Vaarojen Maraton

Kolilta on palattu kotiin, vaarat on selätetty ja sen "vapauttava tuska" koettu kaikissa muodoissaan. Tän postauksen kuvaajana on toiminut Jn vaimo Katja. Omia kuvia laitan blogiin myöhemmin, kun meidän perheen tietokoneet tunteva saa windowsin taas kunnolla toimimaan. En nimittäin saa niitä nyt siirrettyä koneelle. Tämä postaus käsitelköön oikeastaan vain tuota juoksumatkaa, muusta ehkä sitten myöhemmin.

Lähtö
Lähdettiin Jn kanssa liikkeelle klo 09.20, tuon lähtöryhmän loppuaikatavoitteena  oli 6-7 tuntia. Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, niinkuin nyt kuvitella saattaa.

0-10 km
Ensimmäiset viisi kilometriä oli kohtalaisen helppoa juostavaa, pääosin leveää polkua ja laskuvoittoista. Pätkä mentiin jopa hiekkatietä. Tunnelma oli passaileva. Tuon jälkeen siirryttiinkin metsään ja juoksualusta muuttui kokoajan teknisemmäksi, sai todella keskittyä katselemaan jalkoihin. Ensimmäiset jyrkemmät nousutkin koettiin, kun noustiin kohti Jauholanvaaraa, josta oli komeat näkymät vasemmalle Pieliselle sekä oikealla puolella näkyvälle Herajärvelle. Porukassa mentiin, J juoksi edellä, perässä tuli pari tyyppiä Keski-Suomesta. Juttua riitti ja juoksu tuntui hyvälle. Ajoittain polulle muodostui pientä ruuhkaa, jota sitten tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan ohiteltiin. Geelien ottamiseen täytyi myös keskittyä.

10-17 km
Jauholanvaaralta laskeutuessa alkoi olla jo kunnon lämmötkin päällä. Maasto oli edelleen todella teknistä ja kaikenlisäksi kokoajan haastavampaa myös liukkauden vuoksi. Mutaisia paikkoja oli paljon ja lahkeet oli kyllä polvia myöten siinä kurassa. Alkumatkassa samassa porukassa juossut Jyväskyläläistyyppi jäi toviksi jonnekkin, mutta ilmestyi kantaan ennen Kiviniemen vesistön ylitystä. Tämän sekä toisen jätkän kanssa tuli jutusteltua ja taitettua matkaa kohti Kiviniemeä. J meni siinä ehkä sata metriä edellä. Fiilis oli mitä parhain.


Kiviniemen vesistön ylitys
17 km kohdassa oli pieni vesistön ylitys, joka tapahtui joko vetolossilla tai soutuveneellä. Kumminkin puolin lossia oli soutajat, jotka soutivat kolmea henkeä vastarannalle, lossiin taisi mahtua kymmenisen tyyppiä. Itse pääsin heti vasemman puoleiseen veneeseen Jyväskyläläisjätkän ja sen toisen kaverin kanssa, J oli lossissa puolivälissä. No tässäpä sitten sattui tilanne, johon en todellakaan ollut varautunut; Veneestä noustessa tipuin nimittäin laiturilta järveen! Sinne niin, reppuselässä selkä edellä ihan uppeluksiin! Ilmeisesti järjestäjätkään eivät tätä olleet huomioineet, vesi oli korkeammalla kuin aiempina vuosina ja jälkeenpäin kuulin, että olin kolmas tyyppi joka tuosta kohdalta lensi järveen. Niin kuulemma puhuttiin, itse en muista. Kuulemma myös kaksi järjestäjää auttoivat minut ylös laiturille, itselläni on sukelluksen jälkeinen muistikuva vain siitä kun seison märissä kamppeissa laiturilla. Tyypit kannusti mielettömästi, itseä harmitti niin paljon, että olin itkeä. Puhelin jotain, että jos tän takia joutuu keskeyttään ja sitä rataa. Siirryttiin juomapisteelle, jossa ihmiset tsemppaili ja kannusti. Taisin olla jonkinlaisessa hädässä, kun neuvottiin puristamaan paidat kuivaksi. Siinä sitten rintsikat päällä puristelin kamoja kuivaksi, joku antoi repustaan takkinsa ja J työnsi mun märän pitkähihasen reppuuni. Sanoin Jlle, että jatkaa matkaa, tuun kyllä perässä. Kaikilta noilta sai voimia ihan mielettömästi!

17-25km
Kisan vaikeimmat kilometrit, itketti ja suututti vuoronperään. Energiaa ei vaan voinut tuhlata itkemiseen. Yritin pitää lippua korkealla, housut oli märät ja jalat todella kylmät! Ei ollut juuri juttukaveriakaan, koska itsellä oli niin kurja olla enkä jaksanut olla se aktiivisempi osapuoli juttelussa. Muutaman eka kilometri tuosta pätkästä oli todella hidas. Jostain sitä vain sai sitä voimaa kuitenkin koko ajan enenevässä määrin. Ja uskoa, en tiedä. Vaikeaa oli, vaikka maastoltaan tuo kohta ei lainkaan ollut vaikein. Lähdettiin kohti ryläystä ja ohitinkin aikalailla tyyppejä, sekin antoi energiaa. Pelotti kyllä ja lujaa, että tilanne menee sellaiseksi että joutuu keskeyttämään. Kokoajan oli kuitenkin vahva ajatus, että periksi en anna. Miehelle naputtelin viestin tuosta tapahtumasta ja tunteista. Se ei kuulemma tiennyt olisiko sen pitänyt kannustaa mua jatkamaan vai keskeyttämään, laittoi sitten sellaisen välimallin tsemppiviestin tyyliin; taistele, mutta elämä ei keskeyttämiseen lopu! Jossain vaiheessa tajusin, että pitkien trikoiden päällä olevat lyhyet trikoot ei tule kuivumaan koskaan, sillä ne ei ole ihoa vasten. Tajusin vasta n. 25 km kohdalla heittää ne reppuun!

25-29km
Rankkaa nousua kohti Ryläystä. Edellä tehty toimenpide housuosastoon helpotti kylmettymistilannetta ja aloin saada pikkuhiljaa lämpöä takaisin lihaksiin. Kuulostaa hassulta, mutta aika hyvällä energialla vetelin ryläystä ylös. Lasku oli myös jyrkkä ja tekninen. En tiedä kuinka krampissa kaikki kanssajuoksijat olivat, mutta ohittelin aika paljon ihmisiä sekä nousussa että laskussa. Siitä tuli hyvä fiilis; Laajavuori on koulinut reisiä, tunsin itseni oikeastaan aika voimakkaaksi ja ketteräksi. Just sellaista treeniä on vedetty, kun pitää. Ryläyksen laskussa kantaan iskeytyi Kuopiolainen jätkä, jonka kanssa laskun jälkeen vuorovedoin jatkettiin matkaa.

29-40km
Kuopiolaisen kanssa taitettiin matkaa kohti maalia, vaihdettiin juoksukokemuksia ja höpöteltiin sen mitä nyt jaksoi! Tuon osan alkukilometrit sujui aika hyvinkin ja vedettiin Kuopiolaisen kanssa ihan hyvää vauhtia. Loppu pätkässä joutui välillä juoksemaan hiekkatietä, joka oli alustaltaan todella kova. Oli oikein myrkkyä, kun lihakset täräji joka askeleella. Askel alkoi tuntumaan kyllä jo melkoisen raskaalta!

40-43km
Jäätävä loppunousu. Kolme kilometriä pelkkää nousua Kolin satamasta Ukko-Kolin huipulle. Jalat hapoilla, aivot pehmeinä päässä takoi yks, kaks, yks, kaks... Tai vaihtoehtoisesti jaksa, jaksa, jaksa...
Se oli kuulkaa hieno tunne, kun alkoi kuulua ihmisten ääniä. Että kohta tää loppuu. Viimeisissä mäissä oli paljon kannustajia ja mikä parasta, myös mun mies ja Katja!

Maali
Maaliin päästyä sai tunteet vallan, tärisin puolittain väsymyksestä, ilosta, mistä lie. Hoin vaan, että mua itkettää ja mä en ikinä olisi uskonut siellä laiturilla märissä kamppeissa, että mä pääsen tänne asti! Ehkä tuli kyynel, ehkä ei. En tiedä. Valtavien tunteiden vallassa kuitenkin olin, jopa niin että mun mieskin kuulemma herkistyi! J oli tullut maaliin jo 18 min. aiemmin, hienoa! Järjestäjät otti maalissa vastaan jotenkin hirveän huolehtivaisesti.

Loppuaika 6.33.35. Sinänsä sivuseikka, mutta että kaiken tuon jälkeen pääsin vielä tavoiteltuun aikaankin. Mäkijuoksun loppuaika 23min 45s. Palailen varmasti vielä Kolin tunnelmiin myöhemmissä postauksissani, mutta halusin tulla tänne pikapuoliin kertomaan näin pääpiirteittäin miten juoksuni kulki.

USKOMATON KOKEMUS!