Juoksemisen sietämätön keveys!

Olen kirjoittanut taannoin kirjoituksen siitä, miksi juoksen. Jaksan puhua "juoksemisen filosofiasta" toisen juoksua harrastavan kanssa ties kuinka pitkään. Tai liikunnan filosofiasta yleensä. Liikkuuko ihminen tyydyttääksen henkiset vai fyysiset tarpeet? Mulle mieli ja juoksu on yhtä. Itse en liiku ainoastaan siksi, että pysyisin hyvässä kunnossa. Juokseminen on mun meditointia, se on mun tapa olla läsnä mun itseni kanssa.

Juoksisinko minä samalla intensiteetillä mikäli en osallistuisi maratonille tai muihin juoksutapahtumiin? Todennäköisesti en. Juoksisin kyllä, ehkä 30 kilometriä viikossa. Se riittäisi tyydyttämään henkiset tarpeet. Ehkä. Harrastaisin todennäköisesti enemmän muutakin liikuntaa ympäri vuoden. Tämä kaikki riittäisi pitämään minut myös hyvässä kunnossa.

"Jos et aseta itsellesi päämäärää, pysyt paikallasi tai taannut". -Paavo Nurmi. Olen kirjoittanut tämän ennenkin. Minä haluan kehittyä juoksijana. Maraton tai jokin muu tavoite on minulle tapa kerätä kehittymisen hedelmää. Treenaaminen riittävän haastavaan juoksutavoitteeseen vaatii ajoittaista siirtymistä pois mukavuusalueelta. Nautin siitä, että joudun poistumaan siltä.

Luin taannoin National Geographicin sivuilta jutun, jossa kerrotaan juoksuinnon olevan ihmiselle luontaista. Tutkimustenkin mukaan juoksu terävöittää aistit; "Liikunnan tuottaman euforian aikana kaikki muuttuu intensiivisemmäksi. Sininen muuttuu sinisemmäksi ja tietoisuus terävöityy." En siis ole kuvitellut.

Minä nautin juoksemisen sietämättömästä keveydestä!