Taisteluväsymys!

(Heti alkuun muutama varoituksen sana: Tää postaus saattaa sisältää jokusen perkeleen. Koska mun mieliala on nyt sellanen. Vaikka puhekielessä mun tuleekin kirottua (myönnän, iljettävä tapa), niin en ehkä tykkää kirjoittaa niitä. Se on jotenkin rivoa. Siitä huolimatta vitutusta ei voi kuvata muulla tavalla. Harmitus? Ketutus? Suututus? No way, kaukana mun mielialasta! Tää postaus ei myöskään ole mikään positiivisuuden multihuipentuma. Mun mieliala ei ole nyt sellainenkaan.)

Viime viikolla kaikki näytti jo vähän paremmalta. Lauantaina pystyin hissunkissun hölkkäämään kaksi kilometriä yhtäsoittoa. Jalkakin tuntui rullaavan paremmin edelliseen kokeiluun verrattuna. Kaksi askelta eteen, yksi taakse ja sitä rataa. Mitäpä sitten sunnuntai-iltana? Erehdyin laittamaan tennarit jalkaan ja tekemään äkkinäisen liikkeen huonoilla kengillä! Se oli sitten taas siinä, se näkymätön puukko jälleen kerran halkaisi kantakalvoa niin pirusti. Maanantain olin ihan pois pelistä ja tiistai-ilta töissä sujui joten kuten lenkkarit jalassa. Että kaksi askelta eteen, yhdeksän taakse ja sitä rataa.

Kenkähyllyt olis täynnä kivoja kesäkenkiä ja mitä teen mä? No kuljen koko kesän vittu lenkkareissa ihan vaan, että joku päivä niillä lenkkareilla pystyis vähän juoksemaankin. Siihen kun ne käsittääkseni on kuitenkin keksitty. Sen kerran kun erehdyt jotain muuta laittamaan jalkaan, niin lopputulos on sitten tässä. Ja tää helvetin lenkkaripukeutuminen asettaa myös kaikennäköisiä muita rajoitteita pukeutumiseen. Laita nyt sitten joku aamu jotain oikeesti nättiä päälle ja jalkaan lenkkarit! Eli toisin sanoen oon lähestulkoon koko kesän kulkenut myös kaikenmaailman huppareissa ja lökäpösyissä.

Alan olla aika kyllästynyt. Kyllästynyt siihen, että tää homma edistyy niin pirun hitaasti. Kyllästynyt siihen, että aina kun kuvittelen tilanteen olevan parempi, sattuu jotain. Kyllästynyt kulkemaan lenkkareissa ja lökäpöksyissä, ilman hikoilua. Kyllästynyt ylipäänsä kipuun! Niin, ehkä oon eniten kyllästynyt siihen, että joka ikinen aamu ensimmäisenä tiedostan sen kuinka paljon tai kuinka vähän sattuu. Ja joka ikinen ilta mietin, että tänään on ollut ihan hyvä tai tänään ei ole ollut niin hyvä. Nyt mietin, että tänään ei todellakaan ole ollut hyvä. Ihan sama, vaikka tuo kipu olisi vasemman käden pikkurillissä. Siihenkin kyllästyisi.

Vielä ehkä tuota kaikkea enemmän oon kuitenkin varmaan kyllästynyt siihen, etten yhtään tiedä kuinka kauan tää kipuilu kestää. Kun sä käyt leikkauksessa, sulle annetaan selkeät ohjeet ja ennusteet. Tiedän sen kokemuksesta. Kun sulla murtuu luu, sulle annetaan selkeät ohjeet ja ennusteet. Tiedän senkin kokemuksesta. Oon jutellut muutaman työkaverin kanssa, jotka on kärsinyt samasta vaivasta. Toinen puoli vuotta ja toinen vuoden. Olen kuullut myös tyypistä, jolla plantaarifaskiitti on kroonistunut niin pahaksi, että edes leikkaus ei ole saanut kantakalvoa kivuttomaksi. Se on kuulemma ihan tosi harvinaista. Mun tuskin tarvii siitä kantaa huolta. Ainakin yritän ajatella niin. Kahdesta syystä, ensinnäkin siksi, että arkielämä on kuitenkin koko tän ajan sujunut kohtuullisesti ja toisennakin siksi, että tuskin kuulun tässäkään suhteessa mihinkään ihan tosi harvinaisten ihmisten joukkoon. Hahhaa, kuinka positiivista!

Pahoittelen suuresti myös sitä, että te lukijat joudutte vähän väliä lukemaan tätä mun kantapääsontaa! En oikeastaan toivoisi sitä. Säästän tällä avautumisella kuitenkin piirun verran läheisiä, joille jätin tänä iltana jauhamatta tätä... kantapääsontaa! Paljon olen saanut kannustusta teiltä lukijoilta (niinkun myös läheisiltä), siitä mieleni on todella nöyrä :). Tiedän myös sen, että vaikka aika-ajoin, kuten tänään, taisteluväsymys valtaa totaalisesti sekä mielen että kehon, on pian, ehkä huomenna, taas paljon parempi päivä.

Jatkan venyttelyä. Hyvää yötä!