Elämäntapana juoksu? Intohimona juoksu?

Olen taannoin lukenut keskusteluketjun liittyen juoksemiseen elämäntapana. Jo silloin ajattelin kirjoittaa tämänkaltaisen postauksen, mutta jostain syystä se jäi. Jokaisella meistä lienee omat motivaattorimme, jotka saavat meidät liikkeelle kerta toisensa perään. Jokaisella meistä lienee myös omat motivaatiopulamme. Tuossa keskusteluketjussa osa ihmisistä kertoi olevansa elämäntapajuoksijoita ja silloin ei motivaation puutetta ole. Omalla kohdallani voisin väittää tuota väittämää vääräksi. Väittäisin, että ajoittaiset lenkillelähtövaikeudet kuuluvat tähän hommaan. Minä jopa tarvitsen niitä. Tunteita, jolloin omasta haluttomuudesta on otettu selkävoitto ja kotona kirottu lenkki muuttuu askelaskeleelta yhdeksi viikon parhaista hetkistä.

Voiko liikunnasta tulla arkiaskare? Samanlainen rutiini, kuin mikä tahansa muu rutiini. Tämä varmasti pitää osittain paikkansa. Syvemmin asiaa tarkasteltua liikunta on kuitenkin aika kaukana rutiineista. Sinä päivänä kun mun lenkki alkaa muistuttaa aamupuuron värkkäämistä tai hampaiden pesua, on siitä kadonnut intohimo. Tuskin meistä kukaan saa hampaidenpesusta samanlaista hyvänolontunnetta (tai toivottavasti kenenkään hampaat ei koskaan ole niin likaiset, ehheh) kuin liikunnasta.

Mitä haluan tällä viestiä? Pointtini on varmaan se, että juoksu ei todellakaan ole vain endorfiinihuurua (okei, lähes poikkeuksetta se kyllä päättyy siihen), innostusta, suunnitelmia ja muita positiivisia tunteita. Se on välillä myös kiroamista, motivaatiopulaa ja muita negatiivisia tunteita. Kyky kääntää negatiiviset tunteet positiiviseksi on varmasti yhtä voimaannuttavaa kuin positiiviset tunteet itsellään. Elämäntapa sananakin kuvastamaan "suhdettani" juoksuun on jotenkin valju. Elämäntapana juoksu. Intohimona juoksu. Jälkimmäinen on paljon parempi.

Kirjoitin tässä juoksemisesta, koska kaikkien liikuntojen rinnalla mulle juokseminen on se isoin juttu. Se jossa olen kokenut isoimmat tunteet. Niin hyvät kuin huonot. Tykkään lähestulkoon kaikesta liikunnasta. Jos eri liikuntoja vertaisi ihmissuhteisiin, niin juoksu olisi se tosi ystävä. Moni muu laji on se hyvä kaveri. Sitten on paljon niitä kavereita ja tuttavia ja kaikkea siltä väliltä. Mun on helppo ajatella ja kirjoittaa näin just juoksemisesta, mutta jollekulle toiselle se voi olla mitä vaan muuta.

Tämän jalkavamman aikana on ollut jännä huomata, että loppujen lopuksi tarvitsen enemmän kannustusta siihen, että olen juoksematta. Huomattavan paljon enemmän, kuin olen yhteenkään maratonille valmistavaan treeniin tarvinnut. On ollut jännä myös huomata, etten oikeastaan koskaan aiemmin ole edes kuvitellut olevani joskus tilanteessa etten pääse lenkkeilemään useaan kuukauteen. Juoksu on siis jossainmäärin ollut aiemmin itsestäänselvyys. Enää se ei sitä ole. On hassua ajatella, että vaikka ei tosiaan ole kunnolla juoksennellut pitkään aikaan, niin silloin vasta kokee sen juoksemisen todella vahvana elämäntapana ja intohimona. Kumpikin niistä on tänä aikana vain vahvistunut, joten se kaikki voimavara tulee olemaan mulla tulevaisuudessa käytössä.