Vuosi paketissa, seuraava odotellessa...

Blogin myötä on hauska palata elettyyn vuoteen vuosikoosteen merkeissä. Viime vuonna kirjoitin postauksen kahdessa osassa (1,2) ja tänäkin vuonna rupesin samanlaista värkkäämään... Kunnes tajusin, että tämän vuoden kuukaudet eivät eroa toisistaan kovinkaan merkittävästi: olen puntannut, hiihtänyt, pyöräillyt. Opiskellut ja ollut välillä töissä, mitä nyt välissä kaksi kuukautta sairaslomalla. Ollut paljon kotimaisemissa ja läheisten, eli perheen, seurassa. Niimpä skippaan kuukausi kerrallaan etenemisen ja teen asiasta yksinkertaisen. Sekä itselleni, että teille lukijoille.

 Vuonna 2015...

• ...harrastin liikuntaa 314h 47min. 53s. + tämän päiväinen punttitreeni, joka oli noin tunteroisen mittainen,
• eli kohtalaisen paljon siihen nähden, että olin kuusi viikkoa jalka kipsissä ja kaksi viikkoa opettelin niinkin yksinkertaista asiaa, kuin kävely. Kaksi kuukautta siis käytännössä poissa pelistä!
• ...en reissannut Tallinnaa kauemmaksi,
• mutta en toisaalta sitä tahtonutkaan. Keväällä odotin vain, että saan kipsin helvettiin ja voin ruveta elämään omissa ympyröissä niinkuin tahdon. Eli liikkua.
• ...opiskelin ja tein duunia. Lomailin myös enemmän kuin miesmuistiin. Ainakin jos sairaslomailukin lasketaan!
• ...vietin sairaalassa, potilaana, kolme (lähes unetonta) vuorokautta.
• ...alkuvuoden hiihtäen hankittu rautainen aerobinen kunto on enää muisto vain ja näillä resursseilla tulee olemaankin. Toisaalta, mun hauberi on ehkä isompi kuin koskaan!
• ...sain sairaanhoitajaopinnot finaaliin (varsinainen valmistumispäivä tulee kyllä olemaan ensi vuonna) ja ajokortin,
• joka on ollut mulla nyt reilun kuukauden. Sinä aikana mun auton edessä on ajettu kolari, olen lyönyt äkkijarrua, koska hirvi sekä ajanut ensimmäisten joukossa tapahtumapaikalle, jossa joku kaveri oli lipsahtanut ojaan. Sen lisäksi ko. kuukauden aikana mun pikkuveli on ajanut ojaan ja pikkusisko peurakolarin. Että olen vähän miettinyt! Onneksi mitään vakavaa ei ole tapahtunut missään edellämainituista!
• ...en osallistunut yhteenkään juoksutapahtumaan,
• mutta rakastuin hiihtoon ja pyöräilyyn.
• ...opin laittamaan asioita oikeaan perspektiiviin, mitä tähän, öö, kohta kolmen vuoden mittaiseen vammakierteeseen tulee.
• ...tutustuin muutamaan ihmiseen, joiden kanssa on hhh-fiilis, eli helppo, hyvä ja hauska!
• ...maailman uutiset ovat vaikuttaneet paljon itseeni. Olen myös ihmetellyt sosiaalisen median muuttumista ei niin hyvään -suuntaan.
• ...juhlin yhdet häät ja joitain muita pienempiä kemuja.
• ...vietin paljon aikaa lähinnä perheen kanssa.

Vuoden laji...

...koska hiihto on vaan niin yksinkertaisen upeaa!

Vuoden hankita...

...on ehottomasti tää pyörä!

Vuoden ruoka...

...on tietysti nilkkamurtumaa parantava kuravelli smoothie.

Vuoden duuni...

...on oppari, josta oon erittäin ylpeä!

ja kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys.

Vuoden luontojuttu...

...löytyy liian läheltä. Jännittävä Lullinvuoren luonnonluola. Muuratsalo. Hävettää edelleen, etten ole aiemmin käynyt.

Vuoden tyyppi...

...on Jarppa. Tänäkin vuonna!

Vuodelta 2016 toivon...

• ...että edessä oleva leikkaus onnistuisi
• ja voisin viimeinkin ruveta reenaamaan ihan kunnolla!
• ...jotain kivaa työpaikkaa.
• ...ja ennen kaikkea terveyttä!
• + että tulisi maailmanrauha, ihmiset ei näkisi nälkää tai tuhoaisi luontoa ja sitä rataa!

Oikeinpa hyvää uutta vuotta kaikille ja 

nöyrimmät kiitokset tästä vuodesta!

Lisäpaino -leuanvetoa

...vastoin otsikon antamaa oletusta tuo viiden kilon lisäpaino ei suinkaan roikkunut kettingissä lantiolta vaan oli pureutunut lantioon. Kyseessä siis oli Leokon kiekon sijaan joulumässäilyjen kerryttämää nestettä ja varmaan vähän sitä itteäänkin, eli laardia. Mun arjen ruokavalio on kuitenkin kohtalaisen kevyttä ja vähäsuolaista, joten joulun kaltaiset mässäilyt tuntuu kyllä heti, vaikka ei ylenpalttisesti söisikään. Kieltämättä jouluna tuli syötyä hyvin, niin kuin asiaan kuuluukin. Eikä viikonvaihteen Etelä-Pohjanmaan reissu kauheasti ruokavaliota parempaan muuttanut.

Eilen siis oli leuanveto-ohjelman testipäivä. Testitulos oli 11 leukaa, josta viimeinen melkoisen nitkuttelun jälkeen. Kaikkien aikojen ennätys siis. Pattia varmaan olis riittänyt parempaankin, mutta puntari tosiaan näytti viisi (!) kiloa enemmän kuin viikko sitten. No, ohjelma jatkuu viikon kerrallaan aina testituloksen mukaan. Eiköhän se tuloskin siitä nouse. Etenkin, kun tää paino tästä rupeaa normalisoitumaan. Viime yönäkin olin laihtunut (!) kilon, hah.

Tämän vuoden joulu ei, etenkään joulupäivän osalta, tarjonnut mitään maailman parhaita treenikelejä. Jouluaattona kävin juoksemassa 35 minuuttia saunalenkkinä. Tonttuhattu päässä tietenkin. Kyllä sitä joulun kunniaksi voi vähän irrotella, vaikka jalkaan kävi melkoisen kipeää.

Joulupäivänä ohjelmassa oli maantiepyöräilyä. Kelatkaa, jouluna! Kotipihasta startatessa paistoi aurinko, samaten kun kotiin saapuessa. Siinä välissä iskikin kunnon kaatosade. Kyllä, joulupäivänä. Siitä syystä lenkki jäi vähän lyhyenpuoleiseksi. Voi olla, että ihmiset hieroi silmiään, että mikä hullu tuolla pyöräilee. Pyörälenkin päälle rääkkäsin vähän vatsalihaksia.

Tapaninpäivänä sen sijaan oli pirtsakka pakkaskeli ja aurinkoa. Käytiin kälyn kanssa kinkunsulatuslenkillä Touruvuoressa. Lisäksi kävin heidän kuntosalillaan tekemässä leanveto-ohjelman. Oma sali oli näet kiinni koko joulun.

Millainen on mun joulu?

Mun jouluun ei kuulu:

• ...joulukuusta. Ei vaan ole jaksanut lähteä siihen. Joulukoristeluakin on aika minimaalisesti ja tänä vuonna vielä kaikenlisäksi myöhään laitettuna.
• ...porkkanalaatikkoa. I don't like it!
• ...humalaa. Joulu on ehkä typerin juhla kännätä. Joskus nuorena oli tapsan tanssit, enää ei jaksa.
• ...jouluhössötystä. Joskus olen sellaisenkin saanut aikaiseksi, mutta tänä vuonna en. Selkeesti alan oppia.
• ...juhlavaatteita. Joulu vietetään kotoisissa oltavissa.
• ...töitä. Tällä kertaa. Monesti on kuulunut ja sekin on ihan mukavaa se.

"Näenkö mä unta vai kahminko mä lunta??" -Tänä vuonna mun jouluun ei myöskään kuulu lunta. Palsankoski 22.12. 

Mun jouluun kuuluu:

• ...perinteistä, enimmäkseen anopin kokkaamaa, jouluruokaa.
• ...liikuntaa, jos huvittaa. Ja koska ei ole töitä, eli on aikaa, niin varmasti huvittaa. On ihana urheilla, kun on syönyt niin hyvin ja on täynnä energiaa... Ja toki sitten jaksaa taas syödä.
• ...lautapelejä. On kuulunut lapsena jo ja kuuluu edelleen aikuisena. Edelleen aikuisenakin tulee "kokoperheen lahjana" jokin peli, jota pelataan vanhojen hyvien lisäksi.
• ...joulusauna joululenkin päälle, jonne lähdetään, kun joulurauha on julistettu.
• ...muitakin perinteitä. kuten se, että joulun viettoon käydään Mestarin Herkun juustotiskin kautta.
• ...Jarppa ja anoppi. Joulu- tai Tapaninpäivänä ehkä mun sisko perheineen ja Jarpan veli perheineen. Muut siskot, veljet, äiti ja iskä ajatuksissa, mutta joulu ollaan päätetty viettää ilman kyläilyjä mihinkään, paitsi anopille, joka on yksineläjä. Meidän äiteen helmoissa riittää kyllä penskoja.

Joulujuoksu 2015

Oikein nautinnollista joulunaikaa kaikille!

Jos kaikki olisivat kaltaisiasi?

Noin niinkuin yleensä vastustan kaikenlaista sotkemista: on ihan hemmetin urpoa maalailla päättömyyksiä bussipysäkin kylkeen ja taikka julkisten rakennusten seiniin. Graffiteille on kyllä paikkansa ja kyllä, niitä paikkoja saisi olla enemmänkin. Sitten on niitä graffitteja, jotka nyt ei oikeastaan häiritse ketään, kuten allaoleva kuva yliopiston takana olevassa "pömpelissä". Laittaa jopa ajattelemaan.

Ylemmyyden tunnoissani ajattelin tietysti heti kaikkia itse itsessäni hyvinä pitämiäni piirteitä: kyllä, parempi paikka, ehdottomasti! Aika nopeasti tipahdin maanpinnalle. Ensinnäkin, se mitä itsessäni pidän niin sanottuna hyveenä, saattaa toisen näkökulmasta olla lähes painajainen. Toisena, kuten ihmillä yleensä on, myös mulla on huonoja tapoja, tottumuksia ja ärsyttäviä luonteenpiirteitä, joista edes itse en niin kovin arvosta. Viimeisenä, muttei vähäisinpänä: maailma olisi valovuosia enemmän tylsä!

• ...kaikki olisi valkoisia heteronaisia. Ei hyvää päivää. Noin kolmekymppisiä sairaanhoitajia. Huh huh!
• ...nooo, ehkä tasavertaisuus ja inhimillisyys olisi kohtalaisen korkealla. Sellainen toisen kohtaaminen ihmisenä tässä arjessa.
• ...toisaalta kaikki olisi aika itsepäisiä. Pitäisi kynsin hampain kiinni niistä omista kuvioistaan ja mitä milloinkin on päättänyt. Vaikkei se aina olisi niin kovin järkevää.
• ...ei olisi irtoripsiä, geelikynsiä, hiuslisäkkeitä saati silikonitissejä. Kaikki olisi aika harvoin laittautuneena, tooosi tylsää.
• ...ihmiset liikkuisivat kohtuu paljon ja söisivät kohtuu terveellisesti.
• ...tällä hetkellä ei olisi mitään perussairauksia. Jos edellämainitut antaa vähänkään suojaa, niin kansanterveys saattaisi jopa kohentua. Toisaalta, geeniperimä on vahva!
• ...riidan tullen suututtaisiin tulisesti ja lepyttäisiin nopeasti. Toisaalta, vahvasti loukattuna anteeksi anto saattaisi olla kohtuuttoman vaikeaa.
• ...hymyiltäisiin kaupan kassalle ja sanottaisiin kiitos bussikuskille. Oltaisiin kohteliaita ja ystävällisiä toisille. Ehkä enemmän kuin keskimäärin.
• ...murehdittaisiin pikkuasioita ja saatettaisiin purkaa lähisuhteissa niitä.
• ...pyrittäisiin kuormittamaan vain vähän luontoa, mutta enemmänkin voisi asian eteen tehdä.
• ...elettäisiin sääntöjen mukaan. Tietysti. Toisaalta, ei varmaan kovin aktiivisesti pyrittäisi myöskään muuttamaan niitä sääntöjä.

Kaksiteräinen miekka siis tuo kysymys, mitäpä sinulle tulee mieleen. Eikä siihen oikeastaan voi vastata paremmassa tai huonommassa. Varmaa on ainakin se, että tylsemmässä, olisi kaikki sitten kaltaisiani tai kaltaisiasi.

Loppuun vielä pari graffittia näiltä "huudeilta", missä päivittäin talsin.

Ihan laillista katutaidetta Laajavuorentien ja Savelankadun risteyksestä. Iloinen meininki! Taiteilijaa en nopealla googlauksella löytänyt. Pahoittelut.

Ei niin laillista katutaidetta Savelankadun alikulkutunnelin päässä. Saa silti hymyn huulille!

Leuanvetoa ja muita kuulumisia

Joulumieli on ollut yhtä kadoksissa kuin lumikin täältä Jyväskylästä. Tai no, lunta on tänään tullut ihan olan takaa, mutta niitä Portugalin helteiden rantautumista odotellessa. Toivottavasti tuo helleaalto joulumielenkin tullessaan. Ja tuohan se. Väsymys on nyt vain tainnut hiipiä sekä mieleen että kroppaan. Onneksi loppuvuosi on aikaa elpyä, ensi vuonna kun on taas uusia jänniä kuvioita edessä.

Mutta sitten asiaan. Nimittäin leuanvetoasiaan. Kyllästyin ihan satanolla tähän mun ikuiseen vatkaamiseen tän leuanvedon kanssa. Haluan omat tulokseni sille tasolle, että yli kymmenen leukaa menee vaikka sitten paskana päivänä ja joulukilojen kanssa. Nythän se kymppi leukaa on vaan lähinnä superhyvän päivän ja matalan painon yhteinen summa. Normipäivä on sellainen ysi ja vähän huonompi päivä se kasi.

Niinpä rupesin leuattamaan ihan ohjelman mukaan, joka on toimivaksi todettu. Kyseessä on The Twenty Pull-ups Challenge, joka lähtötasolla kasi menee näin:

1 viikko (toistot/palautusaika)
4-3-2-4-5 / 120s.
4-3-4-4-5 / 90s.
4-4-4-3-max.(=itsellä 7) / 120s.

2. viikko:
5-4-3-4-5 / 120s.
4-4-3-4-6 / 90s.
4-4-4-4-max. / 120s.

3. viikko
6-5-4-5-6 / 120s.
6-5-6-5-6 / 90s.
7-6-5-4-max. / 120s.

Kolme treeniä per viikko. Yliviivatut kohdat on jo hanskassa ilman vaikeuksia. Palautusajat riitti hyvin. Kyseessä on kuuden viikon ohjelma, jonka jälkeen tuo 20 leukaa odottaa ottajaansa. Tämän kolmeviikkoisen jälkeen tehdään testi, jonka mukaan ohjelma jatkuu seuraavat kolme viikkoa. Tuskin siihen kahteenkymppiin ihan parin leuan tasolta kuudessa viikossa pääsee, enkä oikein usko, että minäkään. Mutta ihan vaikka hyvästiksi Monnarille on leuanveto paukutettava uusin lukemiin.

Mitäs muuta kuuluu? No ei kauheasti mitään. Kirjoitusvire on viime aikoina ollut sama, kuin vire noin niinkuin ylipäätään. Oppari kaikkine byrokratioineen on saatu kiitettävin arvosanoin pakettiin ja kieltämättä olen siitä ylpeä. Opparikamusta, työstä ja vähän myös itsestäkin. Liikuntaviikot rullaa tasaisen tappavaan tahtiin. Salikertoja olen lisännyt neljään ja aerobista ihan liian vähän. Ainakin sellaista vk-aerobista. Mutta onhan se sitten joskus tulevan operaation jälkeen kiva aloitella juoksuharrastusta, kun on hauista, mitä menettää. Arkiliikuntaa on ollut himpun verran vähemmän, koska se ajokortti. Ei sillä, että olisin laiskistunut, mutta kun sitä ajamista ei (valitettavasti) opi pyöräilemällä. Mun elämä pyörii aika pitkälle 3x3 km mittaisessa kolmiossa, joten oon sitten ajellut ihan naurettaviakin matkoja vain ja ainoastaan sen vuoksi, että kaikki kehoittaa ajamaan aluksi mahdollisimman paljon. Arkiliikunnan saralla olen kyllä kunnostautunut siivoamisessa ja kaikenlaisessa muussakin kotitouhuiluissa, joita eittämättä laiminlöin muutamana ruuhkavuonna. Noin niinkuin viimeisen kuukauden ajalta voisi ajatella, että olen ihan hyvää vaimoainesta.

Eipä mulle sitten oikein muuta, mitäs sulle?

P.S. Tuo ylläoleva otsatukka on reilun kuukauden takainen lopputulos karmivaan stressiin ja ketutukseen -> "Haluun uuden elämän... No ainakin lähtee puolet hiusten pituudesta ja otsatukka tänne!" -> Jo helpotti! Niin mua.

Terveisiä vaan liikuntakaupungista!

Olen narissut tästä samasta aiheesta niin sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin sosiaalisessa mediassakin ihan riittävästi, mutta kerrataanpa vielä. Jyväskylää pidetään imagoltaan liikuntakaupunkina. Onhan täällä kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus, liikuntalääketieteellinen ja roppakaupalla niitä harrastusmahdollisuuksia ihan tavalliselle kuntalaisellekin. Kaupunginjohtaja Timo Koivistokin on aloittanut erään tervehdyksensä sanoin "Jyväskylä on 136 000 asukkaan vireä opiskelu- ja liikuntakaupunki sekä monipuolinen tapahtumien keskus" ja päättänyt sen sanoihin "Uskon, että Jyväskylä jättää jäljen ja liikuttaa jokaista tavalla tai toisella.".

En kiellä etteikö näin olisikin. Jäljen liikunta jättää ihan varmasti. Jos ei muualle, niin lompakkoon. Mun mielestä on ihan hemmetin noloa, että samaan aikaan kun maalataan imagoa liikuntakaupunkina kuntalainen maksaa eniten harrastuksestaan. Aalto Alvarin (eli kunnan uimahallin) hinta (kertamaksu 9€ aikuinen, 6,50 muut... kymppikortista -10%) on täällä ihan yleinen vitsi. Itse kuulun alennusoikeutettuun ryhmään ja siitä huolimatta nää hinnat sapettaa ja huolella. Vaikea kuvitella, mikä on matalapalkka-alalla työskentelevän tavallisen liikunnasta kiinnostuneen kuntalaisen fiilikset! Ihan yleisessä tiedosssa lienee myös työpaikkaliikunnan tukemisen merkitys ja mitä tekee liikuntakaupunki? Vetää alennukset nolliin kunnes herää ja palauttaa murto-osan entisestä. Maalaisjärjellä ajateltuna luulisi, että olisi hyvä, kun a) henkilöstö liikkuu ja b) kunnan omien palvelujen parissa ja raha kiertäisi takaisin omaan kassaan. Jaloillaan voi toki äänestää: harrastaa yksityisissä (todennäköisesti myös monikansallisissa) kuntokeskuksissa tai vetää oikoiseksi sohvalle. Eittämättä moni näin toimiikin. Hintakierre on valmis ja terveydenhuolto kiittää!

Miksi tää juttu on tapetilla just nyt?

No siksi, että korkeakoululiikunnan ja kaupungin sopimus koskien opiskelija-alennusta monnarin kuntosalille on päättymässä. 4-5 kertaa viikossa harrastavalle kuukausihinta alkaa suunniteltuine opiskelija-alennuksineen olla "eliittikuntokeskusten" luokkaa. Kunnan liikuntapalvelut on jo aikapäiviä sitten hinnoitellut itsensä ulos tavallisten työssäkäyvien kuntalaisten keskuudessa ja samaa rataa mennään näköjään myös muiden kohdalla. Vaikea sanoa onko tätä päätöstä (tai oikeastaan sen puuttumista) jarruttanut enemmän kaupunki vai korkeakoululiikunta, mutta

liikuntakaupungissa vituttaa! 
(Ihan kamalaa kiroamista, mutta joissain tilanteissa ei vaan voi käyttää muuta ilmaisua!)

Nyt tarvittais Vähä-Hiilarin Kissiä puhumaan järkeä!

Ei liene vaikea päätellä, että vuodenvaihteen jälkeen taitaa olla edessä uuden salin etsintä. Se on kurja homma. Toki se on ollut tiedossa, koska en kai mäkään ikuinen opiskelija ole... Enkä varmaan ikinä niin hyväpalkkaisessa duunissa, että olis varaa näihin kunnan liikuntapalveluihin (:D). Eli ennemmin tai myöhemmin tuo operaatio olisi ollut edessä. Harmi homma, että se on aika todennäköisesti ennemmin, koska musta monnari on ihan superhyvä mesta!

Uusi viikko, uudet kujeet...

Äärinmäisen stressaavan viime viikon ja hiihdon suhteen kärsityn takaiskun jälkeen päätin pitää viikonlopun verran lepoa kaikesta: opiskeluista, liikunnasta, kaikesta aikatauluista. Olin kotona, kyläilin, rötväsin ja söin. Siinähän se meni viikonloppu ja hyvää teki. Rötväämisen lisäksi treenailin vähän autolla ajoa. Jännä nähdä, milloin ensimmäisen kerran unohdan sen auton jonnekin. Sen verran hankalaa on sisäistää ajatusta ajokortista. Tähän mennessä olen vain tomerasti pyrkinyt vänkärin paikalle, kunnes oon tajunnut, että jonkun pitäis varmaan ajaa tämä auto kotiinkin.

Teetä ja sympatiaa...

Viime viikkoisten stressailujen, masistelujen ja lepäilyjen jälkeen viikko lähtikin varsin vauhdikkaasti käyntiin. Eilen hölkkäsin salille ja takaisin. Siivosin, pyykkäsin, kokkasin ja kävin sekä vaate- että ruokakaupoilla. Tänä aamuna käytiin Suvin  kanssa Laajavuoren maastossa parin tunnin verran ja illalla olisi vielä ajatus mennä kälyn kanssa uimahallille. Opinnoista aion (lähes) lomailla vielä tämän ja ensi viikon.

Työn alla on myös uusi saliohjelma, jonka ykköspäivän tein eilen:

• maastaveto
• kulmasoutu käsipainoilla
• vipunostot takaolkapäille
• hauiskäännöt
• ylätalja

Selkäpäivä siis. Ehkä otan tuohon vielä jotain. Katsotaan nyt, kun maveilu vie aina aika paljon aikaa treeneissä. Kakkospäivänä olisi tarkoitus tehdä rinta, ojentajat ja olkapäät. Kolmantena jalat ja vatsa. Lisäksi aion ottaa mukaan myös neljännen salitreenin viikossa, jolloin käydään koko kroppa läpi. Mahdollisesti tarkoituksena on myös tehdä vatsalihasjumppa erikseen kotona kertaalleen, koska tykkään siitä jumpasta. Että kasvatellaan nyt sitten vaikka lihaksia ja annetaan aerobisen kunnon haihtua savuna ilmaan.

Eniten tässä hiihtotakaiskussa sapetti se, että koen kestävyysliikunnan olevan se kaikesta eniten sydäntä lähinnä oleva juttu. Pitkät juoksulenkit, mieluiten metsässä, miksei kadullakin. Pitkät hiihtolenkit, ah! Maantiepyöräilykin, sen totesin. Omin jaloin eteneminen mahdollisimman pitkään ja kauas ulkoilmassa, oli sitten sade taikka paiste. What about now? Suurin menetys on tietysti se henkinen menetys, mutta onhan tässä myös se kuntopuoli. Sauvakävelyllä nyt ei kuntoa ainakaan paranneta, hyvä jos jonkinlaista tasoa saa pidettyä yllä sen sekä satunnaisten lyhyiden hölkkäilyjen avulla. Crossarit ja väkisin väännetyt viikoittaiset sisäpyöräilysessiot. No thanks. Sen olen ainakin päättänyt, että mitään edellämainituista en rupea väen väkisin touhuamaan vain ja ainoastaan aerobisen kunnon säilymisen nimissä. Katsotaan nyt. Eihän sitä tiedäkään, vaikka seuraava hiihtokerta ei tekisikään kipeää. Mikäli lunta edes ikinä tulee.

...ja puolukkapiirakkaa!

Myönnettäköön kuitenkin, että viikonloppuna kävin vähän kyselemässä hintoja perinteisen hiihdon suksipaketille. Jos sitä perinteistä pystyisi hiihtelemään? Päätin myös, että jos (ja kun) sellaisen hankin, niin haluan Salomonin "skinisukset", elikkä pitoalue on sellainen karva, joka pitää taaksepäin ja luistaa eteenpäin. Pitovoiteluvapaat pertsan sukset aktiivihiihtäjälle, jonka kelialue on laajempi verrattaen esimerkiksi Fischerin Zeroihin. Siihen kylkeen sitten hyvät monot, siteet ja sauvat. Hinta olisi viidettä sataa euroa, asennettuna. Jäin miettimään asiaa. Tämä opintovapaalaisen tulotilanne on nimittäin suoraansanoen arsesta ja rahaa on mennyt kaikenmaailman turhanpäiväisyyksiin (kuten ajokorttiin) ihan liikaa tuloihin nähden. Siltä kannalta olisi ehkä järkevä odottaa kevään alennusmyynteihin tai edes tammikuuhun ja tehdä suksihankinta sitten. Varsinkin, kun lumesta ei ole tietoakaan.

Onko lukijoissa perinteisen tyylin hiihtäjiä? Millaisella suksella hiihdätte? Missä on Suomen halvimmat sukset? Saako sukset joulun jälkeen tai keväällä merkittävästi edullisemmin? Ainakin omat luistelusukseni sain sinä katastrofaalisena talvena, kun lunta ei ollut eikä tullut. Mutta noin niinkun yleensä? Kannattaako odottaa? Onko pertsan hiihto kivaa? Kivempaa kuin luisteluhiihto?

HYVÄÄ ALKANUTTA JOULUKUUTA KAIKILLE!

Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.

Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.

Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

Painetehtävä

Näihin blogihiljaisuudessa vietettyihin päiviin, korjaan viikkoihin, on mahtunut vaikka ja mitä. Elämä tuntui taannoin olevan aikamoisen levällään. Enää tilanne ei ole yhtä kaaottinen, jos nyt ei sellaista "pikkujuttua", kun työelämä, oteta lukuun. Asiaan helpotusta ei ainakaan tuo se, että mun nilkasta tehtiin leikkauspäätös ja tuo operaatio ajoittuu kutakuinkin maaliskuulle. Todennäköisesti kukaan ei varsinaisesti ole kiinnostunut tuota sairaslomaa kustantamaan ja ylirehellisenä ja -tunnollisena ihmisenä en sitä keneltäkään ole valmis salaamaankaan. Täytyy tässä joskus ajatella, kuinka olisi järkevää toimia.

Sen lisäksi olen tehnyt valmiiksi opinnäytetyön ja autokoulun. Kuumottavimmat paikat oli tietysti eilen ja tänään, kun ensin ajoin onnistuneen inssiajon ja heti seuraavana päivänä oppariesitys johtajaihmisille. Luojan kiitos se on ohi! Olen aika kova jännittämään asioita ja kieltämättä nämä pari viimeistä päivää on sitä sisältänyt jopa vähän liiankin kanssa. Näiden päivien jälkeen tuntuu, että ymmärrän todellakin ihmisiä, joilta löytyy beetasalpaajaresepti takataskusta indikaatiolla esiintymisjännitys. On kuulkaa jännä tunne, kun sekä keho että mieli alkaa pikkuhiljaa palautua tästä kuormasta, mitä on ollut. Eihän se palautuminen henkisestäkään kuormasta hetkessä tapahdu, mutta vahvasti se on käynnistynyt.

Mun alkuperäisenä ajatuksena oli nukkua päikkärit, kunhan kotiin pääsen. Kuten aika usein, en osannutkaan rauhoittua, edelleen liikaa ajatuksenvirtaa pääkopassa. Niinpä päädyin tänne blogiin kirjoittamaan sekavaakin sekavamman postauksen. Ehkä luvassa on jostain edellämainitusta hieman jäsennellyympääkin tekstiä. Justiinsa tänään ei kuitenkaan parempaa irtoa. Hattu kouraan ja nöyrin kiitos opparikollegalleni sekä kälylleni! Toisella kädellä aion taputtaa itseäni selkään. Painetehtävä on suoritettu!

Ehkä nyt oon valmis niille päikkäreille!

(Kuvat Joupiskan ulkoilualueelta Seinäjoelta. Joupiska, parasta mitä Seinäjoki tarjoaa).

100 kg maasta, kymmenen leukaa ja varvasmurtumaa...

Viikonloppua tuli vietettyä Seinäjoella urheillen ja syöden. Yhden yön olin pikkusiskon luona ja vietettiinkin oikein tehoviikonloppu ja lauantai-iltana oli mun parhaimman ystävän vauvakutsut (en halua käyttää sitä jenkkisanaa, vauvakutsut on paljon parempi). Otsikosta voisi päätellä tapahtuneen perinteisen punttijunttien tapaturman, mutta vielä mitä. Iskin varpaani syöttötuolin jalkaan! Damagea syöttötuolista, ei 25kg:n levypainosta, niin ironista! Tässä kohtaa on varmaan kuitenkin kerrottava, että joku kuukausi sitten löin itseäni parin kympin käsipainolla siihen kaikista pahimpaan, eli häpyluuhun. Sattuu se välillä salillakin. Totta puhuen en edes tiedä onko tuo varvas murtunut vai muuten vaan turvonnut, sininen ja hemmetin kipeä. Vastuuntuntoisena kansalaisena ajattelin kuitenkin säästää terveydenhuollon kustannuksia ja ihan DIY-meiningillä teippasin sen varpaan viereiseen. Oon ehkä käyttänyt tämän vuoden kiintiön ja röntgensäteilytkin vois säästää tulevaisuuteen.

Varvasmurtuman ja vauvakutsujen lisäksi Seinäjoki tarjosi huippukivaa liikuntaa, josta lisää myöhemmin. Ensimmäisenä on nimittäin pakko päästä leijumaan sadan kilon maastavedolla. Kyllä! Mähän oon niin nössö, etten koskaan oo kokeillut minkäänlaisia maksimeita oikeastaan missään. Eikä tuo satanenkaan kyllä maksimi ollut, mutta viisainta oli kuitenkin lopettaa siihen. Nössö oon, mutta seurassa yllätyshullu. Homma meni kutakuinkin näin:

Heli: Paljo nousee maasta? Ookko kokeillu maksimeita??Mä: En oo ikinä viittinyt. Ei vaan yksin tuu silleen testattua. En oo kauheesti harjotellut pudottamistakaan, jos tulis tiukka paikka. Satanen ois aika siistiä nostaa.Heli: No niin. Tänään koitetaan. Mä lisään painot. Vitonen kerrallaan. Joo, no niin.Mä: Okei. Oota mä teen nyt eka tän normin pääsarjan loppuun. (Ihan varmuuden vuoksi :D)

Tuossa pääsarjassa mulla on tällä hetkellä painot 70gk ja toistoja 4x6. Tästä lähti sitten homma etenemään kasiin kymppiin, jonka jälkeen vitosen nosto kerrallaan kohti satasta. Oon kyllä ihan fiiliksissä. Varmaan täytyy herra Googlelta ruveta kyselemään miten tuon maastavedon kanssa kannattaisi edetä, jos haluais ihan oikeasti nostaa isoja rautoja. Myös joku fiksumpi lukija voi kertoo kanssa. Tekniikkavinkkejä voi myös antaa, alhaalta kun löytyy ihan videomateriaalia tuosta punttaajan itsetuntoa hivelevästä momentumista.

Sitten siihen leuan vetoon (josta, kuten näkyy, ei löydy videomateriaalia). Edellisviikolla tosiaan oli momentumit siinä. Kymmenen leukaa ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä kauraa, vaan vaatii ihan tosi hyvän hetken. Olisin kiljunut riemusta, mutta koska oon nössö, niin näppäilin vaan Jarpalle tekstiviestin salilta. Meillä on sellainen läppä ja jonkinsortin skabailu tästä leuanvedosta. Leukailuhan on olennainen osa leuanvetoa. Oon esimerkiksi luvannut hänelle, että jos ei omilla tuloksilla kehtaa kehuskella, niin voi jatkussa kehuskella tyttöystävän tuloksilla ja sitä rataa.

Tämän päivän, tai maksimissaan tämän viikon, aion leijailla, mutta eiköhän se sitten ole taas painettava leuka rintaan ja työstettävä eteenpäin!

Loppuun vielä menneitä parin viimeisen liikuntaviikon verran (vanhemmasta alkaen):

ma: sali 1h
ti: sali 50min.
ke: crossari 30min. + ohjattu rullailu 1h
to: sali 55min. + juoksu sinne ja takaisin yht. 35min.
pe: core 50min.
la: juoksu 30min.
su: ---
yht: 6h10min.

ma: sali 55min. + juoksu 25min.
ti: sali 1h5min. + juoksu 30min.
ke: juoksu 25min. + core 20min.
to: sauvailu 1h15min.
pe: sali 1h
la: monitoimiulkoilu (sis. rapputreenit, sotilasesterataa jne.) 1h10min.
su: ---
yht: 7h5min.