Ryhmäliikuntaa ja tuloskeskeisyyttä

Taisinkin edellisessä postauksessa kertoa, että olen nyt tammikuussa tosiaan käynyt ryhmäliikuntatunneilla. Spinningissähän tosiaan olen käynyt koko syksyn ja talven noin kerran viikossa. Mulla on kertakortti sinne, enkä tosiaan maksele mitään salimaksuja enkä ole minkään salin jäsen. Vuodenvaihteessa maksoin ammattikorkeakoulun mahdollistaman korkeakoululiikunnan tarran. Hintaa tuolla tarralla oli 40 euroa ja koko vuoden tarra syksyllä olisi maksanut max. muutaman kympin enemmän. Mä hölmö en vaan tajunnut tuota silloin.Kalenteri on todella kattava ajattelen puoli-ilmaista hintaa. Tunnit on joko JAMKilla tai yliopistolla liikunnan tiloissa. Touhu on huomattavasti "liikuntahallimaisempaa" verrattaen kuntosaleihin, sehän on selvä. Mun mielestä on kuitenkin näin pimeellä ajalla jopa mukavampi mennä esimerkiksi pumppiin valaistuun saliin, mitä kuntosalien hämäryyteen. Kaikennäköiset palloilu ja voikkasalit on lapsuudessa ja nuoruudessa ollut suurinpiirtein toinen koti, niin ehkä sellainen ilmapiiri on mulle tutumpi.

Itse tunteja ja niiden sisältöä voisin pohtia omassa postauksessaan. Nyt keskityn ryhmä- ja yksilöliikuntaan näin yleisellä tasolla. Oon monesti todennut olevani yksilöliikkujatyyppi ja koen olevani sitä edelleen. Ryhmäliikunnoissa olen käynyt enemmän ja vähemmän... Viime vuosina vähemmän. Aikanaan mulla oli jokusen tovin jäsenyys Elixialle ja nyt viime vuodet olen suosinut Killerin kertakorttia. Mikäli pääsisin juoksemaan, olisi tuo korkeakoululiikunta varmasti taas mennyt ohitseni, jotain hyvää siis tästäkin vammailusta. Ehdottomasti aion tuon tarran maksaa just niin kauan kun opiskelen. Ryhmäliikunnoista saa varmasti jonkin verran liikunnallista lisäarvoa, mutta henkinen lisäarvo lienet tässä tilanteessa on kuitenkin ollut se tärkeämpi pointti. Etenkin nyt vuodenvaihteessa, jolloin yleensä olen miettinyt tulevia suunnitelmia, on tää jalkavamma tuntunut todella turhauttavalta. Ryhmäliikunnat on vienyt ajatukset pois siitä ja viimeaikainen negatiivinen vire alkaa olla pikkuhiljaa muuttumassa positiiviseksi.

Ryhmäliikunnan hyviä puolia on ehdottomasti se, että käydessä erilaisilla tunneilla liikunnan monipuolisuus on helppo säilyttää ilman kummempaa suunnittelua. Koordinaatio etenkin nopeissa tahdeissa on mulla aika huono ja olisikin hauskaa jos se vähän kehittyisi. Pumpin kaltaisilla tunneilla kestovoima varmasti kehittyy, kuntosaliharjoittelussa kun sarjat on enemmän maksimivoimaan kallellaan. Ohjaajan sparraus on tietysti (yleensä) hyvä juttu, mutta mulle se ei ole mitenkään kovin merkittävä tekijä. Monien suusta olen myös kuullut, että on hyvä, kun tiettyyn aikaan on jokin tietty urheilu. Mulle se taas on enemmän rasite, tykkäisin tehdä asiat just silloin kun on paras hetki. Suunnitelluista treeneistä en kuitenkaan ilman ihan oikeasti hyvää syytä poikkea vaikka kellon aikaa ei olisikaan määritelty.

Summasummarum: Ryhmäliikkunnat on hyviä treenejä, siitä ei pääse mihinkään. Endorfiineja, terveyttä, kestävyyttä, voimaa ja kestävyysvoimaa. Joku keskeinen niistä vaan puuttuu ja mulle se joku on tuloskeskeisyys. Hirveetä myöntää, mutta kyllä mä olen tuloskeskeinen ihminen. Tai ei, oikeastaan sen myöntäminen ei edes ole hirveää! Tavoite. Se on mulla nyt vähän hukassa. Vaikka kuinka oon yrittänyt saleilusta löytää tavoitteita ja toki niitä onkin, mutta ei mitään lähellekään niin vahvaa, kuin juoksemisessa on ollut ja tulee olemaan. Muutaman kilon painonpudotus ja timmimpi kroppa voisi myös olla tavoittelemisen arvoinen asia, mutta myös nuo ulkonäköseikat tuntuu jotenkin niin kamalan valjuilta. Näiden asioiden ajatteleminen saa oikein kylmät väreet kiipeämään pitkin selkärankaa.

Vaikka aika-ajoin pessimistinen minä nostaa päätään, niin optimistinen minä ajattelee olevansa onnellinen, että kykenee nauttimaan ihan mistä tahansa liikuntafiiliksistä. Kuten elämästä yleensäkin, mylös tästä ajasta on osattava nauttia. Nyt kun "maratonpiru" ei istu olkapäällä ja käskytä sua lenkille täytyy nauttia täysillä siitä kaikesta muusta, mitä liikuntaharrastus voi tarjota!