Epätoivosta uhoon

Tämä viikko ei nyt ole mennyt niin kuin piti. Oikeastaan pitäisi varmaan sanoa, että tämäkään viikko.

Ma: 8km perushöntsää poluilla. Kantapää oli ihan hyvä.
Ti: 1km verkkaa + Lihaskunto + mäkivedot 6x60m + 1km verkkaa. Kantapää oli vähän huono.
Ke: 20km vitosen lenkkeinä maastossa. Jokainen lenkura alle puolen tunnin ja tuohon maastoon se oli hyvä vauhti. Tuntemukset oli peruskuntoalueella ja kantapää oli ihan hyvä.
To: 3.5km + Lihaskunto. Kantapää oli todella huono. Niin huono, etten pystynyt vetämään suunniteltua seiskan lenkkiä.
Pe: Huilipäivä. Kantapohja tuntuu ihan hyvältä. En jaksa huolestua. Se ei ehkä vaan kestä kahta perättäistä lenkkipäivää.
La: 1km kunnes en pystynyt enää jatkamaan.

Oon harrastanut juoksua säännöllisesti kuutisen vuotta. On ollut aikoja, kun muhun on sattunut, kovastikin, sääreen ja pakaraan. Koskaan vielä en oo joutunut keskeyttämään lenkkiä. Yhtään kertaa. Torstaina ja lauantaina tuo kipu oli erilaista kuin aiemmin. Se ei ollut "tärähdyskipua", vaan viiltävää kipua kantapohjan kalvojänteessä. Se kipu ei ollut enää kantapään osuessa maahan, vaan se oli myös noustessa päkiälle. Se kipu ei enää turru. Se ei myöskään tunnu kävellessä juurikaan, kuten aiemmin. Mutta juostessa se tuntui. Niin pirun kovaa, ettei kertaakaan aiemmin. Ensimmäistä kertaa siinä noin kilometrin päästä kotiin kävellessäni mun päähän tuli ajatukset, jotka on kyllä alitajunnassa ollutkin.

• Tää juttu ei välttämättä oo niin  nopeasti ohimenevä, mitä mä oon ensin uskonut ja sitten toivonut. Että tää saattaa viedä just niin paljon aikaa, kun niin monilla muillakin.

• Että mä en välttämättä tule olemaan kunnossa HCM:lle. Että niin saattaa oikeasti tulla käymään mulle.

• Mitä jos siellä kantapohjassa on jotain oikeasti rikki? Kun se nyt niin äkisti meni taas noin huonoksi.

Sen lisäksi, että jouduin ensimmäistä kertaa keskeyttämään juoksulenkin, musta tuntui ensimmäistä kertaa epäreilulta. Epäreilulta se, että oon koko kevään treenannut hyvin, käynyt töissä ja käynyt koulussa, odottanut kesää, että on enemmän aikaa. Ja sitten kun sitä on, on tilanne tämä. Epäreilulta se, että oon ihan tosissaan huoltanut itseä, oon venytellyt, hieronut, teippaillut, pitänyt kylmää ja pitänyt taukoa. Epäreilulta se, että vaikka tää kevät on tuon asian takia ollut todella hankala, on kunto noussut, treenit sujuneet ja mikään muu ei olisi esteenä onnistumiselle. Ekaa kertaa mun teki myös mieli heittää puhelin metikköön ja ekaa kertaa mua ei huvittanut mennä edes kotiin. Mikä nyt sinänsä oli hullua, nimittäin kotona mulla on ihminen, joka ei turhia lässyttele mun tekemisistä, mutta kannustaa ja ymmärtää juuri niissä tilanteissa kun kannustamista ja ymmärrystä kaipaan. Siinä hetken oltua hiljakseen ja asioita funtsailtua mieli muuttui masentuneisuudesta suoranaiseksi uhoksi.

• Maanantaina mä varaan ajan työterveyteen ja haluan, että tuo jalka kuvataan. Ihan vain varmuuden vuoksi. Että siihen ottaa joku lukenut kantaa. Ja mulla on siihen oikeus, vaikka reseptinä tuohon ei olekaan lisätä liikuntaa ja pudottaa painoa!

• Maanantaina mä menen myös kaupungille ja ostan vesijuoksuvyön. Ja juoksen niin pirusti. Siitäpä saa. Kantapää ja kaikki. Ja soitan fysioterapiaan ja kysyn onko siellä tarjolla yhtään aiempia aikoja.

• Että yksi per**leen plantaarifaskiitti ei todellakaan tule mua lannistamaan. Jos mä en pääse treenaamaan elokuulle, niin ihan sama. Sitten mä treenaan syyskuulle. Ja jos mä en pääse treenaamaan syyskuulle, niin ihan sama. Sitten mä treenaan lokakuulle. Ja jos mä en pääse treenaamaan lokakuulle, niin sitten täytyy varata talveksi ulkomaan maraton.

• Päättäköön vaan kantapää nyt. Pilatkoon vaan niin monta viikkoa, kun tarvis on. Mutta mikään rasitusvamma ei kestä ikuisesti ja pää on se joka näistä asioista pitkällä tähtäimellä päättää.

• Ja se pää on päättänyt juosta sen hiton maratonin hiton kovaa. Siitäs saa kantapää ja kaikki.