Hän on yksivee!

Vuosi sitten olimme vasta kotiutuneet sairaalasta pienen vastasyntyneen käärön kanssa. Aloittelimme elämäämme kolmestaan. Kävi vieraita ja koti oli kukkia pullollaan. Nyt tuo pieni käärö on yksivuotias kävelyä ahkerasti harjoitteleva taapero, joka heittää pallon lipaston alle ja tuumaa "oho". Viikonloppuna vietimme juhlia ja kyllä, koti on taas kukkia pullollaan. Sen sijaan ääntä ja leluja on vuodentakaiseen enemmän. Olo on samaan aikaan iloinen ja haikea. Paljon enemmän kuitenkin iloinen, koska kuten olen ehkä ennenkin sanonut, tuo pieni ihminen on aina vaan enemmän ja enemmän opettanut tarttumaan hetkeen. Ylipäänsä tuo pieni ihminen on opettanut enemmän itsestä ja elämästä kuin mikään tai kukaan aiemmin.

Vuosikkaita juhlittiin perheen kesken viikonloppuna. Ee on onnekas ja omaa monta suurinpiirtein ikäistään serkkua, joten ääntä ja tohinaa riitti. Pienten ihmisten lisäksi lähellä on myös monia välittäviä aikuisia (yhtä teiniä yhtään väheksymättä!). Kaverisynttäreitä juhlitaan tulevina vuosina. Arjensankareita on toki myös ystävätkin. Tämä vuosi on antanut myös itselle sillä saralla. Oon tutustunut uusiin tyyppeihin. En pilvinpimein, mutta just sopivasti. Ihan uusiin tai sitten jollain tapaa ennestään tuttuihin. Onnekseni myös vanhat ystävät ovat pääpiirteittäin pysyneet matkassa mukana, vaikka elämänrytmi onkin tässä hetkessä hieman erilainen.

Veljen avovaimo seivas mut kakkukriisiltä ja loihti kaksi aivan taivaallista kakkua. Kermakakun kynttilöineen ja superherkullisen juustokakun. Siinä sivussa mä tyydyin askartelemaan vesimelonia ja tökkimään lihapullia cocktailtikkuihin, hah. Ihan riittävä saavutus mulle. En ole koskaan kunnostautunut juhlien järkkäämisessä. Yksiäkään juhlia en ole järkännyt itselleni, en edes bileitä. Eelle nämä juhlat olivat toiset ja täytyy sanoa, että sekä kastejuhla että nämä synttärit onnistuivat molemmat odotuksia paremmin. Juhlien järkkäily on kuin onkin ihan mukavaa puuhaa, eikä ollenkaan niin stressaavaa, millaiseksi aiemmin olen sen mieltänyt.

Niin sanottu vauvavuosi on siis ohi ja uteliain mielin kohti elämää taaperon kanssa. Uskallan veikata, että vauhti ei tästä ainakaan vähene!

Hei täällä taas!

Kolmen kuukauden jälkeen saan selätettyä valkoisen paperin kammon ja kiivettyä vähintäänkin tuossa pihassa seisovan valtavan lumivuoren kokoisen muurin yli tänne bloggeriin. Uskotteko, että olen aika usein kaivannut tänne? Saa nähdä onko täällä enää ristinsielua. Olen myös kaivannut jotain puuhaa, joka ei ole liikuntaa. Niin, eikä siivoamista, ruoanlaittoa tai pyykkäämistä, hah. Etenkään sitä! Tämän vauvavuoden aikana (joka lähenee loppuaan, apua!) olen siis käyttänyt lähestulkoon kaiken oman ajan edellämainittuihin asioihin. Älkääkä nyt käsittäkö, että olisin liikkunut jotenkin paljon. Ehei. Siivonnut ja kokannut kyllä olen, hah. 

Täällä meillä vauvavuosi on siis kymmentä päivää vaille loppu. Kohta juhlitaan yksivuotiasta Eetä. Samaan aikaan sekä iloista että haikeaa. Monessa mielessä ainutlaatuinen vuosi on kyllä takana. Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon onnea ja iloa, mutta myös väsymyksen hetkiä. Paljon on tullut myös opittua uutta niin itsestä kuin elämästä ylipäänsä. Ehdottomasti elämässä parasta on saada olla tuon pienen touhutoopen äiti. Hassua aikaa, kun arki on tavallaan ihan tosi arkista ja tasaista, mutta tarkemmin ajateltuna jokainen päivä onkin aika mullistava. Ristiriitaisuuksia riittää.

Uusina liikuntaan liittyvinä kuvioina mun elämään ollut tullut uusi kuntosali. Buugi liikuntakeskus tässä aika lähellä. Ollaan siis monnarin salin kanssa erottu. Ei sillä, monnari oli kyllä hyvä (paras!) kumppani ikinä, mutta tällaiseen ratkaisuun nyt kuitenkin päädyin. Ja löytyyhän noita käyntikertoja sinne edelleen muutaman kymmentä, että jos ikävä käy liian kovaksi, niin sinne sitten vaan. Meillähän on kyllä uusi orastava suhde monnarin kuntosalin vieressä olevan telinevoikkasalin kanssa. Nimittäin Gaggatygit, tuo vanhemman ja lapsen omatoimijumppa telinevoikkasalissa arkiaamuisin. Ihan parasta. Oon myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Tässä elämänvaiheessa on vaan joskus helpompia lähteä spinningiin kuin juoksulenkille ja that's it.

Ja hei mitä talvi ollut! Huhhuh!

Ajatuksia ja kirjoitusaiheita putkahtelee mieleen tämän tästä ja toivottavasti jatkossa löytyy myös tapa tuottaa sitä tekstiä. Aika monesti olenkin miettinyt, että pitäisi olla sanelukone, heh. Tästä postauksesta en nyt aio tehdä tämän enempää sillisalaattia. Saattaisi nimittäin herkästi käydä niin, että tulen rymisten alas site vuorenrinnettä ja valkoisen paperin kammo alkaa taas alusta. Hieman myös epäilyttää onko tällaisilla kotikutoisilla amatööriblogeilla enää juuri annettavaa. Katsotaan nyt, kuinka tämä tästä lähtee rullaamaan vai lähteekö. Ainakin sain tässä hetkessä tyydytettyä kirjoittamisen kaipuuta ja se on tässä mun nykyisessä carpe diem -elämänasenteessa ehkä kaikkein tärkeintä.

Mitä sulle kuuluu?? Kiinnostaa todella! 

Entä onko täällä ketään enää edes linjoilla?

Tulin vain kertomaan

Marraskuu meni ohi ilman ainoatakaan blogipostausta. Hiljaisia aikoja on ollut ennenkin, mutta olisikohan ensimmäinen äänetön kuukausi koko blogihistorian aikana? Monilla äidiksi tulleella blogitahti kiihtyy vauva-aikana. Itsellä taas on käynyt päinvastoin. Kirjoitusaihoita on kyllä päässäni pilvin pimein. Haluaisin kertoa teille marraskuisesta Espanjan matkasta. Isänpäiväkin meni ja voisin kertoa kuinka ylpeä olen Jiistä ja Eestä sekä heidän suhteestaan. Mieli tekisi jakaa ajatuksia työhönpaluusta (tai kohdallani oikeastaan palaamattomuudesta) tai kertoa suunnitelmasta liittyä kuntosalin jäseneksi. Siitä nimittäin riittäisi juttua. Sen verran iso asia olisi kolistella puntteja jossain muualla, kun monnarilla. Ehkä kirjoittelisin Eestä. Kuinka hän kasvaa ja kehittyy. Meidän arjesta. Juoksulenkeistä. Siitä kuinka kunto on mielestäni noussut enemmän suhteessa onnettomiin treenimääriin.

Mutta aika. Sitä tavallaan on pilvinpimein, mutta tavallaan taas ei. Se, että huolehdit pienestä ympäri vuorokauden ottaa omansa. Laitat terveellistä ja monipuolista ruokaa, pidät puhtaana, liikut ulkona, tapaat kavereita, keksit aktiviteetteja tai olet keksimättä, ennenkaikkea hellit ja olet läsnä. Elämä on, tottakai, vauvantahtista. Kirjoittaminen on parhaillaan flowtahtista ja omalla kohdalla sitä on ollut hieman hankala saada muovautumaan vauvantahtiseksi. Luulen, että vauvojakin on hieman erilaisia. Toiset vaativat todella intensiivistä olemista ja toiset vähän vähemmän intensiivistä. Ee on ehdottomasti vauva, joka vaatii sitä enemmän. Ei tyytymättömyydellään, vaan seurallisuudella ja aktiivisuudellaan. Ja kaikkihan sen tietää, mikä tässä ajassa on tärkeää.

Niinpä tulin vain kertomaan, että meille kuuluu hyvää. En tullut kertomaan, että tämä loppuu tähän kirjoitukseen. En myöskään tullut pahoittelemaan hiljaisoloa, saatika lupaamaan aktiivisempaa postaustahtia. Tämä ei ole viimeinen kirjoitus, vaikka vuoden viimeinen saattaa hyvinkin olla. Oon tykännyt tästä kirjoittamisesta. Sen yhteisöllisyydestä. Teistä lukijoista. Luulen siis, että tulee myös toinen aika. Aktiivisemman kirjoittamisen aika. Niinpä tämä blogi voi hyvinkin olla olemassa, vaikkei se niin aktiivisesti päivitykään. Tai mistä sitä huomisesta tietää. Varmuuden vuoksi toivotan kaikille kuitenkin hyvää joulua. Oikein hyvää joulua!

Vähän kuulumisia arjesta

Oon nyt parina iltana aloittanut kirjoittelemaan postausta puhelimella, mutta jostain syystä toi bloggerin appi ei oikein toimi järkevästi ja homma on jäänyt vaan yritykseksi. Vika voi toki olla (ja onkin varmaan) käyttäjässä. Olen nimittäin ollut iltasella niin rättipoikki ja halunnut vaan koomata sohvalla. En yhtään istua tietsarin äärellä. Pitäisköhän tähän perheeseen hommata tabletti tai läppäri? Muutenkin vähän harmittaa, kun mun henkilökohtainen rytmi on kääntynyt siten, että jään illalla valvoskelemaan Een mentyä nukkumaan enkä suinkaan enää herää ennen häntä. Tää tapahtui viime viime viikkojen (kuukausien?9 aikana. No, kuitenkin "yökaaosjakson" jälkimainingeissa. Niinpä sitten iltaisin koomaan tuossa sohvalla, sometan tai teen jotain ihan älyvapaata. Aamuisin olisi virtaa (ja aivoja) kaikkeen järkevämpään ja tulis varmaan kirjoiteltua vaikkapa tätä blogia tai jotain. Tällä hetkellä aamut kuitenkin alkaa aikamoisessa tahdissa, heh. Tää on ehkä hyvä parisuhteen kannalta, mutta muuten ei niinkään. No aika aikaa kutakin ja ehkä joskus nää yöt on jopa niin hyviä, että omaa aikaa on hitusen molemmissa päissä.

Ollaan hyvän matkaa yli viikko kaksin Een kanssa. Jii on ollut Kuubassa ja palaa tämän viikon lopulla. Kyseessä on monta vuotta sitten sovittu synttärimatka samaa vuosikertaaolevien kavereiden kanssa. Hän lähti sinne hieman haikein mielin. oli sitä mieltä, että nyt jos pitäisi valita, niin ei ehkä lähtisikään. Luulen kuitenkin, että mielipide on muuttunut, eli hyvä vaan, että lähti. Ei tuo kaksi viikkoa nyt niin pitkä aika ole. Reissuista puheenollen myös mä ja Ee ollaan lähdössä reissuun. Mun kaveri menee lapsineen asumaan Fuengirolaan kuukaudeksi ja me matkataan viikoksi heille kylään. Jännää! Pieni valopilkku tähän syksyn ja alkutalven pimeyteen. Reissun jälkeen onkin varmasti jo hyvä joulufiilis ja hiihtoladut. Oon ihan himppasen verran ylpeä kuinka oon saanut tän arjen pyörimään täällä yksikseen. Ee on kyllä hyväntuulinen lapsi ja sikäli helppo, mutta niin kovin aktiivinen ja sosiaalinen. Lisäksi hänellä on kova tahtotila tehdä temppuja, joihin ei aina taidot tai järki riitä. Sellainen hän on ollut ihan vauvasta saakka, mutta nyt kun hän seisoo ja hiljalleen menee vähän puitakin pitkin, on homma välillä aikamoisen hurjaa. Omanlainen kokemus tämä kuitenmin on ollut, hyvä sellainen.

Hei vaikka tää blogi päivittyy vähän vaihdellen, niin instagramiin oon yrittänyt lähes päivittäin jotain laittaa. Nyt kun vihdoin hankkiuduin eroon windows -puhelimesta, on myös instagram stories käytössä. Saa nähdä kuinka siitä innostuu. Tulkaa siis sinne seurailemaan. @taru_wj on nimimerkki. Ootteko te instagramissa? Tykkään kyllä siitä sovelluksesta ihan jo siksikin, että kauniita kuvia on kiva katsella. Jos haluat, niin jaa oma nimimerkki kommentteihin. Olis tosi kiva! Musta nimittäin olis mukava käydä katselemassa myös teidän lukijoiden touhuja. Ja jos ootte innostunut julkisesta kuvaamista, niin ehkä muutkin voi bongata sut kommenteista. Nyt meen viimeisteleen meidän lounaan (bataattii, kana-kasvismureketta ja joo, rakauden aikana rupesin taas syömään valikoidusti kanaa) sekä laittaan pyykit ainakin. Sit varmaan Ee jo herääkin! Sit tuleekin ehkä Een mummo ja meen käymään vähän yksin lenkillä. Yksin, sitäpä tilaa ei ole sitten Jiin lähdön ollutkaan. Ihana kevyt lumisadekin näyttäis olevan.

Onnellisuus on valinta

Kirjoitan tästä aiheesta mun ystävien innoittamana. Ystäväperheen, jota alkoi entisenlainen elämä liikaa nyppiä ja niinpä he, yllätys yllätys, päättivät tehdä asialle jotain. Sanoivat irti yöpaikkansa, hankkivat uusia töitä, toinen ehkä vielä uuden ammatin ja muuttivat lapsineen pohjoiseen (terveisiä vaan, jos ikinä tätä luette!). Oon myös tehnyt töitä esimerkiksi irtisanoutuneen insinöörin kanssa, joka tänä päivänä on vastavalmistunut sairaanhoitaja. Oon sanonut heippoja kollegalle, joka niin ikään myös muutti pohjoiseen ja toivottanut hyviä opiskeluvuosia työkaverille, joka tyystin vaihtoi alaa.

Miksi yllätys? Siksi, että vaikka edellisenkaltaisia esimerkkejä riittää, niitä toisenlaisia on vielä enemmän. Niitä, jotka ovat tyytymättömiä työhön, ympäristöön tai parisuhteeseen. Ensiksi vähän, kunnes tyytymättömyys hiljalleen kasvaa. Tyytymättömyyden kasvaessa se alkaa myös leviämään. Jos inhoat kahdeksan tuntia päivässä sitä mitä teet, etkä ajattele tilanteesta olevan ulospääsyä, kuinka luulet voivasi nauttia illasta kotona? Tai jos kodin seinien sisäpuolella on pääosin huono olla, osaatko olla positiivinen työkaveri? Tuskin. Ainakaan, jos tilanne jatkuu vuosia. Hiljalleen tyytymättömyys leviää vähän jokaiselle elämän osa-alueelle ja alkaa olla osa ihmistä itseään. Sellainen tietynlainen negatiivisuus. Ja etteikö tuossa olisi riittävästi riesaa, niin se leviäminen ei pysähdy vielä tähänkään. Sitä nimittäin alkaa kitkeä ympärilleenkin.

Sanonta "meillä on vain tämä yksi elämä", on ehkä klisee, mutta niin totta. Kuinka sen elämän haluat elää? En todellakaan tarkoita, että nyt kaikkien tulisi erota ja karata. Sanoa irti työpaikat, myydä omaisuus ja muuttaa kauas pois. Vähempikin riittää. Ihannetapauksessa kyseenalaistaessa sitä omaa elämää, ei muutostarpeita juuri nouse esiin. Toki on myös paljon asioita, joita ei tuosta noin vaan muuteta, mutta niidenkin osalta omaa suhtautumista on varmasti hyödyllistä tarkastella.

En ole mikään onnellisuusopas. Omassakin elämässä riittää tekemistä saatika, että toisille osaisin antaa neuvoja. Itse ajattelen asioista niin, että ensinnäkin omaa elämää ja olemassaolon muotoa olisi hyvä osata (ja muistaa) kyseenalaistaa riittävän usein. Tykkäänkö työstäni? Näinkö haluan asua? Onko vapaa-aikani mielekästä? Mikä tässä elämässä vie energiaa? Mistä saan sitä? Onko sitä riittävästi? Mitä asioille voisi tehdä? Toinen juttu on, että tuohon viimeiseen kysymykseen on vain harvoin vastaus "mitään ei voi tehdä". Ja mikäli on, on sitä asiaa ruvettava työstämään ja hyväksymään oppien elämään onnellisena ja tyytyväisenä siitä huolimatta. Kolmas ja usein kuultu sääntö on päättää, että tästä päivästä tulee hyvä päivä.

Ei ole helppoa aina. En mä itsekään ole isoja asioita elämässäni tehnyt. Opiskellut lisää ja hakeutunut uusiin töihin heti, kun lisähaasteita alkoi kaivata. Jotain tuollaista. Ja kyllä mäkin oon aina välillä varsinainen narisija ja nirisijä. Etenkin tuo päätös hyvästä päivästä on tässä elämäntilanteessa välillä vaikeaa, kun väsymys painaa. Hyvä olisi muistaa, että sitä ei ole myöhäistä päättää vaikka päivä kääntyisi jo illan puolelle. Kuitenkin oon sitä mieltä, että onnellisuus on isolta osin valinta ja mahdollisimman usein koetan myös tehdä sen valinnan.

Aamuihminen 2.0

Jotain on tapahtunut meidän nukkumisjutuissa. Olen nimittäin useampana aamuna viime aikoina herännyt ennen Eetä ja toisinaan jopa varsin pirteänä. Joku toinen saattaa kaivata vapaailtaa, mutta itse selkeästi nautin enemmän aamuhetkestä ihan vaan omassa seurassani. Minä, kahvikuppi ja Keskisuomalainen. Oikein jos aikaisin olen herännyt, niin saatan jopa keritä tänne blogiinkin.

Jokin aika sitten sitten meidän neljä tai viisi yösyöttöä väheni kolmeen (on jopa ollut öitä kahdella syötöllä, mutta tietysti, kun aloin kirjoitella tätä postausta, kääntyi suunta toiseen, heh. No viimeistellään silti!). Viimeistä näistä voisi kutsua enemmän aamusyötöksi siinä kello kuuden maissa. Tällöin olen tosiaan tuntenut itseni jo levänneeksi ja jäänyt hereille Een jatkaessa uniaan noin tunnin verran. Toisinaan aamuyöinä ollaan ruokailtukin jo viiden maissa ja se on himpan verran aikaisin. Samoin, jos yö on muuten ollut kehno tai ollaan treenailtu kääntymisiä koko aamuyö. Joka tapauksessa tuolla yhdellä yösyötöllä on ollut todella iso merkitys, kuten myös sillä, että alkuyöhön tulee nykyään neljän tunnin, joskus jopa viiden tunnin, unipätkä.

Jälkeenpäin ajateltuna myös synnytyksen jälkeisen univelan taittumiseen taisi mennä todella paljon pidempi aika, kun siinä hetkessä tuntui. Ei se univaje ollutkaan paikattu silloin, kun pahin terä oli tylsynyt.  Nukuinhan tuolloin kahdeksan vuorokauden aikana 21 tuntia. Laskin sen äsken, sillä olen kirjoittanut ylös asioita tuosta ajasta. Jälkikäteen katsastettuna kuukauden-parin takaista aikaa, tajuan, että olinkin tuolloin todella väsynyt. Silloin en kuitenkaan ajatellut niin. Jännää, miten elimistö suojaa itseään ja toimintakykyään. Ehkä myös tämä päivä näyttää melkoiselta väsymyshuurulta joskus tulevaisuudessa, kun yöheräämiset ovat pois kuvioista. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa on ollut ihana saada takaisin sisäinen aamuihminen. Edes satunnaisesti. Se tyyppi, joka herää pirteänä ja aikaisin touhuamaan ja suunnittelemaan päivän menoja. Se, joka saa aikaan asioita isolla kädellä just aamuisin. Ja ihan parasta on, kun tuon oman aamuhetken jälkeen sun seuraan herää poikkeuksetta sydämen kyllyydestä hymyilevä pieni poika.

Se, mikä satunnaisesti unia mulla verottaa, on valvoskelu imetyksen jälkeen. Ei tarvitse olla kovinkaan iso murhe, kun se rupee yöllä mietityttämään. Tätä taipumusta mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Myöskään päiväunia mun ei ole tullut nukuttua, kuin ihan yhden käden sormilla laskettava määrä ja nekin silloin, kun oli se pahin väsymuskooma pitkästä synnytyksestä. Koen, että tuo valvoskelutaipumus vaan korostuu, jos tulee päiväsaikaan nukuttua. Enkä kyllä myöskään pidä päikkäreiden jälkeisestä koomasta. Toisinaan olen vähän kateellinen ihmisille, jotka nukkuu helposti ja myös jatkaa uniaan helposti missä ja milloin vaan. Tuo taito olisi auttanut monessa käänteessä jo ennen vauvaa. Näillä korteilla kuitenkin pelataan ja koen, että meidän perheen nukkumisasiat on ihan hyvällä mallilla.

Something about me

Saattaapa olla, että vauva- ja äitiysjutustelujen myötä joukkoon on eksynyt muutama uusikin lukija, joten tähän väliin muutama sananen itsestäni ja elämästäni. Täällä siis kirjoittelee kohta 33-vuotta (!) täyttävä monipuolisesti liikkuva tyttö Jyväskylästä. Blogin nimi Wannabe Juoksija juontaa juurensa aikaan, kun juoksu oli suuri (ja ainoa) intohimo. Tekevälle sattuu ja tapahtuu ja niin myös omalla kohdalla kävi. Ensiksi pitkä rasitusvamma ja sitten nilkkamurtuma. Jalkaa operoitiin edellisen toimesta kahteen otteeseen keväällä 2015 ja 2016. Rasitusvamman vuoksi olin ollut juoksemisesta niin sanotusti telakalla jo kauan ennen ensimmäistä operaatiota. Nämä vuodet opetti, että elämässä on muutakin liikuntaa, kuin juoksu. Virittelin vanhan punttiharrastuksen, ostin sukset, ostin pyörän. Siinä sivussa kävin milloin painonnosto-opetuksessa, milloin suunnistuskoulussa. Talsin metsässä, lyhyempään ja pidempään. Yhtä-äkkiä juoksun lisäksi oli monta muutakin intohimoa. Vammailussa ja tapaturmissa on siis aina jotain hyvääkin.

Perheeseen kuuluu Jarppa, eli Jii ja pikkuinen poika Ee. Blogin alkuaikoina asustin itsekseni enemmän tai vähemmän keskustakaksiota, mutta nyt asustetaan niin ikään kerrostalokolmiota muutaman kilometrin päässä keskustasta metsän ja ulkoilualueiden laitamassa. Yhteistä taivalta meillä on takana, ööö, 8+2 vuotta. Ensin reilu pari vuotta vähemmän tosissaan ja sitten tosi tosissaan, heh. Aika tosiaan vierii. Maaliskuussa meille syntyi ihana pieni poika, joka arvatenkin on sulattanut meidän molempien sydämet. Kotoisin oon Etelä-Pohjanmaalta, suuresta perheestä. Aakeellalaakeella on kyllä erityinen sija sydämessä, mutta en osaisi sinne enää kotiutua. Rakastan liikaa mäkiä ja järviä. Sisarusten kanssa ollaan tosi läheisissä väleissä ja tällä hetkellä yksi heistä asuu täällä Jyväskylässä. Sanon tällä hetkellä, koska pitkään meitä oli täällä kolme. Samaten tietysti elämään kuuluu tärkeänä osana ystävät, joista osa on ollut matkassa mukana ihan sieltä lapsuudesta saakka ja osa taas vähän vähemmän aikaa. Tärkeitä kuitenkin kaikki.

Ammatiltani olen hoitaja. Useamman vuoden tein lähihoitajan työtä, kunnes aikuisopiskelin itseni sairaanhoitajaksi. Muutamat viime vuodet oon tehnyt ssairaanhoitajan työtä, viimeisimmäksi sydänpotilaiden parissa. Tällä hetkellä kuitenkin äitiyslomailen. Työstäni olen todella innostunut ja äitiyslomallekin jäin ns. "mielenkiintoisesta vaiheesta". Elikkä kun aika on, tulen ihan mielelläni jatkamaan työelämässä siitä, mihin vuodenvaihteessa jäin. Sitä, milloin tuo aika on, en tällä hetkellä osaa sanoa. Työstä ei tällä blogissa ole juuri tullut höpöteltyä ihan tarkoituksella.

Blogin kantavana teemana on liikuntaan, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät asia lifestyletwistillä. Omasta historiasta tällä saralla löytyy kilpaurheilua, painonpudostusta, uudelleeninnostumista enemmän ja vähemmän tosissaan, välillä kovaakin kritiikkiä itseä kohtaan ja sitten taas armollisempaa asennetta. Harrastin siis lapsuudessa ja nuoruudessa kilpaurheilua, joka loppui täydellisesti teini-iässä. Jossain vaiheessa täysi-ikäisyyden kynnyksellä elin superlaiskaa ja epäterveellistä elämää, kunnes reilu kymmenen vuotta sitten liikunta tuli taas isoksi osaksi mua. Tuolloin reilu kymmenen vuotta pudotin myös painoa reilu 30 kiloa yhden vuoden aikana ihan vain ateriarytmin, perusterveellisen safkan, kohtuullisten annoskokojen ja liikunnan avulla. Iso muutos pienessä ajassa ja tuolloin tasapainoilin liikuntariippuvuuden kanssa ja hakusassa oli myös suhde syömiseen ja omaan kroppaan. En kuitenkaan koe poteneeni varsinaista häiriökäyttäytymistäkään, joskaan suhdetta ei mutkattomaksikaan voinut kutsua. Siitä sitten hiljalleen asiat kuitenkin loksahtivat järkeviin uomiinsa ja painokin hieman nousi ylöspäin, mikä oli tosi ok. Blogin kirjoitushistorian ajan oon ollut tosi sinut itseni kanssa ja viimeistään nilkkavammat vei viimeisetkin karkeimmat nipotukset harrastamisesta.

Tämmöistä itestä näin nopeesti kirjoiteltuna. Mua kiinnostaa myös keitä te lukijat ootte, eli kertokaa ihmeessä tekin itestänne! Myös mahdollisen oman blogin voi linkata kommentteihin! Lisäksi jos on jotain postaustoiveita tai aiheita, josta haluasitte lukea tai tietää, niin heittäkääpä ehdotuksia!

Enää en...

Niin vaan on käynyt, että tänne blogin ääreen on himppasen verran haastavaa ollut aina keretä. Etenkin nyt päivät tuntuu menevän tosi vauhdikkaasti, kun Een päiväunet on mitä on. Sanovat, että alle kolmekuukautisen kanssa ei ole mitään rytmiä. Meillä tulee se kolme kuukautta täyteen ensi viikolla ja rytmit taas on katoavaa sorttia. Entisille pitkille päikkäreille on saanut sanoa heipat ja sitä rataa. Poika on kuitenkin hyväntuulinen, joten tuskin välillä aika minimaalisista päiväunista on haittaa. Luulen, että viime viikkoina opitut uudet asiat (mm. kääntyminen, kaikenlainen hihkuminen ja punkaaminen jne. ) verottaa vähän uniakin nyt. Kovaa vauhtia poika kasvaa ja kehittyy. Toisaalta sitä iloitsee uusista taidoista, mutta toisaalta se taas tuntuu, että olis vaan makoillut meritähtenä vielä hetken aikaa mun pikkuinen vauva. Pikkuinenhan hän toki on edelleen... Ehkä vielä kymmenen vuoden päästäkin, hah.

No, on paljon muitakin isompia ja pienempiä juttuja, mitä ei tule tehtyä ihan samalla tapaa kuin ennen. mm.

• ...en enää seuraa yhtään mitään televisiosta. Televisio ja sen tarjonta ei ole enää vuosiin kuulunut isona osana mun elämää, mutta nyt tuntuu, että ihan sama, vaikkei omistaisi koko vekotinta. Luulin, että vauva-aikana tulisin seuraamaan sitä, mutta kävikin ihan päinvastoin.
• ...poislukien taustalla pyörivä aamu-tv. Joka sitten on paperisen sanomalehden ohella lähes ainoita uutislähteitä. En enää siis seuraa uutisia samalla pilkuntarkalla silmällä kuin ennen. On ihan riittävää tietää, että paikassa x on tapahtunut terroriteko, eikä mun tarvitsee tietää tekijää tai uhreja nimeltä ja heidän kaikkia tautojaan. Ehkä tässä on kyse vähän itsesuojelustakin. Uutiset kun isolta osin on aika masentavaa luettavaa.
• Ruokapolitiikkakin on vähän muuttunut. Syön ehkä enemmän eineksiä (toim. huom. uunikasvikset voi olla pakasteesta eikä aina tuoreita jne.) siitä yksinkertaisesta syystä, että ruoanlaittohommaa en ole aivan optimaalisella tavalla saanut pyörimään. Ei vaan aina jaksa kokkailla Een nukkuessa ja hänen valveillaollessaan ei taas aina pysty.
• En myöskään ota enää juurikaan annos- ja kattauskuvia. Ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten enää kata tai asettele annoksia lautaselle kauniisti. En ainakaan yhtä usein kun ennen. Ihan sama, kunhan tulee syödyksi.
• Sanomattakin selvää, että en urheile enää about kahdeksaa tuntia viikossa itekseni.
• ...ja kun urheilen, en vatvo lähtemisiäni tai menemisiäni. Kun salillelähtöön on mahdollisuus, on sinne ampastava, eikä vatvottava itselle sopivaa ajankohtaa ja sitä että söiskö ennen vai jälkeen ja meniskö nyt ja mitä pukis päälle ja plaa, plaa, plaa.
• Kotoalähdöt ei aina suju kuin strömssössä. Een syntymän jälkeen oon mm. lähtenyt kotoa jättäen ulko-oven apposen auki käytävään. Ja tää ei oo tapahtunut kerran , vaan kaksi kertaa. Toisella kertaa naapurin mummo otti selvää numerotiedustelusta puhelinnnumerot ja soitti, että meidän ovi on ollut koko päivän auki. Hienoa, että naapuri (94v.) huolehtii musta (32v.) :D.
• ...muutenkin oon ollut luvattoman usein myöhässä tapaamisista, kirjaimellisesti joutunut juosta neuvolaan, tehnyt päällekkäisbuukkauksia ja muuta mitä ennen ei tapahtunut koskaan. Todella ärsyttävää, vaikka kyse olis vaan viidestä minuutista. Toisen ajan hukkaamista sellainen! Imetysdementiaa vai mitä?

Tällaisia juttuja tällein äkkiseltään tulee mieleen. Tavallaan tämä elämän vaihe on kiireinen, mutta tavallaan taas ei. Kyllä työ- tai opiskeluelämä osaa kanssa olla kiireistä, vähän erilailla vaan. Vaikka välillä on haipakkaa, näen tämän vaiheen kuitenkin ainutlaatuisen lungina. Voit tuosta noin vaan lähteä pistäytymään pohjanmaalla tai jotain. Viikonloppuna mietit ketä ja mitä minäkin päivänä seuraavalla viikolla tapaisit tai tekisit. Ei tarvitse toivoa työvuoroja ja sitä rataa.

Blogia en harvasta postaustahdista huolimatta aio kuopata ja toivottavasti tekin jaksatte notkua menossa mukana! Ensi viikolla ainakin luvassa juttua fysioterapiakäynnistä. Maanantaina nimittäin vihdoin koittaa aika fysioterapeutille / liikuntafysiologille, joka on perehtynyt synnytyksestä palautumiseen ja synnytyksen jälkeiseen liikuntaan. Pitäkäähän peukkuja, että paikat on niin sanotusti hyvällä mallilla!

Hyvää viikonloppua!

Epämukavuusalueilla

Epämukavuusalue. Tuo urheilusta tuttu termi. Jotkus näkee epämukavuusalueen olevan suoraan verrannollinen vaikkapa sykkeisiin. Pk-alueella liikkuminen on mukavaa, vk-alueella taas epämukavaa. Ehkei jako kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Itse näen epämukavuusalueen ennemminkin sellaisena toimintana, että menee tekemään jotain uutta ja haastavaa juttua. Esimerkiksi suunnistuskoulu ja painonnostotreenit oli sellaista. Epämukavuusalueelle menemistä. Ei oikein osaa hommaa ja miettii, että kuinkahan kaikki sujuu. Kun sinne sitten vaan menee ja tajuaa, että kaikki sujuu ihan hyvin, tulee hyvä fiilis. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan?

Tässä vanhemmuudessa on kyllä huomannut menevänsä vähän väliä epämukavuusalueella. Nyt kaikki blogin liikuntapostauksia fanittavat lukijat huokaisee syvään. Ei jumankekka minkä aasinsillan se nyt keksi vauvajuttuihin, heh. Aika moni juttu, mitä teet ekaa kertaa vauvan kanssa, on sellainen. Ihan ekat epämukavuusalueelle menemiset oli julki-imettäminen, julkinen liikenne ja autolla ajo vauva kyydissä. Ihan ekana sinne siskon luo Vaajakoskelle. Reilun kymmenen kilometrin päähän. Sitten mummolaan pohjanmaalle. Reilun sadan kilometrin päähän. Ekana bussilla kotoa kaupunkiin muutaman kilometrin verran ja pian junalla muutaman sadan kilometrin päähän.

Tuossa viikolla oltiin ekaa kertaa kaksisteen junalla reissussa. Matkattiin Jyväskylästä Seinäjoelle, josta mun pikkusisko tuli hakemaan meidät luokseen Kauhajoelle. Kauhajoki oli ehdottoman positiivinen yllätys. Samoin junalla matkustaminen vauvan kanssa. Autoa inhimillisempi (ja vihreämpi!) vaihtoehto reissaamiselle. Hippasen verran oon ylpeä itestäni. En tiedä, mutta luulen, että moni esikoisen äiti-ihminen saattaa helposti jättää menemättä sinne epämukavuusalueille. Eikä siinä mitään, jos tykkää olla kotosalla. Me ollaan aika paljon Een kanssa liikuttu ja jollain tavalla se tuntuu nyt jopa tärkeämmältä, kuin ennen Eetä. Se, että sä otat ja menet ja teet erilaisia asioita. Tai en mä tiedä tärkeämmältä, mutta ainakin virkistävämmältä.

Se, miksi tällä kertaa kahden reissattiin, johtui Jiin töistä. Hänellä kun oli yövuoroviikko ja ne on vähän ankeita. Koko ajan itellä on huono omatunto. Tuntuu, että oon ihan liian hiljainen Een kanssa kommunikoidessa ja samaan aikaan ihan liian äänekäs Jiin unia ajatellen. Seuraava yövuoro on joskus aikaisintaan syksyllä. Ja kohta, ihan kohta, alkaa myös kesälomat tässä perheessä. Jee.

Yleistä jaaittelua, muoks. jaarittelua (äitiyspostausvaroitus!)

Yhtenä päivänä mietin, että onko äitiys muuttanut mua paljon ihmisenä. Se on ehkä kysymys, johon varmaan ensisijaisesti osaisi vastata joku muu, kun minä itse. Kuitenkin jotain oon ajatellut asiasta minäkin. Koen, että en ihmisenä ole paljoakaan muuttunut vauvan myötä. Tietynlaiset elämänarvot olivat ennen vauvaa ja ne samat arvot ovat vain vahvistuneet. Elämään on tullut yksi vahva rooli lisää, vahvin kaikista. Äiti-rooli. Ei se ole juuri vienyt pois tilaa sisko-, tyttöystävä, ystävä- ja minä itse- ("harrastusminä" esimerkiksi) -rooleilta. Sairaanhoitaja-minä sen sijaan taitaa nyt olla vähän väistynyt taka-alalle. Omien juttujen toteuttaminen hakee vielä muotoaan, mutta kyllä mä edelleen jaksan jutella saliohjelmistakin, heh.

Millainen äiti sitten oon? Ainaskin oon onnellinen siitä, että koskaan en ole epäillyt ettenkö olisi se kaikkein paras äiti juuri Eelle. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, että niin ajattelee. Äidit, jos jotkut oaa kyseenalaistaa toisia äitejä rivien välistä tai suoraan. Niin sosiaalisessa mediassa kuin oikeassa elämässäkin. Aika kovaa vertailua, välillä ystävälliseen tyyliin verhoiltuna. Siihen en oo kyllä mennyt mukaan yhtään. Ei toki kaikki eikä kaikkialla. Lähinnä hymyilen sisäänpäin, kun sellaista tunnistan. Tuolta liikuntafoorumeilta äitiysfoorumeille hypähtäneenä se oli aika hämmästys kyllä. Uskoisin siis, että mun äiti-identiteetin itsetunto on kohtalaisen hyvä. Oon toki kokenut paska-mutsi -fiiliksiä, kuten varmasti jokainen. Harrastan myös googlailua ja kokemusten lukemista, mutta lähinnä vinkkimielessä. Jos joku toinen äiti on saanut helpotusta vatsavaivoihin tavalla x, niin kiva että hän sen jakaa. Sen sijaan se, aloittaako joku kiinteät soseilla ja toinen sormiruokaillen, on taas ihan yks hailee ja molempi tapa oikea just kyseisellä lapsella.

Oon aika höpöttelevä, mutten paljoa lauleskele. Ihan vaan, koska ei kukaan jaksa mun lauluääntä kuunnella. Edes minä itse. Oon myös tietyistä jutuista aika tarkka. Iltapesut, aamupesut ja päivittäiset ulkoilut, vaikkei sitä ehkä kaksikuukautisen suhteen niin kovin vielä tarvitsisi olla. Jonkinlainen rytmisyys kuitenkin kuuluu mun luonteeseen. Myönnän, että oon vähän hurahtanut vauvanvaatteisiin ja tykkään katsoa mitä Eelle puen siinä missä itsellenikin. Aion kuitenkin pitää huolen, ettei hän itse sitä tule kunakuuna päivänä huomaamaan. Sillä kun ei oikeasti ole yhtään mitään väliä minkä väriset tai merkkiset vaatteet on ja sellaista mallia en todellakaan halua antaa.

Ee ei ole vielä ollut muiden, kun meidän vanhempien hoidossa. Paitsi kerran kävin hakemassa kastemekon pesulasta Een nukkuessa parvekkeella mun siskon kanssa ja toisen kerran toinen sisko kävi hänen kanssaan muutaman kilometrin vaunulenkillä. Yksikseen olen kyllä käynyt esimerkiksi salilla, kaupassa ja hierojalla. Silloin Ee on tietysti isänsä kanssa. Ei hoidossa, vaan kanssa. Toki asiaa helpottaa se, että pakkasesta löytyy äidinmaitoa ja Ee on sen jonkun kerran hyväksynyt pullon. Tää on myös asia, josta en suostu kantamaan huonoa omaatuntoa. Musta on ihan ok, jos joku toinen äiti ei lähde vauvan luota ollenkaan pois ja sekin on ihan ok, jos joku toinen vie vauvan vaikkapa mummolle hoitoon. Sali tai treeni ei oo mulle ensisijaisesti mikään "omaa aikaa -juttu" (vaikka toki sitäkin), vaan yksi hyvinvoinnin pilari, mitä se on ollut aina.

Elämä kyllä on muuttunut. Se nimittäin pyörii ihan jonkun muun ehdoilla, kuin omilla ehdoilla. Läheskään aina ei asiat mene suunnitelmien mukaan ja siihen on ollut oppiminen. Se, että itse voi hyvin ja on iloinen mieli vaatii myös sen, että Ee voi hyvin. Onneksi hän on varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika. Mutta niinkuin kaikilla, myös hänellä, on omat huonot hetkensä ja toki ne vaikuttaa suoraan myös meihin vanhempiin. Vaikea edes kuvitella, kuinka paha mieli vaikkapa koliikkivauvan vanhemmalla voi olla. Oman vauvan itku kun on niin sydäntäraastavaa.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen. Ajatella, että siitä on niin pieni hetki, kun Ee syntyi. Kuitenkin tuntuu, niinkuin hän olisi ollut kanssamme iäisyyden!

Elämäni tärkein viikonloppu

Hellurei ja kivaa alkavaa viikkoa. Lauantaina juhlittiin pojan kastejuhlaa ja sunnuntaina vuorostaan elämäni ensimmäistä äitienpäivää äitinä. Takana on siis tähänastisen elämäni ylivoimaisesti tärkein viikonloppu. Kastejuhla sujui kaikinpuolin mallikkaasti molempien lähisukulaisten läsnäollessa. Porukkaa siis oli, onhan mun perhe iso ja sisarruksia kuusi kappaletta minusta nuorempia. Vauva on mun puolelta serkusköörin neljäs jäsen, joten myös lapsivieraita oli. Jarpan puolelta taas vauvalla on yksi serkku, joka heti muutama viikko omien rippijuhlien jälkeen sai kummintehtävän. Vauva sai nimen, jota en kuitenkaan taida ihmeemmin täällä blogissa käsitellä. Olkoon hän Ee tai vauva ja Jarppa voipi olla jatkossa Jii. Matsaavat sitten hyvin yhteen, heh. Äitienpäivää vietettiin yllättämällä meidän äiti brunssilla. Harvoin kun ollaan niin isolla porukalla koolla me sisarukset. Äitienpäivän iltaa mentiin sitten viettämään Jiin äidin luokse. Kiva päivä, todella.

Oman äitini mulle 33 vuotta sitten tekemä kastemekko nyt kymmenennessä kasteessa.

Sana äiti kuulostaa edelleen paikoin vähän vieraalta, mutta toisaalta taas niin kovin omalta. Äitiyttä on tänään takana tasan kaksi kuukautta. Tuo kaksi kuukautta on kyllä myöskin ollut elämäni tärkeintä aikaa. Tärkeintä, raskainta, ihaninta ja opettavaisinta. Sanonta "maailmalle olet vain joku, mutta jollekin olet koko maailma" on saanut ihan uudenlaisen merkityksen. Yhtä-äkkiä rinnalla onkin pieni ihminen, jolle olet kaikki. Joku jonka hyvinvointi korreloi suoraan omaan hyvinvointiin ja varmasti myös toisinpäin. Joka, jonka vuoksi tekisit mitä vaan. Ihan mitä vaan.

Sunnuntaina ajateltiin poiketa kirkkopuiston kahvilaan kahville ja kas, siellä tarjottiin äiti-ihmisille kahvia ja kakkua.

Enemmän ja vähemmän äitiydessä yllättänyt

Äitiyttä on takana nyt sen vajaa kaksi kuukautta ja ajattelin kirjoitella hieman ajatuksia siitä, mikä tässä uudessa elämässä on enemmän ja vähemmän yllättänyt. Ihan ekana täytyy myöntää, etten ehkä kuitenkaan osannut varautua siihen, kuinka hektistä pikkuvauva-arki tulee olemaan. Ainakin meillä se on enemmän ja vähemmän sitä. Ehkä eniten siihen vaikuttaa se, että meidän pikkuinen on unissaan aika herkkä ja myös syö edelleen melko tiheästi. Niinpä ns. "oma aika" on kuin onkin enemmän kortilla, kuin vielä kaksi kuukautta sitten kuvittelin olevan. Hektisyys on siis yllättänyt, vaikka siihen kuinka varautui.

Ennen raskautumista ajattelin myös, että minusta varmasti tulee sellainen rento äiti. En nyt tiedä, onko tuo oikea sana kuvaamaan ajatuksiani paperille, mutta ehkä saatte kiinni mitä tarkoitan. Raskausaikana kuitenkin huomasin vetäväni kierroksia milloin mistäkin epäadekvaatista asiasta. Tuntuuko ne liikkeet ja onkohan kaikki nyt varmasti hyvin? Niinpä ajattelin, että näinkö sama epävarmuus tulee jatkumaan myös vauvan synnyttyä. Kuitenkin arjen asetettua taloon huomasinkin äitiyden sujuvan yllättävänkin varmoin ottein. Rentous saattaa olla väärä sana, mutta olkoon se nyt tätä yhtä yllätystä kuvaava sana. On jollain lailla paljon epävarmempi olo olla odottava äiti, kun sitten se vastasyntyneen äiti.

Ajan kulku. Toisinaan päivä saattaa tuntua hyvinkin pitkältä. Oot nukkunut huonosti, vauva on nukkunut huonosti, ulkona tulee räntää. Mieli tekisi tehdä jotain, mutta mitään ei jaksa. Jarppa on töissä ja aika matelee. Kuitenkin kokonaisuus on se, että aika menee ihan hurjaa kyytiä. Samoin vauva kasvaa ja kehittyy niin, ettei itse meinaa perässä pysyä. Vasta hän oli pieni sinne tänne nukahteleva käärö ja nyt täällä jokellellaan ja nauretaan menemään. Ajan kulun nopeus näkyy myös ihan käytännön asioissa: eilen esimerkiksi kirjaimellisesti juoksin neuvolaan ollakseni ajoissa. Onneksi kunto riittää, nimittäin ottaa vähän luonnetta vastaan se, että olisin myöhässä, heh.

Metatyöt, niitä riittää. Pyykin määrä on lisääntynyt, mikä tietää taas enemmän pölyä. On tuttien keittelyä, rintapumpun keittelyä. Vaunujen kyöräämistä ulos ja takaisin sisään. Pyöränsuojien virittelyä, hankintojen tekemistä. Vaatekaappien pitämistä suunnilleen ajantasalla. Varsinkin aluksi mieleen hiipi ajatus, että tästäkö alkoi loppuelämän työleiri. Sittemmin sitä kyllä on oppinut siinä sivussa hoitelemaan kotihommia ja löytänyt järkeviä tapoja tai työjärjestyksiä, jotta metatyön määrä vähenee. Tai ainakin tuntuu pienemmältä.

Tunteet. Ei sitä rakkautta voinut kuvitella ja vaikka kuvitteli, niin silti sen voimakkuus yllätti. Ja yllättää edelleen, päivittäin. Eikä se äitiys, niinkuin ei mikään mukaan, ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Myös negatiivisia tunteita on koettu. Tää on vaikeaa, mutta myös tärkeä, sanoa ääneen. Niitä ei ole paljoa tai usein, mutta se vähäkin tuntuu "kielletyltä" ja oikeasti todella vaikealta.

Edelleen olen jonkinlaisessa välitilassa uuden ja vanhan elämäntilanteen välillä. En oikein tunne omakseni jutella lastenvaatteiden teknisistä ominaisuuksista, mutta toisaalta taas tuntuu, ettei mulla oikein ole annettavaa siihen vaellusvaatekeskusteluunkaan. Saati sitten, kun niistä trendivaatteista keskustellaan! Tämä näin vertauskuvainnollisesti. Toisinaan kaipaa vertaistukea ja toisinaan taas jotain ihan muuta. Myös elämänrytmi on edelleen muuttunut aina vain aamupainotteisemmaksi. Nykyään jo iltakuusi on myöhä ja tämä tietysti asettaa myös omat haasteensa sosialisoinnille. Valehtelisin, jos väittäisin etteikö minkäänlaisia kasvukipuja olisi ollut. Plussan puolella tässä toki ollaan ja reilusti <3.

Näin täällä nukutaan (...vai nukutaanko :D)

Ihan ekana täytyy todeta, että kaikki ennakko-oletukseni vauvaperheen nukkumisesta on töytynyt heittää romukoppaan. Tai lähinnä ajatus siitä, etteikö meille tulisi koskaan perhepetiä. Ei siksi, ettenkö haluaisi olla vauvan lähellä, vaan ensisijaisesti siksi, etten osaa nukkua vauvan vieressä. Kuinkas sitten kävikään? Huolella valitussa sivuvaunuksi asetetussa Ikean pinniksessä ei ole nukkunut yhtään kukaan ensimmäistäkään yötä. Pinnasänky on siis lähinnä rekvisiittaa. Toimii yöpöytänä ja parisängyn reunana vauvan nukkuessa vasemman kyljen puolella. Myös tuo kuvassa näkyvä unipesä menee sinne vauva-ajan turhakkeiden joukkoon. Käyttöä oli vain ihan vastasyntyneenä, kun vauva nukkui milloin missäkin (yleensä olohuoneessa) suurimman osan päivistään.

Vastasyntyneen aika oli kuitenkin yllättävän lyhyt ja nyt täällä asustelee hieman vaativampi herra. Päiväunet nukutaan oikeastaan vain vaunuissa ja sisällä vain hyvin pieniä torkkuja. Poikkeuksen tekee vain Manduca, jossa menee hieman pidempi hetki. Eilen kuusi viikkoa täyttänyt pikkukaveri on siis nukkumaolosuhteistaan vaativa, mutta rutiineja rakastava. Äitiinsä tullut. Sanotaan, että alle kolmikuisen kanssa ei ole mitään rytmiä, mutta täällä kyllä jonkinlainen rytmi on ollut hyvinkin nopeasti. Ehkä nyt täytyy koputtaa puuta, sillä huomenna voi kaikki olla toisin! Unia häiritsee ainoastaan vatsavaivat, joita on ollut jonkinverran koko pienen elämän ajan. Toisinaan ne häiritsee vauvan unta ja toisinaan vain äidin, heh. Ja joskus sen äidin on muuten vaan hankala nukahtaa aamuyöllä.

Yöherätyksiä tulee sen 3-4 (viime yönä huimat 2!) ja yöunia nukutaan n. 21-22 alkaen noin 7-7.30 saakka. Imetys mahdollisine vaipanvaihtoineen kestää yleensä sen tunnin verran, kunnes ollaan uudelleen unessa. Päikkäreitä nukutaan kahdet pidemmät 2-3,5h unet 9.30-13.30 välillä ja 15.30-19.00 välillä. Sen lisäksi jossain väleissä pieniä tirsoja tarpeen mukaan. Luulen, että ilman tuota vatsaongelmaa, olisi meillä superhyviä yöunia. Ne saattaa toisinaan tehdä aamuöistä levottomia, syönnit kestää ja joskus tarvitaan myös muita rauhotteluja. Samoin päiväsaikaan sen vuoksi saattaa unet olla levottomia. Aika harvoi poitsu kuitenkaan varsinaisesti itkeskelee, mutta ikävähän sitä on seurata, jos ilmoja ja muuta tavaraa yritetään ähistä ja puhista pää punaisena pidemmän aikaa. Vatsavaivoja ollaan monin keinoin tietysti yritetty helpottaa. Muiden kertomien mukaan meillä nää ongelmat on kuitenkin varsin kevyttä sorttia.

Koen, että omat unet on moniin muihin vauvaperheisiin verattuna hyvät. Silti valehtelisin, jos väittäisin, etten ole väsynyt. Väsymys korostuu etenkin iltaa kohden, enkä todellakaan ole vielä yhtenäkään iltana voinut kuvitella tulevani takaisin olkkariin valvoskelemaan vauvan nukahdettua. Torkkuminen sohvalla alkaa monesti jo ennen iltakasia. Kuitenkin aamuisin herään kohtuu virkeänä (yleensä) ja iltapäiväväsymyksen ylityttyä, päivä sellaisena jatkuukin. On hassua, kun samaan aikaan kokee elävänsä jotain kroonista väsymystilaa, kun taas toisaalta elämän pirteintä aikaa. Ehkä tuo krooninen väsymys juontaa pitkälle siitä, että joukkoon mahtuu erittäin huonoja öitä, joita sitten keskinkertaisella korjataan. Jo ennen vauvan syntymää, oli harteilla noin neljän yön univelka. Silti tosiaan olo on varsin pirteä ja usein ajattelen, kuinka monissa perheissä asiat saattaa olla unien suhteen todella mullinmallin.

Jarpan kanssa koetetaan kaikin keinoin tukea toistemme unta. Tarvittaessa Jarppa nukkuu toisessa huoneessa (hänkin niin kovin herkkäuninen). Tässä kohtaan ei toki isoa muutosta ole entiseen, sillä herkkäunisina vuorotyöläisinä olemme toimineen tarvittaessa näin jo vuosi tolkulla. Ihan turhaa hänenkin ottaa harteilleen katkonaisia unia. Etenkin, kun hänellä ei päiviin hormonijeesiä ole. Toisaalta tiedän, että hän ne tarvittaessa ottaa, mikäli itselle tulisi eteen todellinen tarve saada ehjiä öitä. Uni ja tällaisten jo valmiiksi herkkäunisten sopeutuminen taisi olla asia, joka huoletti eniten ennen vauvan syntymää. Onhan selvää, että harvemmin ne pikkuvauvat (tai välttämättä isommatkaan!) on mitään supernukkujia. Ihan turhaan kuitenkin jännitettiin. "Entisessä elämässä" ei varmasti näin katkonaisilla unilla olisikaan elämästä tullut pidemmän päälle yhtään mitään. Hormonit ja ennen kaikkea vauva auttaa kuitenkin jaksamaan heikommatkin univaiheet.  Niin suuri on molempien voima.

Loppuun vielä Risto Rasan kaunis ajatus:

Kun pieni lapsi nukkuu,se täyttää yhden kokonaisen huoneen.

Kyllä. Kaikella suloisuudellaan <3.

Kuudetta vuotta bloggausta

Niin se vaan taas meni ohi. Nimittäin mun blogin viisvuotissynttärit. Suunnilleen joka ikinen vuosi oon suunnuitellut bloggaavani kyseisenä päivänä ja joka ikinen vuosi se menee yhtä hiipien ohi. No, jos omatkin synttäripäivät menee välillä ohi, niin voiko muut odottaa? 29. maaliskuuta bloggasin ekan kerran ja se kirjoitus löytyy tästä, klik. Alkujaanhan mulla oli suunnitelmana blogata matkasta Vaarojen maratonille ja lopettaa blogi tuohon. Jn kanssa kyseiseen tapahtumaan oltiin matkaamassa ja kieltämättä oltiin molemmat aika täpinöissään asiasta. Johonkin tuota intoa oli purettava ja niinpä kanavaksi valikoitu bloggaaminen, koska kirjoittamisesta olen pitänyt aina. Blogi jäi kuitenkin elämään ja hyvä niin.

Aluksi blogi oli pelkkä juoksublogi. Sitten urheilu- / elämäntapablogi ja nyt ehkä kategorisoisin tämän life style -blogiksi, koska mukana on paljon muutakin. Viime aikoina oon myös antanut itsestäni yllättävänkin paljon tänne blogiin. Toki on paljon asioita ja elämää, mikä ei täällä näy ja niin kuuluukin olla. Vauvan myötä oon taas ties kuinka monennessa writers blockissa ja myös se varmasti tällä hetkellä täällä näkyy. Muutoinkin kirjoittamista tulisi hieman opetella uudestaan. Nimittäin ennen mulla kävi hyvin usein niin, että mikäli joku aloitettu postaus jäi kesken, saattoi se hyvin herkästi jäädäkin keskeneräiseksi, Sinne luonnoksiin pyörimään. Kesken kirjoituksenpidin kyllä tuumailutaukoja, mutta hyvin lyhyitä. Tässä uudessa elämässä ne tuumailutauot saattaa venyä päivän parin pituisiksi ja hyvin harvoin ne on myöskään itsestä lähtöisin, heh. Luulen kuitenkin, että kyllä tämä bloggailu tästä taas lähtee, kuten aina ennenkin.

No sitten tämä paljon puhuttava aihe, tuonko vauvaa sosiaaliseen mediaan? Instagramissa olen joitain hänen kuviaan julkaissut, facessa yhden ja blogissa samaten joitain. Näin tulee varmasti myös tulevaisuudessa olemaan. Meitä löytyy monia ääripäästä toiseen. Heitä, jotka julkaisevat todella paljon ja heitä, jotka eivät julkaise mitään. Sitten löytyy kuvia sensuroivia, mutta kovin henkilökohtaisia asioita kirjoittavia ja toisin päin, paljon kuvia ja  vähän mitään henkilökohtaista sisältöä. Jokainen toimikoon parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse asetun varmaan jonnekin välimaastoon. Punnitsen kuitenkin jokaisen kuvan ja jokaisen tekstin tarkkaan. Etenkin vauvakuvien muuttuessa kokoajan tunnistettavammaksi, on asiaa harkittava aina enemmän. Myös kuvakulmilla voi asiaan paljon vaikuttaa. Elämä on nyt aika radikaalisti muuttunut. Aamukahvit juodaankin olkkarin lattialla mummun 33 vuotta sitten tekemällä viltillä ja lehteä harvoin keretään kannesta kanteen lukea. Ainakaan arkiaamuisin. Ja mun mielestä se saa näkyä myös täällä.

Tässä reilu kolmeviikkoinen on nyt jo reilu viisiviikkoinen

Bloggaaminen siis jatkukoon jo kuudetta vuotta. Iso osa tätä bloggaamista on myös te, eli lukijat. Toivottavasti jaksatte pysyä mutkissa mukana ja aina välillä jättää myös puumerkkiä käynnistänne. Oma blogikommentoiti on, ikävä kyllä, jäänyt viime aikoina minimiin. Yhä useammin blogit tulee kurkittua puhelimella ja jostain syystä olen todella laiska kirjoittamaan sillä. Tämä voisi olla oma kehittymisen paikka. Lisäksi tuntuu, että blogimaailma on toisinaan niin kovin hektinen. Jos päivittäin ilmestyy uusia postauksia, ei kommenttia viikon takaiseen kirjoitukseen tule jätettyä. Päivittäin päivittyvät blogit ei toki harmi homma ollenkaan ja jossain toisessa elämäntilanteessa (jalka kipsissä yksin kotona noin niinkun esim) monen blogin olisi suonut päivittyvän tiheämminkin.

Nytpä haastankin teidät lukijat kertomaan pari sanaa itsestänne. Kuinka tänne päädyit ja ootko pitkään ollut matkassa mukana? Millaisia blogeja itse luet? ootko kova kommentoimaan? Miksi ja miksi et? Kiva olis myös, jos mainostaisit mahdollista omaa blogiasi. Tai ilmianna vaikka lempi blogisi. itseä kiinnostaa tällä hetkellä juuri synnyttäneiden liikunta-aktiivien blogit ja lappiaiheiset blogit, myös niitä saa mainostaa.

Sekametelipostaus kuulumisista uudessa arjessa

Synnytyksestä on nyt kulunut kaksi ja puoli viikkoa ja ajattelin kirjoitella vähäsen fiiliksiä voinnista ja muusta. En ole varma tulenko koskaan kirjoittamaan varsinaista synnytyskertomusta. Synnytys oli pitkä ja vointi kaikilla vakaa, mutta synnytyksen kulussa oli muutamia ikävähköjä juttuja, enkä ole varma halaunko niitä julkisesti jauhaa. Joka tapauksessa mun synnytys oli alatiesynnytys episiotomialla ja pienellä repeämällä. Nää on ehkä olennaisimpia seikkoja palautumiseen liittyen.

Ihan ekana kuitenkin vähän vauvaan. Hän on kerrassaan ihana ja on ollut ihan parasta aikaa nämä kuluneet viikot. Pienen vauvan kanssa myös aika on saanut ihan uuden merkityksen. Tuntuu nimittäin, että jo tässä kahdessa ja puolessa vuodessa on tapahtunut niin paljon kehitystä sekä vauvalla itsellään että meillä vanhempina. Ilolla odotan mitä kaikkea tuleva aika tuo tullessaan ja ennen kaikkea, pyrin parhaani mukaan elämään juuri tätä hetkeä tässä ja nyt. Jos näin olen ajatellut ennenkin, niin nyt vielä lujemmin.

No kuinka se palautuminen sitten on lähtenyt käyntiin? Mun mielestä ihan yllättävän hyvin. Kipuja oli ehkä vajaan viikon verran ja tämän jälkeen muutaman päivän ajan kävellessä "paineen tunnetta". Olo on tällä hetkellä jopa valheellisen hyvä ja vaunulenkkeillessä tuntuu, että olisin muka valmis ottamaan juoksuaskelia jo, heh. En kuitenkaan ole niin hölmö, että sillätavoin toimisin. Luulen, että tuo olo juontaa pitkälle siitä, kun paino ja verimäärä pieneni niin nopeasti ja sitä kautta olo tuntuu ihmeellisen kevyeltä. On kiva, kun ylämäessä voi lisätä vauhtia ja puuskuttaa enemmän kun ennen piti pysähtyä.

Muutama harmillinen fyysinen juttu tässä synnytyksen jälkeen mulle kehkeytyi. Nimittäin koko raskauden poissaolollaan loistanut migreeni tuli ryminällä joitain päiviä synnytyksen jälkeen. Tää migreeni on sitten päiviä varjostanut enemmän ja vähemmän reilun viikon ajan. Siinä sivussa alkoi oireilla myös alkuraskaudessa poistamatta jätetty oikea alaviisuri ja se leikattiin kuusi päivää synnytyksestä. Varmuuden vuoksi, etten vaan pääsisi liian helpolla, kehittyi tuohon poistokuoppaan ns. kuiva kuoppa -tilanne, eli kuoppaa suojaavaa verihyytymää ei syntynyt. Tää vaikutti olennaisesti siihen, että toipuminen oli hitaampaa ja huomattavasti kivuliaanpaa, olihan kuopasta suora yhteys leukaluustoon. Uusintakäynnillä sain lääkepaikan kuoppaan, ja pian tästä alkoi kivut helpottamaan eikä enää tarvitse kipulääkkeitä syödä, kuin satunnaisesti. Myös tuo hormonimigreeni alkaa olla taaksejäänyttä elämää. Selkeästi kyseessä siis oli estrogeenitason rajusta laskusta johtuva migreeni.

Tästä päästäänkin sivuamaan myös vähän henkisen puolen fiiliksiä. Varmaan kaikille tuttuja hormonimylläköitä oli alkuunsa reilustikin. Itketti vähän yksi jos toinenkin asia. Lisäksi viisuri- ja migreenijutut kävivät vähän myös mielen päälle: miksi just nyt pitää vastaavaa tulla? Toisaalta kivuista huolimatta pystyin kuitenkin jotenkin päin olemaan, ulkoilemaan ja nauttimaan vauvasta. Migreenipotilaana tiedän, että tilanne olisi voinut olla paljon huonompikin. Lisäksi iloa toi tosiaan nopea palautuminen synnytykseen liittyvistä kivuista, jollainen ei varmasti monenkaan tilanne ole.

Koko kuvaa ajatellen tänne kuuluu siis varsin hyvää. Pikku hiljaa alkaa vauva-arki asettua taloon. Näiden viikkojen aikana ollaan yhdessä "harjoiteltu juttuja" ja tehty asiaoita "ekaa kertaa". Kuten nyt vaikka kuvissakin oleva kaupunkikäynti bussilla, josta ostettiin ekat "poikajutut"tähän neutraaliin garderobiin. Ensi viikolla Jarppa menee töihin, eli silläkin saralla alkaa arki astua kuvioihin. Lasku on tosin pehmeä, sillä jo viikon päästä on sitten loma, heh. Tällaisia kuulumisia täältä. Vähän sekametelisoppaa tämä sisältö, mutta mitäpäs siitä. Pikkuhiljaa ajattelin palailla tänne blogiinkin. Sekä omaan, että muiden. Mitäs sulle kuuluu?

(In)aktiivisuuspäiväkirja ja melkein kuva per päivä

Viikon ruokapäiväkirjan inspiroimana innostuin kirjoittelemaan myös viikon (in)aktiivisuuspäiväkirjan, joka näyttää ihan erilaiselta kuin puoli vuotta tai vuosi sitten. Jopa huomattavasti erilaiselta, kuin kuukausi sitten. Tarkoitus oli myös ottaa kuva per päivä, mutta se ei ihan käynyt toteen. Tällaiselta näytti siis 36. raskausviikko.

Mun kummit kävi päiväseltään kylässä. Tarjolla oli mm. nyhtökaurapizzaa. Oli hyvää.

Maanantai:

• aamu/aamupvä kotona siivoillen ja kokkaillen (lounas/päiväkahvivieraita tulossa, jee!)
• iltapvällä kävelylenkki n. 1h/5km.
• ilta kotona pientä ulkoilua lukuunottamatta. Pikkusisko perheineen kyläilemässä.
• illalla reilun kilsan ulkoilu lähikauppaan maidonhakureissulle.

Tiistai:

• aamu inaktiisuutta surffaten koneella
• päivällä ruoka- + muilla kaupoilla vajaa parituntia ja lisäksi arkiaktiivuutta siivouksen ja muiden kotijuttujen merkeissä
• ilta uimahallilla. Salitreeni n. 1h + vähän uintia ja enemmän pulikointia poreissa.

sali- ja uimahallikamppeita. Perinteisesti yökkäri pakattuna mukaan, hah.

Keskiviikko:

• aamulla kauppareissu anopin kanssa mm. kangaskauppaan ja ruokakauppaan (n. 1,5h)
• pvällä kävelin sairaalalta keskustaan reilu puoli tuntia ja n. 3km.
• keskustassa käppäilyä reilu tunti.
• iltapvä kotosalla keittiön kaappeja siivoten ja tyhjäten (maalaushomman loppusuora lähestyy).
• illalla kävelylenkki n. 1h/5km.

Kangaskaupasta ostin pari kestovaippaa, vaikka en yhtään tiedä kuinka jaksan asiaan paneutua. Anoppi oli värkännyt viltin ja Jarpan enon vaimo antoi pari pussilakanaa.

Torstai:

• aamulla sali 1h
• aamupvällä ruoanlaittoa ym.
• pvällä monta tuntia autossa istumista ja ajamista, huh
• illalla rötväystä veljen luona ja pieni Kannus-sightseeing

Perjantai:

• aamukävely n. 20min. (heräsin ihan järkyttävän aikaisin vieraassa paikassa)
• aamulla autoilua Kannuksesta Nivalaan
• aamu ja pvä Nivalassa pikkuveljen valatilaisuudessa. Monta tuntia kävelyä ja seisoskelua, ulkoilua.
• illalla autossa istumista useampi tunti kohti lapsuuden maisemia + saunomista + rötväystä

Kannuksessa oli ainaskin kirkko keskellä kylää. Ja Halpahalli sekä joki. Muuta en tiedä.

Lauantai:

• aamu inaktiivisuutta lapsuuden kotona. Tuli nukuttua pitkään!
• pvällä taas autoilua kohti kotia, matkalla poikkesin iskän luokse siivoilemaan ja tekemään kauppareissun.
• ilta kotona. Rötväten ja siivoillen. Keittiön maalaukset näyttäis valmiilta, hyvä J!

Sunnuntai:

• aamulla surffailua ja hissuttelua (Jarppa nukkui yötöidensä jäljiltä)
• pvällä lenkki reilu 1h/6km
• ruoanlaittoa
• illalla käppäily anopilta kotiin puolisen tuntia / 2,5km

Siellä jossain pieni veli niin tomerana!

Illathan tarkoittaa mulla aikaa kello viiden jälkeen, eli näiden ilta-aktiviteettien jälkeen oon kyllä harrastanut sohvalla koomailuakin. Lisäksi sitä sisältyy myös päiviinkin pienissä palasissa. Ei vaan jaksa montaa tuntia touhottaa menemään yhtä kyytiä. Näemmä salitreeniä tälle viikolle on tullut parisen kappaletta, kävelylenkkejä vähän vähänlaisesti reissupäivistä johtuen ja vesiliikuntaa se puolisen tuntia. Kovinta hommaa oli ehdottomasti pitkät automatkat. Kotona ollessa tulee päivittäin käveltyä se viitisen kilsaa (tai enemmän, joka hyötyllenkkeilynä tai muuten) tai vaihtoehtoisesti käytyä salilla. Toisinaan molempia. 

Siivoilen näemmä paljon. Kai sekin on joku raskausoire, hah. Oon ihan oikeasti käynyt kaikenmaailman kaappeja ja laatikoita läpi, mihin en oo vuosiin kajonnut. Oon aika pedantti siisteydestä ja järjestyksestä noin niinkuin näkyviltä osin, mutta kaappien kanssa saattaa olla vähän toisenlainen laita. Kotihommia teen muuteskin paljon. On nimittäin aikaa ja koska kerran jaksan, niin on kiva tehdä ruoat ym. valmiiksi toiselle, joka on työssä.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Kohta neuvolaan kuulemaan vauvan kuulumisia, kivaa!

Liikunta-ajatuksia tulevaisuudesta ja kuulumisia tästä hetkestä

Oon harrastanut liikuntaa enemmän ja vähemmän tosissaan aina murrosikään saakka. Sanotaanko vuoteen 1999. Tämän jälkeen kilpailu ja sitä myöten myös harrastaminen jäi. Joskus 2000-luvun alussa mulla oli satunnaisia lenkkeily-yrityksiä, mutta mitään säännöllistä ei ollut kuvioissa. Nyt viimeiset 10 vuotta oon harrastanut liikuntaa taas säännöllisestä ja säännöllisellä tarkoitan useita kertoja viikossa. Tähän ikään (32) se siis tarkoittaa suurinta osaa elämästä.

Aika monesti liikunnasta puhutaan äiti-ihmisten kohdalla "omana aikana". Ja joo, sitä se varmasti onkin ja kyllä, se "oma aika" on myös tarpeellista. Itsellä on kuitenkin ajatus, että se liikunta vauvan syntymän jälkeen on myös muuta, kun sitä omaa aikaa. Se on keino pitää itsensä hyvässä kunnossa ja mahdollisimman terveenä. Tämä on myös vauvan etu. Liikunta on monella lailla erityistä, mutta myöskin siinä samalla rutiini. Rutiini, kuten hammaspesu, aamupala tai suihkussa käyminen. Enkä mä näistäkään ajatellut luopua vauvan synnyttyä? Sen oman ajan lisäksi, ja oikeastaan ennen kaikkea, on liikunta yhteistä aikaa. Perheaikaa tai kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa.

Mitä taas se liikunta ei ole? No ainakaan sen itsetarkoitus ei ole palauttaa kroppaa raskautta edeltäviin mittoihin, vaan se on todennäköinen seuraus. Ei kilpailua itsensä saatika muiden kanssa palautumisessa synnytyksestä. Se ei myöskään ole välttämättömyys tai pakkopullaa. Toisaalta olen kyllä siitä onnellisessa asemassa ollut jo vuosia, ettei se se sellaiseksi muutukaan. Ei mun "täydy" yhtään mitään, vaan saan!

Tulevaisuus (eli toisinsanoen synnytyksestä toipuminen) liikunnan suhteen tuntuu tällä hetkellä isolta kysymysmerkiltä. Kysymysmerkiltä sen suhteen, kuinka nopeasti ja kuinka paljon. Vauvan tempperamenttikin vaikuttaa varmasti asiaan. Joka tapauksessa yksi salikerta vie reilun tunnin aikaa pois kotoa, joten eihän se missään nimessä mahdottomuus ole vauva-aikanakaan. Se on ollut meille molemmille ihan selvää. Hölkätä voi vaikka vaunujen kanssa ja paljon voi halutessaan treenata ulkonakin. Salille lähtöihin tai muuhun "oheishaahuiluun" tuskin on samalla lailla aikaa, vaan se on mentävä silloin, kun siihen sauma on. Aikaa "omaan liikuntaan" ei varmasti ole yhtäpaljoa, kuin ennen, mutta peruskestävyyteen ja kävelyihin tai hölkkä-kävelyihin voisin luulla olevan jopa enemmän aikaa, kuin vaikkapa työssä käyvänä.

Tällä hetkellä eletään 34. raskausviikkoa ja liikunta onnistuu edelleen. Viime viikolla kävelylenkkeilin jonkin verran, kävin kaksi kertaa salilla ja kerran bodypumpissa+uimassa. Tämä viikko alkoi salilla ja illalla ajattelin mennä pumppiin ja uimaan. Tai ainakin poreisiin. Liikunta ei toki enää ole mikään itsestäänselvyys, vaan salikäynti voi olla koska tahansa viimeinen. En aio väkisin punnertaa yhden yhtä kävelylenkkiä tai salitreeniä, mutta onneksi vielä ei sellaista fiilistä ole tullut. Liikun nyt jopa enemmän, kuin kuukausi takaperin töiden ja huonojen yöunien ryydyttämänä.

Elämäntapasairas

Nytpä kirjoittelen teille aiheesta, jota olen muotoillut päässäni ja blogissani jo pidemmän aikaa. Aiheesta, joka oli kohtalaisen kova isku. Tavallaan on toki edelleen, mutta asiat ovat kyllä ajan myötä asettuneet oikeisiin mittasuhteisiin.

Raskaaksi tullessani painoni oli 68,5kg. 172 cm pitkällä varrella tuo tarkoittaa 23,15 painoindeksiä. Painonnousu on ollut raskaudessa kohtalaisen suurta, mutta kuitenkin normaalikäyrien sisällä. Merkittävästi en tuohon painonnousuun olisi toiminnallani pystynyt vaikuttamaan ja aika pitkälle uskon sen olevan hormoniperäistä. Vauva on ollut kaikissa ultrauksissa normaalin kokoinen. Raskauden alussa lihaskunto oli tasoa yli kymmenen leukaa paskanakin päivänä ja vielä ihan alkuraskaudesta kympin juoksukisa sujui vähän reilu 45min. Huomattavasti keskivertotallaajaa parempi fyysinen kunto siis. Karkkia tai muuta herkkua syön satunnaisesti, ehkä kerran viikossa maksimissaan. Joskus töissä kahvipöydästä jotain, jos sattuu olemaan. Mitään ruokahimoja en ole kokenut. Ruokavalio on pysynyt perusterveellisenä ja päin vastoin, jopa vähän parempana, koska ateriaväleistä on pidettävä pahoinvoinnin vuoksi huolta. Edelleen. Liikuntaa olen harrastanut läpi raskauden. Inaktiivisimpanakin kuukautena lähes 25h/kk tarkottaen reilu 6h/vko ja muutoin enemmän. Raskautta edeltävät liikuntamäärät olivat pääsääntöisesti vielä enemmän.

Että jos johonkin on pystyi hormonimyllerryksessä ja syyspimeydessä turvautua, niin ainakin siihen, että elämäntavat ovat kunnossa. Sen antamaa turvaa on kuitenkin horjutettu, eikä ainoastaan raskausajaksi vaan loppuelämäksi. Reilu pari kuukautta sitten tehdyssä sokerirasituskokeessa nimittäin sain kannettavaksi raskausdiabetesdiagnoosin. En tiedä, onko itserakasta ajatella, että minä!?!? Minä, joka liikun, minä joka huolehdin syömisistäni ja minä joka suhtaudun muutenkin aiheeseen suurella vakavuudella?!?! Sekä paastoarvo että kahden tunnin arvo oli huippulukemia 4,2mmol/l ja 3,8mmol/l raja-arvojen ollessa 5,3 ja 8,6. Sen sijaan tunnin arvo (jota ei "normaalitilassa" olevilta edes mitata dm-diagnoosia haettaessa) oli kohdallani 10,5mmol/l raja-arvon ollessa 10. Peli on julmaa ja pysyvän raskausdiabeteksen leiman joko saa tai ei saa, oli tilanne mikä hyvänsä. Se myös pysyy huolimatta siitä, saako sen jälkeisessä omaseurannassa yhden yhtä poikkeavaa lukemaa.

Henkilökohtaisesta anamneesista on siis erittäinkin haastavaa löytää riskitekijöitä. Perusterveellisen aktiivisen elämän lisäksi sokeria ei ole ollut virtsassa kertaakaan, ikää on 32 enkä tietääkseni sairasta munasarjojen monirakkulaoireyhtymääkään. Sen sijaan sekä mummoni että setäni on insuliinihoitoisia tyypin 2 diabeettikkoja ja luulen, että isänikin säästyy diagnoosilta vain siksi, että menee tutkittavaksi ainoastaan vaaka-asennossa ja kyydillä, jossa vilkkuu valot katolla. Siskollani on ollut molemmissa raskauksissaan sama homma. Sairaanhoitajana olen hoitanut monenmonituisia potilaita, jotka kaikista hyvistä tottumuksistaan huolimatta sairastuvat. Lähinnä puhun nyt sydänpuolen jutuista. Niiden hyvien tottumusten ansiosta kuitenkin todennäköisesti lievemmin ja myöhemmin. Joten ehkä turvallisuuden tunteeseen tuudittautuminen oli typerää, olisihan se pitänyt aavistaa. Ehkä juuri minä! Tottakai juuri minä!

Elämäntapasairauksilla on vahva leima, jota toiset kantaa vailla huolenhäivää ja toisille taas tilanne on äärinmäinen kriisi. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Itkuhan siinä tuli, eikä ainoastaan yhtenä päivänä. Turhautuminen ja häpeä lienee ne päällimmäiset tunteet. Päivittäiseen ruokavalioon ei juuri ollut asioita tehtävissä ja päässä takoi yhden jos toisen päivän ajan ihmetys. Olin myös pettynyt itseeni, vaikken oikeastaan tiennyt edes miksi, koska en usko, että olisin millään tavoin kyennyt toisenlaiseen lopputulokseen. Itkin myös sitä, että olin pettynyt. Sitä, että juuri olin muutaman viikon ajan ollut oikein erityisen pirteä ja sitä, että samaan aikaan potilaanani oli ihan oikeasti vakavasti sairaita ihmisiä ja minä itkeä vollotin yhtä poikkeavaa sokeriarvoa. Ehkä kuitenkin kurjinta oli perusturvallisuuden järkkyminen. En oikeastaan ollut edes tajunnut, kuinka vahvasti (ja sokeasti) olin uskonut siihen, että liikunta ja terveelliset elämäntavat suojaavat kaikelta. Voihan se olla ja varmasti onkin, että tilanteeni olisi vieläkin pahempi ilman näitä suojaavia tekijöitä.

Sokerirasituksen jälkeen mittailin viikon ajan jatkuvalla syötöllä sokereita. Ajattelin, että jatkan syömisiäni ja juomisiani aivan täysin normaalisti ja katsotaan mikä tilanne on. Mikä tilanne ihan oikeasti oli. Että ihan oikeasti kyttään sieltä sen yhdenkin poikkeavan arvon. Yhden yhtä lähimainkaan poikkeavaa arvoa en saanut, mikä tietysti on hyvä juttu. En ennen, enkä jälkeen aterioiden enkä myöskään paastoarvoa. Toisaalta tuntuu epäreilulta se, että elimistöäni on nyt testattu testillä, että reagoiko se riittävän nopeasti (tunnissa) parissa minuutissa nautittuun kolmen desin litkuun, johon on liotettu 75 grammaa glukoosia. Kuka koskaan normaalisti edes nauttii sellaista määrää sokeria?? Ajattelin myös, kuinka suurella todennäköisyydellä muutkin ongelmat kohtaavat minut, koska tässäkin osui jättipotti. Gestaatiodiabetekseen sairastuu noin 12-15% odottavista äideistä ja sairastuneista 80% on ylipainoisia. Nice to know. Lukiessani artikkeleita ja "artikkeleita", itseäni kiduttaakseni jopa keskustelupalstoja, kävi harvinaisen selväksi, että heikommalla pääkopalla ja saman tilanteen kohtaavana samalla anamneesilla ei varmasti olisi minkään sortin mahdottomuus saada raskausdiabeteksen seuraksi vielä syömishäiriötä. Asiasta piti ihan vertauskuvainnollisesti läpsäistä itseä poskelle.

Tämän jälkeen oon elänyt sitten ihan samanlaista elämää, mitä tähänkin saakka. Liikkunut ja syönyt samoja ruokia. Puhdas sokeri ja valkoiset viljat ei ole juuri kuulunut elämään tähänkään saakka. Kuitenkin samalla lailla satunnaisesti olen edelleenkin herkutellut ja siitä huolimatta nuo sokerit on ollut just niinkuin pitääkin. Aluksi ajattelin, etten todellakaan voi kertoa asiasta yhtään kenellekään. Kunnes ajattelin, että todellakin voin. Voin ja mun pitää tää oma tarinani kertoa. Koska joukkoon kyllä mahtuu muitakin terveysintoilijoita. Toisinaan se tuntuu epäreilulta. Miksi se, joka elää terveellisesti sairastuu, kun taas joku suoraansanoen todella epäterveellisesti elävä ei? Toisaalta taas tämä elämäntapa, jota elän, tuo niin paljon hyvinvointia mun elämään, etten hinnasta mistään sitä vaihtaisi sohvaperunaelämään. Sittemmin tilanne on tasaantunut, mielessäkin. On tottakai tärkeää ja hyvä, että asiaa seurataan. Ja että oon äärinmäisen onnellinen siitä, että sokeriarvot eivät tiivissäkään omaseurannassa ole ollut poikkeavia. Ja kun tosiaan, elämäntavat ja ruokailut oli jo ennen tuota yhtä koettakin kunnossa, ei vauvan 100% varmasti ole misään vaiheessa tarvinnut kärsiä korkeista tai edes yläkanttisista verensokereista.

Onko sulla tai sun tutuilla kokemusta aiheesta? Entä jostain muusta "elämäntapasairaudesta"? Tiedätkö ketään elämäntavat kunnossa pitävää sairastunutta? 

Leikkausten sijaan lisäyksiä

En ole ollut koskaan mikään lupausten tekijä näin vuodenvaihteessa. Lupauksia ja tavoitteita tehdään päivästä riippumatta tarpeen mukaan. Vaikka aika monesti vuodenvaihteessa tuntuukin esimerkiksi, että nyt herkuttelut hetkeksi minimiin, niin ei se ole sen kummempi asia, kun arjen ottaminen takaisin hanskaan. Onhan tämä joulun aika kaikkinensa aika paljon arjesta poikkeavaa aikaa, vaikka sitä meidän tapaan kohtalaisen minimalisistisesti viettäisikin.

Juoksuaskeleet -blogin Satu kirjoittikin kivasti uuden vuoden lupauksista. Jos leikkausten sijaan tekisikin lisäyksiä? Liikuntojen ja syömisten suhteen tuntuu hyvä balanssi jatkuvan isoista muutoksista huolimatta. Kieltämättä olisi oikeinkin mukava uumoilla jopa tulevia liikuntatavoitteita, mutta jotenkin se tuntuu hullulta, kun ei ole mitään käsitystä siitä kuinka synnytys tulee menemään ja kuinka palautuminen lähtee käyntiin. Työelämän suhteen ei luvassa ole hetkeen mullistuksia, muun elämän suhteen kylläkin. Ulkoilen paljon luonnossa ja kesämökkeilyn myötä se tuskin tulee ainakaan vähenemään päin olemaan. Olo on kaikenkaikkiaan tosi seesteinen ja onnellinen ja saman kadenssin toivon jatkuvan. Joitain ihan pikkuisia lisäyksiä voisin kuitenkin tähänkin saumaan suunnitella.

Tuokoon siis 2017 mukanaan enemmän...

...kirjoja.

Joulun aikana lähti taas "lukuvaihe" käyntiin ja yksi jos toinen kirja onkin tullut ahmittua. Viimeisin lukuvaihe oli keväällä sairasloman aikaan, mutta sen jälkeen kirjat onkin ollut aika harvassa. Lukeminen on vaan niin käsittämättömän kivaa ja rentouttavaa. Mulla on huono tapa plärätä iltaisin sängyssä puhelimesta uutisia, blogeja, kolumneja jne., mutta varmasti yöunille olisi parempi, että kädessä olisi se kirja.

...liikkuvuutta.

Oon ollut aina kohtalaisen liikkuva ja notkea tyyppi. Kuitenkin tää osa-alue on se, joka on viimeisten muutaman vuoden aikana mennyt ryminällä alaspäin. Ikä, jalka kipsissä vietetyt kuukaudet ja viimeisempänä raskaus jättää kyllä erittäinkin rumat jäljet, jos en kohta pian ala asialle tekemään jotain.

...ystäviä.

Vuonna 2016 tapasin vähän turhan vähän ystäviä. Esimerkiksi Tampereella en käynyt yhden yhtä kertaa. Siellä asuu meidän kaveripariskunta ja tänä vuonna menetin myös uuden liikuntakaverin sinne, plaah. Oulun ja Seinäjoen reissutkin on lukuisista ajatuksista huolimatta jäänyt. Näitä Jyväskyän kavereitakin olisin voinut inasen enemmän treffailla. Luulen, että tähän ihan syykin. Aloitin keväällä uudet haastavat työt, jotka vei todella mennessään. Kun se väsymys helpottui, alkoi raskauspahoinvointi ja väsymys. Jonka jälkeen tuli syksy, pimeä ja taas pikainen vierailu uudessa työssä.

...pirteyttä.

Edellisen kappaleen viimeinen lause antaa kuvaa, että vuosi olisi ollut jotenkin synkkä. Ei suinkaan, sitä se ei missään nimessä ole ollut. Ensiksi tapahtunut työelämämullistus ja sitten se vielä suurempi mullistus, raskaus, sai vain väsymään. Olin siis väsynyt, mutta onnellinen. Alkuvuodesta mulla oli myös jalka kipsissä useita viikkoja ja sen jälkeinen kuntoutus. Vaikka siis ensi vuodelle on tulossa sellainenkin pikkujuttu, kuin synnytys ja vauvan syntymä, uskon että vuosi tulee olemaan jollain lailla "kokonaisvaltaisempi ja sien myös pirteämpi.

Tuumasta toimeen

Mitä sä toivot uudelle vuodelle? Ootko tehnyt lupauksia tai tavoitteita vai kuinka?

Boxihyppy- ja kärrynpyöräikävä!

Käytiin Jarpan kanssa neuvolan kautta järjestettävässä perhevalmennuksessa kolme kertaa. Joillain noista kerroista oli käsittelyn alla vauva-aikaan liittyvät huolet tai ajatuksen aiheet. Aika monella pariskunnalla oli sama ajatus, ajankäyttö. Kuinka aika riittää kaikkeen? Siinäpä sitten valmennuksen vetäjä kysyi porukalta, mitä ajatuksia se herättää, jos jostain harrastuksesta joutuu vauvan myötä luopumaan.

Aika rankasti ajateltu. Mun mielestä ja meidän molempien mielestä. Jarpan kanssa katsottiin toisiimme ja hän sen sitten sanoi, mitä meillä molemmilla oli mielessä: "Ei kai mistään täydy täysin luopua kenenkään, sitä vaan erilailla järjestellään asioita!" En tokikaan ole mikään hölmö ja tiedän, että monet asiat menee täydellisen uusiksi. Mutta arvatkaapa mitä? Ne on jo mennyt. Kyllä mä enemmän ajattelen niin, että vauvan syntymän jälkeen alan taas hiljalleen saada asioita nimenomaan toiseen suuntaan, takaisin. Tänään juuri neuvolassa oli puhe siitä, kuinka raskauden loppua kohden alkaa hiljalleen "kyllästyä" olotilaansa ja tätä kautta alkaa sitten olla valmis myös synnyttämään. Itse oon pikkuhiljaa enenevässä määrin ruvennut ajattelemaan asioita, mitä vähän ikävöin. Kuten...

• ...burpeita, boxihyppyjä, monenmoisia loikkia. Aah. Sydäntä ihan raastoi katsella kun yks päivä salilla kaksi tyttöä loikki niin keveästi boxin päälle ja takaisin.
• ...juoksemista. Sitä olen kyllä tottunut kaipaamaan, hah.
• ...vatsalihakset hapottavaa coretreeniä! Kaipaan siis jopa coretreeniä.
• ...hampaat irvessä isojen liikkeiden vääntämistä. Mave, oi mave. Ja etenkin se leuanveto!
• ...korkeita sykkeitä. Tiedättekö? Niitä rapputreenejä, joiden jälkeen meinaa lentää oksennus. Kovavauhtisia vitosia. Tai kymppejä.
• ...matalia leposykkeitä ja keveää hengitystä.
• ...uskaltamista. Sitä, että noin vaan kokeilet vähän pistoolikyykkyä eikä edes haittaa, vaikka vähän rynäsee.
• ...remuamista. Sitä, että voit vöyhöttää sisarusten muksujen kanssa kuinka vaan, eikä tarvi varoa vatsaa.

Noin niin kuin muun muassa näitä juttuja kaipaan. Sen lisäksi on kaipailen joitain liikuntaan liittymättömiä juttuja, kuten aamuminääni. Sitä tyyppiä, joka oli niin vimpan päälle aamuihminen. Nyt tuntuu, että aamu toisensa perään käynnistyy niin kovin hitaasti ja tahmeasti, heh. Luulen kyllä, että se kymmenen leukaa menee ennen kuin heräilen aamuisin virkeänä. Sellainen elämänmuutos todennäköisesti edessä, heh. Onneksi hormonit jeesaa. Ainakin siihen mä uskon.

Edelleenkin kuitenkin vointi on kohtalaisen virkeä. Ainakin nyt, kun vuorotyö ei sotke unikuvioita yöstä toiseen. Tulee siis riittävästi levättyä. Vaikka monia juttuja kaipaileekin, niin toivottavasti vauveli vielä kasvaa sen pari kuukautta vatsassa. Luulen, että se ihan oikea kyllästyminenkin tähän olotilaan vielä jossain vaiheessa tulee.

Mitä mieltä sä oot tästä luopumisasiasta?

Ainaskin joku paikka pullottaa viime vuotta enemmän :D.