Kynnyssyketestissä!

Sain edellisjouluna Jiiltä lahjaksi lahjakortin Sports Labille, joka on siis KIHUn kaupallistama kuntotestaus-, valmennus- ja fysioterapiapalveluita tarjoava yritys. suunnitelmana oli käyttää tuo lahjakortti viime kesänä, kunhan nilkkaleikkauksesta olisi kerinnyt vähän kuntoutumaan. No ennen sitä Ee kuitenkin ilmoitti tulostaa, joten sovittiin, että voin käyttää lahjakortin sitten, kun oon siihen valmis. No edelleenkään en koe olevani millään lailla valmis (vaikka kuntotestauksen ideahan ei todellakaan ole se, että harjoitellaan alle, i know, i know!), mutta sinne kuitenkin tässä pari viikkoa siiten suuntasin kynnyssykkeitä määrittämään. Samalle matolle tahkomaan kuormaa, kun Pärmäkoski ja kumppanit. Minä. Lylleröpyllerö. Ja vielä huonoimmassa kunnossa ever!

No mitä siellä sanottiin?? Siellä sanottiin mm. että..

• ...mun aerobinen kynnyssyke on 149 bpm ja anaerobinen 174pbm. Maksimisyke oli 193pbm.
• ...kynnykset tuli vauhdeissa 6min. 28s., 5min. 8s. ja 4min. 17s. Testi tehtiin matolla, eli tasamaalla juostessa vauhdit olisi inasen kovempia, mutta niin. Tasamaalla? Jyväskylässä? Hah, hah.
• ...maksimi on vähän kynnyksiä vahvempi. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvä tasapaino.
• ...nyt vaan pk-treeniä ylä- ja ala-alueella, joihin sain sykerajat myös. Kuten myös vk-1 ja vk-2 alueelle kanssa. Ja tuota vk-puolta silloin, kun on energinen fiilis. Testaajalla itselläänkin oli pieni vauva, joten tietää varmasti myös empiirisesti mistä puhuu, kun näistä tämän ajan haasteista treenaamiseen tuli puhe.
• ...en ole niin paskassa ja surkeassa kunnossa, mitä annan ymmärtää ja millainen fiilis on.

Olipa siis oikeasti todella hyvä käynti. Sain roppakaupalla vinkkiä ja motivaatiota, se lienee tärkeintä. Ja mikä kumma siinä on, että mulla silmä hakeutuu kuitenkin aina ensisijaisesti analysoimaan vauhteja. On vuodelta miekka ja kirves joku oletus, mitä vauhtia lenkki x tulisi juosta, että olisi jotenkin "hyvä". Näin kärjistettynä. Tähän asiaan saa tulla muutos ja voipi olla, että lenkillä saa jatkossa olla vaan pelkkä sykenäyttö. Käynnin päätteeksi mulle tuli niin lujaa sellainen "oma itseni -olo". Tää on kivaa. Vetää itsensä täysin maitohapoille. Tää on mielenkiintoista, se oma juttu ja tästä saa virtaa.

Synnytyksestä ja raskausajasta on oikeesti vasta kuusi kuukautta, vaikka pää yrittää kääntää asian välillä jo -muotoiseksi. Jos tässä kohtaan kuntotilanne on tämä ja lantionpohja syvine vatsoineen buenossa kunnossa, on varmaan syytä olla ihan tyytyväinen. Paino ei edelleenkään ole juuri suostunut tulemaan alaspäin, mutta pienen pientä vihreää valoa sekin on näyttänyt. Siitä, että paino tulisi alas, saisi paljon apuja lenkkeilyyn. Välillä tuntuu, että askel painaa siitä syystä ja varmasti niin onkin. Hassua, että kynnystulokset oli kuitenkin tuota luokkaa, vaikka tosiaan tämä kannettava "kuormakin" on sen kympin verran entistä elämää isompi. Joku viisaampi ehkä tietää onko sillä edes merkitystä.

Oli miten oli, tästä on hyvä jatkaa ja keväällä uudelleen!

Elokuu on corekuu

Tässä viime aikoina oon tehnyt sellaisen muutoksen toimintatapoihini, että heitän romukoppaan kaikenlaisten liikuntojen seuraamisen. Oon nimittäin huomannut, että tässä elämäntilanteessa se ei ole hyvä juttu. Oon ihan liian tottunut siihen, että sille jumpalle on oma aika, omat vaatteet ja sykemittari viritettynä. Sitä kukaan tai mikään keskeytä ja sen jälkeen mennään kiireen vilkkaan suihkuun, koska on niin hiki. No totuus on se, että sellaista aikaa ei enää ole pilvinpimein. Niinpä sitä ei sitten tule niin helposti tehtyä siinä sivussakaan mitään. Aion toki jatkossakin ottaa sykemittarin juoksulenkeille (ja reippaammille kävely/maastolenkeillekin, jos satun muistamaan) tai salille, mutta kaikenlaista arkijumppaakin on nyt enemmän alettava tekemään. Se, mikä entisessä elämässä saattoi tsempata eteenpäin, onkin tässä uudessa elämässä osoittautunut huonoksi.

Elokuu tuleekin olemaan core-kuukausi. Järkeä tai ei, oon päättänyt tehdä elokuun jokaisena päivänä sata keskivartaloliikettä. Menee kivasti tuossa lattialla vauvan kanssa pelmutessa. Vatsoja, alaselkää, pakaroita, milloin mitäkin. Syyskuulle voi sitten keksiä uutta haastetta kehiin, mutta syksyyn on onneksi vielä aikaa, heh. Tuo keskivartalon seutu on myös se isoin ongelma tällä hetkellä. Niin fyysisesti kuin etenkin henkisesti. Kyllä siellä alla jotain lihasta tuntuu, mutta melkoinen pullataikina siinä päällä möllöttää. Joo, rasvaahan ei paikallisesti voi polttaa, mutta jos tällä tehokuurilla jotain tiiviyttä saisi aikaiseksi.

Tällaiset haasteet tuppaa vaan helposti unohtumaan. Tänään ja huomenna unohtuu, niin helposti unohtuu koko viikoksi. Toisaalta jos viikon muistaa, muistaa varmasti sen kuukaudenkin. Ja nyt on menty jo aika lähelle viikko tätä kuuta. Elokuuta! Hurjaa. Kun musta tuntuu, ettei kesä oikein kunnolla ole vielä alkanutkaan. Kai se on vaan ymmärrettävä, että tässä iässä (ja elämäntilanteessa) aika menee niin supernopeaa, että paluuta entisenlaisiin pitkiin kesiin ei enää ole. Mutta ehkä tää kesä tähän mennessä on oikeasti ollut vähän lyhyt, koska muistan Een ristiäisissä toukokuun puolivälissä sataneen vielä lunta. Toisaalta, elokuu (ja jopa syyskuu!) voi vielä todellakin yllättää.

Vielä on siis kessä jäljellä, eli nautitaan siitä!

Raskaudesta palautumisen tilanne ammattilaisen silmin

Maanantaina oli kauan odotettu aika lantionpohjaan ja vatsalihasten erkaumaan paneutuneelle fysioterapeutille. Täällä Jyväskylässä toimii Hyvinvointi palvelut Anne Leikas. Olen tavannut osaavaa ja ystävällistä terveys- ja hyvinvointialan henkilöstöä vaikka ja kuinka paljon. Annen kohdalla voidaan kuitenkin puhua jo erityisen yksilöllisesti ihmisen kohtaavasta rautaisesta ammattilaisesta. Näin kokonaisvaltaisesti ihmistä katsovaa ammattilaista en ennen ole tavannut (ja olen tosiaan tavannut niitä paljon!).  Mainittakoon myös, että tämä ei ole minkäänsortin yhteistyöpostaus, vaan ihan vilpitön kiitos!

Anne siis katsoi keskilinjan, joka omalla kohdalla oli navan kohdalla hieman yli ihanteellisen. Tässä kohtaa puhuttiin milleistä, ei senteistä, eli ei lainkaan huolestuttavaa kolme kuukautta synnytyksen jälkeen. Alhaalla ja ylhäällä lukemat olivatkin jo todella hyviä. Keskilinja oli kauttaaltaan jämäkkä ja erittäin hyvin pitävä (myös navan kohdalta), joten tilanne siis todellakin on hyvä. Samoin lantionpohjan lihaksisto oli priimakunnossa ja osasin niitä myös hyvin aktivoida oikein. Syvät vatsalihakset aktivoituvat hyvin ja automaattisesti tueksi erilaisissa liikkeissä. Seuraavina kuukausina homman nimi on hankkia lisää voimaa syville vatsalihaksille ja näin saada lantion tuki ja hallinta vielä paremmaksi. Lantionpohjaa harjoittelen myös. Kun tovin olen harjoitellut Annen antamilla liikkeillä, voin alkaa ensiksi harjoitella vinoja vatsoja ja hiljalleen siitä sitten suoria vatsoja. Periaatteessa jo nyt voisin vinojen vatsalihasten harjoittelemisen aloittaa, mutta en häviä mitään, jos teen hommat varman päälle. Myös juoksemisen aloittamiseen sain "luvan". Hiljakseen tietysti ja aluksi enemmän kävelyä. Jee!

Keskivartaloni oli kuin olikin paremmassa kunnossa, kuin osasin odottaa. Samoin palautuminen kolmen kuukauden takaisesta synnytyksestä oli pidemmällä kuin ajattelin. Kerrankin siis uutisia näin päin! Siinä, missä niveleni on yliliikkuvaa sorttia (vamma-alttius) taitaa kudostyyppini olla taas palautumista edistävää sorttia. Tulevaisuudessa juoksujuttujen heikoin lenkki lie tämä paino, joka on totta vie jämähtänyt. Kymmenkunta kiloa olisi siis matkaa raskautta edeltävään painoon. Imetyksen tuen facebookista olen lukenut, että ilmeisesti kaikilla ei imetys olekaan mikään taikajuttu lähtöpainon saavuttamiseksi. Niinpä vähän hirvittää kuinka nämä jalat jaksaa ottaa vastaan, sillä mitään pikadieettejä en voi eikä kannata nyt (tai milloinkaan) tehdä. Toivon (ja edelleen jaksan uskoakin), että jatkamalla tätä linjaa paino kyllä hilautuu alaspäin. Jos se ei viimeistään imetyksen loputtua tapahdu, voi silloin ottaa kovempia aseita käyttöön. Ehkä se myös hilautuu tämän imetyksen aikana, sillä eihän synnytyksestä kuitenkaan ole vasta kuin kolme kuukautta. Vaikka Ee kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia, pitäisi muistaa, että mun palautuminen kaikkinensa ei varmasti ihan samaa tahtia käy. Ja siis kyllä, nyt pitäisi olla todellakin iloinen keskivartalon lihasten ja sidekudosten tilasta, eikä märehtiä siinä olevia rasvakudoksia.

Uutta käyntiä ei suoriltaan sovittu. Anne epäili, että pärjään kyllä varsin hyvin ilmankin. Elokuussa kuitenkin halutessa voidaan tilanne vielä varmistaa. Katsotaan miltä tuntuu. Mikäli vähänkään epäilyttää, niin herkästi kyllä aion olla yhteydessä Anneen. Suosittelen muitakin äitejä ja äidiksi tulevia varaamaan aikaa keskivartalon tilanteen kartoittamiseksi. Tapaaminen oli moninverroin hintansa väärti.

Iloisin ja turvallisin mielin siis kohti tulevia haasteita!

Vähän kokeilin juosta (no hölkätä)

Viime viikolla oli sitten se kauan odotettu jälkitarkastus. Odotuksiin nähden tuo käynti oli aika tyhjä arpa. Kaikki kunnossa, se lienee pääasia. Fiiliksen mukaan jatkossa liikunnat ja plaa plaa. Terveydenhoitaja sentään oli vatsalihasten erkauma-asiaan perehtynyt ja hän kohdallani tilannetta kokeili. Silläkin saralla pitäisi kaiken olla varsin hyvällä mallilla. Terveydenhoitohenkilöstön puolesta siis lenkille vaan, jos siltä tuntuu. Varsinaisten suorien vatsojen treenaamista tulisi kuitenkin edelleen välttää, kuten myös liikkeet, jotka tuovat vatsaonteloon paljon painetta.

Silti jotenkin huolettaa ja päässä pyörii sen sata kysymystä asian tiimoilta. Täältä löysin hyvän kirjoituksen asiasta ja selkeän ohjeen "kotitestaukseen", klik! Kirjoituksessa ilmenee myös se, miltä optimaalitilanteen pitäisi tuntua, koska optimitilanteen ja varsinaisen erkauman väliin mahtuu vähän tilaa. Noin niinkuin kirjaimellisesti, heh. Oma tunne oli myös varsin hyvä. Painaessani sormen napaan tunsin reunat molemmin puolin, sormi ei uponnut yhtään minnekään, mutta ei tuntuma ihan yhtä timmi ollut, mitä rystysen väliin painaessa. Pitäisi tosiaan nyt varata se fyssari. Mutta kun se aika. Sitä on, mutta rajallisesti. Etenkin nyt ristiäisten alla on ehkä miljoona muutakin asiaa muistettavana ja hoidettavana tällä laholla päällä.

Juoksujalkaa on jo hyvän tovin vipattanut todella lujasti (kevät!). Niinpä päätin ihan vaan kokeiluluontoisesti kokeilla miltä se hölkkä tuntuu. Eilen sitten hölkkäilin vaunujen kanssa kaksi kertaa kilometrin pätkän. Kuntohan se on huono, mutta muutoin juoksu tuntui varsin hyvälle. Lantionpohjassakin. Oon muutenkin niin tottunut palailemaan juoksun pariin milloin minkäkin telakkajakson vuoksi. Mainittakoon myös, että juoksu tuntui paljon paremmalta, kuin nilkkamurtuman ja operaation jälkeen ja paljon paremmalta, kuin korjaavan leikkauksen jälkeen, joka sekin sujui jo varsin mallikkaasti. Paremmalta jopa vaunujen kanssa. Ainakaan ennen tuota fyssaria en kuitenkaan juoksemista viikottaiseksi tavaksi ota. Ihan varmuuden vuoksikaan. Ja ehkä myös jatkossa nuo pikkukokeilutkin ilman niitä vaunuja.

Lantionpohjaa ja erkaumaa enemmän huolissani olen oikeastaan muusta kropasta. Kuinka kestäisi kintut kannatella tätä, no, edelleen normaalia isompaa minua? Tässä on siis toinen syy aloitella juoksua erittäin varovasti. Taistelinhan plantaarifaskiitin/jalkapöydän rasitustilan kanssa keväästä 2013 asti aina kevääseen 2016 leikkauspöydälle saakka "pienen" nilkkamurtumaepisodin ja siitä johtuneiden lisävammojen kera. Joka tapauksessa mulla on pieni haave. Nimittäin viettää juhannusta Lannevedellä. Juosten. Kiimasen savulenkillä. Ihan rauhassa. Vitonen olisi hyvä ja takuuvarmat enkatkin, taas! En nimittäin koskaan ole juossut vitosta, heh. En tiedä onko sekin vähän liiottelua. Toisaalta vuosi sitten tähän aikaan oli ollut viikon kauemman ilman kipsiä jalassa, kuin nyt on synnytyksestä (seitsemän viikkoa) ja silti juoksin kympin. Ihan kelpo kympin vielä. Se sulkisi kivasti ympyrän. Vuoden mittaisen ympyrän. Odotinhan tuolloin (tietämättäni kylläkin) tuota pikkuista tuhisijaa, joka nyt nukkuu uniaan parvekkeella. Ehkä vitonen vaunujen kanssa?

Ekaa kertaa

Synnytyksen jälkeen musta tuntu moni asia siltä, kuin sitä olisi ikäänkuin tehnyt ekaa kertaa. Ekaa kertaa kaupassa, ekaa kertaa autolla ajoa, apua kuinka sitä ajettiinkaan? Tavallaan sitä tekikin asioita ekaa kertaa. Ekaa kertaa äitinä. Pikkuhiljaa nää "ekaa kertaa -tuntemukset" on lientynyt. Lauantaina kuitenkin sellainen taas tuli. Nimittäin ekaa kertaa monnarin keltaisissa kierreportaissa.

Jarppa lähti lauantaiaamuna vauvan kanssa lenkkeilemään ja mun oli tarkoitus touhuta jotain kivaa omaa juttua. No arvatkaapa mitä tuo oli? Mä hiippailin lauantaiaamuna salille. Ekaa kertaa äitinä. Treeni oli kovin kevyt, niinkuin kuuluu ollakin. Olinhan sitäpaitsi päättänyt, etten menisi koko salille ennen jälkitarkastusta, jota ei siis vieläole ollut. Synnytyksestä oli kulunut viisi ja puoli viikkoa ja olo mitä mainioin, joten miksei kevyttä lihaskuntotreeniä voisi tehdä salilla siinä missä kotonakin. Ehkä se sinne meneminen oli nimenomaan se juttu. Kun kaikki tuntuu totaalisesti muuttuneen, mutta toisaalta taas mikään ei ole. Paitsi levypainot ja muutama laite. Niitä oli ilmestynyt lisää sitten tammikuun.

Tein aikalailla samanlaisen yläkroppatreenin, kuin viimeksi salilla käydessäni raskausviikolla 35. Puolta elämää en kuitenkaan ole ollut monnarilta pois. Lisäksi tein Liikkuvan äidin hyvinvointi -kirjasta tutuksi tulleet keskivartaloa aktivoivat liikkeet. Jotain kuitenkin tein, mistä on vähän enemmän aikaa. Nimittäin penkkipunnerrusta. 15 kg:n levypainojen sijaan päissä keikkui 2,5kg kiekot. Ihan nimen vuoksi, vaikka aluksi ajattelin tehdä pelkällä tangolla. Vuosi sitten oli vain minä, penkkipunerrus ja 50kg:n sarjapainot. Nyt on minä sekä vauva, penkkipunnerrus ja 25 kg:n sarjapainot. Juuri hyvä näin. Luulen kuitenkin, että kyllä äiti-ihminenkin voi sitä penkkipunnerusta tehdä niillä 50kg:n painoilla. Sitä en tiedä onko silloin minä ja vauva vai minä ja taapero, mutta eipä sillä niin väliäkään.

Sellainen lauantaiaamu siis tällä. Kirjoittamaankin aktivoiduin siitä jo maanantaina, hah. Mukavaa viikkoa kaikille!

Kuukausi synnytyksestä: kotijumppaa ja yksi leuka.

Lauantaina tuli täyteen tasan kuukausi synnytyksestä. Edeltävän kuukauden liikunnat on ollut vaunulenkkeilyä, jota ollaankin harrastettu lähes päivittäin, kun vaunuttelun makuun päästiin. Sen lisäksi heti synnytyksen jälkeen olen koettanut aktivoida enenevissä määrin lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia. Tätä oon tehnyt arkiaskareiden lomassa sekä vaunulenkkeillessä. Varsinaista jumpalle pyhitettyä aikaa ei vielä ollut.

Lauantaina, vauvan yksikuukautispäivän kunniaksi, asiaan tuli kuitenkin muutos. Eka kotijumppa vaunulenkin päätteeksi vauvan jatkaessa uniaan parvekkeella. Tein maltillisesti lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia aktivoivia ja harjoittavia liikkeitä puolentunnin verran. Lisäksi jumppailin vähän kyykkyjä, punnerruksia ja dippejä. Kotijumppa tulee todennäköisesti olemaan THE JUTTU tulevina kuukausina. Toki tulee kesä ja samat jutut voi tehdä myös ulkona. Ainaskin oon suunnitellut suuntaavani vaunulenkkien lomassa Tuomiojärven ja Kortepohjaan street workout telineille ja Harjun portaisiin sekä leuanvetotangoille. Lisäksi hankintalistalle on päätynyt kymppikiloisen kahvakuulan kaveriksi sekä 6 kiloinen että 16 kiloinen kahvakuula.

Kaikenkaikkiaan oma fiilis ja tuntuma lantionpohjaan on aika hyvä. Luonnollisestikaan tilanne ei kuitenkaan ole raskautta edeltävällä tasolla. Vajaan parin viikon kuluttua on jälkitarkastus, jota odotan innolla. Toivon, että lääkäri olisi aidosti perehtynyt synnytyksestä palautumiseen, mutta rohkenen kuitenkin epäillä. Vaihtelevuutta tuntuu terveydenhoitoalalla olevan todella paljon. Tämän jälkeen aion kuitenkin varailla aikaa fysioterapeutille. Yllättäen raskauden aikana koin oman kehon kuuntelun olevan paljon paremmalla tasolla, kuin nyt synnytyksen jälkeen. Suoraansanoen epäilen aika paljonkin omaa kuntoani ja omaa arviotani palautumisen tasosta ja pelkään, että mikäli antaisin itseni mennä nyt sen kuuluisan oman fiiliksen mukaan, saisin isoa vahinkoa aikaiseksi.

Mitä ja miten tulen tulevaisuudessa liikkumaan on ihan auki. Kuitenkin huomaan jo kaipaavani kuntosalille, juoksulenkille tai jopa pyöräilemään. Mieltä myös kutkuttaisi tehdä jonkinlaisia tavotteita, mutta haluan kuitenkin odottaa vielä ainakin siihen, kun ammatti-ihminen ottaa kantaa palautumisestani. Liikunta on ollut mun intohimo ennen vauvaa ja huomaan kyllä, ettei se intohimo ole mihinkään kadonnut, vaikka elämä pienen vauvan kanssa on tietenkin nyt ykkössijalla elämässä. Ihanaa on myös se, kun latupohjat sulaa ja vaunuillen pääsee kunnon maastoihin haastamaan itseään. Paljon voi siis tehdä yhdessä vauvan kanssa. Sanomattakin selvää, että liikuntamäärät tulevat ryminällä alas entisestä ja niin saa ollakin. Toisaalta, minkä lasket liikunnaksi? Kyllä se vaunuilu nimittäin sitä on, joten saattaapa olla, että tulevaisuudessa rakennetaankin entistä rautaisempaa peruskuntoa. Mulla ei todellakaan tule lähitulevaisuudessa olemaan kuntosalikertoja 3-4xvko, mutta jalkaisin taitettuja kilometrejä saattaa olla enemmän kuin vuosiin.

P.S. Lauantaina vieraillessani Jarpan veljen luona piti myös ihan piruuttain kokeilla leuanvetojuttua. Arvatkaapa menikö. Kyllä. Yksi kappale. Musta kuitenkin yksi on aika hyvin yhdeksän kiloa painavampana ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Jes. Tästä on hyvä jatkaa!

Raskauskilot. Paljonko niitä tuli ja meni?

No niin, sitten päästään "joka naisen lempiaiheeseen", eli vaakan lukemiin. Paljonko sitä painoa sitten raskausajalle tuli ja paljonko sitä on nyt? Mulla tuota painoa kertyi raskaudenaikana yhteensä inasen yli 18 kiloa ja siitä puolet on nyt vajaa kolme viikkoa synnytyksestä jäänyt matkan varrelle. Itse synnärille ei jäänyt suunnilleen kuin vauvan ja istukan paino, mutta varsinkin ekat kotipäivät toi painoa reilusti alas.

Nää kotiutumisen jälkeiset viikot on ollut ruokavalioltaan ehkä pahinta mättöä, mitä on vuosiin mun elämässä ollut. Pullaa pullan perään, iltaisin vähän karkkia ja sitä rataa. Kas, tänään pitää (taas) syödä viileää soseruokaa (se hmmascase), haluan kyllä jotain suklaavanukasta ja seuraavana päivänä taas kunnon tankkausta. Ikuisuutta ei tuollainen eläminen kuitenkaan voi jatkua (eikä kyllä suoraansanoen maistuisikaan), vaan päätettiin (tai mä päätin, Jarppahan nyt ei tätä herkuttelua ole harrastanutkaan, heh!), että kun isyysloma loppuu, on aika palata normaaleihin syömisiin. Se hetki on sitten ollut nyt maanantaina.

6.3.2017 86,7 kg (noin)

Mitään laihdutuskuuria en kuitenkaan toistaiseksi ala vetämään. Todennäköisesti myös herkkuhetkiä saattaa edelleen olla ihan vähän normaalia enemmän, sillä kyllähän tässä tulee kavereita ja sukulaisia tavattua ja usein kahvipöydän äärellä. Toki kohtuudella nautitut herkkuhetket on kuulunut siihen normaaliin perusterveelliseen ruokavalioon ennenkin. Raskautta edeltävään painoon on siis matkaa noin yhdeksän kiloa. Yläfemman aion itseni kanssa heittää, kun kutosella alkava paino on saavutettu. Tänä aamuna paino oli 77,7 kg. Katsotaan kauaksiko kantaa tällainen rento ote.

Mulle omalta tuntuva paino tähän 172cm pitkään varteen on sellainen 67-69 kiloa. Näissä lukemissa on viime vuodet ollut helppo pysyä. Haluaisin painaa 65 kiloa tai vähän alle, mutta ilmeisesti en kuitenkaan niin paljoa, että jaksaisin asian eteen kovin paljoa tehdä. Itseasiassa paino on laskenut lähelle 60 kiloa jalan ollessa kipsissä, eli lihasmassan katoamisena, mutta lihaksesta, siitä en (todellakaan!) ole valmis tinkimään! Jännä tulee olemaan nähdä, kuinka elimistä tästä eteenpäin tulee toimimaan. Huolissani en ole ja tarvittaessa täytyy ottaa sitten vähän tarkempia keinoja käyttöön. Kuitenkin nyt vauvan ollessa pieni ja imetyskin vasta alkutaipaleella, en niitä aio käyttää. Vahvca luotto on myös siihen, että paino palautuu ainakin lähelle omia lukemia ihan itsekseen.

Vielä vähäsen täytyy palata raskauskiloihin. Lähinnä siihen, olisiko niitä voinut välttää. Luulisin, että ainakaan kovin montaa ei. Mulla paino nousi radikaalimmin alkuvaiheessa, jolloin vielä liikuin paljon ja söinkin pedantisti. Viimeisinä viikkoina mieli olisi kieltämättä tehnyt herkutella, mutta GDM diagnoosi piti tuonkin mieliteon varsin maltillisena. Liikuntaakin tuli harrastettua keskiverto-odottajaan nähden varmasti melko paljon ja melko pitkään. Kuitenkin esimerkiksi turvotuksen piikkiin en juuri mitään voi laittaa, sillä mulla ei juuri ollut turvotusta. Hyvin vähän ja hyvin lopussa. Lohdullinen ajatus taas on se, että lihaskunnon sain pidettyä kohtuu hyvänä raskauden ajan. Kovin montaa "lihaskiloa" tuskin on korvattu "rasvakiloilla". Kuten alla olevista kuvista näkyy, keskivartaloon, sinne minne aina, on nuo kilot keskittynyt. Alavatsa ja etenkin korkean lantion vuoksi ylhäällä olevat jenkkakahvat, se ikuinen ongelma. Isona ja pienenä, hah.

Tästä se kuitenkin lähtee. Mielenkiintoinen matka omaan kroppaan uudelleentutustuen. Mielenkiintoinen ja ennenkaikkea armollinen.

4.4.2017

77,7kg

Kahden seuraan on liittynyt kolmas

Pieni poikavauva valloitti sydämet pitkän urakan jälkeen vuorokauden vaihduttua viime viikon keskiviikkoon. 15.3. siis meille syntyi pikkuinen poika, painaen 3716 grammaa ja ollen 51,5 senttiä pitkä. Nyt hän on siis vähän yli viikon vanha veijari.

Synnytys oli tosiaan pitkä urakka johon liittyi vielä paljon kaikenmoista pientä ylimääräistä säätöä, joka teki kokemuksesta.. No, kokemuksen. Kukaan ei kuitenkaan ollut vaarassa, vaan kyse oli tosiaan monista pienistä ikävistä jutuista, jotka sattui kohdalle, kuten esimerkiksi pari kertaa pieleen mennyt epiduraali ja siten paljon viivästynyt kivunhoito sekä kova kiire synnytyssaleissa, joka ikävä kyllä näkyi liikaa. Koko synnytyksen ajan vauva oli virkeä ja se oli uskomaton voimavara. Pystyin ihan normaalisti alakautta synnyttämään, mikä on tietysti hyvä juttu ja kertoo synnytyksen kulun olleen hyvän. Voimavara todentotta oli myös Jarppa. Jo ne latenssivaiheen pitkät päivät ja yöt täällä kotona, kuten myös vuorokaudet sairaalassa. Kuka sanoo, ettei mies voi tehdä synnytyksessä mitään??? Ja kyllä, totta on sanonta, että kaiken sen ja enemmänkin arvoista.

Nyt ollaan täällä vauvakuplassa tutustuttu toisiimme ja arki on lähtenyt varsin kivasti käyntiin. Univelkapöhnä on hiljalleen alkanut helpottamaan. Toki kaikkia kommervenkkiä on ollut, esimerkiksi nyt viisaudenhammas, jota ei alkuraskaudessa raskauden vuoksi poistettu, äityi niin pahaksi, että löysin itseni eilen suukirurgin vastaanotolta. Paita kastui jo ennen kun mua oli kutsuttu sisään ja siellä mä työnsin käsipyyhepaperia rintaliiveihin, hah. Vauva on kertakaikkiaan ihana. Aluksi tuntui, ettei malttaisi nukkua tai edes syödä, kun teki mieli vauvaa tuijotella tunti toisensa perään.

Blogi jatkuu kyllä, mutta toviksi postaustahti saattaa hiljetä. Oon kirjoittanut muistiinpanoja raskausajalta ja nyt sitten synnytyksestä sekä sen jälkeisestä ajasta ja "kirjoitusvelkaa" on sinne. Lisäksi haluan todella panostaa tähän vauvakuplassa olemiseen, kun Jarppakin on vielä kotona. Uusi arki hakee uomiaan ja ehkä ajatukset siitä, kuinka paljon ja mitä halaun jakaa, ei vielä ole täysin loksahtanut kohdalleen. Jokatapauksessa blogi ja siihen liittyvät asiat on kuitenkin rakkaita, joten kirjoittamista kyllä jatkan.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Venähtänyt nilkka ja muita kuulumisia laskettuna päivänä

Huh huh, mikä viikonloppu. Joka keväiseen tapaan jalkahaasteita siis. Lauantai-iltana kävin kävelyllä ja kuinka ollakaan sattui just se, jolta oon itseni seivannut monta kertaa tämän raskauden aikana. Ei, en lentänyt rähmälleni (onneksi sentään!), mutta nilkka pyörähti mojovasti ympäri. Aikalailla toisinto kahden vuoden takaa, mutta lenkkikengillä. Jälleen kerran varailin kivuliaasti jalalle, mutta lateraalimalleolin seudulle nousi kolmen koon ensiavusta huolimatta mojova turvotus illan mittaan. Viime kerralla menin päivystykseen takki auki ja varmuuden vuoksi hiihdettyäni tuolla myöhemmin murtuneeksi todetulla jalalla reilu 20km lopputulemana useamman päivän sairaalareissu leikkauksineen. Tuon pari vuotta sitten tapahtuneen tapaturman revanssi oli sitten viime keväänä re-operaation merkeissä, jolloin taas liikkumisen avuksi tarvittiin kävelykepit toista kuukautta. Arvata saattaa millainen kylmä rinki takapuolen alle tällä kertaa kasvoi. Päätin kuitenkin, että lauantaiyötä vasten on ihan turha tuonne päivystykseen lähteä.

Voin kertoa, että yö oli pitkä. Kaikkein eniten siksi, että päässä pyöri kauhuskenaario siitä että mitä, jos en voi hoitaa mun vauvaa täysillä hänen synnyttyään. Google lauloi, kun ei uni tullut. Voin esimerkiksi kertoa, että jos äiti sairastuu ja on kykenemätön hoitamaan vauvaa, voi hän jäädä sairaspäivärahalle ja isä on sitten se henkilö, joka viettää vanhempainvapaata. Aamulla hyökättiin kasiksi päivystykseen. Lääkäri sanoi, että kipu on palpoiden juuri niiden nivelsiteiden kohdassa, jotka tyypillisesti kyseisessä tilanteessa venähtää, mutta koska turvotus on kova ja taustalla vielä tuollainen toimintakykyyn nähden yllättävä murtumalöydös, on jalka järkevä kuvata. Ei murtumaa ja suurensuuri huokaus! Harvoin ihminen on näin onnellinen nivelsiteiden venähtämisestä, heh. Etenkin, kun tietää, mitä kaikkea riesaa siitäkin voi syntyä. Toki se ontuminen sai aikaan mojovan noidannuolityylisen kivun toiselle puolelle alaselkää ja lantion seuduin luita jäyti entistä enemmän. Nilkka kuitenkin näyttää toipuvan hyvin ja tänään pystyy täällä sisällä hiljakseen jo lähes normaalisti astumaan, vaikka kovin turvonnut se on edelleen. Luulen, että huomenna jo lähden vähän uloskin.

Positiivisia tykytyksiä sai aikaan Heikkisen Matti, jonka onnistumista oon tosi kovaa toivonut monet kerrat. Jostain syystä oon sympatiseerannut kyseistä hiihtäjää jo tosi kauan. Niinkuin tietysti muitakin, mutta häntä etulinjassa. Iso peukku muutenkin kisoille, jotka jäi livenä itseltä näkemättä. Missatun Kontiolahden jälkeen oli Lahti 2017 suunnitelmissa kyllä, mutta vauvauutisen vuoksi en sitten lippuja ostanut. Edellislauantaille yritin kyllä kaveria haalia, mutta se ei sitten onnistunut (jännä, olivat nimittäin mun vauvakutsut silloin <3). Päivä taisi muutenkin olla loppuunmyyty. Muutenkin suurinpiirtein kaikkien muiden mielestä olisi ollut paska idea lähteä Lahteen seisoskelemaan ruuhkiin tässä tilanteessa ja televisiokuvaa nähtyä tulin itsekin samaan johtopäätökseen. "Aina välillä" oon "ihan vähän" optimistinen tuon oman toimintakykyni kanssa. Kontiolahdellekin olin kovaa lähdössä kipsi jalassa sauvojen kanssa, kun en vielä tiennyt, että tulen olemaan leikkauspöydällä silloin, heh.

Sitten tähän päivään, nimittäin laskettuun päivään. Jännistä jännimmät ajat siis kyseessä. Nämä loppuvaiheen kolotukset on inasen saanut mua kärsimättömämmäksi, mutta silti tuntuu, että kanssaihmiset Jarppaa lukuunottamatta on vielä enemmän kärsimättömiä. Kaikenlaista touhua on tässä kotonakin ollut, oon jopa innostunut leipomaan. Se, että vauva ei vielä ole syntynyt, ei oo mulle mikään yllätys ja osasin sitä vähän odottaakin. Anoppi kyllä on parhaansa mukaan yrittänyt saada mut uskomaan muuta. Kaikenlaisten "merkkien" tulkintaa olen myös ihan tietoisesti pyrkinyt välttämään, koska luulen, että sellainen saisi olon vaan kärsimättömäksi. Toki alan olla jo todella valmis saamaan vauvan syliin ja toivon, että ihan käynnistykseen saakka ei tarvitsisi mennä. Muuten olen kyllä häntä valmis odottamaan edelleen rauhallisin mielin.

Kisapipo päässä kuitenkin, heh!
<---------------

Laskettuna päivänä, rehellinen mahakuva ja peiliselfie.
---------------->

Raskausaika pähkinänkuoressa liikuntojen suhteen

Nyt 40. raskausviikolla voi oikeastaan sanoa, että mun raskausajan liikunnat on liikuttu ja voisin tehdä pientä yhteenvetoa niistä. 39. viikon lopuilla alkoi aikamoiset liitoskivut ja siihen loppui päivittäiset kävelylenkit mitaltaan 5-10km. Toki kävelyvauhti oli jo tuolloin normaalia verkkaisempaa, mutta nyt liikkuminen kotonakin muistuttaa etenkin iltaa kohden hiipimistä. Ulkoilen edelleen muutaman kilometrin verran per päivä, mutta sitä liikkumista ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua lenkkeilyksi. Ulkoilujen lisäksi edelleen tulee maleksittua kaupoilla ja kaupungilla.

Mutta nyt, siihen liikuntaan. Viimeisimmän juoksulenkin olen näemmä tehnyt 24. syyskuuta eli 16. raskausviikon lopuilla. Tuon jälkeen löytyy vielä tietoja juoksu-kävely -yhdistelmälenkeiltä, mutta viimeisin juoksu siis tuolloin. Juoksu siis loppui kohtalaisen aikaisessa vaiheessa. Luulen, että paljon oli taustalla myös sitä, että olin edelleen kuntoutumisvaiheessa alkuvuoden nilkkaoperaatiosta, niinkuin oon kertonutkin. Tämän jälkeen kävelylenkkeily jatkui, aluksi haastavassa maastossa sauvojen kanssa ja sittemmin vähän tasaisemmissa maastoissa.

Samoihin aikoihin olen tehnyt myös viimeisen maantiepyöräilylenkin. Maantiepyöräily kausi taisi kutakuinkin tuolloin loppua. Pyöräiltyä tuli, mutta ei kuitenkaan edelliskesän kaltaisia määriä. Haastavinta pyöräilyn suhteen oli se, että pyöräilylenkit on omalla kohdalla kestoltaan pitkiä ja aina pahoinvointi ei pitkiin treeneihin antanut myöten. Talvipyöräilyä en tänä talvena ole hyötyliikuntanakaan harrastanut.

Pumpissa olen käynyt viimeisimmän kerran 10. tammikuuta eli 32. raskausviikolla. Toki monia muita ryhmäliikuntoja lopettelin huomattavasti aiemmin (niinkuin nyt niitä niin kovin harrastaisinkaan). Jokatapauksessa pumppi tuntui hyvältä pitkälle, enkä muista sitä jättäneeni pois sen vuoksi, että se tuolloinkaan olisi tuntunut huonolle. Siinä taisi käydä niin, että meidän tiistain sosialisointi -uimahallilla tuo jumppa vaihtui vauhdikkaaseen ja mä siirryin ryhmäliikuntaosioksi treenaamaan salille. Uimassa olen käynyt viimeksi 31.tammikuuta eli 36. raskausviikon alussa. Uintia tai vesijuoksua tuli harrastettu läpi raskauden juuri tuon sosialisointiuimahallin nimissä. Viime metreillä vesijuoksu kyllä vaihtui silloin tällöin porealtaaksi, myönnetään! Uinti jäi, kun neuvolassa sanottiin heillä olevan kanta, että uiminen olisi hyvä lopettaa noin neljä viikkoa ennen laskettua päivää.

Vauvavatsa vuodenvaihteessa

Viimeisin salitreeni on tehty 6. helmikuuta, eli 37. raskausviikon alussa. Sitten tulikin tuo flunssa, jonka vuoksi loppuviikon salit jäi täysin pois, eikä sinne tuon jälkeen enää huvittanut palata. Salitreeniä lähinnä yläkropan osalta pystyi jatkamaan yllättävänkin hyvin. Toki painot keveni ja eniten taisi kärsiä selkätreeni, mutta kaikenkaikkiaan uskon säilyttäneeni yläkropan voimatasoja kohtalaisen hyvin. Jalkoja tuli treenailtua vähemmänlaisesti, mutta eiköhän nekin saa osansa jo pelkästään tätä nykyistä elopainoa kantaessa.

Kaikenkaikkiaan liikuntaa on tullut harrastettua aika tasaisesti keskimäärin 7h/viikko läpi raskauden. Hassua, että tuo määrä ei lainkaan ole vähentynyt! sinänsä data on hieman harhaanjohtavaa, sillä loppuajasta löytyy kyllä lenkkejä, joita aiemmin en varmasti ole millään tapaa "kellotellut". Alkuraskaudesta tuo 7h on siis puhtaasti intesiivistä liikuntaa, eikä sisällä esimerkiksi kävelyä, kun taas loppuraskaudesta sisältää. Tokikaan en silloin varmasti samanlaisia määriä kävellytkään, mutta jonkun verran kuitenkin. Toisaalta taas myös loppuraskaudessa on varmasti kävelty tunti jos toinenkin ns. "hyötyliikuntana", joka ei statseissa näy edelleenkään.

Kokonaisuudessaan raskausaika liikunnan suhteen meni todellakin hyvin ja jokaisesta päivästä oon jaksanut olla kiitollinen. Edelleen ajattelen, että muutamatkin kilometrit siellä täällä on vaan ja ainoastaan kotiinpäin. Paljon on näihin yhdeksään kuukauteen mahtunut myös liikunnan osalta, puhumattakaan muusta. Ai niin, lehteenkin, itseasiassa useampaankin, pääsin silloin isoksi ajattelemani vatsan kanssa, heh.

Pelottaako? Jännittääkö?

Pelottaako tai jännittääkö synnytys? -kysymyksen kuulee varmaan jokainen odottava äiti useamman kerran ja loppua kohti aina tihenevään tahtiin. Mua ei haittaa, vaikka kysellään. Kerron kyllä mielelläni ja näin loppua kohden oon oppinut kertomaan ihan rehellisestikin, heh. Läheskään aina en epärelevanteista peloista ole osannut tai halunnut puhua. Vaan nytpä puhun ja ihan täällä blogissakin. Oikeastaan peloista vähän laajemminkin, kun vain synnytyksen osalta. Vastaus saattaa päivästä riippuen vähän poiketa. Kuten jokainen tietää, pelokkaat ajatukset saattaa siihen taipuvaisella hieman lähteä laukalle.

Itse myönnän olevani huolehtimaan taipuvainen ihminen, joskin ulospäin tosi reipas. Tästä oon ihan tietoisesti yrittänyt pois. Sekä liiallisesta huolehtimisesta että reippaudesta. Pikkuhiljaa oon elämässä oppinut, että ne on aika pitkälle käsikädessä kulkevia asioita. Mitä paremmin osaa näyttää huolia ja pelkoja ulospäin, sitä vähemmän ne sisältäpäin vievät voimia. Mitenkään hallitsevaa ei huolehtiminen ja murehtiminen kuitenkaan ole. En (myönnä) googlettavani diagnooseja ja sitä rataa. Tosin en tiedä, jos ammatinvalinta olisi ollut toinen, olisinko juuri se nainen siinä yhdessä mainoksessa, joka googlettaa itselleen lepran. Tieto toisinaan lisää tuskaa, mutta aika usein se sitä myös helpottaa.

Pitkin raskautta mulla on ollut vaiheita, kun on iskenyt menettämisen pelko. Ensimmäisellä kolmanneksella tuli tietysti paljon mietittyä, että selviäähän siitä "kriittisesta ajasta" yli. Toisen ja viimeisen kolmanneksen aikana on ollut muutama "isompi vaihe" liittyen menettämisen pelkoon. Aika usein sen on laukaissut joku uutinen tai juttu, jonka oon päätynyt lukemaan. Vauvan liikkeet olen tuntenut hyvin aika varhaisesta vaiheesta saakka ja neuvolan mukaan kyseessä on myös varsin virkeä vauva. Hiljaisempiakin päiviä on kuitenkin ollut ja ne on joskus aiheuttanut harmaita hiuksia. Vaikka liikelaskenta on aina täyttynyt helpostikin, on joskus ollut vaikea rauhoittaa itsensä siitä huolimatta. Mitään henkilökohtaista menettämisen kokemusta mulla ei tässä taustalla ole. Toisaalta aina sekään ei auta, sillä päässä on käynyt ajatus, että voiko kaikki tosiaan vain mennä näin hyvin? Joskus taas pakahduttavan onnentunteen jälkeen iskee se menettämisen pelko. Entä jos kuitenkin käy jotain? Nää ei tietysti ole milläänlailla relevantteja ajatuksia, mutta lienee monille tuttuja.

Synnytystä oon luonnollisesti miettinyt tosi paljon. Oon myös selvittänyt paljon asioita itse. Mitään synnytysvalmennusta tämä kotikunta ei tarjoa, kuin videoiden muodossa.  Omalla kohdalla ehkä eniten pelottavinta on kontrolli ja sen mahdollinen menettäminen. Tieto on selkeästi auttanut tähän. Suurimman ajatustyön oon tehnyt vauvan selviämisen suhteen. Ratkaisevin ajatus on ollut se, että jos kerran luotan itseeni, niin miksi ihmeessä en luottaisi myös vauvaamme? Tuo ajatus on ollut oikeastaan kaikista kantavin, sillä totta kai häneen luotan. Tällä hetkellä (ja oikeastaan tovin aikaa) suhtaudun tulevaan synnytykseen todella luottavaisin mielin.

Luottavaisesti suhtaudun tulevaisuuteen muutenkin. Neuvolan terkkakin sanoi, että mun kasvoille leviää todella onnellinen ilme, kun jutellaan ajasta jolloin vauva on jo syntynyt. Kieltämättä sitä aikaa odotan päivä päivältä malttamattomammin. Kun pääsisi siihen normaaliin elämään takaisin, niin luonnolliselta se tuntuu. Huolia ja pieniä pelkoja on tähänkin jossain vaiheessa sisältynyt; kuinka minä pärjään? Nukutaanko meillä enää koskaan? Kukaan? Ei raskausaika kuitenkaan suotta kestä noin yhdeksää kuukautta. Jokaisella ajalla on merkityksensä sekä henkisen että fyysisen kasvun kannalta. Uudenlaisiin huoliin on varmana syytä tottua. Saahan niitä olla, kunhan eivät liioiksi ala hallitsemaan mieltä.

Viikot (ja minä) vierii

Viime viikon liikkumiset on jäänyt ihan vaan kävelyasteelle. Ulkoilukelejä on onneksi ollut. Viime viikolla iski flunssanperkele ja pientä yskää on edelleen ilmoilla. Yskä oli kyllä varsin sitkeä ja molemmat, mä ja Jarppa, ollaan kilvan täällä köhitty. Salilla oon käynyt viimeksi viime viikon maanantaina. Ehkä tässä loppuviikosta olisi jonkinlaista paluuta sinne voinut harkita, mutta eipä vaan ole tullut mentyä. Luulenkin, tai oikeastaan tiedän, että tuo viime viikkoinen puntti taisi jäädä viimeiseksi ennen synnytystä. Viime viikkoisen neuvolan jälkeen "kieltoon" meni myös uiminen. Infektioriskin vuoksi. Tästä(kin) tuntuu vähän erilaista kantaa olevan, mutta ehkä sinne uimaan tässä elämässä kerkeää. Paljon muuta ei sitten jääkään jäljelle, kun tuo kävely.

Otsikko pitää varsin hyvin paikkansa. Etenkin viikonloppu oli jotenkin erittäin tukala. Oikeastaan ensimmäiset päivät koko raskauden aikana, jolloin pystyi sanomaan, että onpa kolotuksia. Kävellessä harvase askeleella tuntui, kun jalka olisi revennyt nivusesta ja sitä rataa. Näitä tuntemuksia on toki harvakseltaan ollut jo pidemmän aikaa. mutta viikonloppuna selvästi enemmän. Jarpalle sanoinkin, mikäli vauva syntyy sen kaksi viikkoa lasketun päivän jälkeen (jep, oon varautunut siihen!), niin toivottavasti ei ihan joka päivä ole samanlainen. Liitoskipuja, sukkapuikkokipuja, mitä näitä kaikkee nyt onkaan. Jotenkin vaan ne kivut osaa tässä tapauksessa ottaa tosi positiivisesti ja positiivisiahan ne tässä vaiheessa alkaa ollakin.

Mutta siihen kävelyyn. Käveltyä on tullut enemmän tai vähemmän päivittäin. Lenkit on sellainen 3-6km kerralla ja lenkkikertoja on se 1-2x päivä. Kävelyvauhti on sellainen 5km/h, joskus illalla hitaampaakin. Koen itselle tosi tärkeäksi sen, että tulee liikuttua vaikka se joskus on (etenkin viikonloppuna oli) aika tukalan tuntuista, niin sitten hidastetaan vauhtia ja/tai lyhennetään matkaa. Siihen oon ollut ihan tosi tympääntynyt, että koko talven on ollut ihan pääkallokelit. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että vastaavia kelejä on pari kertaa talvessa, joten nastakengille ei ole tarvetta. No kyllä alkaa olla ja viimein sellaiset sain hommatuksi. Salomonit sopii mulle, joten sen kummempia miettimättä sellaiset hankin.

Ajatukset alkaa harhailla jo synnytyksen jälkeiseen aikaan. Oonkin miettinyt, että haluaisin tavata jonkun lantionpohjaspesialistin, kun aika sille alkaa olla kypsä. Aikani googlailtua löysinkin täältä Jyväskylän seudulta yhden varsin varteenotettavan palveluntarjoajan. Synnytyksen jälkeinen fysioterapia hänellä kustantaa 52,50€/kerta ja kahdelle äidille yhdessä 32,50€/kerta (palvelu myydään kahden kerran pakettina). Huomattavasti edullisempaa siis, jos löytyisi joku kaveri, kenen kanssa vastaanotolle mennä. Niinpä ajattelin ihan ekana huudella täällä blogissa, josko löytyisi kiinnostuneita??? Sanaa saa myös levittää kavereille! Yhteyttä voi ottaa kommenttiboksin kautta, sähköpostilla (löytyy sivupalkista) tai vaikka blogin facen kautta (löytyy täältä, klik!). Ajankohtaa on tietysti inasen vaikea sanoa, mutta synnytyksen jälkeisen jälkitarkastuksen jälkeiseen aikaan ajattelin ekan kerran ajoittaa. Huuuh, mitä lausehirviö tuo äskeinen. Anyway,
etsin siis itselleni fysioterapiakaveria :).

Ja hei, jos sulla on jotain palveluntarjoajaa ehdottaa tai mitä vaan kokemuksia jakaa synnytyksen jälkeisestä palautumisesta, niin kerro ihmeessä!

Raskaus ja ruoka

No sehän pukkas sitten pienen flunssan tähän väliin. Aika arsesta. Voin kertoa, että iso vatsa ja tukkoinen hengitys ei etenkään yöaikana ole mikään oloa imartelevin kombinaatio. Ihan tositosikipeä en kuitenkaan ole ja aionkin hoitaa tän homman niin, etten toivottavasti tulekaan. Lepoa siis.

Oon kirjoitellut aiemminkin erinäisiä postauksia liittyen tämän blogin kantavaan teemaan, eli liikuntaan ja hyvinvointiin sekä sitten nämä teemat yhdistettynä raskauteen. Raskausajan painonnoususta voi lukea tästä. Tässä taas asiaa juoksusta, punttisaleilusta taikka ihan yleisiä ajatuksia liikunnasta. Myös muita juttuja on tullut kirjoiteltua ja niitä voi halutessaan plärätä vaikka raskaus tagin alta, tai sitten tästä. Nyt ajattelin kirjoittaa teille raskaudenaikaisesta syömisestä ja ruokavaliosta.

Raskauden aikaiset ruokavaliosuositukset voi jokainen käydä halutessaan lukasemassa tästä, klik!

Musta on hassuja nuo argumentit, missä todetaan, kuinka "mitään ei saa syödä" tai "onhan niitä terveitä lapsia saatu ennenkin". Ensinnäkään rajoituksia on loppujen lopuksi hyvin vähän ja hei, ei niitä ihan huvin vuoksi ole asetettu. Toisaalta on myöskin ihmisiä, jotka toteaa, että "luin jostain, että liian paljo sitä tai tätä tai tuota on vaarallista, niin en sitten ole syönyt". Ööö. Luit mistä? Ja kuinka paljon? Mikä tahansa yksipuolinen syöminen on lie vaarallista? Oon myös vähän jaksanut ihmetellä sitä, kuinka ihmiset lukee ainoastaan rajoitukset, mutta paskat välittää suosituksista!

Entä kuinka nää suositukset on vaikuttanut itseen? Joidenkin juttujen kohdalla enemmän, toisten kohdalla ei juurikaan. Moni kohtahan on osoitettu myös koko väestölle. Juustojen ystävänä oon niiden syömistä joutunut (joulu!) rajoittamaan, mutta ethän sä normaaliarjessa juustoja mielinmäärin vetele. Jokapäiväisestä aamupalasta jäi kuitenkin pois raejuusto (ja se pellavansiemenrouhe!) plussauksen jälkeen. Valiohan tiedottaa sivuillaan heidän juustojen olevan sallittuja raskaanakin ja jonkin viikon tuota raejuustoa söinkin. Kuitenkin nuo suositukset toteavat, että pehmeitä juustoja ei suositella (oli ne sitten pastoröituja tai ei), niin jätin ne sitten pois. Todellakin luotan Valioon ja musta on ihan ok, jos joku tekee toisenlaisen valinnan. Meinasin itsekin. Sitten taas, kun joka aamupalan jälkeen oli vähän kaksijakoiset fiilikset, niin miksi syödä? Helppo ratkaisu olla syömättä. Samalla tavoin oon toiminut mm. maksan kanssa. En vaan oo syönyt maksaruokia, kun en jaksa ajatella grammamääriä. Toki maksaruokia tulee muutenkin syötyä äärinmäisen harvoin, mutta esimerkiksi työpaikkaruokalassa joutui joskus valintatilanteen eteen.

Toinen juttu, mikä on muuttunut, niin kahvinjuonti. Kahviaddiktina se on josku ollut vähän haastavaa, mutta hätävarana löytyy kofeiiniton kahvi. Alkuvaiheessa se oli pahoinvoinnin vuoksi helppoa, mutta loppuraskaudesta olisi kahvi todellakin maistunut enemmän kuin oon sitä juonut. Kolmas asia on sitten tää salmiakkiasia. Se on tosi puhuttava, sillä onhan tuo suositus päivitetty vasta vuoden alussa. Oon sitä kuitenkin noudattanut ja ihan jonkun hassun pastilliaskin oon raskauden aikana ostanut ja siitä muutaman ottanut. Ja kumma juttu on se, että siihen salmiakkiin on ihan törkeät himot. Salmiakki pesee mennen tullen suklaan ja etenkin hedelmäkarkit ja sitä vähän ootan. Että saan joku ilta mässäillä pussillisen salmiakkia.

Ja vaikka tuolla alussa puhuinkin tuosta luin jostain -jutusta, niin löytyy itselläkin asioita joita oon muuttanut syömisissäni fiiliksen vuoksi. Ensinnäkin ennen ostin Prismasta jättiläispussillisia ei kotimaista pinaattia ja söin niitä raakanakin vaikka ja kuinka paljon. Tää ei oo tuntunut hyvältä. Nyt oon ollut tosi ehdoton kotimaisuuden kanssa (toki aiemminkin lähes ehdoton). Jostain syystä en oo käyttänyt "laatikoihin" pakattuja salaatteja, kotimaisiakaan. Ehkä siksi, kun niistä aika usein löytyy pilaantuneita. Majoneesi tai -majoneesipohjaiset ruuat ei varsinaisesti kuulu ruokavalioon, mutta sen kerran, kun olen majoneesia ostanut, oon katsonut, että se on pastöroitua ja sen on tullut myös lukea siinä putilossa.

Mokia oon tehnyt. Varmasti paljon sellaisia, mistä en edes tiedä. Jostain syystä myös tuo metwursti -kohta meni mulla alussa ohi ja pahan pahoinvoinnin aikana ihan ostamalla ostin sitä, kunnes tajusin. Tätä mietin kauan ja neuvolasta laittoivatkin toksoplasmakokeen, kun kerroin asian edelleen pitkänkin ajan päästä häiritsevän (varmaan lähinnä hoitivat mielenterveyttä tuolla verikokeella). No ei ollut toksoplasmaa ei. Ehkä se nyt vähän jo naurattaa. Ravintoloissa en oo kysellyt, paitsi kerran, kun olin jo lappanut parmesania artisokkakeittoon. No se keitto jäi syömättä, Yleensä oon vaan tehnyt ns. "varmoja valintoja". Varmoja ainaskin omasta mielestä. Kasvikset oon ehkä pessyt normaalia tarkemmin, kun ennen oon ollut vähän sellainen huithapeli sen suhteen. Samoin ruokia oon säilyttänyt "oikeaoppisemmin", kun se on kanssa ollut vähän sinne päin ennen.

Kaikenkaikkiaan ruokavalio ei paljoakaan ole muuttunut raskausaikana. Tää "vauva ei oo vaatinut" donitseja tai hampurilaisia ja vaikka olis vaatinutkin, se tuskin olis niitä juuri enempiä saanut. Hedelmät maistui alkuvaiheessa normaalia enemmän ja rahkat ynnä muut oli tällöin ehdoton nou nou. Nyt on ruokavalio näidenkin suhteen normalisoitunut. Myönnettäköön kyllä, että tässä viime viikkojen myllerryksessä mielitekoja on ehkä ollut normaalia enemmän, mutta aika hyvin oon ne silti klaarannut. Ainoa varsinainen "raskauden aikainen ruokahimo" on mulla ollut kivennäisvesi. Koskaan ennen en oo juurikaan tykännyt juoda hiilihappopitoisia juomia ja nyt taas ihan puhtaasta kivennäisvedestä on tullut jopa parempi olo pahoinvointiaikoihin ja sen juominen on vähän jäänyt päälle.

Ootsä kuullut samoja argumentteja? Oliko sulle tärkeää noudattaa suosituksia vai viittasitko kintaalla niille? Oliko sulla kummallisia himoja ruokien suhteen?

Raska(u)sviikko

Tää viikko on ollut raskauden ja liikkumisen kannalta aika pitkälle raskautta konkretisoiva. Nyt maanantaina tulee täyteen 35 viikkoa. Oon ensinnäkin ollut joinain päivinä ihan käsittämättömän väsynyt. Siihen on ihan selkeä syy: univaikudet. Mun heräämisaikoja tällä viikolla on ollut mm. klo 02, 03 ja 04. Oon kyllä sitten saattanut saada nukuttua vielä aamusella lisää, mutta jokatapauksessa valvottua on tullut useampi tunti jokaisena yönä. Valvomissessioiden lisäksi heräilen harmittomasti milloin vessahätään, milloin asennonvaihtoon. Vaikka jotkut päivät on sitten ollut aika väsyneitä, niin niihin väsyneisiinkin päiviin on valvomisesta huolimatta mahtunut myös pirteitä hetkiä. Se valvoskelu on vaan niin kovin pitkästyttävää. Etenkin, kun toisinaan hetket päivälläkin saattaa olla pitkästyttäviä.

Jyväsjärven jäällä perjantaiaamuna

Naissaaressa perjantaipäivänä

Ylipäänsä väsymys saattaa puskea päälle yllättävän nopeasti ja lujaa. Enää ei onnistu se, että kävelen ensiksi salille (2,5km), treenin jälkeen (1h) kävelen (2km) kapunkiin maleksimaan kauppoihin ties moneksiko tunniksi. Kaupungilla maleksintahan siis on kuulunut päiviini. Vielä, kun siellä on aikaa ja rauhaa (sekä energiaa ja rahaa, joista en nyt niin varma kuitenkaan ole, hah) pyöriä kaupoissa ja lounastaa tai kahvitella välillä. Joka tapauksessa, väsähdän siellä paljon normaalia nopeammin. Ja yllättäen. Joka kerta jaksan yllättyä sitä, koska eihän sitä nyt normaalisti ja sitä rataa.

Punttiksella olen käynyt tällä viikolla pari kertaa. Treeni on sujunut ihan hyvin, mutta edelleen olen keventänyt entisestä. Tosin esimerkiksi ojentajille tein useampaa liikettä ja sain kuin sainkin domsit aikaiseksi. Liikkeet tuntuu kaikin puolin hidastetuilta ja verkkaisilta. Niin kotona arkiaskareissa kuin siellä salillakin. Parin salitreenin lisäksi olen käynyt kerran vesijuoksemassa. Pitkästä aikaa ja edelleenkin kyseisessä touhussa parasta on se sosiaalinen aspekti.

Naissaaressa perjantaipäivänä

Haukanniemessä/Tuomiojärvellä lauantaina

Entä kävely? No oon ihan yhtä-äkkiä ruvennut vaappumaan. Siltä ainakin tuntuu. Päivittäin kävelen edelleen. Enemmän tai vähemmän. Noin viisi kilometriä on ehdoton maksimi, siihen kuluu tunti. Loppuviikosta tuntui jo siltä, kävely hidastui entisestään ja se vitonenkin tuli kävellä kahdessa osassa. Rupesi nimittäin tuntumaan kipujakin. Kai niitä paljon puhuttuja liitoskipuja nivusissa. Vai olikohan se vain siksi, kun oli niin haastavaa kävellä. Liukasta ja silleen. Mulle kyllä sopii verkkaisempikin ulkoilu. Etenkin, kun ainakin perjantaina ja lauantaina oli niin käsittämättömän upea keväinen päivä. Maisemia kuvatessa kävelykin on automaattisesti hissuttelua.

Sellaisia kuulumisia tähän hetkeen. Mitä sulle kuuluu?? Mukavaa sunnuntaita ja alkavaa viikkoa kaikille!

Kompressiojuttua

Kompressiosukat (äiti-ihmisten ja ikääntyneiden keskuudessa tuttavallisesti tukisukat, hah) on ollut mulla useita vuosia satunnaiskäytössä sekä urheilussa että työelämässä. Merkittävää etua en lenkillä (tai etenkään salilla tai vaikkapa pyöräillessä)  kompressiosta koe, mutta lämpötilan kannalta ne on monestakin syystä toimivat. Verenkierron tehostumisen huomaa siitä, että jalkoihin ei juuri koskaan ole kylmä (eikä toisaalta myöskään liian kuuma). Lisäksi polvipituiset sukat on ns. yksi kerros lisää sinne säären aluelle. Itse suorituksen kannalta sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Kompressioon kuitenkin tottuu ja siksi sitä saattaa lenkille kaivata taikka sitten päin vastoin. Jos sitä hetkeen ole käyttänyt, ei sitä myöskään kaipaa tai se saattaa tuntua jopa huonolta.

Sen sijaan työelämässä hyödyn olen kyllä huomannut. Sairaanhoitajan työssä, jossa ollaan paljon jalkojen päällä, on kompressiosta kiistatta merkittävä hyöty. Iltavuorosta on huomattavasti keveämpää kävellä kotiin taikka aamuvuoron jälkeen painella salille, mikäli jaloissa on työpäivän ajan ollut kompressiosukka tai säärystin. Nilkkaleikkausten jälkeen työelämään palatessa lisäsin kompressiosukkien käyttöä paljonkin työelämässä ihan siitäkin syystä, kun nilkka tietysti silloin turpoili.

35% villa / 29% akryyli / 30% polyamidi / 6% elastaani
(saatu blogin kautta)

Raskaus taas vei kompression käytön ihan uusiin ulottuvuuksiin. Kiinnitin asiaan huomiota heti raskauden alusta saakka, mulla kun varmasti löytyy se suonikohjugeenikin. Hankin edelleen muutamat parit lisää säärystimiä. Sukille menee multa isompi peukku, mutta kun ei jatkuvasti jaksa pestä sitä sukkapyykkiä. Työssä käytin kompressiota raskausaikana päivittäin. Nyt kotiin jäädessä päivät on toki jaloille kevyempiä, mutta edelleen kompressio on mulla käytössä, jos vähänkään päiviin sisältyy enemmän jaloillaan olemista. Ja aika moniin päiviin sisältyy.

Tukisukat-shop lähetti mulle testattavakseen tuotteitaan ja valitsin sukkaosastolta vähän aiempaa erilaisia malleja. Nimittäin lievemmällä kompressiolla (15-21 mmHg. Tähän astiset kokemukset Zeropointeista, jotka 15-20mmHg tai 20-30mmHg. Epäilen jälkimmäistä, koska kompressiopaine etenkin säärystimissä tuntuu jämkämmältä) olevat puuvillasukat ja villaa sisältävät sukat talviurheilukäyttöön. Blogiyhteistyön merkeissä lupasin kirjoitella tuotteista mielipiteet tänne blogiin.

54% puuvilla / 40% polyamidi / 6% elastaani
(saatu blogin kautta)

Villaa sisältävät sukat on ollut mulla kävelylenkeillä, eli ihan tositoimiin ne eivät ole vielä päässeet. Hiihtoon nimittäin. Oon kyllä tykännyt ja kovemmallakin pakkasella pysyi jalka lämpöisenä Salomonin maastojuoksukengissä ihan sillä kävelylenkilläkin. Nollakeileillä sukka on tosi lämmin, mutta materiaali kuitenkin sellainen, että inhottavaa hikoilua ei tullut. Varsin kelposukat varmasti siihen tarlvijuoksuun ja hiihtolenkeille myös! No entäpä puuvillaiset sukat? No niihin olen ollut todella ihastunut ihan kotikäytössä. Ovat kuosiltaankin niin kivat! Paljon ei enää muuta sukkaa tekisi mieli täällä kotona käyttääkään, paitsi villasukkaa iltaisin ja aamuisin, heh. Kyseisiä sukkia taidan hankkia vielä lisää yhdet jos toisetkin parit. Kesällä voi sitten olla taas paljassäärin.

Käytätkö sä paljon kompressiota ja missä tilanteessa? Jos et oo kokeillut työssä, niin sitä kyllä suosittelen kokeilemaan. Melkein enemmän kuin siellä iltalenkillä. Ainiin. Niiltä suonikohjuilta on toistaiseksi säästytty. *kop-kop*.

Päivän punttitreeni ja huomioita raskaana punttailusta

Jepa jee. Ajattelinpa kirjoittaa tämänpäiväisen punttitreenini tänne jetsulleen niin, kuin se tänään meni. Vertailun vuoksi voisin kirjoittaa joidenkin viikkojen (kuukausien?) takaisia painoja ja sitten pari sanaa myös siitä, millaista homma oli ennen raskautta ja mitä kaikkea olen ottanut huomioon. Huomenna raskausviikkoja tulee täyteen 34. Sellaisen muistutuksen voisin kanssa tähän alkuun kirjoittaa, että jokaisen treenithän kulkee omalla laillaan ja tämä on vaan yksi tarina. Vaikka pidän itse itseäni enemmän vaikkapa nyt "juoksutyyppinä", on omalla kohdalla totuus se, että juoksemisesta jouduin luopumaan kohtalaisen aikaisin ja punttitreenit on taas kulkenut hyvin. Iso merkitys tietty on sillä, että vuoden sisään tehtyjen nilkkaleikkausten vuoksi oli juoksina vielä ihan kuntoutuja tullessani raskaaksi ja juoksu oli muutenkin pitkään pois kuvioista. Sali (varsinkin nää yläkroppatreenit) on siis juttu, joka on kulkenut jalka kipsissäkin viime vuodet.

Mutta siihen treeniin:

• lämmittelyt kepin kanssa
• vinopenkki 20kg tangolla 3x12 toistoa (vinopenkkiä oon tehnyt 30kg alaspäin, ennen raskautta tein normaalia penkkipunnerrusta sarjapainoilla 48,5kg maksimissaan. Toistoja ehkä 8? Penkkipunnerruksen vaihdoin vinopenkkiin rv16 tuntumassa, kuten suositeltu on. Jossain vaihheessa tein myös vinopenkkiä 15kg käsipainoilla ja alaspäin, mutta "lähtöasentoon" asettuminen alkoi käydä hankalaksi painojehn kanssa, joten luovuin siitä.)
• pystypunnerrus 8kg käsipainoilla 3x10 toistoa (jossain vaiheessa tein vielä kympeillä ja tangolla 25kg alaspäin, mutta nyt taitaa jo pelkkä 20kg tanko olla inasen liikaa. Ennen raskautta sarjapainot on ollut maksimissaan 30kg tangolla ja 12kg käsipainot. Painojen nostoa pään yläpuolellehan ei välttämättä suositella raskauden edetessä, ellei liikehallinta ole erityisen hyvä. Itse en ole kokenut hankalana näitä ja itseasiassa vasta hiljan tuon seikan luin Stenmanin vastailmestyneestä kirjasta Liikkuvan äidin hyvinvointi.)
• vipunosto rintalihaksille vinopenkissä 5kg käsipainoilla 3x12 (oon ruvennut tekeen tätä vasta raskausaikana, joten enpä tiedä mikä olis raskautta edeltävä paino ollut. Nyt ehkä maksimissaan 6kg?)
• kulmasoutu 10kg käsipainoilla 3x15 toistoa (penkkiin tukeutuen, ns. "konttausasennossa")  (15kg painoista alaspäin. Taannoin tein myös tangolla 30kg ja alaspäin, mutta kasvava vatsa teki liikeradasta virheelisen ja lisäksi tangon kanssa tehtävä ettunoja-asento kävi alaselälle, joten käsipainoilla mennään nyt).
• vipunostot takaolkapäille 5kg 3x15 toistoa (konttausasennossa toinen käsi kerrallaan) (aiemmin tein tätä seisallaan, 7kg:stä alaspäin. Tuo seiska ollut joskus raskauden alkuvaiheessa)
• ylätalja 25kg 3x15 (no nää talja liikkeiden painothan on ihan taljasta riippuvaisia, kuten kaikki tietää. Ennen raskautta en juuri harrastanut ylätaljailua, koska mieluummin vedin leukoja. Siitä luovuin aika aikaisessa vaiheessa, koska ala-asento tuntui inhottavalta. Leuanveto taisi olla aika ekoja liikkeitä, mikä jäi pois.)
• hauiskääntö 8kg 3x10 istualteen (joskus teen pienemmilläkin painoilla ja yleensä seisten. Kuitenkin nää seisten tehtävät sarjat oon pitänyt maltillisina pituudeltaan, vaikka mitään huimaustuntemusta mulla ei ole ollut. Pitkä paikallaan seisominen pienentää sydämen minuuttitilavuutta ja saattaa sitä aiheuttaa. Pumpissahan kyllä niitä on, mutta siellä painot ovat tosi kevyet ja oon kyllä sielläkin pyrkinyt liikkumaan ihan sarjojen aikanakin ja etenkin palautellessa. Hauksia oon treenannut varmaan joskus jopa 12kg:llä, vaikka niiden treenaamisessa oon aina ollut tosi laiska.)
• ojentajat taljassa 10kg 3x15kg (nyt oli tosi raskas talja kyseessä ja jossain toisessa taljassa paino saattaa olla tuplat. Fiiliksen mukaan teen nyt, kuten ennen raskauttakin. Nyt en vaan "vedä ihan piippuun asti".)

Semmonen treeni oli tänään. Kyykkyjä en enää juuri tee, paitsi omalla painolla. Hiljalleen jäi ensin pois painot ja sitten kyykyt nuuttui muutenkin joko leveiksi kyykyiksi tai askelkyykyiksi, sittemmin luistelijakyykyiksi, koska maha alkoi olla tiellä. Kyykkysyvyys on myös pienentynyt. Aika yläkroppapainotteista siis, joskin pumpissa noita kyykkyjä saa kyykkäillä ihan riittämiin. Hengityksestä pidän aina huolen. Toisin sanoen siis siitä, etten pidättele hengitystä. Samoin tekniikkaan keskityn huolella. Vaikka en ole varsinaisesti huomannut löystyviä sidekudoksia (paitsi kävellessä nilkka meinaa pyörähtää vielä onnettomammasta jutusta, kuin ennen), niin asian olen kyllä tiedostanut.

Viimeistään ekan kolmanneksen jälkeen coretreenit jäi pois. Myös staattiset pidot, esim. lankut variaatioineen jäi pois. Jonkin aikaa tein esim. kylkitaivutuksia, mutta viimeistään nyt vikalle kolmannekselle on aika sellainen jäänyt. Lantionnostoja ja erilaisia konttausasennossa tehtäviä liikkeitä olen kyllä tehnyt edelleenkin, mutta ne keskittyy lähinnä kotiin eikä ole varinaisia "treenejä". Salilla tykkään ainakin näennäisesti punttailla, vaikka toisaalta nykyään saman treeniefektin saisi varmaan kotijumpallakin, heh. Näihinkin juttuihin hain paljon tietoa netistä ja monia liikkeitä jätin pois pelkästään siksi, että niitä suositeltiin välttämään.

Oikeastaan oon jopa vähän yllättynyt, että edelleen treeni sujuu. Luulen kuitenkin, että montaa viikkoa ei salitouhuja enää jaksa. Niin no. En mä kovin montaa viikkoa taida olla enää raskaanakaan, heh. Ja niinkun oon sanonut, se saattaakin olla just tää treeni, mikä on se vika.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Ja laittakaa ihmeessä kommenttiboksiin omia kokemuksia. Nää on varmaan sellaisia kirjoituksia, joihin google tuo lukijoita pitkänkin ajan päästä.

P.S. Kuvat on eilisestä ulkoilupäivästä Jyväsjärvellä. Niin upea päivä!

Liikunta-ajatuksia tulevaisuudesta ja kuulumisia tästä hetkestä

Oon harrastanut liikuntaa enemmän ja vähemmän tosissaan aina murrosikään saakka. Sanotaanko vuoteen 1999. Tämän jälkeen kilpailu ja sitä myöten myös harrastaminen jäi. Joskus 2000-luvun alussa mulla oli satunnaisia lenkkeily-yrityksiä, mutta mitään säännöllistä ei ollut kuvioissa. Nyt viimeiset 10 vuotta oon harrastanut liikuntaa taas säännöllisestä ja säännöllisellä tarkoitan useita kertoja viikossa. Tähän ikään (32) se siis tarkoittaa suurinta osaa elämästä.

Aika monesti liikunnasta puhutaan äiti-ihmisten kohdalla "omana aikana". Ja joo, sitä se varmasti onkin ja kyllä, se "oma aika" on myös tarpeellista. Itsellä on kuitenkin ajatus, että se liikunta vauvan syntymän jälkeen on myös muuta, kun sitä omaa aikaa. Se on keino pitää itsensä hyvässä kunnossa ja mahdollisimman terveenä. Tämä on myös vauvan etu. Liikunta on monella lailla erityistä, mutta myöskin siinä samalla rutiini. Rutiini, kuten hammaspesu, aamupala tai suihkussa käyminen. Enkä mä näistäkään ajatellut luopua vauvan synnyttyä? Sen oman ajan lisäksi, ja oikeastaan ennen kaikkea, on liikunta yhteistä aikaa. Perheaikaa tai kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa.

Mitä taas se liikunta ei ole? No ainakaan sen itsetarkoitus ei ole palauttaa kroppaa raskautta edeltäviin mittoihin, vaan se on todennäköinen seuraus. Ei kilpailua itsensä saatika muiden kanssa palautumisessa synnytyksestä. Se ei myöskään ole välttämättömyys tai pakkopullaa. Toisaalta olen kyllä siitä onnellisessa asemassa ollut jo vuosia, ettei se se sellaiseksi muutukaan. Ei mun "täydy" yhtään mitään, vaan saan!

Tulevaisuus (eli toisinsanoen synnytyksestä toipuminen) liikunnan suhteen tuntuu tällä hetkellä isolta kysymysmerkiltä. Kysymysmerkiltä sen suhteen, kuinka nopeasti ja kuinka paljon. Vauvan tempperamenttikin vaikuttaa varmasti asiaan. Joka tapauksessa yksi salikerta vie reilun tunnin aikaa pois kotoa, joten eihän se missään nimessä mahdottomuus ole vauva-aikanakaan. Se on ollut meille molemmille ihan selvää. Hölkätä voi vaikka vaunujen kanssa ja paljon voi halutessaan treenata ulkonakin. Salille lähtöihin tai muuhun "oheishaahuiluun" tuskin on samalla lailla aikaa, vaan se on mentävä silloin, kun siihen sauma on. Aikaa "omaan liikuntaan" ei varmasti ole yhtäpaljoa, kuin ennen, mutta peruskestävyyteen ja kävelyihin tai hölkkä-kävelyihin voisin luulla olevan jopa enemmän aikaa, kuin vaikkapa työssä käyvänä.

Tällä hetkellä eletään 34. raskausviikkoa ja liikunta onnistuu edelleen. Viime viikolla kävelylenkkeilin jonkin verran, kävin kaksi kertaa salilla ja kerran bodypumpissa+uimassa. Tämä viikko alkoi salilla ja illalla ajattelin mennä pumppiin ja uimaan. Tai ainakin poreisiin. Liikunta ei toki enää ole mikään itsestäänselvyys, vaan salikäynti voi olla koska tahansa viimeinen. En aio väkisin punnertaa yhden yhtä kävelylenkkiä tai salitreeniä, mutta onneksi vielä ei sellaista fiilistä ole tullut. Liikun nyt jopa enemmän, kuin kuukausi takaperin töiden ja huonojen yöunien ryydyttämänä.

Elämäntapasairas

Nytpä kirjoittelen teille aiheesta, jota olen muotoillut päässäni ja blogissani jo pidemmän aikaa. Aiheesta, joka oli kohtalaisen kova isku. Tavallaan on toki edelleen, mutta asiat ovat kyllä ajan myötä asettuneet oikeisiin mittasuhteisiin.

Raskaaksi tullessani painoni oli 68,5kg. 172 cm pitkällä varrella tuo tarkoittaa 23,15 painoindeksiä. Painonnousu on ollut raskaudessa kohtalaisen suurta, mutta kuitenkin normaalikäyrien sisällä. Merkittävästi en tuohon painonnousuun olisi toiminnallani pystynyt vaikuttamaan ja aika pitkälle uskon sen olevan hormoniperäistä. Vauva on ollut kaikissa ultrauksissa normaalin kokoinen. Raskauden alussa lihaskunto oli tasoa yli kymmenen leukaa paskanakin päivänä ja vielä ihan alkuraskaudesta kympin juoksukisa sujui vähän reilu 45min. Huomattavasti keskivertotallaajaa parempi fyysinen kunto siis. Karkkia tai muuta herkkua syön satunnaisesti, ehkä kerran viikossa maksimissaan. Joskus töissä kahvipöydästä jotain, jos sattuu olemaan. Mitään ruokahimoja en ole kokenut. Ruokavalio on pysynyt perusterveellisenä ja päin vastoin, jopa vähän parempana, koska ateriaväleistä on pidettävä pahoinvoinnin vuoksi huolta. Edelleen. Liikuntaa olen harrastanut läpi raskauden. Inaktiivisimpanakin kuukautena lähes 25h/kk tarkottaen reilu 6h/vko ja muutoin enemmän. Raskautta edeltävät liikuntamäärät olivat pääsääntöisesti vielä enemmän.

Että jos johonkin on pystyi hormonimyllerryksessä ja syyspimeydessä turvautua, niin ainakin siihen, että elämäntavat ovat kunnossa. Sen antamaa turvaa on kuitenkin horjutettu, eikä ainoastaan raskausajaksi vaan loppuelämäksi. Reilu pari kuukautta sitten tehdyssä sokerirasituskokeessa nimittäin sain kannettavaksi raskausdiabetesdiagnoosin. En tiedä, onko itserakasta ajatella, että minä!?!? Minä, joka liikun, minä joka huolehdin syömisistäni ja minä joka suhtaudun muutenkin aiheeseen suurella vakavuudella?!?! Sekä paastoarvo että kahden tunnin arvo oli huippulukemia 4,2mmol/l ja 3,8mmol/l raja-arvojen ollessa 5,3 ja 8,6. Sen sijaan tunnin arvo (jota ei "normaalitilassa" olevilta edes mitata dm-diagnoosia haettaessa) oli kohdallani 10,5mmol/l raja-arvon ollessa 10. Peli on julmaa ja pysyvän raskausdiabeteksen leiman joko saa tai ei saa, oli tilanne mikä hyvänsä. Se myös pysyy huolimatta siitä, saako sen jälkeisessä omaseurannassa yhden yhtä poikkeavaa lukemaa.

Henkilökohtaisesta anamneesista on siis erittäinkin haastavaa löytää riskitekijöitä. Perusterveellisen aktiivisen elämän lisäksi sokeria ei ole ollut virtsassa kertaakaan, ikää on 32 enkä tietääkseni sairasta munasarjojen monirakkulaoireyhtymääkään. Sen sijaan sekä mummoni että setäni on insuliinihoitoisia tyypin 2 diabeettikkoja ja luulen, että isänikin säästyy diagnoosilta vain siksi, että menee tutkittavaksi ainoastaan vaaka-asennossa ja kyydillä, jossa vilkkuu valot katolla. Siskollani on ollut molemmissa raskauksissaan sama homma. Sairaanhoitajana olen hoitanut monenmonituisia potilaita, jotka kaikista hyvistä tottumuksistaan huolimatta sairastuvat. Lähinnä puhun nyt sydänpuolen jutuista. Niiden hyvien tottumusten ansiosta kuitenkin todennäköisesti lievemmin ja myöhemmin. Joten ehkä turvallisuuden tunteeseen tuudittautuminen oli typerää, olisihan se pitänyt aavistaa. Ehkä juuri minä! Tottakai juuri minä!

Elämäntapasairauksilla on vahva leima, jota toiset kantaa vailla huolenhäivää ja toisille taas tilanne on äärinmäinen kriisi. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Itkuhan siinä tuli, eikä ainoastaan yhtenä päivänä. Turhautuminen ja häpeä lienee ne päällimmäiset tunteet. Päivittäiseen ruokavalioon ei juuri ollut asioita tehtävissä ja päässä takoi yhden jos toisen päivän ajan ihmetys. Olin myös pettynyt itseeni, vaikken oikeastaan tiennyt edes miksi, koska en usko, että olisin millään tavoin kyennyt toisenlaiseen lopputulokseen. Itkin myös sitä, että olin pettynyt. Sitä, että juuri olin muutaman viikon ajan ollut oikein erityisen pirteä ja sitä, että samaan aikaan potilaanani oli ihan oikeasti vakavasti sairaita ihmisiä ja minä itkeä vollotin yhtä poikkeavaa sokeriarvoa. Ehkä kuitenkin kurjinta oli perusturvallisuuden järkkyminen. En oikeastaan ollut edes tajunnut, kuinka vahvasti (ja sokeasti) olin uskonut siihen, että liikunta ja terveelliset elämäntavat suojaavat kaikelta. Voihan se olla ja varmasti onkin, että tilanteeni olisi vieläkin pahempi ilman näitä suojaavia tekijöitä.

Sokerirasituksen jälkeen mittailin viikon ajan jatkuvalla syötöllä sokereita. Ajattelin, että jatkan syömisiäni ja juomisiani aivan täysin normaalisti ja katsotaan mikä tilanne on. Mikä tilanne ihan oikeasti oli. Että ihan oikeasti kyttään sieltä sen yhdenkin poikkeavan arvon. Yhden yhtä lähimainkaan poikkeavaa arvoa en saanut, mikä tietysti on hyvä juttu. En ennen, enkä jälkeen aterioiden enkä myöskään paastoarvoa. Toisaalta tuntuu epäreilulta se, että elimistöäni on nyt testattu testillä, että reagoiko se riittävän nopeasti (tunnissa) parissa minuutissa nautittuun kolmen desin litkuun, johon on liotettu 75 grammaa glukoosia. Kuka koskaan normaalisti edes nauttii sellaista määrää sokeria?? Ajattelin myös, kuinka suurella todennäköisyydellä muutkin ongelmat kohtaavat minut, koska tässäkin osui jättipotti. Gestaatiodiabetekseen sairastuu noin 12-15% odottavista äideistä ja sairastuneista 80% on ylipainoisia. Nice to know. Lukiessani artikkeleita ja "artikkeleita", itseäni kiduttaakseni jopa keskustelupalstoja, kävi harvinaisen selväksi, että heikommalla pääkopalla ja saman tilanteen kohtaavana samalla anamneesilla ei varmasti olisi minkään sortin mahdottomuus saada raskausdiabeteksen seuraksi vielä syömishäiriötä. Asiasta piti ihan vertauskuvainnollisesti läpsäistä itseä poskelle.

Tämän jälkeen oon elänyt sitten ihan samanlaista elämää, mitä tähänkin saakka. Liikkunut ja syönyt samoja ruokia. Puhdas sokeri ja valkoiset viljat ei ole juuri kuulunut elämään tähänkään saakka. Kuitenkin samalla lailla satunnaisesti olen edelleenkin herkutellut ja siitä huolimatta nuo sokerit on ollut just niinkuin pitääkin. Aluksi ajattelin, etten todellakaan voi kertoa asiasta yhtään kenellekään. Kunnes ajattelin, että todellakin voin. Voin ja mun pitää tää oma tarinani kertoa. Koska joukkoon kyllä mahtuu muitakin terveysintoilijoita. Toisinaan se tuntuu epäreilulta. Miksi se, joka elää terveellisesti sairastuu, kun taas joku suoraansanoen todella epäterveellisesti elävä ei? Toisaalta taas tämä elämäntapa, jota elän, tuo niin paljon hyvinvointia mun elämään, etten hinnasta mistään sitä vaihtaisi sohvaperunaelämään. Sittemmin tilanne on tasaantunut, mielessäkin. On tottakai tärkeää ja hyvä, että asiaa seurataan. Ja että oon äärinmäisen onnellinen siitä, että sokeriarvot eivät tiivissäkään omaseurannassa ole ollut poikkeavia. Ja kun tosiaan, elämäntavat ja ruokailut oli jo ennen tuota yhtä koettakin kunnossa, ei vauvan 100% varmasti ole misään vaiheessa tarvinnut kärsiä korkeista tai edes yläkanttisista verensokereista.

Onko sulla tai sun tutuilla kokemusta aiheesta? Entä jostain muusta "elämäntapasairaudesta"? Tiedätkö ketään elämäntavat kunnossa pitävää sairastunutta? 

Boxihyppy- ja kärrynpyöräikävä!

Käytiin Jarpan kanssa neuvolan kautta järjestettävässä perhevalmennuksessa kolme kertaa. Joillain noista kerroista oli käsittelyn alla vauva-aikaan liittyvät huolet tai ajatuksen aiheet. Aika monella pariskunnalla oli sama ajatus, ajankäyttö. Kuinka aika riittää kaikkeen? Siinäpä sitten valmennuksen vetäjä kysyi porukalta, mitä ajatuksia se herättää, jos jostain harrastuksesta joutuu vauvan myötä luopumaan.

Aika rankasti ajateltu. Mun mielestä ja meidän molempien mielestä. Jarpan kanssa katsottiin toisiimme ja hän sen sitten sanoi, mitä meillä molemmilla oli mielessä: "Ei kai mistään täydy täysin luopua kenenkään, sitä vaan erilailla järjestellään asioita!" En tokikaan ole mikään hölmö ja tiedän, että monet asiat menee täydellisen uusiksi. Mutta arvatkaapa mitä? Ne on jo mennyt. Kyllä mä enemmän ajattelen niin, että vauvan syntymän jälkeen alan taas hiljalleen saada asioita nimenomaan toiseen suuntaan, takaisin. Tänään juuri neuvolassa oli puhe siitä, kuinka raskauden loppua kohden alkaa hiljalleen "kyllästyä" olotilaansa ja tätä kautta alkaa sitten olla valmis myös synnyttämään. Itse oon pikkuhiljaa enenevässä määrin ruvennut ajattelemaan asioita, mitä vähän ikävöin. Kuten...

• ...burpeita, boxihyppyjä, monenmoisia loikkia. Aah. Sydäntä ihan raastoi katsella kun yks päivä salilla kaksi tyttöä loikki niin keveästi boxin päälle ja takaisin.
• ...juoksemista. Sitä olen kyllä tottunut kaipaamaan, hah.
• ...vatsalihakset hapottavaa coretreeniä! Kaipaan siis jopa coretreeniä.
• ...hampaat irvessä isojen liikkeiden vääntämistä. Mave, oi mave. Ja etenkin se leuanveto!
• ...korkeita sykkeitä. Tiedättekö? Niitä rapputreenejä, joiden jälkeen meinaa lentää oksennus. Kovavauhtisia vitosia. Tai kymppejä.
• ...matalia leposykkeitä ja keveää hengitystä.
• ...uskaltamista. Sitä, että noin vaan kokeilet vähän pistoolikyykkyä eikä edes haittaa, vaikka vähän rynäsee.
• ...remuamista. Sitä, että voit vöyhöttää sisarusten muksujen kanssa kuinka vaan, eikä tarvi varoa vatsaa.

Noin niin kuin muun muassa näitä juttuja kaipaan. Sen lisäksi on kaipailen joitain liikuntaan liittymättömiä juttuja, kuten aamuminääni. Sitä tyyppiä, joka oli niin vimpan päälle aamuihminen. Nyt tuntuu, että aamu toisensa perään käynnistyy niin kovin hitaasti ja tahmeasti, heh. Luulen kyllä, että se kymmenen leukaa menee ennen kuin heräilen aamuisin virkeänä. Sellainen elämänmuutos todennäköisesti edessä, heh. Onneksi hormonit jeesaa. Ainakin siihen mä uskon.

Edelleenkin kuitenkin vointi on kohtalaisen virkeä. Ainakin nyt, kun vuorotyö ei sotke unikuvioita yöstä toiseen. Tulee siis riittävästi levättyä. Vaikka monia juttuja kaipaileekin, niin toivottavasti vauveli vielä kasvaa sen pari kuukautta vatsassa. Luulen, että se ihan oikea kyllästyminenkin tähän olotilaan vielä jossain vaiheessa tulee.

Mitä mieltä sä oot tästä luopumisasiasta?

Ainaskin joku paikka pullottaa viime vuotta enemmän :D.