Mitä ja Miten

Uudelleennimesin tuossa joutessani blogini Taustaa -välilehden Kuka -välilehdeksi ja tein pieniä päivityksiä. (kuten nyt esimerkiksi sen, etten todennäköisesti ole ikuisesti 28 -vuotias.. Kun en ollut ikuisesti 27 -vuottakaan, et silleen aika helppo päätellä :D). Innostuin myös kirjoittamaan Mitä ja Miten -välilehden, jonka ajattelin nyt julkaista myös täällä postauksissa. Niin tuli filosofinen fiilis tuosta lopusta, mut siltikään en löytänyt vastausta siihen kysymykseen, että jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei kuule sitä, kuuluuko siitä ääni???

Lapsuus ja nuoruus

Kuten Kuka -välilehdellä kerrotaan, harrastin lapsena monipuolisesti liikuntaa. Kilpailin ihan pikkutyttönä telinevoimistelussa ja myöhemmin yleisurheilussa. Nämä ehkä päällimmäisenä ovat jääneet mieleen. Lapsuus loppui ja tuli nuoruus. Kilpailemisen lopetin 14-15 -vuotiaana ja pikkuhiljaa koko harrastamisen, tuli muita intressejä. Painoa alkoi kertymään salakavalasti ja salakavalan paljon. 22-vuotiaana havahduin.

2007

Tuona vuonna tiputin painoa 30 kiloa. Rupesin käymään salilla. Rupesin juoksemaan. Liikunta tuli osaksi elämää, taas. Rupesi tuntumaan omalta itseltä. Tuona vuonna tapahtui aikuiselämäni ensimmäiset onnistumiset juoksijana. Ensimmäisellä kerralla jaksoin hädintuskin puolikilometriä. Olin päättänyt, että joka kerta juoksen vähän pidemmälle. Edes yhden lyhtypylvään välin. Juoksin kuuden kilometrin lenkkiä ja hyvin pian tuli päivä, jolloin piti kävellä vain yhden ainoan kerran. Yhden kerran, kuinka hienoa! Yhtä-äkkiä jaksoin koko lenkin, kuusi kilometriä. Kokoajan juosten, kuinka hienoa se olikaan.  Uskaltauduin järven isommalle puoliskalle. Päätin, että juosten täytyy edetä takaisin kaupunkiin tuovan sillan päähän, jossa oli kahdeksan kilometriä takana ja yksi kilometri kotiin. Sieltä saisin kävellä. Minun ei tarvinnut. Jos pitäisi valita yksi hetki, jolloin minusta tuli juoksija, se olisi tuo hetki ja ajatukset sillanpäässä. Minun ei tarvitse kävellä. Koska jaksan juosta. Voin juosta. Ja se tuntuu hyvälle, oikealle tavalle edetä.

2008

Olin aika pieni. Vähän epäominaisen pieni. Vähän myöhemmin painoa tuli 7 kiloa takaisin ja siinä painossa olen ollut, edelleen. Siinä ominaisessa. Juoksin ja kävin salilla. En juossut pitkiä lenkkejä. Maksimissaan kymmenen. Joitain kertoja 13. Ihan vain kokeillakseni jaksanko kiertää koko järven, kun olin syksyllä osallistumassa Finlandia Maratonin rantaraitin kierrokselle. Hassua, että kuvittelin, etten muka jaksaisi. Kun kerran jaksoin muutaman kerran viikossa juosta kympin lenkin. Joskus kolmekin kertaa. Juoksin ihan liian kovaa, ihan liian samaa vauhtia. Ajatusmaailma oli hyvin aloittelijamainen, kävellä ei saa! Muistan yhdenkin lenkin, jossa tuli puolituttava vastaan ja minun oli pysähdyttävä juttelemaan. Pysähdyttävä! Hassua, kun jälkeenpäin ajattelee. Rantaraitin kierros meni kuin unelma. 12.67km aikaan 57.01. Olin neljäs ja hirvittävän onnellinen ja ylpeä. Tämän jälkeen tuli toinen merkittävä ajatus. Joskus minä vielä juoksen maratonin. Kun olen valmis. Tahdon, että se tapahtuu ennen kuin täytän kolmekymmentä. Pian Finlandian jälkeen oikea olkapääni avoleikattiin. Kuntoutus oli arvatenkin pitkä, mutta sujui hyvin. Jos liikkuminen on elämäntapa on tuollaiset kokemukset aina jollaintavoin pysäyttäviä. Alkuvuonna panostin fifty-fifty sekä salitreeneihin että juoksuun. Näiden tapahtumien jälkeen mieleni oli kuitenkin enemmän kestävyysjuoksijan mieli.

2009

Tämä vuosi oli kaikenkaikkiaan rankka. Takana oli tuo aiemmin mainittu painonpudotusmuutos sekä myös työpaikan ja koko alan vaihdos. Tapahtui muita ei niin mukavia muutoksia. Ahdisti. Aika paljon. Juoksin. Aika paljon. En kovin pitkään, ehkä maksimissaan 15 kilometriä. Mutta usein. Todella usein. Ihan liian kovaa. Jos ahdistaa tai surettaa, usein tekee niin. Edelleen, vaikka maratontreenaamisen myötä olen oppinut myös hiljaa juoksemisen taidon. Se oli aikaa kun ahdisti ja suretti usein. Vähän liian usein. Kaikesta kuitenkin selviää ja niin tästäkin vuodesta. En osallistunut juoksutapahtumiin, vaikka jossain vaiheessa puolimaraton olikin mielessä. Loppuvuodesta J ehdotti puolimaratonin juosseena lähtöä Tukholmaan. Mikä ettei, vaikka tuo puolikas nyt onkin jäänyt välistä. Loppuvuodesta elämä rupesi kaikin puolin taas kulkemaan uomilla. Hyvillä uomilla.

2010

Maratontreeniä ja pikkuhiljaa opin myös hiljaa juoksemisen taitoa. Ensimmäiset yli kahdenkympin lenkit ja ensimmäinen kokomaraton aikaan 4.28.34. Ihana, helppo, eufoorinen maraton. Tavoitteena oli päästä kunnialla maaliin, ilman katkeamisia. Tasaisella vauhdilla. En tiennyt mitään siitä mitä on kolmenkymmenen tuolla puolen. Ihmeissäni katselin kilometrikylttejä ja niissä olevia lukuja. Viimeisellä vitosella uskalsin ottaa loppukiriä ja vauhti olikin huomattavasti kovempaa kuin ensimmäisen 35 kilometriä. Näin minusta tuli maratoonari. Ensimmäinen maraton oli minulle hyvä. Tämän jälkeen ajattelin ensimmäisen kerran, että vielä minä juoksen maratonin alle neljän tunnin.

2011

Ennakoin vuodesta rankkaa. Oli työpaikan vaihdos, ei kesälomia, taaskaan. Pitkät pätkät töitä. Jotain historiastani oppineena ajattelin, että tämä ei ehkä ole hyvä vuosi treenata maratonille. Maraton on kuitenkin asia, jolle pitää antaa paljon. Paljon siitä myös saa. Täytyy antaa siimaa. Tämä olisi hyvä puolimaratonvuosi. Kävin kuitenkin Vaarojen Maratonille treenaavan Jn kanssa pitkiksillä aika useinkin. Loppukesästä ajattelin, että miksipä en voisi sitä maratonia juosta. Koska olin juossut kuitenkin lähes kuin maratonille olisin menossa. Vuosi kului energisesti, vaikka oletin muuta. Tänä vuonna osallistuin myös ensimmäisen kerran harjoitusmielessä juoksukilpailuun. Extempore extremerun Laajavuoressa. Finlandian puolikas aikaan 1.48.53 oli viimeinen naula arkkuun, minä juoksen Vantaalla maratonin. Tämä maraton osoitti minulle raadollisuutensa. Viimeisen kympin krampit ja energiaongelmat yhdistettynä huonohkoon päivään, ehkä kuitenkin liian vähäisiin pitkiksiin ja  todennäköisesti myös vähäiseen "henkiseen valmistautumiseen" painoivat ajan vartin alemmaksi kuin juoksun alku ja aiemmin juostu puolikas antoi olettaa. Vielä neljä minuuttia yli nelosen. Olin tyytymätön ja tyytyväinen samanaikaisesti. J joutui flunssan vuoksi passaamaan Vaarat ja aika pian kerroin lähteväni ensi vuonna mukaan. Odottakoon tuo nelosen alitus, mutta vielä mä sen teen!

2012

Tätä tarinaa voikin sitten lukea jo täältä blogista. Uusi ennätys puolikkaalla ja Vaarojen selätys. Sinä vuonna siirryin pururadalta polulle. Opin tuijottamaan vähän vähemmän kelloa. Ennätys ei ollut aika, ennätys oli mäki. Paskasin kenkäni, menin metsänlaidalta metsään. Opin sen, että itsensä voi haastaa ja voittaa. Luontoa ei. Se antaa puitteet ja näyttämön, jonka osa itse on.

........

Mitä nyt? Nyt mennään kohti tuota aikatavoitteista maratonia. Mutkia on matkassa, kiviäkin. Huhtikuussa alkanut plantaarifaskioosi äityi todella pahaksi, jopa siinä määrin epämääräiseksi, että mieleen on tullut siinä olevan jotain hermopinnettäkin. Pakottanut olemaan juoksematta askeltakaan. Ensimmäistä kertaa. Jokainen päivä on silti lähempänä tavoitteen toteutumista. On myös muita haaveita. Olen kuitenkin näissä jutuissa yhden asian ihminen ja siksi on vain yksi tavoite. Matkalla siihen on myös välietappeja ja välitavoitteita, kuten nyt esimerkiksi puolikkaat. Haaveet muuttuvat aikanaan tavoitteiksi. Ne mitä eniten tahtoo. Tuon tavoitteen ulkopuoliset asiat on vielä niitä häivähdyksiä joita jo toteutuneet, ensin haaveet, sitten tavoitteet, ovat aikanaan olleet.

Vuosi vuodelta olen kehittynyt juoksijana ja juoksu osatekijänä on kehittänyt myös minua. Pyhänä kolminaisuutena tässä on mieli, kroppa ja luonto. Kun olet hyvä niille, ne on hyviä takaisin. Niitä pitää kuunnella. Tarkkaan. Se ei ole aina helppoa. Ihmiskeho ja ihmismieli ovat osa toisiaan. Yksi mahtava kokonaisuus, joka on osa luontoa. Nuo kaikki kolme on siis yhtä. Joista kuitenkin suurin ja mahtavin on luonto.

(Oi mikä maratonpostaus, jännä jos joku jaksaa lukea loppuun :D)