Oma tarina lapsuuden kilpaurheilusta

Tässä postauksessa ajattelin palata hieman lapsuuteeni liikunnan parissa. Äidin kanssa etsittiin kilpaa mun lapsuudenaikaisia kisatuloksia ja varsin olikin mielenkiintoinen niitä katsella. Kilpaileminen on ollut osa mun elämää koko lapsuuden. Kymmenvuotiaaksi asti harrastin kilpavoimistelua Alavuden Urheilijoissa. "Jumpan" lopetin siis vuonna -94 ja yleisurheilu tuli kuvioihin aina vuoteen -98 saakka. Lopettamisen suurimpana syynä oli lienee se, että en olisi voinut alvariinsa pyöriä kavereiden kanssa ja harjoittelun olisi pitänyt muuttua jämptimmäksi. Nuoruuden kotkotukset veivät voiton. Joskus on tullut mietittyä, mitähän siitä olisi tullut, jos olisin valinnut toisin. Etenkin kun lopettamispäätöksen päällimmäisenen on muistikuva on silloisen poikien liikunnan opettajan, entisen pikajuoksijamestarin, Eric Gustafssonin, jylinä ruokalan aulassa: Sinä lahjakas nuori, yritä nyt vähän miettiä! Mua vaan jaksoi naurattaa. Urheilut jäi tuon jälkeen pitkäksi aikaa ja kuten arvata saattaa, sitten jossain vaiheessa vähän vanhempana tuli se eka poikaystävä, koti-illat, sipsipussit, e-pillerit ja ylipaino. Mitään en kuitenkaan kadu, sillä mulla on ollut hyvä elämä. Loppuviimeinhän sen kuitenkin tein, toisenlaisen valinnan. Noin seitsemän kahdeksan inaktiivisen vuoden jälkeen liikunnan tullessa takaisin elämään, on tuntunut kuin kotiin olisi tullut.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Etelä-Pohjanmaalta. Harrastustoiminta nuorille oli siellä siihen aikaan vireää joskaan mitään lajinomaista harrastamista se ei esimerkiksi yleisurheilun saralla ollut. Samoissa treeneissä käytiin kaikki ja sitten meitä lapsia/nuoria ilmoitettiin niille matkoille missä oltiin valmentajan mielestä hyviä. Muistan vielä tosi kirkkaasti sen, kuinka se sapetti kun ihan vähän jäi mitalien ulkopuolelle! Yleisurheilun rinnalla pelailin kesäisin pesistä ja talvisin lentopalloa. Kilpailuvietti oli jo lapsena kova ja tämän hetken määrätietoinen tekeminen on varmasti osaltaan sen ansiota. Vanhemmat ei ole koskaan pakottanut harrastamaan, mutta sitoutumista valintoihin ne on kyllä vaatinut. Muistan esimerkiksi sen, kun jumppatreenit ei oikein enää jaksanut kiinnostaa, niin mulle on sanottu, että treeneihin täytyy mennä, kun olen itse päättänyt tämän talven kilpailla. Kauden jälkeen on sitten käyty yhdessä keskusteluja, että onko halua vielä jatkaa ja maksetaanko linsessiä. Mulla itsellä ei ole lapsia, mutta mun vanhempien suhtautumisesta mun harrastamiseen mulla on vaan hyviä muistoja. Ei pakottamista, mutta ei myöskään asennetta, että treeneihin saa mennä tai olla menemättä silloin kun huvittaa.

Noita tuloksia katsellessa meinaa vähän naurattaa, on alleviivailuja ja muita yhteenvetoja, valmiiksi tehtyvä ja keskenjääneitä paremman menetelmän löydyttyä. Samanlainen analysoija siis olen ollut silloinkin. Kaivelin nuo tulokset esiin lähinnä siksi, että olisi mielenkiintoista joskus kokeilla mihin aikoihin yltäisi näin aikuisena verratten lapsuuteen. Ehkä otan sen ensikesän projektiksi. Lehtileikkeistä bongailin seuraavanlaista haastetta:

60m: 8,8s. (Tytöt 13)
200m: 29,33s. (Tytöt 13)
300m: 47,28 (Tytöt 14)
600m: 1.52,70 (Tytöt 13)
800m: 2.41,31 (Tytöt 14)
1km maasto: 3.42 (Tytöt 7lk) (Näinköhän on ihan virallinen mitta tämä!)
Pituus: 429 (Tytöt 13)
Kunniakierros (Tunnin ratajuoksu seurojen varojenkeruuksi): 28 kierrosta (Tytöt 14)

Mikään huippunuori en todellakaan ole ollut, mutta ihan hyviä, jopa mitalisijoituksia, löytyy piirinmestaruuskisoista, piirikunnallisista ja sisulisähuipentumista. Yhtään en muista mikä noiden sisulisähuipentumien, pm-kisojen ja piirikunnallisten ero oli. Parhaiten menestyin pidemmillä pikamatkoilla (200m ja 300m) sekä 600 metrillä, joka 14-vuotiaana vaihtui 800 metriksi.

Mulla ei ole myöskään mitään käryä siitä, millaisiin aikoihin tällainen aikuinen Wannabe Juoksija vois noita matkoja kuvitella juoksevansa, mutta let's see! Ensi vuonna täytyy ehkä kokeilla ja palata sitten tähän postaukseen.