perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kahden seuraan on liittynyt kolmas


Pieni poikavauva valloitti sydämet pitkän urakan jälkeen vuorokauden vaihduttua viime viikon keskiviikkoon. 15.3. siis meille syntyi pikkuinen poika, painaen 3716 grammaa ja ollen 51,5 senttiä pitkä. Nyt hän on siis vähän yli viikon vanha veijari.

Synnytys oli tosiaan pitkä urakka johon liittyi vielä paljon kaikenmoista pientä ylimääräistä säätöä, joka teki kokemuksesta.. No, kokemuksen. Kukaan ei kuitenkaan ollut vaarassa, vaan kyse oli tosiaan monista pienistä ikävistä jutuista, jotka sattui kohdalle, kuten esimerkiksi pari kertaa pieleen mennyt epiduraali ja siten paljon viivästynyt kivunhoito sekä kova kiire synnytyssaleissa, joka ikävä kyllä näkyi liikaa. Koko synnytyksen ajan vauva oli virkeä ja se oli uskomaton voimavara. Pystyin ihan normaalisti alakautta synnyttämään, mikä on tietysti hyvä juttu ja kertoo synnytyksen kulun olleen hyvän. Voimavara todentotta oli myös Jarppa. Jo ne latenssivaiheen pitkät päivät ja yöt täällä kotona, kuten myös vuorokaudet sairaalassa. Kuka sanoo, ettei mies voi tehdä synnytyksessä mitään??? Ja kyllä, totta on sanonta, että kaiken sen ja enemmänkin arvoista.

Nyt ollaan täällä vauvakuplassa tutustuttu toisiimme ja arki on lähtenyt varsin kivasti käyntiin. Univelkapöhnä on hiljalleen alkanut helpottamaan. Toki kaikkia kommervenkkiä on ollut, esimerkiksi nyt viisaudenhammas, jota ei alkuraskaudessa raskauden vuoksi poistettu, äityi niin pahaksi, että löysin itseni eilen suukirurgin vastaanotolta. Paita kastui jo ennen kun mua oli kutsuttu sisään ja siellä mä työnsin käsipyyhepaperia rintaliiveihin, hah. Vauva on kertakaikkiaan ihana. Aluksi tuntui, ettei malttaisi nukkua tai edes syödä, kun teki mieli vauvaa tuijotella tunti toisensa perään.

Blogi jatkuu kyllä, mutta toviksi postaustahti saattaa hiljetä. Oon kirjoittanut muistiinpanoja raskausajalta ja nyt sitten synnytyksestä sekä sen jälkeisestä ajasta ja "kirjoitusvelkaa" on sinne. Lisäksi haluan todella panostaa tähän vauvakuplassa olemiseen, kun Jarppakin on vielä kotona. Uusi arki hakee uomiaan ja ehkä ajatukset siitä, kuinka paljon ja mitä halaun jakaa, ei vielä ole täysin loksahtanut kohdalleen. Jokatapauksessa blogi ja siihen liittyvät asiat on kuitenkin rakkaita, joten kirjoittamista kyllä jatkan.

Ihanaa viikonloppua kaikille!


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Venähtänyt nilkka ja muita kuulumisia laskettuna päivänä

Huh huh, mikä viikonloppu. Joka keväiseen tapaan jalkahaasteita siis. Lauantai-iltana kävin kävelyllä ja kuinka ollakaan sattui just se, jolta oon itseni seivannut monta kertaa tämän raskauden aikana. Ei, en lentänyt rähmälleni (onneksi sentään!), mutta nilkka pyörähti mojovasti ympäri. Aikalailla toisinto kahden vuoden takaa, mutta lenkkikengillä. Jälleen kerran varailin kivuliaasti jalalle, mutta lateraalimalleolin seudulle nousi kolmen koon ensiavusta huolimatta mojova turvotus illan mittaan. Viime kerralla menin päivystykseen takki auki ja varmuuden vuoksi hiihdettyäni tuolla myöhemmin murtuneeksi todetulla jalalla reilu 20km lopputulemana useamman päivän sairaalareissu leikkauksineen. Tuon pari vuotta sitten tapahtuneen tapaturman revanssi oli sitten viime keväänä re-operaation merkeissä, jolloin taas liikkumisen avuksi tarvittiin kävelykepit toista kuukautta. Arvata saattaa millainen kylmä rinki takapuolen alle tällä kertaa kasvoi. Päätin kuitenkin, että lauantaiyötä vasten on ihan turha tuonne päivystykseen lähteä.

Voin kertoa, että yö oli pitkä. Kaikkein eniten siksi, että päässä pyöri kauhuskenaario siitä että mitä, jos en voi hoitaa mun vauvaa täysillä hänen synnyttyään. Google lauloi, kun ei uni tullut. Voin esimerkiksi kertoa, että jos äiti sairastuu ja on kykenemätön hoitamaan vauvaa, voi hän jäädä sairaspäivärahalle ja isä on sitten se henkilö, joka viettää vanhempainvapaata. Aamulla hyökättiin kasiksi päivystykseen. Lääkäri sanoi, että kipu on palpoiden juuri niiden nivelsiteiden kohdassa, jotka tyypillisesti kyseisessä tilanteessa venähtää, mutta koska turvotus on kova ja taustalla vielä tuollainen toimintakykyyn nähden yllättävä murtumalöydös, on jalka järkevä kuvata. Ei murtumaa ja suurensuuri huokaus! Harvoin ihminen on näin onnellinen nivelsiteiden venähtämisestä, heh. Etenkin, kun tietää, mitä kaikkea riesaa siitäkin voi syntyä. Toki se ontuminen sai aikaan mojovan noidannuolityylisen kivun toiselle puolelle alaselkää ja lantion seuduin luita jäyti entistä enemmän. Nilkka kuitenkin näyttää toipuvan hyvin ja tänään pystyy täällä sisällä hiljakseen jo lähes normaalisti astumaan, vaikka kovin turvonnut se on edelleen. Luulen, että huomenna jo lähden vähän uloskin.

Positiivisia tykytyksiä sai aikaan Heikkisen Matti, jonka onnistumista oon tosi kovaa toivonut monet kerrat. Jostain syystä oon sympatiseerannut kyseistä hiihtäjää jo tosi kauan. Niinkuin tietysti muitakin, mutta häntä etulinjassa. Iso peukku muutenkin kisoille, jotka jäi livenä itseltä näkemättä. Missatun Kontiolahden jälkeen oli Lahti 2017 suunnitelmissa kyllä, mutta vauvauutisen vuoksi en sitten lippuja ostanut. Edellislauantaille yritin kyllä kaveria haalia, mutta se ei sitten onnistunut (jännä, olivat nimittäin mun vauvakutsut silloin <3). Päivä taisi muutenkin olla loppuunmyyty. Muutenkin suurinpiirtein kaikkien muiden mielestä olisi ollut paska idea lähteä Lahteen seisoskelemaan ruuhkiin tässä tilanteessa ja televisiokuvaa nähtyä tulin itsekin samaan johtopäätökseen. "Aina välillä" oon "ihan vähän" optimistinen tuon oman toimintakykyni kanssa. Kontiolahdellekin olin kovaa lähdössä kipsi jalassa sauvojen kanssa, kun en vielä tiennyt, että tulen olemaan leikkauspöydällä silloin, heh.

Sitten tähän päivään, nimittäin laskettuun päivään. Jännistä jännimmät ajat siis kyseessä. Nämä loppuvaiheen kolotukset on inasen saanut mua kärsimättömämmäksi, mutta silti tuntuu, että kanssaihmiset Jarppaa lukuunottamatta on vielä enemmän kärsimättömiä. Kaikenlaista touhua on tässä kotonakin ollut, oon jopa innostunut leipomaan. Se, että vauva ei vielä ole syntynyt, ei oo mulle mikään yllätys ja osasin sitä vähän odottaakin. Anoppi kyllä on parhaansa mukaan yrittänyt saada mut uskomaan muuta. Kaikenlaisten "merkkien" tulkintaa olen myös ihan tietoisesti pyrkinyt välttämään, koska luulen, että sellainen saisi olon vaan kärsimättömäksi. Toki alan olla jo todella valmis saamaan vauvan syliin ja toivon, että ihan käynnistykseen saakka ei tarvitsisi mennä. Muuten olen kyllä häntä valmis odottamaan edelleen rauhallisin mielin.






Kisapipo päässä kuitenkin, heh!
<---------------

Laskettuna päivänä, rehellinen mahakuva ja peiliselfie.
---------------->

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Raskausaika pähkinänkuoressa liikuntojen suhteen

Nyt 40. raskausviikolla voi oikeastaan sanoa, että mun raskausajan liikunnat on liikuttu ja voisin tehdä pientä yhteenvetoa niistä. 39. viikon lopuilla alkoi aikamoiset liitoskivut ja siihen loppui päivittäiset kävelylenkit mitaltaan 5-10km. Toki kävelyvauhti oli jo tuolloin normaalia verkkaisempaa, mutta nyt liikkuminen kotonakin muistuttaa etenkin iltaa kohden hiipimistä. Ulkoilen edelleen muutaman kilometrin verran per päivä, mutta sitä liikkumista ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua lenkkeilyksi. Ulkoilujen lisäksi edelleen tulee maleksittua kaupoilla ja kaupungilla.

Mutta nyt, siihen liikuntaan. Viimeisimmän juoksulenkin olen näemmä tehnyt 24. syyskuuta eli 16. raskausviikon lopuilla. Tuon jälkeen löytyy vielä tietoja juoksu-kävely -yhdistelmälenkeiltä, mutta viimeisin juoksu siis tuolloin. Juoksu siis loppui kohtalaisen aikaisessa vaiheessa. Luulen, että paljon oli taustalla myös sitä, että olin edelleen kuntoutumisvaiheessa alkuvuoden nilkkaoperaatiosta, niinkuin oon kertonutkin. Tämän jälkeen kävelylenkkeily jatkui, aluksi haastavassa maastossa sauvojen kanssa ja sittemmin vähän tasaisemmissa maastoissa.

Samoihin aikoihin olen tehnyt myös viimeisen maantiepyöräilylenkin. Maantiepyöräily kausi taisi kutakuinkin tuolloin loppua. Pyöräiltyä tuli, mutta ei kuitenkaan edelliskesän kaltaisia määriä. Haastavinta pyöräilyn suhteen oli se, että pyöräilylenkit on omalla kohdalla kestoltaan pitkiä ja aina pahoinvointi ei pitkiin treeneihin antanut myöten. Talvipyöräilyä en tänä talvena ole hyötyliikuntanakaan harrastanut.

Pumpissa olen käynyt viimeisimmän kerran 10. tammikuuta eli 32. raskausviikolla. Toki monia muita ryhmäliikuntoja lopettelin huomattavasti aiemmin (niinkuin nyt niitä niin kovin harrastaisinkaan). Jokatapauksessa pumppi tuntui hyvältä pitkälle, enkä muista sitä jättäneeni pois sen vuoksi, että se tuolloinkaan olisi tuntunut huonolle. Siinä taisi käydä niin, että meidän tiistain sosialisointi -uimahallilla tuo jumppa vaihtui vauhdikkaaseen ja mä siirryin ryhmäliikuntaosioksi treenaamaan salille. Uimassa olen käynyt viimeksi 31.tammikuuta eli 36. raskausviikon alussa. Uintia tai vesijuoksua tuli harrastettu läpi raskauden juuri tuon sosialisointiuimahallin nimissä. Viime metreillä vesijuoksu kyllä vaihtui silloin tällöin porealtaaksi, myönnetään! Uinti jäi, kun neuvolassa sanottiin heillä olevan kanta, että uiminen olisi hyvä lopettaa noin neljä viikkoa ennen laskettua päivää.

Vauvavatsa vuodenvaihteessa


Viimeisin salitreeni on tehty 6. helmikuuta, eli 37. raskausviikon alussa. Sitten tulikin tuo flunssa, jonka vuoksi loppuviikon salit jäi täysin pois, eikä sinne tuon jälkeen enää huvittanut palata. Salitreeniä lähinnä yläkropan osalta pystyi jatkamaan yllättävänkin hyvin. Toki painot keveni ja eniten taisi kärsiä selkätreeni, mutta kaikenkaikkiaan uskon säilyttäneeni yläkropan voimatasoja kohtalaisen hyvin. Jalkoja tuli treenailtua vähemmänlaisesti, mutta eiköhän nekin saa osansa jo pelkästään tätä nykyistä elopainoa kantaessa.

Kaikenkaikkiaan liikuntaa on tullut harrastettua aika tasaisesti keskimäärin 7h/viikko läpi raskauden. Hassua, että tuo määrä ei lainkaan ole vähentynyt! sinänsä data on hieman harhaanjohtavaa, sillä loppuajasta löytyy kyllä lenkkejä, joita aiemmin en varmasti ole millään tapaa "kellotellut". Alkuraskaudesta tuo 7h on siis puhtaasti intesiivistä liikuntaa, eikä sisällä esimerkiksi kävelyä, kun taas loppuraskaudesta sisältää. Tokikaan en silloin varmasti samanlaisia määriä kävellytkään, mutta jonkun verran kuitenkin. Toisaalta taas myös loppuraskaudessa on varmasti kävelty tunti jos toinenkin ns. "hyötyliikuntana", joka ei statseissa näy edelleenkään.

Kokonaisuudessaan raskausaika liikunnan suhteen meni todellakin hyvin ja jokaisesta päivästä oon jaksanut olla kiitollinen. Edelleen ajattelen, että muutamatkin kilometrit siellä täällä on vaan ja ainoastaan kotiinpäin. Paljon on näihin yhdeksään kuukauteen mahtunut myös liikunnan osalta, puhumattakaan muusta. Ai niin, lehteenkin, itseasiassa useampaankin, pääsin silloin isoksi ajattelemani vatsan kanssa, heh.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Pelottaako? Jännittääkö?

Pelottaako tai jännittääkö synnytys? -kysymyksen kuulee varmaan jokainen odottava äiti useamman kerran ja loppua kohti aina tihenevään tahtiin. Mua ei haittaa, vaikka kysellään. Kerron kyllä mielelläni ja näin loppua kohden oon oppinut kertomaan ihan rehellisestikin, heh. Läheskään aina en epärelevanteista peloista ole osannut tai halunnut puhua. Vaan nytpä puhun ja ihan täällä blogissakin. Oikeastaan peloista vähän laajemminkin, kun vain synnytyksen osalta. Vastaus saattaa päivästä riippuen vähän poiketa. Kuten jokainen tietää, pelokkaat ajatukset saattaa siihen taipuvaisella hieman lähteä laukalle.

Itse myönnän olevani huolehtimaan taipuvainen ihminen, joskin ulospäin tosi reipas. Tästä oon ihan tietoisesti yrittänyt pois. Sekä liiallisesta huolehtimisesta että reippaudesta. Pikkuhiljaa oon elämässä oppinut, että ne on aika pitkälle käsikädessä kulkevia asioita. Mitä paremmin osaa näyttää huolia ja pelkoja ulospäin, sitä vähemmän ne sisältäpäin vievät voimia. Mitenkään hallitsevaa ei huolehtiminen ja murehtiminen kuitenkaan ole. En (myönnä) googlettavani diagnooseja ja sitä rataa. Tosin en tiedä, jos ammatinvalinta olisi ollut toinen, olisinko juuri se nainen siinä yhdessä mainoksessa, joka googlettaa itselleen lepran. Tieto toisinaan lisää tuskaa, mutta aika usein se sitä myös helpottaa.



Pitkin raskautta mulla on ollut vaiheita, kun on iskenyt menettämisen pelko. Ensimmäisellä kolmanneksella tuli tietysti paljon mietittyä, että selviäähän siitä "kriittisesta ajasta" yli. Toisen ja viimeisen kolmanneksen aikana on ollut muutama "isompi vaihe" liittyen menettämisen pelkoon. Aika usein sen on laukaissut joku uutinen tai juttu, jonka oon päätynyt lukemaan. Vauvan liikkeet olen tuntenut hyvin aika varhaisesta vaiheesta saakka ja neuvolan mukaan kyseessä on myös varsin virkeä vauva. Hiljaisempiakin päiviä on kuitenkin ollut ja ne on joskus aiheuttanut harmaita hiuksia. Vaikka liikelaskenta on aina täyttynyt helpostikin, on joskus ollut vaikea rauhoittaa itsensä siitä huolimatta. Mitään henkilökohtaista menettämisen kokemusta mulla ei tässä taustalla ole. Toisaalta aina sekään ei auta, sillä päässä on käynyt ajatus, että voiko kaikki tosiaan vain mennä näin hyvin? Joskus taas pakahduttavan onnentunteen jälkeen iskee se menettämisen pelko. Entä jos kuitenkin käy jotain? Nää ei tietysti ole milläänlailla relevantteja ajatuksia, mutta lienee monille tuttuja.

Synnytystä oon luonnollisesti miettinyt tosi paljon. Oon myös selvittänyt paljon asioita itse. Mitään synnytysvalmennusta tämä kotikunta ei tarjoa, kuin videoiden muodossa.  Omalla kohdalla ehkä eniten pelottavinta on kontrolli ja sen mahdollinen menettäminen. Tieto on selkeästi auttanut tähän. Suurimman ajatustyön oon tehnyt vauvan selviämisen suhteen. Ratkaisevin ajatus on ollut se, että jos kerran luotan itseeni, niin miksi ihmeessä en luottaisi myös vauvaamme? Tuo ajatus on ollut oikeastaan kaikista kantavin, sillä totta kai häneen luotan. Tällä hetkellä (ja oikeastaan tovin aikaa) suhtaudun tulevaan synnytykseen todella luottavaisin mielin.


Luottavaisesti suhtaudun tulevaisuuteen muutenkin. Neuvolan terkkakin sanoi, että mun kasvoille leviää todella onnellinen ilme, kun jutellaan ajasta jolloin vauva on jo syntynyt. Kieltämättä sitä aikaa odotan päivä päivältä malttamattomammin. Kun pääsisi siihen normaaliin elämään takaisin, niin luonnolliselta se tuntuu. Huolia ja pieniä pelkoja on tähänkin jossain vaiheessa sisältynyt; kuinka minä pärjään? Nukutaanko meillä enää koskaan? Kukaan? Ei raskausaika kuitenkaan suotta kestä noin yhdeksää kuukautta. Jokaisella ajalla on merkityksensä sekä henkisen että fyysisen kasvun kannalta. Uudenlaisiin huoliin on varmana syytä tottua. Saahan niitä olla, kunhan eivät liioiksi ala hallitsemaan mieltä.