Tytöt jotka pyöräilee: Pohjois-Päijänteen kierros

Lauantai oli taas pyöräilypäivä ja hyvä päivä olikin. Kierrettiin kaverini Pn kanssa niin sanottu Pohjois-Päijänteen kierros. P oli mun ohjaajanani ekassa työharkassani ja siellä tutustuttiin. Onneksi tutustuttiin, sillä aikuisena on musta tosi hankalaa tutustua ihmisiin ja olenkin enempi kuin onnellinen siitä, että oon löytänyt niin samanhenkisen (ja muutenkin mukavan!) tyypin tähän elämään.

Idea tähänkin lenkkiin on JYPSin sivuilta. Hauska olisi kahlailla kaikki reitit läpi. Startattiin taas vanhasta tutusta paikasta, eli satamasta ja suuntana oli Kanavuori. Kanavuoresta suunnattiin pyörät kohti Toivakkaa. Koskaan aiemmin tuolla vanhalla tiellä kohti etelää en ole pyöräillyt. Moni kyllä sitä kehuu, enkä ihmettele ollenkaan: todella vähäinen liikenne ja maisematkin tosi miellyttävät. Tien varrelle jää Laajarannan ja Oravasaaren kylät. Toivakan keskustaan johtavan tien ristey tuli vastaan noin 37km:n kohdassa.

Vanhan Toivakan tien maisemaa. Taustalla Leppävettä.

E75:n pääsi näppärästi ylittämään (tai itseasiassa alittamaan) kevyen liikenteen väyliä pitkin. Matka jatkui kohti Rutalahtea, joka on kahteen otteeseen valittu vuoden kyläksi Keski-Suomessa ja myös valtakunnallista tunnustusta on pokkailtu. Yhtään en tuota kunniaa ihmettele, olipahan se aika idyllinen paikka. Kahvitaukoilua pidettiin Rutalahden Letkaliiterillä. Mainio paikka, jopa laastaria löytyi. Sille oli tarvetta, koska aiemmin ihmetellessämme taukopaikan sijaintia sattui tällä kertaa Plle pikku könähdys. Onneksi sen kummempaa vammaa ei kuitenkaan sattunut! Rutalahdesta suunta kohti Leivonmäen kansallispuiston maisemia. Kuten arvata saattaa, maisemat senkun parani ja tie oli edelleen todella hiljainen. Reitti kulki Leivonmäen kansallispuiston viertä ja tie jatkui aina Hollan ohi seututi 610 risteykseen.

Ei varmaan tarvitse mainita mistä.

Nää maitolaiturit on vaan niin hienoja!

Rutalahti-Seututie 610 -väliltä. Tautalla Leivonmäen kansallispuiston maisemia sekä Rutajärveä.

Mäkeä oli hyvänlaisesti jo aiemmin, mutta tästä alkoi varsinainen koetinosuus, joka vain paheni Päijänteen läntisen rannan lähestyessä. Seututie 610 on toinen Päijänteen ylittävistä teistä, jolla on kaksi erityistä ominaisuutta: tieltä löytyy Suomen oloihin erityisen jyrkkä mäki (ja monta muuta jyrkkää mäkeä) ja Suomen kolmanneksi pisin silta. Lisää voi lukea täältä. Tien varrella oli Keski-Suomalaisia kyliä, joista erityisesti jäi mieleen Putkilahti ja sen, sanotaanko mielenkiintoinen, kyläkauppa. Putkilahdesta lähti hiljalleen kiipeäminen kohti Vaarunvuorta. Nimen omaan tuo Vaarunvuoren mäki on tunnettu jyrkkyydestään. Korkeimmillaan tie on 120 metriä päijänteen pintaa ylempänä ja joissain kohdissa nousumetrejä kertyy 70 puolen kilometrin matkalla. Onneksi ylhäältä pääsee kuitenkin alaskin. Jotain tiestä kertoo sekin, että korkein vauhti alamäessä oli 61,4km/h jarrutellen ja varovaisesti. Kovasti ei uskaltanut tuohon mäkeen ajaa, sillä näkymä Vaarunvuorella oli yksi kysymysmerkki.

Putkilahti ja Ylisjärvi, josta eteläiselle Päijänteellekin pääsee.

Vaarunvuoret.

Vaarunvuoren jälkeen normaalit mäet tuntuikin pikkumäiltä, mutta jaloissa silti. Laskuvoittoisesti edettiin kuitenkin kohti Kärkisten salmea, jossa on tuo Suomen kolmanneksi pisin siltä. Komea silta, mutta en kiellä etteikö mukava olisi ollut salmea lossillakin ylittää. Kärkisten sillalla mietittiin, että vieläkö olisi tauon paikka ja onneksi päätettiin pysähtyä kahville Korpilahden nesteelle, sillä mitään aakeeta laakeeta tuo Korpilahti-Jyväskylä välikään ei ollut. Vähän jouduttiin sompailemaan hiekkatiellä ja taluttelemaan pyöriä, koska päällystetyksi tieksi luulemamme Punamäentie olikin hiekkatietä ja työmaasellaista. Pian pääsimme kuitenkin ysitieltä koukkaamaan Punakankaantielle, josta matka jatkui Muuramen teollisuuskylän ja keskustan läpi kohti Jyväskylää.

Kärkisten silta

Reitti oli siis todellakin mahtava, eikä juurikaan tarvinnut ajella tiellä, missä oli vähääkään enempää liikennettä. Se on aika paljon se, kun lenkin kokonaismitaksi kertyi 130km. Sykemittari irtisanoi itsensä 120km kohdalla, mutta Googlemaps (ja aiempi pyörälenkkeily) kertoi loppumatkan pituudeksi 10km. Ajoaika oli 4h55min. + viimeisen kympin 20min, eli lopputulema oli 130km ja 5h15min. Keskivauhti tuonne 120km kohdille oli se reilu 24km/h ja vika kymppi alamäkineen tuli reippaammin tuota keskaria. Vartti kotiinpääsyn jälkeen alkoi sataa vettä. Tällä kertaa siis ilmojen haltiakin oli puolella, koska vettä ei tullut yhtään, vaikka loppumatkalla alkoi pilviä kerääntyäkin.

P.S. Vaarunvuoret ja Päijänne sai valtoihin niin, että tänään käytiin Jarpan ja pikkuveljen kanssa kulkemassa vespuolenvaellus, eli patikoimassa tuolla luonnonsuojelualueella. Siitä lisää myöhemmin.

P.P.S. Mainittakoon vielä, että samaanaikaan, kun mä fiilistelin pyöräilyä, mun opiskelukaveri fiilisteli Facebookissa seututien varrella olevaa Mäkitupalaismuseota. Hän suositteli vierailemaan kyseisessä paikassa, eli varmaan on lenkki uudemman kerran ajettava ja evästettävä siellä. Sen verran kuulosti mielenkiintoiselta!