tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kuka lähtis HCM:lle kun mä en???

Ajoittain puutteellinen aivotoimintani on taas mielikuvituksessaan tehnyt itsestäänselväksi asian, joka ei todellakaan ole itsestäänselvä. Jostain ihmeen syystä olin täysin siinä uskossa, että Gatoraden kilpailussa voittamaani osallistumista Helsinki City Marathonille ei voi siirtää. Ei millään tavalla siirtää, eli itselleni ensivuodelle tai vaihtoehtoisesti jonkun toisen juoksijan nimiin.

Hölmönä ajattelin, että ainakaan itselle sitä ei voi siirtää. Olisihan osallistumisesta pitänyt maksaa peruutusturvamaksu. Tuo toisen juoksijan nimiin siirtäminen tuli mieleeni vasta lähtöluvan kolahdettua postiluukusta. Niimpä päätin selvitellä asiaa sähköpostitse järjestäjiltä. Kuinka ollakaan, osallistumisen voi siirtää joko ensi vuodelle (maksamalla viiden euron peruutusturvamaksun nyt jälkikäteen ja lähettämällä ennen maratonia päivätyn lääkärintodistuksen) tai ihan normaaliin tapaan viiden euron siirtokuluja vastaan toisen juoksijan nimiin.



Hetken aikaa asiaa pohdiskelin ja päädyin lopputulemaan, etten oikein tuota osallistumista jaksa ruveta säätämään. Ensinnäkin vähän epäilen, että tuollaisia lääkärintodistuksia kirjoitetaan armaan työnantajani Jyväskylän kaupungin toimesta. Sen enempää työterveys- kuin julkiseltakaan puolelta. Ja vaikka jostain kumman syystä kirjoitettaisiinkin, niin tuskin kiireetöntä lääkäriaikaa saisi ainakaan seuraavaan kuukauteen. Yksityissektorilta tuon todistuksen hinta kipuaisi varmaan lähelle alinta hintaluokkaa.



Toisekseen aion keskittää kaiken säätämisenergian siihen, että saan siirrettyä Finlandia Marathonin osallistumisen ensivuodelle. Koska sekin tulee olemaan edessä, näin mun yhteistyöhön kykenemätön kantapää antaa viestittää. Yksi syy lienee se, että tuon tapahtuman matkaa saa entrattua tilanteeseen sopivaksi, jos jotain tällaista käy. Nyt oon oppinut, että voi käydä. Ihan varsinaisena tavoitteenahan mulla on ilmottautua maratonille jumankauta heti, kun kanta antaa myöten juosta. Toivottavasti jollekin talven/kevään ulkomaan maratoneista tai sitten viimeistään ensivuoden alkukesällä. Ja silloin aijjjjon muuten painella kovaa!

Eli mitä mä haen tällä? No sitä, että tuo ylläoleva lähtölupa on paketointia vaille valmis lähtemään jollekin juoksijalle tai juoksijattarelle, jolla on juoksukuntoa ja kiinnostusta lähteä voittamaan itseä ja tietty muita Helsinkiin 17.8. Varoaika on tosi lyhyt, tiedän. Silti ajattelin kokeilla näin, ennen kun edes rupean miettimään noita säätämisiä tai mikä ikävintä, joudun laittamaan keräyspaperiksi tuon lehtisen. Osallistumisoikeuden siirrosta toisen juoksijan nimiin voi käydä lukemassa infoa täältä. Jos maratonille on useampiakin halukkaita, se lähteköön ensimmäiseksi sitä halunneelle, tietty :).

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Helleraastoa Laajavuoressa

Oi, mikä kunnon hikitreeni tänään Laajavuoren helteessä. Tässäpä teille kuvapostaus siitä.

Pelipaikalle numero yksi...
...eli sauvakävellen hyppyrimäelle rappusiin. Jännä ettei tää jalka kestä juoksemista oikein yhtään, mutta lähes 40 min. rapputreeni menee ihan hyvin. Mun rapputreeniin kuuluu yhden ja kahden askelman porrasjuoksut, kolmen askelman porraskävelyt (tää on ehkä vähän siinä rajoilla mitä sanoo kanta) ja luisteluhypyt. Kaikkee tätä sarjoissa ja alaspäin kävelypalautuksin. Lisäks teen tässä yhteydessä askelkyykky- ja polvennostokävelyt, pakarapunnerrukset sekä yhden jalan kyykyt.

Eniten portaanjuurella tyrkyllä olleet vatut naamaan...
...ja matka jatkukoon pelipaikalle numero kaksi. Nimittäin Laajavuoren eturinteen hissiuralle. Tuota uraa hakkasin pari kertaa hölkän tapaisilla askeleilla. Vauhti se olis kyllä varmasti ollut jopa ripeämpää ihan vaan kävellen. 

Ensin alhaalta ylös...
...ja sitten ylhäältä alas.
Tuollasta jyrkkää nousua lyhyin askelin ja pienessä määrin jalka kestää myös. Eniten myrkkyä on tosiaan se juoksun rullaavuus. Eteenpäin työntävä ponnistus ja laskeutuminen kai. Niin ei kai tuollaista nousua kilometritolkulla voikaan painaa! Että sinänsä.

Ei ainakaan näissä lämmöissä!
Olisin kyllä vielä voinut jäädäkin tuonne, mutta taas kerran duunit painoi päälle. Jalat oli jo valmiiksi aikalailla hapoilla ja mietinkin, että joku kerta täytyy tuonne mäkeen mennä raastamaan vähän tuoreemmilla reisillä. Treeniin kuului sauvakävelyä mäet mukaanlukien reilun tunnin verran ja jotain 40min. kestänyt treenituokio tuolla rappusilla. Sitä oon miettinyt, että ei tää ainakaan tulevalle coopertulokselle ole hallaa tehnyt. Kumpa edes sen pääsisi tänä kesänä juoksemaan!

Polkuja pitkin sauvakävellen himaan..
Superfoodia pihapuskasta naamariin..
..suihkuun, vähän lisää safkaa ja iltavuoroon. Sellainen oli mun päivä pääpiirteittäin.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Irtiotto ja rötväystä!

Kulunut viikko on ollut urheilujen suhteen aika leppoinen. Jalka oli alkuviikon aika huono, kuten kirjoittelinkin. Vähän kahvakuulaa, vähän crosstraineria. Vähän sitä ja vähän tätä.

Älä koskaan päästä itseäsi tietyn ikäiseksi,
älä tietyssä asemassa olevaksi,
niin olet vapaa tällaisenakin kesäpäivänä
istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteröjäätelöä.
-Helena Anhava

Tuollaisen viestin lähetti mun ystävä lauantaina. Niin totta! En ole koskaan varsinaisesti juhlinut synttäreitä, pitänyt bileitä tai mitään. Perjantaina kuitenkin terdeiltiin, ehkä enemmän ihan huippuhyvän kesäpäivän kunniaksi! Ilta oli tosi kiva ja venyi myöhään. Lauantai menikin sitten rötväillessä. Päivän lounas oli pizzaa ja sitä rataa. Seurailtiin Kalevan kisoja ja jännitettiin stand up -koomikkojen edesottamuksia Naurun tasapaino -telkkaohjelmassa. Tuollainen on kaukana arjesta tai mistään terveysihanteista, mutta siitä huolimatta se teki hyvää. Sekä päälle että kantapäälle. Mielelle tekee joskus hyvää irtiotto ja kantapäälle teki ehdottoman hyvää täydellinen rötväyspäivä.

Tänään oli ajatuksena hoitaa vähän kotihommia, tehdä ihan normaalia terveellistä ruokaa, kyläillä ja käydä kokeilemassa pientä hölkkää. Perus vapaapäivä-arkea siis. Pienen pohdinnan jälkeen ajattelin kuitenkin keskittyä vain ensimmäiseksi mainittuihin. Tuo kinttu on menossa taas hyvään suuntaan, joten oliskohan viisasta huilata sitä tämäkin päivä. Läheisten kannustus treeneihin ja treenaamiseen on ehdottoman tärkeää. On ollut kuitenkin jännä huomata, että läheisten kannustus treenien väliinjättämiseen on itselleni ollut ehkä vieläkin tärkeämpää. On ihan mukavaa, että kun itse höntyäisi treenaamaan, niin joku toinen ehdottaa, että oliskohan sun nyt järkevää olla vielä tämäkin päivä levossa, voisi tehdä hyvää. Nimenomaan, järkevää.

Huomenna sitten, täynnä energiaa kohti uutta viikkoa! (...ja kesälomaa, siihen on vajaa kaksi viikkoa.. ja kolmeekymppiä, siihen on vajaa vuosi...).

torstai 25. heinäkuuta 2013

Wannabe pyöräilijä?

Tässä juoksutauolla oon miettinyt yhtä jutskaa. Nimittäin pyörää. Haluaisin ehkä uuden pyörän.. Tai siis mun tapauksessa ylipäänsä pyörän, sillä en oo ihan varma voiko mun suurinpiirtein itseni ikäistä vaalean vihreää kolmivaihteista (joista kaksi toimii) Nopsaa edes kutsua pyöräksi! Haluaisin myös vaikka sellaiset 1500 euroa ylimääräistä rahaa siihen pyörään, hah! Tai vaihtoehtoisesti sponsoroijan mun mahdolliselle opintovapaalle.

No joo. En siis tiedä pyöristä just yhtään mitään ja monenmoisia kysymyksiä päässäni onkin pyörinyt.

  • Ensinnäkin just tuo kustannuskysymys. Että millaisella budjetilla tätä hommaa kannattaisi ruveta työstämään. Mikä olis sopiva hinta pyörälle tällaiselle matalan kynnyksen aloittelijalle. Ajatellen, että tuo pyöräily tulisi niin sanotuksi korvaavaksi lajiksi juoksulle.
  • Millainen sen pyörän pitäisi olla. Cyclocross? Maantiepyörä? Mikä niissä on se ratkaiseva ero ja miksi just jompikumpi niistä kannattaa hankkia.
  • Mitä kaikkea tulee pyörää hankkiessa ottaa huomioon. Varmaan ainakin pituus. Jestas miten fiksu oon.
  • Mistä tuo pyörä kannattaisi hankkia? Tilata jostain? Kaupasta? Mistä kaupasta? Mun kaltaiselle sinisilmäiselle uunolle joku hyvä provisiopalkkaa osana saava myyjä pystyis ihan ilman mitään vaikeuksia myymään keskinkertaista kamaa huikealla hinnalla. Tapahtuukohan sellaista?

Sitten kun joskus tää ajatus on konkretisoitunut ja oon jonkun pyörän omistaja, on edessä taas uudenlaiset haasteet. Pitää ensinnäkin opetella pyöräilemään. Jännä juttu! Tarkoitan siis tuota ihan oikeasti. Veikkaisin lukkopolkimilla pyöräilyn olevan aikalailla erijuttu, kun tollaisilla tavan fillareilla kelailu. Oon myös pienenä kaatunut tosi pahasti pyörällä ja aika-ajoin mua edelleen jännittää alamäkeen ajaminen. Etenkin jos pohjana on hiekkaa. Sitten pitäis varmaan opetella myös kaikennäköisiä juttuja, joissa on tähänastisessa elämässäni tekeytynyt totaalisen tyhmäksi. Kuten nyt esimerkiksi pyöränkumin paikkaus. Mun mahdolliselta uudelta harrastukselta loppuis kyllä tuki kotopuolessa samantien, jos soittelisin toiselta puolen kaupunkia, et apua tuu auttaan ja hakeen mut pois täältä, osaamatta ensin ite tehdä yhtään mitään toimenpiteitä.

Tällaisia pohdintoja tänään...

P.S. Käykäähän seurailemassa kahden miehen ja yhden pojan hauskaa kesäproggista pyöräillen Nuorgamista Hankoon täällä!

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Taisteluväsymys!

(Heti alkuun muutama varoituksen sana: Tää postaus saattaa sisältää jokusen perkeleen. Koska mun mieliala on nyt sellanen. Vaikka puhekielessä mun tuleekin kirottua (myönnän, iljettävä tapa), niin en ehkä tykkää kirjoittaa niitä. Se on jotenkin rivoa. Siitä huolimatta vitutusta ei voi kuvata muulla tavalla. Harmitus? Ketutus? Suututus? No way, kaukana mun mielialasta! Tää postaus ei myöskään ole mikään positiivisuuden multihuipentuma. Mun mieliala ei ole nyt sellainenkaan.)

Viime viikolla kaikki näytti jo vähän paremmalta. Lauantaina pystyin hissunkissun hölkkäämään kaksi kilometriä yhtäsoittoa. Jalkakin tuntui rullaavan paremmin edelliseen kokeiluun verrattuna. Kaksi askelta eteen, yksi taakse ja sitä rataa. Mitäpä sitten sunnuntai-iltana? Erehdyin laittamaan tennarit jalkaan ja tekemään äkkinäisen liikkeen huonoilla kengillä! Se oli sitten taas siinä, se näkymätön puukko jälleen kerran halkaisi kantakalvoa niin pirusti. Maanantain olin ihan pois pelistä ja tiistai-ilta töissä sujui joten kuten lenkkarit jalassa. Että kaksi askelta eteen, yhdeksän taakse ja sitä rataa.




Kenkähyllyt olis täynnä kivoja kesäkenkiä ja mitä teen mä? No kuljen koko kesän vittu lenkkareissa ihan vaan, että joku päivä niillä lenkkareilla pystyis vähän juoksemaankin. Siihen kun ne käsittääkseni on kuitenkin keksitty. Sen kerran kun erehdyt jotain muuta laittamaan jalkaan, niin lopputulos on sitten tässä. Ja tää helvetin lenkkaripukeutuminen asettaa myös kaikennäköisiä muita rajoitteita pukeutumiseen. Laita nyt sitten joku aamu jotain oikeesti nättiä päälle ja jalkaan lenkkarit! Eli toisin sanoen oon lähestulkoon koko kesän kulkenut myös kaikenmaailman huppareissa ja lökäpösyissä.



















Alan olla aika kyllästynyt. Kyllästynyt siihen, että tää homma edistyy niin pirun hitaasti. Kyllästynyt siihen, että aina kun kuvittelen tilanteen olevan parempi, sattuu jotain. Kyllästynyt kulkemaan lenkkareissa ja lökäpöksyissä, ilman hikoilua. Kyllästynyt ylipäänsä kipuun! Niin, ehkä oon eniten kyllästynyt siihen, että joka ikinen aamu ensimmäisenä tiedostan sen kuinka paljon tai kuinka vähän sattuu. Ja joka ikinen ilta mietin, että tänään on ollut ihan hyvä tai tänään ei ole ollut niin hyvä. Nyt mietin, että tänään ei todellakaan ole ollut hyvä. Ihan sama, vaikka tuo kipu olisi vasemman käden pikkurillissä. Siihenkin kyllästyisi.

Vielä ehkä tuota kaikkea enemmän oon kuitenkin varmaan kyllästynyt siihen, etten yhtään tiedä kuinka kauan tää kipuilu kestää. Kun sä käyt leikkauksessa, sulle annetaan selkeät ohjeet ja ennusteet. Tiedän sen kokemuksesta. Kun sulla murtuu luu, sulle annetaan selkeät ohjeet ja ennusteet. Tiedän senkin kokemuksesta. Oon jutellut muutaman työkaverin kanssa, jotka on kärsinyt samasta vaivasta. Toinen puoli vuotta ja toinen vuoden. Olen kuullut myös tyypistä, jolla plantaarifaskiitti on kroonistunut niin pahaksi, että edes leikkaus ei ole saanut kantakalvoa kivuttomaksi. Se on kuulemma ihan tosi harvinaista. Mun tuskin tarvii siitä kantaa huolta. Ainakin yritän ajatella niin. Kahdesta syystä, ensinnäkin siksi, että arkielämä on kuitenkin koko tän ajan sujunut kohtuullisesti ja toisennakin siksi, että tuskin kuulun tässäkään suhteessa mihinkään ihan tosi harvinaisten ihmisten joukkoon. Hahhaa, kuinka positiivista!

Pahoittelen suuresti myös sitä, että te lukijat joudutte vähän väliä lukemaan tätä mun kantapääsontaa! En oikeastaan toivoisi sitä. Säästän tällä avautumisella kuitenkin piirun verran läheisiä, joille jätin tänä iltana jauhamatta tätä... kantapääsontaa! Paljon olen saanut kannustusta teiltä lukijoilta (niinkun myös läheisiltä), siitä mieleni on todella nöyrä :). Tiedän myös sen, että vaikka aika-ajoin, kuten tänään, taisteluväsymys valtaa totaalisesti sekä mielen että kehon, on pian, ehkä huomenna, taas paljon parempi päivä.

Jatkan venyttelyä. Hyvää yötä!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Ruokakikkailusta

Mä tiedän, että blogimaailma täyttyy tänä viikonloppuna toinen toistaan mielenkiintoisimmista raporteista Joroisten Finntriathlonista. Tiedän myös sen, että rakas sinusta on tullut pullukka -jutut on jo menneen talven lumia. Mutta antakaa mun silti vähän avautua siitä!? Ihan vaan, koska silloin kun tuo sarja oli pinnalla, en ollut jalkavammainen ja olin todennäköisesti lenkillä. Nyt venyttelen ja katson televisiosta samalla esimerkiksi uusintoja kyseisestä sarjasta.. (Mitä vi**ua??). Sitä paitsi, oon alkanut kuumeisesti odottaa jatkotuotantoa. Sen nimi vois olla esimerkiksi "Sama rakas, sinusta on tullut taas pullukka!"



Miten noin jäätävän hyvä formaatti voidaan pilata noin jäätävän paskalla toteutuksella??? Joku voi olla tuostakin eri mieltä, mutta mä oon kyllä vähän sitä mieltä, ettei sitä elopainoa ihan tuplaamaan tarvitse lähteä, vaikka kumppanin löytääkin. Oon myös sitä mieltä, että jos toisen elämäntavat alkaa mennä reilusti metsään, niin olis suoranaista välinpitämättömyyttä olla välittämättä siitä! Kaikkien ei todellakaan tarvitse olla urheilusta kiinnostuneita, mutta sellaisia pieniä perusjuttuja ihmisten kyllä kannattaa funtsia ihan perusterveyden näkökulmasta.

Sarjassahan on tarkoitus pudottaa painoa mahdollisimman paljon karppaamalla raakasti ja urheilemalla ihan sikana. Tuossa jokunen päivä sitten ohjelmassa oli tyttö, joka sai huudot maitorahkan ja marjojen syönnistä päivänä jolloin oli treenannut viisi kertaa. Ohjelman lopussa traineri totesi, ettei ihan tällaista ammatillisessa mielessä suosittelisi. Mitääää? No et varmaan, sen tajuaa tyhmempikin kaveri. Okei joo, kaikkeahan sitä voi tv-viihteen nimissä esittää. Joskus vaan tulee mietittyä, että kuinka mielenkiintoista oliskaan katsoa jonkun ihmisen ihan oikeaa projektia. Että onko tässä hektisessä maailmassa tosiaan niin kiire, ettei dokumentaarinen elämänmuutossarja kiinnosta yhtään ketään. Se on simsalabim kaikki mulle heti nyt -tässäkin asiassa.




Ylipäänsä tuntuu, että tänä päivänä lähes joka toisella on jonkinlainen dieetti päällä. Joskus saatan myös keskustella jonkun tosi kreisinä ruokakikkailusta innostuneen ihmisen kanssa ja huomaan miettiväni, että syön aikalailla samoja safkoja ja koen silti olevani ihan vaan normiruokailija. Välillä tulee mieleen, että tämän päivän ihmiset jakautuu kahteen ryhmään; niihin jotka menettää yöunet kun näkee jonkun syövän ranuja nakeilla ja niihin jotka ei syö muuta kun ranuja nakeilla.

Älkää käsittäkö väärin. Terveellinen ruoka on mulle tärkeä juttu. Siitä huolimatta jos väsään kasvispadan anopin luomuna kasvattamista kasviksista, en siltikään ole paleodieetillä! Todennäköisesti en saa myöskään sydäninfarktia just sen yhden valmissafkan takia, jonka söin kun en jumaliste jaksanut duunipäivän jälkeen laittaa ruokaa. Useammin ja mieluummin toki kokkaan itse sitä ihan perusterveellistä sapuskaa. En ole ruokakikkailija, eli sen suhteen taidan olla aika epämuodikas ihminen. Painoakin pudotin ihan simppelisti perusterveellisellä ruoalla ilman mitään dieettejä. Siitä huolimatta tai juuri siksi ravintoasiat on mielenkiintoinen aihe, josta olen aika vähänlaisesti tänne blogiin kirjoitellut. Pidän itseäni aika perusterveellisenä ruokailijana, laadultaan. Ruokailutottumuksissa ja -tavoissa sen sijaan mulla on aikalailla parantamisen varaa.




Näin jalkavammaisena taidankin joku päivä keskittyä kirjoittamaan ruokaan ja ruokailuun liittyvää asiaa..

(kuvat weheartit.com)

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Ihan vähän juoksua..




Eilinen haistapaskamigreenifuckingmorkkistaistelupäivä sai ansaitsemaansa jatkoa tänään: Eli ihansuperihqumeganastamukavanpäivän! Eikä vähiten siksi, että kävin vähän hölkkäämässä. Ensin 1.6km ihan tosi hissunkissun hyppyrimäelle. Reippasti yli kuuden minuutin kilometrivauhtia. Siellä 30 min. rapputreeniä ja 1.8km kotiin. Viiden ja puolen minuutin kilometrivauhtia. Ja arvatkaapa mitä? Ei tuntunut paljon missään! Paitsi vaan päässä ihan sika hienolle.

Mun viimeisestä ihan oikeesta juoksulenkistä on mennyt jo yli kuukausi. Pidempi aika kun koskaan ennen. Eihän tuo mikään oikea juoksulenkki ollut. Mutta jos kurssi on tämä, niin oikea juoksulenkki kyllä tulee ennen ensilunta! En jaksa stressaa maratoneista, mun ainoo tavote nyt on vaan päästä ensin kunnon juoksulenkille, sitten kunnon viikkoja ja kun on se aika, voin päättää missä ja milloin on maraton. Olisin ihan tosi tyytyväinen, jos täällä Jyväskylässä pystyisi juosta puolikkaan. Tai vaikka kympinkin!

Hassua, että ihminen (lue: minä) voi harrastaa jotain (lue: juoksua) kuusikin vuotta luullen tajuavansa lihashuollosta (lue: venyttely) ja lihaskunnosta (lue: tukilihaksiston kehittämisestä), alku- ja loppuverryttelyistä puhumattakaan, jotain tajuamatta siitä sitten kuitenkaan paljon juuri mitään. Ja sekin vähä tajunnan virta, mitä tuosta asiasta on aiemmin ollut on toteutettu perse edellä päin puuta. Miten hölmösti mä olenkaan monia asioita toteuttanut! -Joo, kato ennen kovavauhtista lenkkiä pitää ottaa alkulämpöjä! -Ai, no mites sä yleensä hoidat ne? -No etusormella painan ton hissin K-kerrokseen ja silleen.. Voi morjes!

Mutta kuten sanottu, aina oppii jotain. Tällä kertaa aika paljon! Työnnän tästä pääni pensaaseen ja lähden venyttelemään!







sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Sunnuntaifiiliksiä

Edellisestä päivityksestä onkin näköjänsä vierähtänyt viikonverran. Niin helposti käy, kun juoksublogin pitäjä ei voi juosta. Hohhoijaa. Keskiviikkona oli vuorossa pienimutoista testailua juoksemisen suhteen. Kävin Harjulla hölkkäämässä 1,6 kilometrin pururataa hurjat kaksi kierrosta. Ensimmäinen kiekka todella hidasta verkkavauhtia oli ihan ok. Jalassa tuntui vain pientä arkuutta. Toiselle kierrokselle koetin nostaa tahtia peruslenkkivauhtiin ja heti tuo arkuus muuttui hienoiseksi kivuksi. Vasemman jalan askel on muutenkin erilainen; paljon kömpelömpi ja kaikki rullaavuus oikeaan verrattaen puuttuu. Se on osaltaan varmaan myös alitajuntaan mennyttä oppia väistää kipua. Se oli sitten sellainen testi.

Viikko on siis jälleen kerran kulunut korvaavien parissa. Oikeat juoksuviikot tuntuvat todella kaukaisilta asioilta. Päivä päivältä lähestyy myös Finlandia Maraton ja näin ollen sekin alkaa muuttua koko ajan kaukaisemmaksi. Perjantaina käytiin maastossa kävelemässä pari tuntia ja se taisi olla myös liikaa tuolla jalalle. Viikonlopun se on taas ollut vähän huonomassa jamassa, etenkin kun en yövuorojen aikaan tuota yölastaa käytä, koska päiväaikaisista unista pitää minimoida kaikki vähänkään oudot asiat pois.



Turhauttaa, masentaa ja suorastaan vituttaa! Siinäpä nuo tämänhetkiset tuntemukset tuon asian suhteen tällä hetkellä. Juoksu ja terassi on tosi huono yhdistelmä, mutta niin on kuulkaa myös juoksemattomuus ja terassi. Siitä huolimatta päätin perjantai-iltana lähteä luokkakavereiden iltaa istumaan. Olis paljon mukavampi ottaa siideri palkinnoksi hyvistä lenkeistä, mutta nyt näin. Lauantaipäivä meni rötvätessä Venhon keulassa aurinkoa ottaen ja kesästä nauttien.



Tänään kärsin pitkästäaikaa kunnon yövuorokoomasta. Ehkä tässä pitää jonkinlaista liikuntaa saada aikaiseksi ennen seuraavaa yöhukia. Se yleensä auttaa. Älyllistä haastetta tähän viikkoon on tuonut olosuhteiden pakosta vaihdettu puhelin ja maksimisykkeet tuli koettua todennäköisesti viime yönä, kun joku hörhö yritti pyrkiä sisälle meidän duuniin. Sen sitten haki poliisit pois heilumasta siitä ovelta. Että tapahtumia on kyllä riittänyt, vaan ei juoksutapahtumia!

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Viikko 27

Oon aina mieltänyt heia heia -palvelun jotenkin turhanpäiväiseksi. Nyt oon kuitenkin kääntänyt kelkkani sen suhteen ja rekisteröitynyt itsekin palvelun käyttäjäksi. Lähinnä siksi, että kaipuuseeni räplätä tilastoja tekemisistäni on tähän saakka vastannut vain juokseminen ja Sports Tracker. Nyt tilanne on kuitenkin tää ja johonkin tekee mieli kirjata tekemisiä myös ajalta kun en voi juosta. Kulunut viikko näyttää heia heian näkökulmasta tältä:


Tää mun viikko näyttää tossa paljon aktiivisemmalta, mitä se todellisuudessa on ollut.

Ma: CrossTrainer 45min. + Lihaskunto 30min. + Venyttely 30min. (monnarilla)
Ti: Käytännössä ihan lungia Frisbeen heittelyä ja kävelyä sekä fyssarin ohjeiden mukaiset jutskat!
Ke: Lihaskunto 45min. + Venyttely 30min. (sisältäen tuon terapeuttisen harjoittelun)
To: Rapputreeni 30min. + Tekniikkatreeni 30min. (Harjulla) + Illalla nuo fysiterapia jutskat!
Pe: Ainoastaa terapeuttiset "pakolliset" jutskat..
La: Sauvakävely maastossa 60min. + Rapputreeni 30min. (Laajavuori) + Keskivartalo 15min. ja Venyttelyt 30min. Illalla kävin saunan alle vesijuoksemassa 30min.
Su: Tänään aion tehdä vaan ne pakolliset jutskat..

On oikeastaan ihan järkevää seurata myös noita muita juttuja. Eniten se järki tulee esille ehkä just sitten, kun pääsen juoksemaan. Jos pitää kirjaa noista jutuista, niin asiat tulee ehkä paremmin tehtyä. Se on sitten ihan kirjallinen muistutus siitä, jos ei hoida keskivartaloajutskia ja venyttelyitä lenkin päälle! Myös tekniikka-, liikkuvuus- ja rapputreeneissä aion olla reippaampi jatkossa myös juoksemisen ohessa.

Mitäs mieltä oon sitten ollut noista?


Crosstraining: Asensin crossariin ajaksi 45min. ja asennoiduin hiton pitkäveteiseen kolmevarttiseen. Tein homman silleen, että ekaksi 5 min. lämpöjä ja sitten lähdin veivaamaan 3min. kaks pykälää plussaa, 2min. pykälä pois ja taas vastusta 2 lisää ja 3min. jne. Ihan jees nousujohteinen treeni ja hiki tuli kun juostessa. Oli ihanaa päästää jaloista pois niitä juoksemattomuuden tuomia tyhjiä energioita. Napit korvilla tuo kolmevarttinen meni paljon nopeammin, mitä ennakkoon uumoilin. Hassuahan se on lyödä euroja tiskiin päästäkseen "lenkille". Ajattelin myös nyt viikonlopuksi crossaritreeniä, mutta monnari on keskikesällä auki näköjään vaan arkisin.


Rapputreenit: Ah, miten ihanaa! Hapottavaa! Kantapäätä täytyy kuunnella tarkkaan, mutta se on kyllä hyvin ollut mukana nää kaks treenikertaa rappusissa. Oon ennenkin lenkillä sillointällöin käynyt rappusissa, mutta en koskaan näin intessiivisesti ja ajatuksella! Enempi on tullut tehtyä vetoja mäkiin jne. Rapputreeni on ihan lempparijuttu! Tästä voisin kirjoittaa ihan oman postauksen myöhemmin.


Sauvakävely: Ihan kivaa kanssa. Tarpeeksi haastava maasto, niin hengästymistä tapahtuu kyllä enemmän, kun tasamaalla hölkötellessä. Tätä voisin tehdä enempikin, oon ehkä turhan varovainen ollut tän kävelyn kanssa, kantapää nimittäin on ihan hyvä kävellessä. Juostessa eteenpäin vievä kävelyyn nähden kova ponnistus taitaa olla se pahin juttu tälle mun jalalle. Alussa oli kyllä sellanen tunne jaloissa, että hitto vieköön, mun pitäis juosta niillä. Tiiättekö, sellanen palava halu laittaa juoksuksi. Vartti kävelyä ja kun tikkaili Laajavuoren hyppyrimäessä puolituntia rappusia, niin kylläpä sen jälkeen 45min. sauvakävellenkin maistui :).

Musta tuntuu, että tän viikon jälkeen tää homma on taas vähän parempi. Kävellessä ei ole kipua, paitsi yhtenä yövuorona alkuviikosta. Se otti nokkinsa, kun ponnistin paljain varpain tosi korkeelle jakkaralle. Mut ei se kauaa jaksanut murjottaa. Edellisestä juoksukokeilusta on reilu viikko. Silloin juostu matka oli n. 400 metriä. Ensi viikolla, tiistaina tai keskiviikkona, käyn taas kokeilemassa. Fyssarin mukaan on myös tapauksia, jossa plantaarifaskiitti toimenpitein rauhoittuu vaikka kipujen kanssa juoksisi ohella. Toinen vaihtoehto on se, että se menee todella paljon pahemmaksi. Mun kohdalla tuo tie on kuulemma käyty nähty ja lopputulos on ollut tuo jälkimmäinen. Väkisin, edes puoliväkisin, ei siis kannata runtata.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Mitä kuuluu?

Kuten arvelinkin, niin plantaarifaskiitin lisäksi tuossa jalkaterässä taitaa olla mukana myös hienoista hermon ärsytystä. Koputtelu malleolin (se pohjeluun alla oleva "pallo") alle aiheuttaa tuntemuksia, pieniä kylläkin, isossa varpaassa. Terve hermo ei heijasta, kertoi fyssari. Nuo plantaarifaskiittioireet ja sen eteneminen on kuitenkin aika selväoireisia, että lienee siinä tuon hienoisen hermoärsytyksen alkujuuri. Tuon plantaarifaskiitin alkujuuri on sitten varmasti osaltaan ihan jossain muualla: vasemman raajan lihasheikkous verrattaen oikeaan -> lihaskireydet jne.


Keskiviikkoiselta fysioterapiakerralta sain taas roppakaupalla uusia (ja vanhoja) kotiläksyjä:

  • Venyttelyt (mukaanlukien takareisi!)
  • Pakaraa ja lantionhallintaa kehittäviä liikkeitä.
  • Ohjeet (ihan digikameralla paikanpäällä kuvattuna) kantaluun ja nilkan telaluun mobilisointiin. Pääsee mies hommiin kunhan kotiutuu.
  • Porrasjuttuja, luisteluaskellusta ja sen sellasta tekniikkaharjoittelua. Kivun mukaan.
  • Yösidos. Sitä ei oo hyvä käyttää, jos hermokipuilua on/tulee, mutta keksin siihen viimeviikon lopulla ihan tosi hyvän systeemin, ettei sitä tosiaan tule :).
  • Pallohierontaa plantaarifaskialle.
  • Ohjeet kinesioteippaukseen seuraava juoksukokeilua edeltävästi. Nyt sitä ei kannattanut tehdä, sillä se häiritsee tuota mobilisointijuttua.
  • Korvaavaa liikuntaa sitten vaan.. :). Juoksua ajatellen esim. pystyssä tapahtuva crosstrainer olis parempi, kun kuntopyöräily jne.
  • Juoksukenkäostos!
Noiden kenkien suhteen puhe oli Adidaksen Boosteista, joissa tuo pohjamateriaali on ihan uusinta uutta. Energy Boosteja olenkin aiemmin käynyt mallailemassa ja ne on tuntunut ihan tosi hyviltä. No ylläripylläri, saatavilla oli ainoastaan Adistar Boostia, jotka tuntu jotenkin jähmeämmiltä. InterSportin myyjä kuunteli juttuni ja suositteli kokeilemaan On Cloudsurfferia. Tykästyin niihin ihan tosi paljon ja muun hyvän lisäksi siellä kaupassa juoksennellessa noi kengät jalassa ei kantapääkipua tuntunut, mutta Adistar Boosteilla juostessa tuntui. Sehän nyt sinänsä on pikkujuttu (kun ei oo tarkoitus olla koko loppuelämää pf-kinttu!), mutta oli ne muuteskin paremman tuntuset! Hetken mä kelasin, että onkohan tää nyt järkevää, kun niistä Boosteista puhuttiin.. Et ne vois olla hyvät. Myyjä kuitenkin vakuutti (niinkun ne aina vakuuttaa) noiden olevan vähintään yhtä hyvät (sen mielestä paremmat) ja kehotti mua "luottamaan jalkoihini!" Ja minähän tyttö luotin. Myyjä antoi kynsin ja hampain pienen alennuksen ja minä maksoin kynsin ja hampain loppusumman.

(Näistä tulee oma postaus, kunhan pääsen juoksemaan taas!)

Kysyin myös fysioterapeutilta suoraan, että mitä se luulee, onkohan mun maratonkesä nyt tässä. Nyt tulevat viikot kuulemma näyttää paljon. Ohjeeksi sain kokeilla juoksua ensi viikon puolivälissä ja jos kierros kaksi menee harjulla ok (1.6km-3.2km), niin se on jo tosi vihreää valoa. Kaikenkaikkiaan nää fysioterapiakäynnit on kyllä avartanut paljon! Vaikka en koskaan olisi juoksua harrastanutkaan, olisi nää ongelmat tullut vastaan kuitenkin. Ei ehkä plantaarifaskiitti, mutta joku muu. En halua olla ihminen, jonka ensimmäinen ja ainoa keino on hakea säännöllisin väliajoin sairaslomalappu kouraan ja lepäillä laakereilla pari viikkoa. Että en tee tätä duunia ainoastaan päästäkseni juoksemaan, vaan myös ollakseni mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvässä kunnossa tässä mun ainokaisessa kropassa! 

Oon myös ollut vähän armollisempi itselle. Kun ihminen haluaa kehittyä, kuten mä nyt juoksussa, sen on mentävä epämukavuusalueelle. Tehtävä määriä ja tehoja, mitä ei oo ennen tehnyt. Sillon myös tälläisten juttujen riski kasvaa. Aina ei vaan voi välttyä näiltä, ei vaikka tekisi asiat suurinpiirtein oikein. Kuus vuotta on menty ilman isompia ongelmia, se on loppujenlopuksi aika pitkä aika. Tästä jää sitten taas jotain mukaan matkaan.

Että mulle kuuluu ihan hyvää :).

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Frisbeegolf

Jo viime kesänä laitoin merkille Laajavuoressa pyörivät frisbeen heittelijät, jopa vähän ärsyynnyin, kun just mun juoksupolulla heittelivät. Ajattelin myös vähän, että ompahan typerää touhua. Taas on tullut näytettyä toteen se, että äläpä tee ennakkokäsityksiä siitä mistä et yhtään mitään tiedä etkä yhtään ainoaa kertaa ole kokeillut. Frisbeegolf onkin ihan jees juttu ja jatkossa mä voin ihan hyvin juosta sen yhden parinsadan metrin kohdan sitä oikeaa pururataa pitkin, enkä jääräpäisesti sen aukion kautta, mistä oon kuus vuotta tottunut tallamaan.

Frisbeitä.. Öö, kirjotetaaks se noin?

Säännöt lyhyesti sivustolta frisbeegolfradat.fi, joilla aloittelija pääsee hyvin mukaan: (josta löytyy tietoa myös kaikista Suomen radoista)
  1. Pelin tarkoituksena on saada frisbee mahdollisimman pienellä heittomäärällä aloituspaikasta maalikoriin.
  2. Avausheiton jälkeen kauimpana korista oleva pelaaja jatkaa ensimmäisenä. Seuraava heitto suoritetaan paikasta johon ensimmäinen heitto päättyi. Pelaaja heittää niin monta kertaa, että frisbee on maalikorissa.
  3. Fisbeen irrottua kädestä heiton saa astua yli. 10 metriä lähempänä oleva heitto on putti, jota ei saa astua yli.
  4. Reitä on pelattu loppuun kun frisbee on maalikorissa.
  5. Voittaja on heittäjä joka suorittaa radan pienimmällä määrällä heittoja.
  6. Ota huomioon muut liikkujat ja jätä rata hyvään kuntoon myös seuraaville heittäjillä. Sen mitä jaksat kantaa luontoon, jaksat kantaa myös takaisin -ethän jätä roskia luontoon!
  7. Frisbeegolf on spirit-laji. Tärkeintä on siis pitää hauskaa!

 
Lähtöalueella on kartta radan kulusta ja väylistä. Tämän saa myös
mobiiliin sekä paperiversiona. Lisäksi radalla on nuolet osoittaen
suuntaa jonne on mentävä päästäkseen seuraavalle väylälle.

Jyväskylässä näitä ratoja on Harjun frisbeegolfrata ja Laajavuori DiscGolfPark. Laajavuoren rata on 18-väyläinen kilpatason rata. Heittoväylien kokonaispituus on 1907 metriä ja yksittäisten heittoväylien pituudet vaihtelevat 51-224 metriä. Radan voi kiertää myös kuuden väylän ratana, joka sopii hyvin aloitteilijoille. Koko radan par 57 pro - heittopaikoilta. Par on siis ns. "ihanneheittotulos", joka on jokaisen väylän parit ynnättynä. Radalla on myös amatööriheittopaikat, jotka ovat lähempänä maalikoria. Varsin lapsiystävällinen laji siis. Tai oikeastaan naisystävällinen, sillä kyllä tuolla on näkynyt niin jäätävän taitavia pikkuskidejä, että pois alta oksat ja männynkävyt!

Jokaisella reiällä on infotaulu heittoväylästä ja väylän parista, ihannetuloksesta.
Itsellä tässä taisi mennä kolme yli parin,
eli Suomeksi seitsemän :D

Todelliseen hypeen tuo laji täällä Jyväskylässä on tainnut nousta vasta tänä kesänä tai viime kesän lopulla. Ensin mäkin olin, että mitä ihmeen häkkyröitä, sitten näkyi myös satunnaisia heittäjiä ja nyt radalla riittää kiertäjiä keskellä yötäkin. Tänä kesänä lajista on innostuttu myös mun kaveripiirissä ja helposti houkuteltavana tyyppinä (vähän kaikessa) mäkin oon sit lähtenyt muutaman kerran mukaan Harjulle ja nyt viikolla Laajavuoreen. Eli ihan tosi amatööri oon, enkä tälläkään kertaa voittanut, tooosi jännä :D. Porukkaa oli aikalailla liikenteessä, vaikka mentiin vasta kymmenen jälkeen radalle ja poistullessa kello läheni jo yhtä! Ajankohta sopi varsin hyvin mun yövuorojen sekoittamalle unirytmille.

Reikä 2. Huomattavasti lähempää, kuin aloitustaulu.

 
Joku reikä.. Jossain hämärässä metsässä..

Reikä 14. Laajavuoren päällä.

Ja mikä on lopputulema. No se on sellainen, että kaikki mitä ihmiset (perheet, pariskunnat, kaveriporukat, etenkin se "pleikkarisukupolvi") voi touhuta keskenään ulkona on hyvä juttu. Yksi frisbee maksaa sellaisen 15 euroa, joten hinnalla tätä lajia ei myös ole pilattu. Omassa harkinnassa on sitten se ostaako niitä kaikenmaailman eri hintaisia malleja montakymmentä kappaletta reppuineen, mutta sitä ei todellakaan tälläinen satunnaisheittäjä tarvitse. Että ihan hauskaa puuhaa! Käykäähän kokeilemassa :).

Winner Of The Night. Rinteen puolivälissä.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Mitä ja Miten

Uudelleennimesin tuossa joutessani blogini Taustaa -välilehden Kuka -välilehdeksi ja tein pieniä päivityksiä. (kuten nyt esimerkiksi sen, etten todennäköisesti ole ikuisesti 28 -vuotias.. Kun en ollut ikuisesti 27 -vuottakaan, et silleen aika helppo päätellä :D). Innostuin myös kirjoittamaan Mitä ja Miten -välilehden, jonka ajattelin nyt julkaista myös täällä postauksissa. Niin tuli filosofinen fiilis tuosta lopusta, mut siltikään en löytänyt vastausta siihen kysymykseen, että jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei kuule sitä, kuuluuko siitä ääni???

Lapsuus ja nuoruus

Kuten Kuka -välilehdellä kerrotaan, harrastin lapsena monipuolisesti liikuntaa. Kilpailin ihan pikkutyttönä telinevoimistelussa ja myöhemmin yleisurheilussa. Nämä ehkä päällimmäisenä ovat jääneet mieleen. Lapsuus loppui ja tuli nuoruus. Kilpailemisen lopetin 14-15 -vuotiaana ja pikkuhiljaa koko harrastamisen, tuli muita intressejä. Painoa alkoi kertymään salakavalasti ja salakavalan paljon. 22-vuotiaana havahduin.

2007

Tuona vuonna tiputin painoa 30 kiloa. Rupesin käymään salilla. Rupesin juoksemaan. Liikunta tuli osaksi elämää, taas. Rupesi tuntumaan omalta itseltä. Tuona vuonna tapahtui aikuiselämäni ensimmäiset onnistumiset juoksijana. Ensimmäisellä kerralla jaksoin hädintuskin puolikilometriä. Olin päättänyt, että joka kerta juoksen vähän pidemmälle. Edes yhden lyhtypylvään välin. Juoksin kuuden kilometrin lenkkiä ja hyvin pian tuli päivä, jolloin piti kävellä vain yhden ainoan kerran. Yhden kerran, kuinka hienoa! Yhtä-äkkiä jaksoin koko lenkin, kuusi kilometriä. Kokoajan juosten, kuinka hienoa se olikaan.  Uskaltauduin järven isommalle puoliskalle. Päätin, että juosten täytyy edetä takaisin kaupunkiin tuovan sillan päähän, jossa oli kahdeksan kilometriä takana ja yksi kilometri kotiin. Sieltä saisin kävellä. Minun ei tarvinnut. Jos pitäisi valita yksi hetki, jolloin minusta tuli juoksija, se olisi tuo hetki ja ajatukset sillanpäässä. Minun ei tarvitse kävellä. Koska jaksan juosta. Voin juosta. Ja se tuntuu hyvälle, oikealle tavalle edetä.

2008

Olin aika pieni. Vähän epäominaisen pieni. Vähän myöhemmin painoa tuli 7 kiloa takaisin ja siinä painossa olen ollut, edelleen. Siinä ominaisessa. Juoksin ja kävin salilla. En juossut pitkiä lenkkejä. Maksimissaan kymmenen. Joitain kertoja 13. Ihan vain kokeillakseni jaksanko kiertää koko järven, kun olin syksyllä osallistumassa Finlandia Maratonin rantaraitin kierrokselle. Hassua, että kuvittelin, etten muka jaksaisi. Kun kerran jaksoin muutaman kerran viikossa juosta kympin lenkin. Joskus kolmekin kertaa. Juoksin ihan liian kovaa, ihan liian samaa vauhtia. Ajatusmaailma oli hyvin aloittelijamainen, kävellä ei saa! Muistan yhdenkin lenkin, jossa tuli puolituttava vastaan ja minun oli pysähdyttävä juttelemaan. Pysähdyttävä! Hassua, kun jälkeenpäin ajattelee. Rantaraitin kierros meni kuin unelma. 12.67km aikaan 57.01. Olin neljäs ja hirvittävän onnellinen ja ylpeä. Tämän jälkeen tuli toinen merkittävä ajatus. Joskus minä vielä juoksen maratonin. Kun olen valmis. Tahdon, että se tapahtuu ennen kuin täytän kolmekymmentä. Pian Finlandian jälkeen oikea olkapääni avoleikattiin. Kuntoutus oli arvatenkin pitkä, mutta sujui hyvin. Jos liikkuminen on elämäntapa on tuollaiset kokemukset aina jollaintavoin pysäyttäviä. Alkuvuonna panostin fifty-fifty sekä salitreeneihin että juoksuun. Näiden tapahtumien jälkeen mieleni oli kuitenkin enemmän kestävyysjuoksijan mieli.

2009

Tämä vuosi oli kaikenkaikkiaan rankka. Takana oli tuo aiemmin mainittu painonpudotusmuutos sekä myös työpaikan ja koko alan vaihdos. Tapahtui muita ei niin mukavia muutoksia. Ahdisti. Aika paljon. Juoksin. Aika paljon. En kovin pitkään, ehkä maksimissaan 15 kilometriä. Mutta usein. Todella usein. Ihan liian kovaa. Jos ahdistaa tai surettaa, usein tekee niin. Edelleen, vaikka maratontreenaamisen myötä olen oppinut myös hiljaa juoksemisen taidon. Se oli aikaa kun ahdisti ja suretti usein. Vähän liian usein. Kaikesta kuitenkin selviää ja niin tästäkin vuodesta. En osallistunut juoksutapahtumiin, vaikka jossain vaiheessa puolimaraton olikin mielessä. Loppuvuodesta J ehdotti puolimaratonin juosseena lähtöä Tukholmaan. Mikä ettei, vaikka tuo puolikas nyt onkin jäänyt välistä. Loppuvuodesta elämä rupesi kaikin puolin taas kulkemaan uomilla. Hyvillä uomilla.

2010

Maratontreeniä ja pikkuhiljaa opin myös hiljaa juoksemisen taitoa. Ensimmäiset yli kahdenkympin lenkit ja ensimmäinen kokomaraton aikaan 4.28.34. Ihana, helppo, eufoorinen maraton. Tavoitteena oli päästä kunnialla maaliin, ilman katkeamisia. Tasaisella vauhdilla. En tiennyt mitään siitä mitä on kolmenkymmenen tuolla puolen. Ihmeissäni katselin kilometrikylttejä ja niissä olevia lukuja. Viimeisellä vitosella uskalsin ottaa loppukiriä ja vauhti olikin huomattavasti kovempaa kuin ensimmäisen 35 kilometriä. Näin minusta tuli maratoonari. Ensimmäinen maraton oli minulle hyvä. Tämän jälkeen ajattelin ensimmäisen kerran, että vielä minä juoksen maratonin alle neljän tunnin.

2011

Ennakoin vuodesta rankkaa. Oli työpaikan vaihdos, ei kesälomia, taaskaan. Pitkät pätkät töitä. Jotain historiastani oppineena ajattelin, että tämä ei ehkä ole hyvä vuosi treenata maratonille. Maraton on kuitenkin asia, jolle pitää antaa paljon. Paljon siitä myös saa. Täytyy antaa siimaa. Tämä olisi hyvä puolimaratonvuosi. Kävin kuitenkin Vaarojen Maratonille treenaavan Jn kanssa pitkiksillä aika useinkin. Loppukesästä ajattelin, että miksipä en voisi sitä maratonia juosta. Koska olin juossut kuitenkin lähes kuin maratonille olisin menossa. Vuosi kului energisesti, vaikka oletin muuta. Tänä vuonna osallistuin myös ensimmäisen kerran harjoitusmielessä juoksukilpailuun. Extempore extremerun Laajavuoressa. Finlandian puolikas aikaan 1.48.53 oli viimeinen naula arkkuun, minä juoksen Vantaalla maratonin. Tämä maraton osoitti minulle raadollisuutensa. Viimeisen kympin krampit ja energiaongelmat yhdistettynä huonohkoon päivään, ehkä kuitenkin liian vähäisiin pitkiksiin ja  todennäköisesti myös vähäiseen "henkiseen valmistautumiseen" painoivat ajan vartin alemmaksi kuin juoksun alku ja aiemmin juostu puolikas antoi olettaa. Vielä neljä minuuttia yli nelosen. Olin tyytymätön ja tyytyväinen samanaikaisesti. J joutui flunssan vuoksi passaamaan Vaarat ja aika pian kerroin lähteväni ensi vuonna mukaan. Odottakoon tuo nelosen alitus, mutta vielä mä sen teen!

2012

Tätä tarinaa voikin sitten lukea jo täältä blogista. Uusi ennätys puolikkaalla ja Vaarojen selätys. Sinä vuonna siirryin pururadalta polulle. Opin tuijottamaan vähän vähemmän kelloa. Ennätys ei ollut aika, ennätys oli mäki. Paskasin kenkäni, menin metsänlaidalta metsään. Opin sen, että itsensä voi haastaa ja voittaa. Luontoa ei. Se antaa puitteet ja näyttämön, jonka osa itse on.

........

Mitä nyt? Nyt mennään kohti tuota aikatavoitteista maratonia. Mutkia on matkassa, kiviäkin. Huhtikuussa alkanut plantaarifaskioosi äityi todella pahaksi, jopa siinä määrin epämääräiseksi, että mieleen on tullut siinä olevan jotain hermopinnettäkin. Pakottanut olemaan juoksematta askeltakaan. Ensimmäistä kertaa. Jokainen päivä on silti lähempänä tavoitteen toteutumista. On myös muita haaveita. Olen kuitenkin näissä jutuissa yhden asian ihminen ja siksi on vain yksi tavoite. Matkalla siihen on myös välietappeja ja välitavoitteita, kuten nyt esimerkiksi puolikkaat. Haaveet muuttuvat aikanaan tavoitteiksi. Ne mitä eniten tahtoo. Tuon tavoitteen ulkopuoliset asiat on vielä niitä häivähdyksiä joita jo toteutuneet, ensin haaveet, sitten tavoitteet, ovat aikanaan olleet.

Vuosi vuodelta olen kehittynyt juoksijana ja juoksu osatekijänä on kehittänyt myös minua. Pyhänä kolminaisuutena tässä on mieli, kroppa ja luonto. Kun olet hyvä niille, ne on hyviä takaisin. Niitä pitää kuunnella. Tarkkaan. Se ei ole aina helppoa. Ihmiskeho ja ihmismieli ovat osa toisiaan. Yksi mahtava kokonaisuus, joka on osa luontoa. Nuo kaikki kolme on siis yhtä. Joista kuitenkin suurin ja mahtavin on luonto.

(Oi mikä maratonpostaus, jännä jos joku jaksaa lukea loppuun :D)