lauantai 30. tammikuuta 2016

(Epä)uskottava punttaaja?

Vuonna miekka ja kivi, aikuisliikuntani alkuhuumassa, tykkäsin penkkipunnerruksesta ihan hurjasti. Kävin silloisen työpaikkani salilla, jossa kävi sen aikaisia työkavereitani, enimmäkseen miehiä. Oli varmistajaa ja vinkinantajaa. Sittemmin penkkipunnerrus jäi vähemmälle, koska olkapää ja loppujen lopuksi koko salihomma siirtyi kestävyysurheilun myötä sivurooliin. Penkkipunnerrus on ollut yhden sortin murheenkryyni kaikki nämä "salillepaluuvuodet". Kehittyminen on ollut ihan törkeän hidasta, enkä oikeastaan koskaan ole uskaltanut haastaa siinä itseäni. Olkapääongelmia ei onneksi ole (kunhan muistaa kiertäjäkalvosinjumpat jne.), mutta jotenkin se on takunnut ja pitkään. Uskollisesti olen kuitenkin penkannut siinä toivossa, että vielä tulee paremmat päivät. Ja kuulkaa, ne on tullut! Penkkipunnerrus on sujunut ihan ookoosti jo pidemmän aikaa. Oon kuitenkin edennyt samalla kaavallani: nousujohteisia sarjoja ja plaaplaa.



Nyt viikolla naapuripenkissä joku urheilijatyttö irrotteli penkkipunnerruksessa ja ajattelin, että miksen mäkin nyt voisi kokeilla kerran vähän raskaampiakin rautoja. Mun viimeisin pääsarjan penkkipaino on ollut 47,5kg ja 4x6, muistaaksein. Lämmittelyn ja jonkun kevyemmän ja vähän raskaamman sarjan tehtyä ajattelin, että jos sitä kokeilisi ykkösiä alkaen viidestäkympistä. Onhan tässä nämä varmistusraudatkin (jonka käytännön toimivuutta en koskaan ole kokeillut, tietenkään!) Kevyesti nousi 50kg, sitten 52,5kg, 55kg nousi hyvin myös ja ajattelin, että kyllä tulee vielä 57,5kg. No viimeistään tässä vaiheessa olisi kannattanut aukaista turpavärkki ja pyytää kaveria varmistamaan, mutta enhän mä sitä suutani saanut auki. Ei noussut enää se, ei. No varmistusraudat pelas ihan hyvin ja järkikin sen verran, että tajusin luovuttaa ajoissa ja laskea sen tangon hallitusti siihen kaikista kapeimpaan kohtaan. No siellä sitten olin ikäänkuin jumissa ja ystävällinen kanssatreenaaja jeesasi mut tangon alka pois. Ihan v**un noloa! (saa nauraa!)

Olisko ehkä kannattanut aukaista se turppavärkki ennen kuin oot lähes kusessa? Mikä idiootti mä olenkaan! Mietin siinä sitten ääneen (ajatella, osasin kuitenkin puhua!), että näinköhän olis noussut, jos olis arvannut rohkeammin vääntää varmistajan kanssa. Ja arvatkaa, nousihan se, kun varmistaja oli! 57,5kg, jee! Ei ehkä teknisesti todellakaan paras suoritus, mutta seuraava tulee olemaan. Ja seuraavaan aion myös pyytää sen varmistajan ajoissa. Mikähän siinä on, että vaikka oon jo todella kauan käynyt salilla, niin pidän itseäni jollain lailla täysin epäuskottavana punttaajana? Hei anteeksi, voinko häiritä sun ihan oikeaa voimaharjoittelua ja voitko tulla vähän pikkurillillä varmistaan, kun nostan tätä höyhenen kevyttä painoani? Hei haloo, ikään kuin tuohon varmistamiseen olisi olemassa joku painoraja!

Noin niinkun pääsääntöisesti mulla on kyllä itsetunto ihan kohdallaan, en väheksy treenejäni, taitojani tai voimiani, oli ne sitten mitä tahansa. Meidän salilla käy porukkaa ammattiurheilijasta jos jonkinlaiseen harrastajaan, eikä siellä todellakaan kenenkään tarvii tekemisiään hävetä. Ilmapiiri noin muutenkin on todella hyvä. Tää oma epäuskottavuusfiilis tulee lähinnä just näissä varmistusjutuissa esiin. Joskus on myös tilanteita, kun joku kysyy paljonko on sun palautusaika (tehdäkseen välissä)... Hei anteeksi, näytänkö mä siltä, että tiedän paljonko on mun palautusaika? Kuule mäpä vastaan kaikessa epäuskottavuudessani: en tiedä, mutta todennäköisesti ihan liian lyhyt ja ehkä tähänkin asiaan voisi, olisi jopa suotavaa, joskus paneutua! 

Ehkä tähän loppuun on vielä yksi epäuskottavuuskokemus kerrottava: Kerran treenasin vetoliikkeitä samalla lavalla erään kansainvälisellä tasolla yleisurheilleen kaverin kanssa ja voin kertoa, että silloin mulla tuli kanssa hetkellinen fiilis, että onkohan tää oma tekeminen nyt yhtään uskottavaa. Ja se ei todellakaan tapahtunut omasta aloitteesta, että mä, epäuskottava, kysyisin nyt keneltäkään, saati ihan oikealta urheilijalta, että sopiiko jos tässä vuoronperään vedetään sarjoja! Että jos sä treenaat ja mä sitten jumppaan välissä? Sinänsä naurettava ajatus, koska jos olisin yhtä uskottava, kun tää tyyppi, en todennäköisesti olisi sairaanhoitaja vaan urheilija.

Nää ei ole kuitenkaan juttuja, mitä koen millään tavoin negatiivisena ajatteluna. Tässä ei ole mitään vertailen itseäni muihin -asetelmaa. Enhän mä edes tiedä mitä penkki-, kyykky- tai mavetulosta voisi pitää hyvänä, heh. Luulen, että yhteiskuntakin vähän buustaa naisia kokemaan itsensä epäuskottaviksi punttaajiksi. Onhan se kai tutkittuakin, että nainen valitsee usein voimiinsa nähden pieniä painoja. "Ei naiset usein tee ykkösmaksimeja", sanoi eräs mun työkaveri. Öö, no omalla kohdalla ei kyllä päde nuo liian kevyet painot ja jälkimmäisestäkin oon eri mieltä. Ainaskin omalla salilla naiset tekee useinkin ykkösmaksimeja. Luulen kuitenkin, että eniten ne asiat on kiinni naisten omasta päästä, niinkuin tässäkin tapauksessa!

Tunnistatteko te lukijat itsessänne epäuskottavaa punttaajaa/treenaajaa/juoksijaa/hiihtäjää/multisporttaajaa/mitä vaan?

P.S. Mun uskottavuus on kyllä kokenut tällä viikolla myös nostatuksen. Yks ilta Jarpan kanssa vaihdettiin kuulumisia päivän ohjatusta treenistä: hän oli ollut työpaikkansa jumpassa, jossa olivat tehneet esimerkiksi syviä vatsalihaksia ja venyttelyjä. Mä olin ollut painonnostokoulussa, jossa tehtiin esimerkiksi tempausvetoja ja tempausta. "Ai syvii lihaksii, joopa joo, hei mieti, tempausta!" Päälle esittelin vielä mustelmat olkapäistä ja jaloista edelliskerran työntötreenistä. Ai että mä tunsin itseni niiiiin uskottavaksi!




(kuvituskuvina uskottavia graffiteja ja epäuskottavia painoja salilta!)

tiistai 26. tammikuuta 2016

Meille varattiin toimenpideaika

Kuvan mukaisen tekstiviestikeskustelun kävin sairaanhoitopiirin automaatin kanssa, joka ilmeisesti arpoo leikkausjonossa maleksiville aikoja operaatioihin. No ei nyt ehkä ihan näin, mutta sinne päin. Aikanani pääsin olkapääoperaatioon peruutusajalla ja joptenkin mulla oli tämän suhteen fiilis, että toista kertaa tuskin niin käy. Olin ajatellut, että tuo toimenpide on maaliskuussa, jos silloinkaan. No, toisin kävi. Meillä on siis aika.



Oikeastihan tää on tosi positiivinen juttu, että koko juttu tuleekin eteen lyhyellä varoitusajalla ja mahdollisimman nopeasti. Siitä huolimatta muutama negatiivinen ajatus ihan vahingossa lipsahti päähän.

Entä, jos koko operaatiosta ei ole mitään apua tai vielä pahempaa, jopa haittaa? Jos tää jalka saisi nyt asteikolla 1-10 arvosanan viisi, tavoittelen seiskaa ja saankin kolmosen? Fuuuuck!
-Järki käteen. Ainakaan se kuudella ruuvilla luuhun kiinnitetty levy ei siellä itsestään liiku parempaan asentoon, että pois epäilykset siitä, onko järkeä vai ei!

Just kirjoitin työsopparin helmikuun loppuun (joskin vanhassa työpaikassani, mutta uudella nimikkeellä). Ihan todella noloa. Miten mä nyt voin olla töistä pois?
-Haloo, nainen! Sä olet kertonut niille meneväs leikkaukseen maaliskuussa tai aiemmin, jos peruutusaika tulee. Terveys edellä, totta kai. Ja hoitamaton sellainen tietää vaan isompia kustannuksia. Kaikille. Etkä edes ole korvaamaton!

Kuinkahan pitkä sairasloma se sitten on? Ja pääseeköhän sitä liikkumaan omia aikojaan vai hajoonko taas täällä neljän seinän sisällä?
-No varmana paremmin kuin viimeksi. Et raahaa perässä lasikuitumolkkia kävelysuvoja viikkoa toisensa perään. Kuinka kauan, sen näkee. Ja liikuithan sä, silloinkin.

Haavainfektio? Hermovaurio? Yhtä järjetön postoperatiivinen kipu, kuin viimeksi?
-Tai ehkä meteoriitti tippuu työmatkalla päähän?

No kunhan tämä negatiivinen shaisse oli käsitelty pääkopassa, niin alkoi ilmestyä myös positiivista ajattelua. Hei ehkä tulee vielä päiviä peräjälkeen, kun ei satu ollenkaan. Ehkä voin kävellä normaalisti rappuja alas ja olla varomatta jokaista rappusta korkeampaa alastuloa. Ehkä voin painella menemään epätasaisilla alustoilla, ilman, että pienikin sivuttaisliike vihlaisee. Ehkä jo ensi kesänä. Ehkä ensi talvena voin pitää hiihtomonoa ja talvikenkää jalassa napakasti, ilman että joku hiertää ja kirvee. Ehkä voin kiipeillä, hyppiä ja pomppia, pelata sulkapalloa ja juosta, vaikka ihan kokonaisen maratonin.

Ehkä tää lähes kolme vuotta kestänyt perseily näiden asioiden kanssa on viimeistä biisiä vailla valmis!

(Mahdollisille uusille lukijoille pähkinänkuoressa case jalka:  04/2013 sain riesaksi sitkeääkin sitkeämmän plantaarifaskiitin. Sitä kesti tyypillisenä vaivana ainakin vuoden päivät ja muuttui pikkuhiljaa epämääräisesti oireilevaksi ulkosyrjän kivuksi. Kaikenlaiset keinot konservatiiviseen hoitoon oli kokeilussa, joskus oli kelpoja aikoja, enimmäkseen huonoja ja joskus todella huonoja. 02/2015 sain leikkauslähetteen gastrocnemius elongaatio toimenpiteeseen (eli kaksoiskantalihaksen lihaskalvoon tehdään pieni viilto, että tämä kaikista konservatiivisista tempuista huolimatta ylikireä lihas saa pituussuunnassaan hieman enemmän joustoa, eikä aiheuttaisi jalkateräongelmia). No 03/2015 kaaduin hiihtolenkillä seurauksena nilkan weber b -murtuma, joka operoitiin päivystyksellisesti lopputulemana kuusi ruuvia + titaanilevy nilkkaan. Niinpä tämä pohjelihashässäkkä siirtyi hamaan tulevaisuuten ja katsotaan tilaan. No nilkka ei edelleenkään ole parantunut toivottavasti ja nyt 02/2016 sitten poistetaan nuo murtumakohtaan asetetut osteosynteesimateriaali (jotka todennäköisesti häiritsevät jänteiden toimintaa), tutkitaan ja ehkä puhdistellaan nuo jänteet ja tehdään tuo pohjelihastoimenpide.)

...Ja ihan vaan jos tätä sattuu lukemaan joku plantaarifaskiitin kanssa painiva tai nilkkansa murtanut kaveri, niin yleensä nää jutut menee kivuttomammin. Että älä menetä toivoasi ja lannistu. Edes minä en ole tehnyt niin, kummankaan asian suhteen! Nimimerkillä: itsekin vertaiskokemuksia etsinyt! 

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Painonnostokoulussa

Muistatte ehkä, kun taannoin manailin paikallaan junnaavaa punttisaleilua? Sekä sen, että monen muunkin asian suhteen, on tässä vuoden vaihteessa ollut fiilis, että nyt tarttis jotain uutta tatsia tähän hommaan! Viime viikolla oltiin mun kaveri P:n kanssa tutustumassa painonnostoon. Tutustuin tähän mun kaveriin, kun olin ekassa työharkassani saikkarikoulussa (jonka tutkintotodistus tuli by the way joku aika sitten postissa, jee!). Onneksi hän oli ohjaajani, koska sain tosi hyvän ohjauksen lisäksi myös kaverin kaikenlaisiin juttuihin! Aikuisena ei ole niin helppoa tutustua uusiin tyyppeihin ja onkin ollut hauska tutustua ihmiseen, johon ei oikeastaan tarvitse edes tutustua, koska tuntuu siltä, niinkun olis tunnettu aina.

Nyt siihen painonnostoon. Kyseessä oli Harjun Woiman punttikoulu, jossa harjoitellaan olympianostoja.

Seuraavat jutut on suoria lainauksia Harjun Woiman verkkosivuilta:

"Levytanko harjoittelu on kaikkien urheilulajien harrastajien perusosaamista. Mitä paremmin hallitsee, sitä tehokkaampaan harjoitteluun pystyy ja terveempänä pysyy!"
"Punttikoulu - ammattitaitoista ohjausta painonnostoon. "Puurusen Punttikoulu" on paikka oppia painonnoston tekniikat kerralla oikein. Oikea tekniikka takaa suoritusten turvallisuuden, maksimoi treenin hyödyn sekä ehkäisee parhaalla tavalla liikuntavammojen syntymisen."

No meikäläinen oli ihan myyty. Mulla oli aika kovat odotukset ohjauksen tasosta ja ne odotukset kyllä täyttyi moninkertaisesti. Tää taitaa olla se juttu, mitä nyt kaipaan! Punttikoulu pyörii Huhtasuolla kahdesti viikossa. Vaikka en läheskään kaikkiin treeneihin tule vuorotyön vuoksi pääsemään, vaikka Huhtasuolle on matkaa ja vaikka mulla tulee nilkkaleikkauksen vuoksi olemaan pidempikin tauko (tässäkin) hommassa, niin taidan silti hankkia koko kevätkauden kortin Harjun Woiman aikuisten treeneihin.

Vanhemmiten tuntuu, että kaikenlainen koordinaatio, räjähtävyys ja liikkuvuus on karissut omasta kropasta elettyjen vuosien mukana. Kyseisiä ominaisuuksia on myös haastavaa kehittää vailla minkäänlaista ohjausta, toisin kuin esimerkiksi voima- tai kestävyysominaisuuksia. Haluan kuitenkin kehittää myös muitakin juttuja ja siihen uskon just painonnoston olevan oiva keino. Ykkösprioriteetti tulee siis olemaan tuo punttikoulu, mutta myös muita treenejä on tarjolla kausikortilla.

Painonnosto on varmana nostanut suosiotaan myös naisten keskuudessa, mutta siitä huolimatta oltiin ainoat naiset punttikoulussa. Jonkinlainen jännitysmomentti tulee olemaan myös se, että koska P:lla on vielä CrossFit -salille jäsenyys tovin voimassa, niin joudun tulevilla viikolla menemään treeneihin yksin. Ehkä kykenen siihen! Sillä ei nyt varsinaisesti ole mitään merkitystä onko porukassa naisia vai ei, mutta oon vaan kertakaikkisen ujo menemään mihinkään ryhmiin yksin. Jostain syystä se on ollut mulle aina aika vahvasti epämukavuusalueelle menemistä (vaikka moni ei sitä ehkä usko) ja sen takia esimerkiksi kaikenlaiset kimppalenkit erinäisissä juoksuryhmissä on mulla jäänyt kautta aikain tekemättä. Yksin treenaaminen on mun mielestä kivaa, mutta olis se ihan kiva myös olla reippaampi osallistumaan, jos vähääkään siltä tuntuu ja nyt kyllä tuntuu!



Pixabay -kuva modifioituna omiin tarpeisiin. Jos sitä näiden lajien oppimiseen panostaisi vuonna 2016, keväällä 2016. Uintia enemmän kehiin sitten kun jalka on operoitu, eli kaikkeen muuhun tulee taas väistämättä taukoa.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

P.S. Se the twenty pull-ups challenge päättyi omalla kohdalla tulokseen the twelve pull-ups challege. Ekat kolme viikkoa toi siis parannusta neljä leukaa ja vikat kolme viikkoa yhden leuan. WTF? Jarpan työkaveri, joka siis onnistuneesti ohjelman veti läpi, oli sanonut, että ns. "epäonnistuneita viikkoja" olisi kannattanut toistaa niin kauan, kun ne menee onnistuneesti läpi. Olivat siis keskustelleet leuanvedosta... Kysyin Jarpalta, että kai se on muistanut lesoilla tyttöystävän tuloksilla. Kuulemma on muistanut... jopa sillä, että päätin jouluna kesken ohjelman ruveta tekeen sarjoja sen kuuluisan lisäpainon kanssa :D. Ehkä tässä jaksaa vielä jonkun projektin ottaa asian suhteen, vaikka nyt kieltämättä vähän tympii. Tyytyväinen pitää silti olla ja olisikin enemmän kuin viisasta edes joten kuten pitää kuntoa nyt myös yllä!

maanantai 18. tammikuuta 2016

Finntriathlon Roadshow

Olin sunnuntaina mun kaveri Pn kanssa Finntriathlon Roadshow -nimisessä seminaarissa. Seminaarissa puhutut asiat oli aika pitkälle tuttuja juttuja, mutta siitä huolimatta oli ihan superinnostavaa kuunnella asiantuntevien ihmisten puhetta harjoittelusta triathlonille. Perusjutut kestävyysharjoittelusta päätee tietysti moneen muuhunkin kestävyysurheiluun. Puhujina oli Tiina Boman ja Antti Hagqvist, suuri kiitos heille! Ylipäänsä musta on tosi hienoa, että jakavat lajitietoutta huolimatta siitä, että triathlon-tapahtumat taitaa olla loppuunmyytyjä ilman minkäänlaista mainostamista. Antaa hyvän kuvan lajin parissa toimivista ihmisistä!



Yksi tärppi jäi erityisesti mieleen. Aiheena oli väsyneenä treenaaminen. Jokaiselle on varmaan tuttu tunne, se että pyörittelee päässään sitä, onko mitään järkeä lähteä lenkille, väsyttää, ei huvita ja vielä kerran väsyttää. Itsellä on aina ollut aika kova kynnys olla menemättä ja oon enempi tarvinnut kannustusta siihen. Sittemmin olen kyllä paljon oppinut tuostakin asiasta. Hyvä vinkki oman olon tunnusteluun on kuulemma sellainen, että jos kuitenkin päättää väsyneenä mennä lenkille/treeneihin, niin jos vartin tekemisen jälkeen olo on edelleen kurja, väsynyt ja tukkoinen, on syytä painua kotiin ja äkkiä! Aika hyvä ja konkreettinen vinkki, vai mitä?

Ohjelma oli aika tiukka ja venyikin. Itse olisin mieluusti kuunnellut vielä pidempäänkin heitä! Päivän aktiviteetiksi valittiin Pn kanssa spinning. Kyseessä oli Youtube-vetoinen tunnin setti, jossa oli eri mittaisia vetoja sekä palautuksia. Kadenssitavoite oli läpi treenin 90-100, niinkun pyöräilyssä on. Koskaan en ole vastaavaa treeniä tehnyt, vaikka olen "normispinningissä" kyllä käynyt. Normispinningissähän kadenssi ja vastukset vaihtelee, välillä poljetaan putkelta jne. Vaikka varmasti tasaisella kadenssilla tekeminen palvelee lajia, niin ehkä siinä "normispinningissä" aika menee kuitenkin nopsempaa.

Päätettiin, että osallistutaan vuonna 2017 Joroisten puolimatkalle. Sehän tarkoittaa myös sitä, että mun on opeteltava se uintijuttu nyt ihan oikeasti. Vaparia pääsee kuitenkin paaaljon nopeampaa, enkä halua olla hidas vaan siksi, etten ole jaksanut opetella uintia. Tää kevät on siihen otollinen, koska joudun kuiteskin painimaan jalkaongelmien kanssa. Ja tietty se tarkoittaa myös, sitä, etten enää vuoden päästä paini jalkaongelmien kanssa. Vaikka aika monesta kesästä olen ajatellut, että silloin kyllä pystyn juoksemaan, niin edelleen jaksan ajatella niin! Ja jos en, niin sitten en. Tässä hetkessä aion kyllä elää ja tähän hetkeen kuuluu tällaiset ajatukset. Yhden teon tein jo uintiasian eteen: ostin Headin uimalasit, jotka vaikutti tosi hyviltä. Aiotaan myös nyt keväällä osallistua johonkin triathlonkurssiin taikka vastaavaan, mitä paikallinen seura aikoi järjestää.

Hauska päivä oli kyllä! Ja lopuksi tietty vatsat täyteen Villi Peurassa.


perjantai 15. tammikuuta 2016

Seinä

Maaginen leuanveto-ohjelma The Twenty Pull-ups Challenge on nyt kahlattu läpi ja ensi viikolla olisi sitten testin paikka. Ohjelman nimi on mahtipontinen, mutta voin kertoa, että lopputulos tulee olemaan kaikkea muuta. Mun lähtötaso ohjelmassa oli kahdeksan leukaa. Ekat kolme viikkoa sujui mallikkaasti. Kolmen viikon jälkeinen testitulos oli 11 leukaa, joka oli kohtalaisen jees siihen nähden, että riesana oli viisi joulukiloa ja pikkuiset rasitusvammat vasemmassa ojentajassa kainalon lähettyvillä ja sekundääri vaivana oikean hauiksen kipeytymä kyynärtaipeessa. No rasitusvammat meni menojaa ja joulukiloistakin puolet. Ohjelma kuitenkin vaikeutui aika radikaalisti kolmen viikon jälkeen. Tekeminen vaihtui ensin kahlaamiseksi, sitten rämpimiseksi ja loppuviimein aika täydelliseksi kompuroimiseksi.

Pari viimeistä päivää olisi pitänyt näyttää tältä:

Ylhäällä siis ekan kolme viikkoisen testitulos...



...ja sen mukaan valitaan sarja.


Eihän nuo mennyt sinne päinkään ja oon sitten luovinut omiani. Kerran jos toisenkin oon lähtenyt vetämään hommaa ihan liian lyhyillä palautusajoilla, joka on johtanut täydellisille hapoille ja kompastumisiin. Jarppa sanoi, että jos kolme kertaa viikossa vedän äärirajoille, niin palautumista ei todellakaan tapahdu ja todennäköisesti on turha odottaa mitään massiivista kehitystäkään. Itsellä on vähän sellainen fiilis, että hyvä jos se kolmen viikon takainen 11 menee.




Noin niinkun muutenkin näissä punttailuissa on viime viikkoina ollut tuntuma, että yksi jos toinenkin osa-alue junnaa paikallaan tai jopa taantuu. Penkkipunnerrus lienet ainoa, jossa on tapahtunut kehitystä ja sekin hyvin pientä. Sanotaanko siis, että paskat treenit on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, mikä normaalisti on just toisin päin. Kehittyminen kokonaisuudessaan on ollut tosi plussan puolella oikeastaan todella pitkään. Oikeastaan tää on ihan uusi tilanne. Jonkinlaisia hitaamman kehittymisen jaksoja on toki ollut, jotka ohjelman vaihto on korjannut. Koko ajan oon kuitenkin pystynyt treenaamaan nousujohteisesti, enkä oikeastaan koskaan ole pitänyt mitään kevyempiä viikkoja. Toki mulla on ollut täydellisiä taukoja salitreenistä esimerkiksi kesällä jokunen viikko ja keväällä nilkkamurtuman johdosta. Yleensä saattaa myös jokin flunssa hoitaa sen, että tulee taukoa, mutta nytpä ei ole ollut riesana sellaisiakaan.

Kesästä asti ollaan menty aika kovalla proggressiolla ja kesästä alkaa toden totta olla aikaa. Taitaa siis olla hieman kevyempien treenien aika nyt muutaman viikon ajan. Aika siistiä, että kerrankin osaan kuulostella itseäni ajoissa ja aika siistiä, että voin punttitreeneissäkin kevennellä ilman, että joku vamma, kremppa ja pöpö hoitaa sen mun puolesta! Palauttava punttitreeni, kai niitä sellaisiakin harrastetaan?

maanantai 11. tammikuuta 2016

Liikuntahetkiä...

Valveutuneimmat lukijat ovat ehkä huomanneet, että en ole hetkeen päivittänyt kuulumisia liikuntaviikoistani. Oikeastaan päätin, että jätän sen tavan ainakin hetkeksi pois. Muutenkin mulla on vähän kaksijakoinen mielipide ollut koko asiasta. Välillä tuntuu, että sosiaalinen media on täynnä epätervettä vertailua ja itse en haluaisi tekemisilläni olla kenellekään sen epäterveen vertailun kohde. Toisaalta, jos jollakulla sellaiseen on taipumus, se ei mun tekemisillä tai tekemättä jättämisillä muutu miksikään, eli se nyt ei sinänsä ole vaikuttanut yhtään mihinkään.

Suurin syy on se, että kirjoitustahti on viime aikoina ollut kovin verkkainen. Tuntuu pöllöltä se, että aina kun istahdan koneen ääreen, on viikon liikunnat raportoimatta. Toisenna siksi, että mun liikuntaviikot on aika lailla samanlaisia, viikosta toiseen. Niinpä viikon liikuntojen kirjoittelukin oli aika usein sisällöllisesti samojen asioiden jaarittelua. Toki aina välillä onnistuin yhdistämään ne mielekkääksi tekstiksi, joka käsitteli muutakin. Läheskään aina kuitenkaan en, joten kirjoittamisen ilo puuttui niistä teksteistä. Ja miksipä haaskata aikaansa sellaiseen, mikä ei ole mielekästä.

Samaa rataa kulkee mun viikot siis. Käyn puntilla neljä kertaa viikossa pyöreästi tunnin kerrallaan. Painelen sauvojen kanssa metsässä minimissään kaksi tuntia viikossa, maksimissaan kuusi. En juokse kuin ihan suurimmassa hädässä ja maksimissaan puoli tuntia kerrallaan. Se ei tee jalalle hyvää ja juokseminen tuntuu pahalta vartin jälkeen, joka johtaa siihen, että tekniikka hajoaa. Aina silloin tällöin tiistaisin käydään vesijuoksemassa, ehkä jopa jumpalla, mun kälyn kanssa. Tavan vuoksi. Lisäksi käyn uimassa, jos sattuu huvittamaan. Jos onni käy, myös hiihtelen. Olen välitilassa ja odotan että kutsuvat leikkuupöydälle. Tällä hetkellä tavoite on pysyä kunnossa, kasvattaa hauberia, kaventaa vyötäröä, nauttia liikunnasta ja harrastaa sitä kohtalaisen paljon. Ehkä kesään mennessä saan jalkani kuntoon ja voisin vihdoin ja viimein alkaa juoksemaan. Jos niin käy, niin saattaapa olla, että jotain tavoitteitakin syntyy. Tai oikeastaan niitä on jo odottamassa sitä sopivaa hetkeä. Silloin on ehkä järkeä raportoida viikon liikkumisia. Ja eihän sitä tiedä milloin vastaavat kirjoitukset alkaa taas maistumaan. Sitten niitä on puskettava eetteriin, jos siltä tuntuu.


Sen sijaan raportoin kyllä kaiken merkittävän. Sillä kaikenlaista merkittävää tapahtuu harva sen viikko. Todella merkittävistä asioista aion leijua täällä vaikka useammankin postauksen verran. Tässäpä kuitenkin muutama viime viikolla koettu juttu.

Hiihto. Aiemmin kerroin epäonnistuneesta hiihtokokeilustani ensilumenladulla. Tällä toisella kertaa olin vähän onnekkaampi. Olivat nimittäin tehneet Ladun majalle Kolmisoppisen jäälle retkiluisteluluisteluradan, josta kolatuilla lumilla oli värkätty pertsan latu. Ladun vieressä pystyi myös luisteluhiihtoa hiihtämään ainakin suurimman osan vajaan kahden kilometrin lenkistä. Kyllä hiihtohullut keinot keksii. Kävin lauantaina lykkimässä luisteluhiihdellen vajaan kympin. Ihan superpositiivinen juttu oli se, keposella vauhdilla ja tasamaalla (vai jäällä?) pystyi Mogren-tyyliä hiihtelemään ilman viimeksi koettua kovaa kipua. Tuskin tuo nilkka pitkiä hiihtolenkkejä kestää järven jäälläkään, mutta ainaskin vähän. Ihan huippupäivä!

Jumppa. Tiistaina käytiin mun kälyn kanssa voimastep -nimisessä jumpassa. Oikeastaan mä olin jo suunnannut salille, kun se mun käly tuli maanittelemaan mua jumpalle. Hän olisi muutoin ollut jumpan ainoa osallistuja. Niimpä sitten saatiin privaattijumppa kahdestaan ja itse asiassa se oli oikeinkin hauskaa. Kaikenlaiset sivuttaishypyt piti kyllä korvata jollain tai ottaa varoen, mutta ainaskin tuli hiki. Kaikki aerobinen on tervetulluttta, koska mun liikunta on viime ajat ollut lähinnä hyvin matalaa pk-tasoa taikka sitten voimaa.

Uinti. Viikonloppuna Aalto Alvari tarjosi kamppanjahintaisia sarjalippuja uimahalliin. Älkääkä suotta olko kateellisia, todennäköisesti sun kotikaupungin uimahallihinta on siltikin paljon halvempi. Anyway, tarjous oli merkittävä ja kävin lataamassa rannekkeeni. Samalla kävin puntilla ja pitkästä aikaa myös raahauduin uimaan. pakotin itseni uimaan puolituntia sitä tappavan tasaista rintauintia. Omasta mielestä mun rintauintitekniikka on ihan ookoo, mutta aika tasapaksua tekemistä se on. Haluaisin oppia vapaauinnin tekniikan. Vapari on mulle tosi haastava juttu ja oon siinä ihan paska. En ole myöskään ihminen, joka tykkää painia asioiden kanssa, johon ei ole yhtään pätkän vertaa luontaista lahjakkuutta. Oikeastaan mua vähän ottaa aivoon, että haluan oppia sen, sillä se tarkoittaa vaan sitä, että joku päivä se on otettava edes jollain tavalla haltuun. Tarviin siihen vaan todella paljon enemmän kiukkua, mitä johonkin muihin juttuihin.


P.S. Aikamoisen vaivan olivat nähneet Ladun Majan tyypit. Iso käsi ja kiitos heille! Ja hei Jyväskyläläiset. Infotkaa mulle heti, jos järven jäälle ajetaan luistelu-uria tai jos siellä voi hiihtää ilman uria?? Oon aika arka menemään jäälle... Etelä-Pohjalaisuus selittänee sen. Kulkaa kun ei meillä siellä niitä järviä niin kamalasti ole, heh.

torstai 7. tammikuuta 2016

Kyllä täällä tarkenee!

Ehkä viisi vuotta sitten en ikinä olisi uskonut päästäväni suusta mitään vastaavaa, mitä tämä postaus tulee sisältämään. Olin henkeen ja vereen vannoutunut kesäihminen ja vihasin talvea. Vihasin sitä kaikissa sen muodoissaan, niin lumisena kuin lumettomana, kylmänä kuin leutona. En tiedä olenko ylipäänsä vihannut silloin enemmän vai ollut muuten vaan mustavalkoisempi, jälkimmäistä ainakin! Vanhemmiten sitä jollain erikoisella tavalla seestyy asioihin, eikä talvi tunnu enää yhtään niin pahalta. Ei edes silloin, kun ulkona paukku kolkyt raatia pakkasta. Kesä se on edelleen mun lempi vuodenaika, mutta onneksi meillä on myös kolme muuta vuodenaikaa.

Ulkoillen

Nuorempana, sanotaanko pikkuaikuisena, en harrastanut yhtään mitään talvijuttuja. Harrastin toki, mutta samoja asioita, kun kesälläkin: juoksua ja punttia lähinnä. Olin myös vakaasti sitä mieltä, että molemmat on paljon kivempaa kesällä. Jopa punttisali, koska onhan se ihan paskaa kävellä sinne salille talvella! Olen sillä tavoin onnekas, että kylmä (tai kuumakaan) ei vielä tähän ikään mennessä ole haitannut harrastamista, joten juoksu on sujunut lähes kelillä kuin kelillä. Edelleen olen sitä mieltä, että juoksu on pääosin miellyttävämpää niinä kolmena muuna vuodenaikana, ihan jo kevyemmän vaatetuksenkin vuoksi. Oon kuitenkin löytänyt sen oman talvijutun, eli hiihdon. harrastuksen, jota voi harrastaa vain ja ainoastaan (lumisena) talvena. Tää on varmasti vaikuttanut mun ja talven suhteeseen, jota voi jopa jonkinlaiseksi rakkaudeksi kutsua.

ja urheillen,
Toinen juttu on se, että vasta viime vuosina olen oikeasti oppinut pukeutumaan! Askel kerrallaan. Ensiksi silloin 15-16 -vuotiaana heiluttiin, salaa tietenkin, ilman pitkiä kalsareita ja pipoa. Ihan vaan, että tukka olis nätti ja reidet mahdollisimman ohuet. Aika nopeasti sitä tajusi, että aivoja nyt ei ainakaan kannata jäädyttää ja pipo löysi tiensä puusta päähän. No, jossain vaiheessa sitä tajusi, että pitkiin kalsareihin voi sijoittaa euron taikka pari, kunnes vihdoin viimein ne farkutkin muuttui toppahousuiksi tarpeen niin vaatiessa. Okei, yksi (puoli)kunnollinen talvipuku ja viisi toppatakkia Vilalta, Vero Modalta, Onlyltä, mistä milloinkin. Joka vuosi tietenkin uusi. Urheilu opetti pikkuhiljaa satsaamaan kunnon kerrastoihin, kunnes vihdoin ja viimein ne kukkaron nyörit aukesi myös kunnon talvitakille, joka ei tukehduta sua leudolla kelillä, pitää tuulen, rännän ja veden sekä on vielä lämmin, vaikka ulkona paukkuu pakkanen.

kyllä täällä tarkenee!

Kaksi juttua siis: talviharrastus ja ihan oikeasti oikeanlainen pukeutuminen. Pieni hinta siitä, että aamulla hymyilyttää pukkarilla. Taitaa se myös vähän olla niin, että ikä opettaa olemaan kapinoimatta asioita vastaan, joihin mikään kapina ei auta. Onneksi niin päin! Joka tapauksessa on ollut ihan hullua huomata, että nykyään jopa nautin talvesta, ihan vilpittömästi!

P.S. Näillä pakkasilla blogit on taas pullollaan asenne ratkaisee -hypetystä, mitä pakkasurheiluun tulee. Oon jollain tapaa aika täynnä sitä (vaikka syyllistyn samaan myös itse, hah) ja tahdonkin sanoa, että pukeutuminen ja omat tuntemukset ratkaisee. En näe mitään järkeä siinä, että joku lähtee vetämään lenkkiä kolmenkympin pakkaseen keuhkojen huutaessa hoosiannaa vain, koska asenne. Ei kai se synti ole matolla juosta, jos tykkää niin enemmän, kuin pakkasjuoksusta. Kukin tyylillään, kunhan jotain sen oman terveyden eteen.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Laardille lähdöt!

Tänä vuonna joulun alla ajattelin, että mitäpä jos ensi kertaa selviäisin joulusta ilman niitä legendaarisia joulukiloja? Kesäkilot, lomakilot, mitä näitä nyt on, ei ole mulle ongelma eikä mikään, mutta joulukilot ne näköjään on. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta välillä v***ttaa olla ihminen, johon tuo laardi tarttuu kun tossu paskaan. Okei, tarttuu lihas myös, eli homma toimii tarvittaessa myös siihen suuntaan. Just nyt ei vaan edes se jaksa lohduttaa. Joskus tuntuu vaan kohtuuttomalta se, että on ihmisiä, jotka repsahtaa pariksi kuukaudeksi syömään mitä sattuu ja milloin sattuu ja sitten on ihmisiä, jotka syö pari viikkoa mitä sattuu ja miten sattuu, niin heti rankaistaan sekä puntarilla että peilin edessä!

Vaikka noin niinkun pääpiirteittäin olenkin joustavan syömisen kannalla, mutta omalla kohdalla olen huomannut, että tälläisten joulun kaltaisten ajanjaksojen jälkeen on jäykistely se parempi startti kuin joustavuus. Kaikenlaiseen naposteluun ja hiilariherkkuihin kun on ihan tuhottoman helppo jäädä koukkuun ja jatkaa tapaa ikään kuin vahingossa. Siitä muutaman viikon kestävästä jäykistelystä taas on helppo siirtyä joustavaan syömiseen.

Ilman joulua tai niitä lisäkilojakin mun syömiset on tovin ollut himpun verran retuperällä. Vapaapäivinä aamiaiset tahtoo venyä turhan myöhäiseksi ja kahden lämpimän ruuan syönti tuottaa haasteita. Tämä taas johtaa epäsäännölliseen syömiseen, joka ei omalla kohdallani vaan toimi. Toki tiedän, että perusjutut on ollut kohdillaan jo monen monta vuotta. Toisinaan pikkujuttujen kanssa menee paremmin ja toisinaan taas heikommin. Viime aikoina on mennyt heikommin. Tiedän myös, että monia saattaa ärsyttää, kun normaalipainon rajoilla seilaava tyyppi valittaa joulukiloistaan. Silti väitän, että mun mielestä ihan jokaisen on tervettä pohtia omaa ruokakäyttäytymistään ja tarvittaessa tehdä korjausliikkeitä.

Takaisin ruotuun siis, tuokoon tammikuu kuria ja järjestystä.

Tammikuun to do -lista, mitä safkaamiseen tulee:

  1. Säännöllinen syöminen! Jos ei ruokailumahdollisuutta ole, niin välipaloihin panostaminen!
  2. Energiapitoisuuden kevennys.
  3. Annoskokojen tsekkaus. Ei ehkä ongelmaa, mutta hyvä pitää mielessä.
  4. Ruokavalio kasvispainotteiseksi.
  5. Herkuttelua erittäin, paino sanalla erittäin, harkiten.
  6. Kaikenlainen muukin naahiminen ruokakaapilla nolliin. Jos mielitekoja, palaa kohtaan 1,2 ja 3.
  7. Riittävästi vettä, jotta aineenvaihdunta pelaa. Tää on omalla kohdalla haastavaa, kun en "luontaisesti" joisi kovin paljoa.
Nonni. Siitä se lähtee. Tammikuu ja joulukilot. Ei haittaisi yhtään, vaikka muutama enemmänkin. Tammikuu on #timmikuu vai miten se meni?

Ei näin...


...vaan näin!