeää mukaan. 30.7. siis kaikki polkujuoksijat, katujuoksijat ja juoksijat siltä väliltä Tampereen Teiskoon juoksemaan maalla. Tapahtuman mainosjuliste on tässä:


lauantai 11. kesäkuuta 2016

Oman elämäni Oona Kiveläksi?

Aika usein puhutaan vain voimaharjoittelusta tai kestävyysharjoittelusta ja siihen ajatteluun sorrun itsekin, aerobista ja lihaskuntoa. Aina silloin tällöin puheissa vilahtaa myös lihashuolto, joka käsittää yleensä venyttelyn, joskus jopa kehonhallinnan. Jälkimmäinen lienet enemmän voimaharjoitteluun menevää. Voimatasot ja aerobinen kunto kuitenkin (ainakin omalla kohdalla) on just ne, jotka pysyy helpoiten yllä, mutta mitä ikä on tehnyt kaikelle muulle? Liikkuvuudelle, koordinaatiolle, räjähtävän voiman ominaisuuksille?

Mulla on lapsuudesta telinevoimistelijataustaa ja bonuksena kohtalainen liikkuvuus. Olinkohan reilu parikymppinen, kun pikkusiskon kanssa puhuttiin lapsuuden voikkaharrastuksesta. Ihan läpällä kokeilin vieläkö menee spagaatit ja onnistuihan se, ihan heittämällä. Farkut jalassa ja viinilasi kädessä! Huolimatta siitä, että en todellakaan ollut harrastanut just minkäänsorttista venyttelyä sitten lapsuuden. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin kerto, että ei taivu enää. Ei, vaikka tänä päivänä venyttelen enemmän kuin tuolloin.

Edelleenkään en ole mikään kankea. Kämmenet menee lattiaan aamulla kylmiltään (kokeilin tänään). Koordinaatio on edes jollain tasolla, kärrynpyörät pysyy edelleenkin tikkusuoralla viivalla. Oon melkein yhtä ylpeä pistoolikyykystä kuin kymmenestä leuasta ja voimaleuka sais mut varmaan leijumaan ikuisiksi ajoiksi. Lihastohtori Hulmin sanoin temppuilu on parasta, mitä ihminen voi vaatteet päällä tehdä. No niinhän se on! Kummitytön kanssa lempileikki on nimenomaan temppuilu, sitä se jaksaa tehdä mielinmäärin ja niin jaksan minäkin (okei, en jaksa aina. Varaleikki on sitten Masai Maran luonnonsafari, jossa leijonat köllii palmun alla, eli sohvalla, mutta se siitä).

Vaikka monella mittapuulla olen ehkä edelleen kohtalaisen liikkuva, koordinaatiota ja räjähtävää voimaa saattaa hintsusti löytyä, on oma olotila usein kankea, kömpelö ja hidas. Oon jo pidemmän aikaa miettinyt, että jotain pitää asialle ruveta aktiivisesti tekemään! Painonnostokoulu (jonne palaan kun maahan laskeutuu pimeys ja taivaalta sataa räntää) oli askel oikean suuntaan, mutta paljon muutakin asian eteen voi tehdä.

Nää jutut on aika usein tiivisti mun päässä päivän parin ajan, kunnes hautautuu jonnekin mielen syöveriin ja huomaan jälleen kerran treenanneeni kuukausi kaupalla sitä lihaskuntoa ja aerobista ja lässyn lää. Olenkin ehkä ikuisesti kiitollinen Oona Kivelälle siitä, että hän on tullut kerran viikossa mun olkkariin ja niinpä Fitnesspäiväkirjojen myötä nää ajatukset on mun päässä päivän parin ajan viikossa. Konkretia alkaa siis olla lähellä, ihan jo käsinkosketeltavissa. Ehkä mustakin voi vielä tulla oman elämäni Oona Kivelä! 


Jarpan veljellä on voimistelurenkaat. Määäääkin haluun. Ja haluisin myös puolapuut!

torstai 9. kesäkuuta 2016

Punttitreenit kesämoodissa

Vaikka kesä ei ole vielä edes kunnolla alkanut, on mun punttailut siirtynyt jo aika huolella kesämoodiin. En jaksa noudattaa minkäänlaista ohjelmaa, kunhan punttailen siten, miten milloinkin tuntuu. Monnarikin menee, tai on itseasiassa jo mennyt, viikonlopuiksi kiinni, joten sekin vähän aiheuttaa harmaita hiuksia. Sairaalalla on onneksi sali, minne pääsee milloin vaan.

Kerroinko muuten, että ammattikorkealaisille ei monitoimitalon hintauudistus tuonut mitään uutta ja niinpä olen voinut kaikessa rauhassa siirtää uuden salin etsinnän hamaan tulevaisuuteen. Tuo tulevaisuus tulee sitten ehkä olemaan joskus syksyllä, parhaassa tapauksessa loppuvuonna. Kiintymyssuhde saliin on aika kovaa luokkaa, mutta eiköhän se ole kuitenkin jossain vaiheessa etsittävä kukkarolle edullisempi paikka kolistella niitä puntteja. Ehkä. Hintauudistuksen myötä sali muuttui huomattavasti aiempaa hiljaisemmaksi etenkin ilta-aikaan. Se on tietty omia treenejä ajatellen ihan positiivinen juttu, yksikseen nyt ei edelleenkään tarvi treenailla. Siitä huolimatta oon vähän pahoillani yliopistolaisten puolesta, vaikkakaan musta pari euroa kerralta ei oo kovin paha maksu ainakaan, jos ei joka päivä salilla hyppää. Kesä tekee salista todennäköisesti vieläkin vähän hiljaisemman, jos nyt et vaikkapa Jyppiläiset satu porukalla samaan aikaan treenaamaan.

Olen jo jokusen viikon käynyt puntilla kerta per viikko aiemman kolmen, jopa neljän sijasta. Mielelläni kävisin enemmänkin, mutta pyöräilyt, juoksut, suunnistuskoulut ja mitä näitä nyt on, ovat vieneet aika lailla aikaa. Oon ajatellut, että kerta viikkoon tulee olemaan minimi ja sillä saanen voimatasot pysymään edes jollain tasolla. Etenkin, jos ja kun ohessa tulee tehtyä keskivartaloa kotona ja todennäköisesti hyväksikäytettyä myös niin sanotut ulkoliikuntasalit. Street workouttia siis, niinkun treenislangilla puhutaan.

Aiemmin kirjoitin, että punttaan sitä mitä hyvältä tuntuu. Salikertoja kun on harvemmin, tekee myös mieli tehdä isoja liikkeitä. Viime aikoina se on ollut penkkipunnerrus, pystypunnerrus, kulmasoutu, maastaveto ja jonkinlaisia kyykkäilyjä, ehkä dippejä. Niin ja leuanveto. Etenkin leuanveto, mahdollisesti jopa erilaisin ottein, jos oikein reippaalle päälle satun. Salihirviö minussa pääsee irti heti, jos leuanvetotulos tipahtaa alle kymmenen. Eipä hetkeen ole mennyt ylikään, muttei kertaakaan myös alle. Niin kauan kun tuon kymmenen leukaa saa väännettyä vähän huonommallakin fiiliksellä, niin kauan riittäköön tuo kerta viikkoon minimi, heh!

Aiemmasta saattaa saada käsityksen, että punttailu olisi jotain pakkopullaa. Ei suinkaan. Mä nimittäin ihan oikeasti tykkään käydä salilla. Toisaalta oon myös sisäistänyt sen, että hyvästä lihaskunnosta ei ole mitään muuta kuin hyötyä. Haluan olla edes vähän vahva ja mukava bonus olisi, jos vielä edes vähän näyttäisi vähän vahvalta. Kymppi leukoja on ihan yhtä tärkeää, kuin kymppi tunnissa!

Onko teidän punttitreenit siirtynyt kesämoodiin vai mennäänkö samalla intensiteetillä kuin talviaikaankin?


sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Time of my own ja kadonneen juoksuvauhdin metsästystä

(Kuvituskuvina Raatikan ranta, tuo Ähtärin riviera Myllymäen ja Rämälänkylän välillä. Lapsuuden huudeilta. Yksi upeista Suomen luonnon paikoista. Jos teillä koskaan on mitään asiaa Ähtäriin kesällä, niin menkää Raatikkaan uimaan. Ei liity postaukseen muutoin mitenkään).

Viime aikoina mulla on ollut time of my ownit vähän vähissä, sillä melkein koskaan en ole ollut yksin kotona. Jarppa on pitänyt käytännössä koko kevään ylityövapaitaan pois ja niinpä ne hetket, kun oon ollut yksin kotona, on ollut aika vähissä. Tiettykin ihan kiva, mutta nyt tänä viikonloppuna oon kieltämättä nauttinut omasta ajastani ihan olan takaa. J on nimittäin mun veljien ja siskojen poikaystävien kanssa jo kai perinteeksi muodostuneella Tallinnan reissulla. Mulla kävi hyvä tuuri, kun töissä oli eilen niin hiljaista, että oli mahdollista pitkän päivän sijasta tehdä aamuvuoro ja tänään oli sitten muutenkin vapaata tiedossa. Ihan sitten otin ilon irti ja kävin sänkyyn kasilta lauantai-iltana ja ysiltä olin jo unessa, heh! Vähän meinasi hymyilyttää, kun meitsi menee sänkyyn siinä vaiheessa, kun talon alakoululaiset leikkii vielä ulkona. Tänään sitten heräsin siinä seiskan-kasin välillä uniltani ja niin täynnä virtaa.

Tie Raatikkaan, tai oikeastaan Raatikasta

Tälle päivälle olin suunnitellut treeniksi 5x1000 metrin vedot 500 metrin palautuksilla ja kahden kilsan alku- ja loppuverralla. En tiedä missä aivosumussa olin tuon lenkin sykemittariin tehnyt, kun olin ajatellut summaksi tulevan tasan kymppi. No 11 km se yhteensä on, hölmö. Vaikka en kuna kuuna päivänä olisi suunnitellut paritonta kilometrimäärää (pakkomielteinen?) tuollaiseen treeniin, niin hyvä treeni oli silti. Mulla ei ollut mitään suunnitelmaa millä vauhdilla nuo vedot tekisin, mutta siinä ekan kahden kilsan aikana ajattelin, että jos alle 5.30min/km pystyisi nostamaan vauhtia veto kerrallaan aina 5min./km saakka. No kuten tavallista, eka veto lähti kuitenkin kovempaa ja muutin suunnitelmaa niin, että jos jokainen veto olisi siinä 5min./km molemmin puolin, niin hyvä ja jos edellistä kovempaan vähän pystyisi niin vielä parempi, kunhan ei mitään totaalihyytymistä tulisi.

2 km alkuverra keskivauhti 6.24/km keskisyke 129 (laskuvoittoinen pätkä Tuopparin rantaan)
1. veto 1km 5.13/km keskisyke 149
500 m. palautus keskivauhti 6.41/km keskisyke 134
2. veto 1km 4.59/km keskisyke 155
500m. palautus keskivauhti 6.54/km keskisyke 139
3. veto 1km 4.58/km keskisyke 158
500m. palautus 6.40/km keskisyke 141
4. veto 1km 4.56/km keskisyke 159
500m. palautus 6.34/km keskisyke 141
5. veto 1km 4.48/km keskisyke 161
2 km loppuverra 6.37 keskisyke 141 (nousu rannasta kotsaan)

Kadonneen juoksuvauhdin jäljillä siis ollaan. Mallioppimistakin oli tuolla lenkillä tarjolla yllin kyllin, kun ekan kilsan kohdalla tuli vastaan naisista maratonlupaus Alisa Vainio ja kolmen kilsan kohdalla mun suuresti sympatiseeraama Henri Manninen. Siinä on askelta, johon ihan joka jampalla ei mahdollisuuksia ole.



Treeni oli napakka, muttei missään nimessä liian napakka. Aika tyytyväinen olen. Tätä treeniä ajoin nyt sisällyttää viikkoihin. Palauttelut voisi ottaa oikeastaan vieläkin enemmän höntsäten ja vedot napakammin, mutta tää nyt oli tällainen eka kokeilu siten miten hyvältä tuntui. Kantakalvojänne (tai jalkapohja noin ylipäätään) vähän juostessa kyllä kiristelee, mutta kuuntelen tilannetta herkällä korvalla. Ei tunnu huolestuttavalta, lähinnä siltä, että siellä nilkassa/jalkaterässä nyt palaset hakevat paikkojaan viime vuosien kurimuksen jäljiltä. Mitään lepo- /aamukipua ei ole, joka on mulla ollut aika pätevä mittari. Eniten kireyttä tulee pohkeeseen joka sekin ymmärrettävää, onhan sielläkin "tavaraa" laitettu uuteen uskoon, heh.

Hierojalle ajattelin itseni lähipäivinä raahata, oliskohan kenellään hyvää ehdotusta a) hyvästä ja b) edullisesta hierojasta? Jolle vielä aikojakin saisi ilman suurta vääntämistä?


Yksi asia to do listalle vois olla tonnin vedot Raatikan rantatietä, ah! Se hiekkarantaosuus kun sen tonnin ainakin on eikä ne maisemat huonot oo silloinkaan, kun varsinainen hiekkaranta päättyy.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

(Juoksu)arki on talossa

Juoksu sujuu, edelleen, ilman sen kummempia tuntemuksia. Toissa viikolla juoksin sen 21 kilometriä, jota blogissa jo kerkesin tuuletella. Viime viikon kilometrit oli 25 ja tällä viikolla tähtäin on 30 kilometriä. Maanantaina juoksin vitosen ja tänään 15 kilometriä paahtavassa helteessä. "Lenkillä...", lukee keittiön pöydällä olevassa lapussa. Tuntuu, kuin arki olisi vihdoin ja viimein palannut taloon.

Viime viikolla juoksin Laajavuoren takamailla kuntokympin. Juostessani mietin, koska viimeksi täällä juoksuaskelin olen liikenteessä ollut. Peruslenkki treenatessani Vaarojen maratonille vuonna 2012. Olen toki käynyt samoja maastoja sauvojen kanssa temuamassa, mutta juossut olen siellä viimeksi tuona vuonna. Kolme ja puoli vuotta sitten. Siellä juostessa tuntui, kuin näitä vaikeuksien vuosia ei koskaan olisi ollutkaan. Kuin olisin lenkkiä juossut viime viikolla. Metsässä ehtii toki tuossa ajassa tapahtua paljon. Laajiskin on muuttanut reitin eriksi sitten vuoden 2012, mutta minä uskollisesti kuljen samaa lenkkiä. Soisella takasuoralla on edelleen samat kannot, kivet ja puupalikat joiden päälle astumalla lenkistä selviää kuivun tossuin kotiin. Ja askelmerkit sopivat niihin täydellisesti. Ihan kuin taukoa olisi ollut vain kolme viikkoa.

Tänään kiersin Tuomiojärven. Sen lenkin olen viimeksi juossut vuonna 2014. Hatarassa yrittyksessä palata niin rakkaan juoksuharrastuksen pariin vuoden tauon jälkeen. Rantaan oli valmistunut uusia pätkiä kuljettavaksi lähempänän järveä. Leirintäalueen jälkeiseen metsikköön oli rakenteilla kerrostaloja ja ennen omaan silmään liian uusi Haukkalan alue oli vanhoilta osiltaan jo hyvin kotoisan näköinen. Onko siitä todella niin kauan? Muutama päivä sitten soitin Jlle. Milloin mennään lenkille? Keuruulle, varttimaratonille? Jotain vähän pidempää siivua? Perjantaina. Perjantain perinteinen pitkis. Vhintään kerta kahteen viikkoon kimpassa. Nyt tuli vaan vähän pidempi tauko näihin perinteisiin.

Välillä tuntuu vaaralliselle olla näin hemmetin fiiliksissä. Näiden vuosien aikana, tarkalleen ottaen kaksi vuotta sitten, on päästy pidemmällekin ja taas tipahdettu alas. Toisaalta taas kaiken fiilistelyn takana on kuitenkin tämä hetki just nyt. Juostut lenkit, ei tulevaisuudessa juostavat. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että kolmen vuoden vastustus on kolmessa viikossa pyyhkäisty pois, niin kieltämättä tuo aika on kasvattanut. Nimenomaan juoksuharrastajaa ilman juoksukilometrejä.

"Viel ku lanka lampussa hehkuu Kaikki kuittaa kun haippi huippaa Mut joskus viimeinen valo sammuu Koita muistaa tää ei oo ikuista"

Tuo JVG:n biisi on soinut valehtelematta jokaisella juoksulenkillä. Jätkät on tehnyt kappaleen ehkä ystävyydelleen ja menestykselleen musiikkibisneksessä. Mulle se on biisi ittestä ja harrastuksesta. Eikä se ole negatiivista vellomista siinä, että nurkan takana vaanii plantaarifaskiitti, nilkkamurtuma, peroneusjännevamma tai mikään mukaan vamma. Vellomista siinä, että varmasti kaikki menee mönkään. Kiitollisuutta enemmänkin.