Harmi homma, nilkkavamma

(Kuvat viime kevättalvelta)

Jälleen kerran palaan aiheeseen nimeltä nilkkamurtuma (täällä historia asiasta, mikäli joku mielii lukea). Tämä on ehkä jossain määrin ärsyttävä aihe kirjoittaa. Viime päivinä taas kuitenkin niin kovin keskeinen, joten hyväksyttävä se on. Hyväksyttävä, vaikka kuinka v**uttaa ja harmittaa.

Mullahan otettiin uusi magneetti, jonka tuloksena oli seuraavanlaista: tuo fiksaatiolevy on asettuneena sääriluuhun aika takavoittoisesti (saattaa häiritä peroneusjänteiden toimintaa) ja lisäksi alin ruuvi on hieman koholla ja levyn reuna tulee ulkokehräsen luun reunan alapuolelle. Peroneusjänteissä oli n. sentin matkalla jotain hämminkiä. Kaikenkaikkiaan (kai) kohtalaisen vähäiset löydökset. Murtumakohta oli hyvin parantunut ja fiksaatiokamat joutaisi jalasta pois ja saattaisi tilannetta auttaa. Samalla voisi tsekata tuon peroneusjänteen ja tehdä pohjelihaskireydelle pieni operatiivinen toimenpide, jota suunniteltiin jo ennen koko nilkkamurtumahässäkkää. Se jäi sitten ihan omaan harkintaan operoidaanko vai ei: ortopedi mua leikkaukseen kuulemma käske, mutta se todennäköisesti saattaa oireita helpottaa. Päätös piti tehdä lähinnä oman elämänlaadun ja oireilun mukaan.

Itsellä alkaa olla jollain lailla hämärtynyt kuva siitä, millainen terve jalka on. On ollut nälkävuoden mittainen plantaarifaskiitti, epämääräisesti oireileva sisäsyrjä, tuli nilkkamurtuma, oli leikkaus, kipsiaika, normaaliin kävelyyn totuttelu ja kuntoutusta. En suoraansanoen tiedä, pitäisikö olla onnellinen siitä, että pystyy arjessa kävelemään normaalisti (paitsi rappusissa), jalkaterä ja nilkka on toisinaan ja useinmiten vain vähän kipeä (koska kipeämpikin on ollut, todella), pystyy harrastamaan edes jotain (vaikka juoksun, pallopelit ja muut hyppimiset saisi unohtaa). Kun ei oikein enää tiedä, mikä on omalla kohdalla normaalia. Mihin pitäisi tyytyä ja mihin olisi mahdollisuus. Päätäpä siinä sitten, että leikataanko vai ei.

Päätin sitten kuitenkin, että leikataan. Tuo leikkaus olisi edessä kutakuinkin maaliskuussa mikäli peruutuspaikkaa ei ennen tule. Päiväkirurginen toimenpide, jonka sairasloma olisi noin 4-5 viikkoa, riippuen siitä millaista "remonttia" peroneusjänteelle joudutaan tekemään. Edellisen operaation jälkeisen varaamiskiellon, kuuden viikon kipsauksen ja kävelysauvojen kanssa kinkkailun jälkeen kuulosti kohtuu kevyeltä. Ihan omin jaloin saa sairaalasta kävellä ja sauvat ehkä tukena maksimissaan viikon ajan. Riippuen siitä peroneusjänteestä. Siitä huolimatta olen ollut tosi epävarma tuosta päätöksestä juurikin edellämainituista syistä. Kun ei enää tiedä pitäisikö tyydyttävän olla hyvä. Lisäksi työkuvioiden suhteen nyt on ehkä hankalin aika, mitä vaan voi olla.

Tänään kävin sitten hiihtämässä Laajiksen ensilumenladulla. Maksoin viisi euroa per kilometri todetakseni, että siitä ei tule yhtään mitään. Ulkokehräsen kohta oli niin penteleen kipeä ja siitä lahti välillä aika nasevia sykäyksiä hermoon taikka jonnekin. Luulen, että se johtui siitä levystä taikka sitten siitä ruuvista. Melkein kyllä arvasin, että näin tulee käymään, sillä pelkkä mono tuntui oudolta. En tiedä oliko meikäläisen hiihtokausi siinä, mutta sen ainakin nyt tiedän, että leikkauspäätös oli oikea. Ennemmin tai myöhemmin se levy pitäisi sieltä poistaa ja ennemmin on se parempi vaihtoehto. Välttävää ei saa hyväksi vaikka miten päin vääntää ja kääntää.

Itkuhan (idioottimaista!) siinä sitten tuli, kun kotiin pääsi. Hiihtopettymyksestä (vois olla isompikin pettymys!) päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on tää mun käyttäytyminen näiden vastoinkäymisten (hölmöä käyttää noin jyrkkää sanaa pienistä vastoinkäymisistä!) kohdalla. Aina hetkittäin tulee tälläisiä romahdushetkiä (ylireagointeja!), jolloin ihan todenteolla harmittaa ja surettaa näiden vuosien jutut (kuinka idioottimaista, sitä paitsi vain kaksi ja puoli vuotta!). Siitä ei mene montaa hetkeä siihen, kun tulee mieleen ihmiskohtalot, jotka on ollut oikeasti paljon, paljon pahempia ja tästä ei taas kulu montaa hetkeä, niin alkaa itsensä soimaaminen siitä, että tuli se romahdushetki. Varmaan ymmärsittekin, että sulkeissa olevat tekstit on juurikin tätä käyttäytymistä.

Järkitasolla tiedän kyllä, että on ihan ookoo olla pahoillaan siitä, että pitkään odotettu hiihto teki niin kipeää kuin teki. Järkitasolla tiedän myös, että siinä purkautuu monta muutakin asiaa samalla. Aiempia kertoja, kun on pinnistänyt, sinnitellyt, ollut reipas ja helvetti positiivinen. Mutta miksi se on tunnetasolla niin vaikeaa? Kuka tässä elämässä jakaa oikeutta pettymykseen? Onko ylipäänsä pettymyksen, surun ja muiden negatiivisten tunteiden kokeminen joku asia, joka pitää ansaita? Eikö olisi paljon helpompaa kokea se pettymyksen tunne silloin, kun sen aika on, mitä kerätä niitä sisään, että se voi sitten vyöryä sopivan tilaisuuden tullen yli tunnemyrskynä? Miksi omia tunteita pitää katsoa niin kriittisin silmin? Onko myönteisen elämänasenteen hinta se, ettei koskaan voi tuntea negatiivisia tunteita, ainakaan julkisesti?

Painetehtävä

Näihin blogihiljaisuudessa vietettyihin päiviin, korjaan viikkoihin, on mahtunut vaikka ja mitä. Elämä tuntui taannoin olevan aikamoisen levällään. Enää tilanne ei ole yhtä kaaottinen, jos nyt ei sellaista "pikkujuttua", kun työelämä, oteta lukuun. Asiaan helpotusta ei ainakaan tuo se, että mun nilkasta tehtiin leikkauspäätös ja tuo operaatio ajoittuu kutakuinkin maaliskuulle. Todennäköisesti kukaan ei varsinaisesti ole kiinnostunut tuota sairaslomaa kustantamaan ja ylirehellisenä ja -tunnollisena ihmisenä en sitä keneltäkään ole valmis salaamaankaan. Täytyy tässä joskus ajatella, kuinka olisi järkevää toimia.

Sen lisäksi olen tehnyt valmiiksi opinnäytetyön ja autokoulun. Kuumottavimmat paikat oli tietysti eilen ja tänään, kun ensin ajoin onnistuneen inssiajon ja heti seuraavana päivänä oppariesitys johtajaihmisille. Luojan kiitos se on ohi! Olen aika kova jännittämään asioita ja kieltämättä nämä pari viimeistä päivää on sitä sisältänyt jopa vähän liiankin kanssa. Näiden päivien jälkeen tuntuu, että ymmärrän todellakin ihmisiä, joilta löytyy beetasalpaajaresepti takataskusta indikaatiolla esiintymisjännitys. On kuulkaa jännä tunne, kun sekä keho että mieli alkaa pikkuhiljaa palautua tästä kuormasta, mitä on ollut. Eihän se palautuminen henkisestäkään kuormasta hetkessä tapahdu, mutta vahvasti se on käynnistynyt.

Mun alkuperäisenä ajatuksena oli nukkua päikkärit, kunhan kotiin pääsen. Kuten aika usein, en osannutkaan rauhoittua, edelleen liikaa ajatuksenvirtaa pääkopassa. Niinpä päädyin tänne blogiin kirjoittamaan sekavaakin sekavamman postauksen. Ehkä luvassa on jostain edellämainitusta hieman jäsennellyympääkin tekstiä. Justiinsa tänään ei kuitenkaan parempaa irtoa. Hattu kouraan ja nöyrin kiitos opparikollegalleni sekä kälylleni! Toisella kädellä aion taputtaa itseäni selkään. Painetehtävä on suoritettu!

Ehkä nyt oon valmis niille päikkäreille!

(Kuvat Joupiskan ulkoilualueelta Seinäjoelta. Joupiska, parasta mitä Seinäjoki tarjoaa).

100 kg maasta, kymmenen leukaa ja varvasmurtumaa...

Viikonloppua tuli vietettyä Seinäjoella urheillen ja syöden. Yhden yön olin pikkusiskon luona ja vietettiinkin oikein tehoviikonloppu ja lauantai-iltana oli mun parhaimman ystävän vauvakutsut (en halua käyttää sitä jenkkisanaa, vauvakutsut on paljon parempi). Otsikosta voisi päätellä tapahtuneen perinteisen punttijunttien tapaturman, mutta vielä mitä. Iskin varpaani syöttötuolin jalkaan! Damagea syöttötuolista, ei 25kg:n levypainosta, niin ironista! Tässä kohtaa on varmaan kuitenkin kerrottava, että joku kuukausi sitten löin itseäni parin kympin käsipainolla siihen kaikista pahimpaan, eli häpyluuhun. Sattuu se välillä salillakin. Totta puhuen en edes tiedä onko tuo varvas murtunut vai muuten vaan turvonnut, sininen ja hemmetin kipeä. Vastuuntuntoisena kansalaisena ajattelin kuitenkin säästää terveydenhuollon kustannuksia ja ihan DIY-meiningillä teippasin sen varpaan viereiseen. Oon ehkä käyttänyt tämän vuoden kiintiön ja röntgensäteilytkin vois säästää tulevaisuuteen.

Varvasmurtuman ja vauvakutsujen lisäksi Seinäjoki tarjosi huippukivaa liikuntaa, josta lisää myöhemmin. Ensimmäisenä on nimittäin pakko päästä leijumaan sadan kilon maastavedolla. Kyllä! Mähän oon niin nössö, etten koskaan oo kokeillut minkäänlaisia maksimeita oikeastaan missään. Eikä tuo satanenkaan kyllä maksimi ollut, mutta viisainta oli kuitenkin lopettaa siihen. Nössö oon, mutta seurassa yllätyshullu. Homma meni kutakuinkin näin:

Heli: Paljo nousee maasta? Ookko kokeillu maksimeita??Mä: En oo ikinä viittinyt. Ei vaan yksin tuu silleen testattua. En oo kauheesti harjotellut pudottamistakaan, jos tulis tiukka paikka. Satanen ois aika siistiä nostaa.Heli: No niin. Tänään koitetaan. Mä lisään painot. Vitonen kerrallaan. Joo, no niin.Mä: Okei. Oota mä teen nyt eka tän normin pääsarjan loppuun. (Ihan varmuuden vuoksi :D)

Tuossa pääsarjassa mulla on tällä hetkellä painot 70gk ja toistoja 4x6. Tästä lähti sitten homma etenemään kasiin kymppiin, jonka jälkeen vitosen nosto kerrallaan kohti satasta. Oon kyllä ihan fiiliksissä. Varmaan täytyy herra Googlelta ruveta kyselemään miten tuon maastavedon kanssa kannattaisi edetä, jos haluais ihan oikeasti nostaa isoja rautoja. Myös joku fiksumpi lukija voi kertoo kanssa. Tekniikkavinkkejä voi myös antaa, alhaalta kun löytyy ihan videomateriaalia tuosta punttaajan itsetuntoa hivelevästä momentumista.

Sitten siihen leuan vetoon (josta, kuten näkyy, ei löydy videomateriaalia). Edellisviikolla tosiaan oli momentumit siinä. Kymmenen leukaa ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä kauraa, vaan vaatii ihan tosi hyvän hetken. Olisin kiljunut riemusta, mutta koska oon nössö, niin näppäilin vaan Jarpalle tekstiviestin salilta. Meillä on sellainen läppä ja jonkinsortin skabailu tästä leuanvedosta. Leukailuhan on olennainen osa leuanvetoa. Oon esimerkiksi luvannut hänelle, että jos ei omilla tuloksilla kehtaa kehuskella, niin voi jatkussa kehuskella tyttöystävän tuloksilla ja sitä rataa.

Tämän päivän, tai maksimissaan tämän viikon, aion leijailla, mutta eiköhän se sitten ole taas painettava leuka rintaan ja työstettävä eteenpäin!

Loppuun vielä menneitä parin viimeisen liikuntaviikon verran (vanhemmasta alkaen):

ma: sali 1h
ti: sali 50min.
ke: crossari 30min. + ohjattu rullailu 1h
to: sali 55min. + juoksu sinne ja takaisin yht. 35min.
pe: core 50min.
la: juoksu 30min.
su: ---
yht: 6h10min.

ma: sali 55min. + juoksu 25min.
ti: sali 1h5min. + juoksu 30min.
ke: juoksu 25min. + core 20min.
to: sauvailu 1h15min.
pe: sali 1h
la: monitoimiulkoilu (sis. rapputreenit, sotilasesterataa jne.) 1h10min.
su: ---
yht: 7h5min.

Corejumppa ja kahvakuulatreeni, kuinka se kulkee olkkarin lattialla?

Kaikki  mun liikuntavuodet olen ollut tosi huono tekemään minkäänlaisia kotitreenejä. Nyt pikkuhiljaa tilanne on kuitenkin muuttunut. Ensiksi tuli vatsalihastreeni. Ihan puhtaasti siksi, että olen niitä ajoittain niin kovin laiska tekemään salilla. Halusin tavallaan taata sen, että core tulee vähintään kerran viikossa tehtyä todellakin huolella. Toisaalta siitä on hyötyä myös aikoina, jolloin punttailu vähäisempää. Vahva keskivartalo kun on ehkä se tärkein (ja omalla kohdalla ehkä myös heikoin) lenkki. Vatsalihastreenin kaveriksi ihan hiljattain tuli kahvakuulatreeni. Se taas tuli ihan vaan siksi, että halusin värkkäillä jonkinlaisen hikisen jumpan vaikka nyt noiden puolituntisten hölkkien kylkeen.

Vatsajumppa:

• voimapyörä
• vuorikiipeilijä (kyynärpäät tasapainolaudalla)
• vartalon ojennus + rutistus (kilon puntit jaloissa)
• vinot vatsat (vitosen käsipaino tai kympin kahvakuula jeesinä)
• kylkilankku + rutistus (jalat tasolla, joten saa kylkeä laskettua alemmaksi)
• istumaannousu (jumppapallolla)
• lisäksi: lankutus (jos huvittaa)
• ja 'jalkojen heittely' (jos Jarppa suostuu niitä viskomaan)

Lisäksi saatan tehdä jotain muutakin, jos nappaa. Edellämainittu jumpan "perusrunko" (lukuunottamatta tuota jalkojen viskomista, koska se on aika harvinaista herkkua) vie aikaa jotakuinkin puoli tuntia. Toistoja on liikkeestä riippuen 10-30 ja kolme sarjaa per liike.

Kahvakuulajumppa:

• heilautus 20-30x
• päänympäri pyöräytys 10x suunta
• tempaus 10x käsi
• luistelijan kyykky 10x jalka
• yhdenkäden heilautus 20x käsi
• rinnalle veto + työntö 10x käsi
• kyykky 20-30x

Edellä mainittu rundi kolme kertaa ja noin minuutin mittaiset palautukset välissä. Tämä treeni vie kanssa aikaa sen puoli tuntia ja itse ainakin kymppikilon kuulalla sain ihan hapoillekin lihakset. Liikettähän voisi tehdä myös tietyn ajan, mutta koska tykkään toistaa numeroita päässäni, en niinkään tuijottaa kelloa (mitä lihaskuntoharjoitteluun tulee), niin teen liikkeet toistoja laskien.

Teetkö sä kotijumppia? Tässä seuraa myös haaste. Ensiksi haastan sut, joka et tee kotijumppia, kokeilemaan ja sä joka teet, niin kerro millaisia?

P.S. Wannabe Juoksija Facebookista, klikkaa tästä. Edelleenkään en ole osannut tehdä parempaa banneria sivupalkkiin... :D.

Satokausikalenteri

Tämän syksyn "se juttu" ja "se hankinta" on ehdottomasti satokausikalenteri. Kuulin satokausikalenterista mun opparikollegalta joskus jo kauan aikaa sitten ja se piti onnekseni huolen nyt, että sen muistin myös hankkia. Sen lisäksi, että Satokausikalenteri tuli meitsin postilaatikosta keittiön seinälle, se on näköjänsä tullut myös meitsin lähikauppaan. Tupla jee!

Luulen, että blogimaailmassa tää kalenteri on melkoisen tuttu. Kyseessähän ei ole mikään peruskalenteri, missä syyskuun kohdalla on omenankuvia ja lokakuussa kurpitsaa, vaan oikeasti informatiivinen paketti siitä mitä milloinkin kannattaa syödä niin kotimaisten kuin ulkomaisten kasvistuotteiden osalta. Kenen sitten kannattaa tuo kalenteri itselleen hankkia? No niiden, ketkä arvostaa syömässään ruuassa esimerkiksi edullisuutta, ekologisuutta, hyvää makua, tuoreutta, monipuolisuutta, mahdollisimman vähäisiä lisäainemääriä, vähäistä hävikkiä tai terveellisyyttä. Eli ihan varmana jokaisen kannattaa!

Itse uskon saavani kalenterista paljon irti etenkin hedelmien suhteen. Kotimaiset satokaudet on mulle ennestään kohtalaisen tuttuja, mutta luulen saavani uutta infoa myös sille osa-alueelle. Lisäksi toivon, että pääsisin pikkuhiljaa irti siitä, että ympäri vuoden ruoan kanssa on saatava salaattia, joka sisältää jotain vihreää, tomaattia, kurkkua ja paprikaa. Oppisin ja ennen kaikkea uskaltaisin syödä edes jonkin verran monipuolisemmin. Koska olen niin kiinni tuossa perussalaatissa, niin ainakin ruokakasvikset tulee vuonna 2016 olemaan enenevässä määrin sesonkitavaraa.

Innovate or die, tai jotain sinne päin, lukee ammattikorkean seinillä joka puolella. No nää tyypit on ainakin innovoineet (voiko tuota naurettavaa sanaa käyttää noin?). Ihan superhyvä keksintö. Kalenterin takalehdillä on keksijän terveiset, jossa hän kertoo kalenterin olevan edelleen vain elämäntapa ja harrastus. Aika todella huippua, että jakavat elämäntapansa ja harrastuksensa meidän kaikkien kuluttajien saataville. Tää postaus saattaa vaikuttaa mainospostaukselta. Tavallaan se sitä onkin. Hyvät jutut vaan saa mainosta ilman hyödykettä kertojalleen. Ellei hyvää mieltä siitä että säkin hankit jotain niin kivaa, kun mä, lasketa hyödykkeeksi.

Jos istuttaisiin tänään kahvilla...

Sain idean postaukseen muualta blogimaailmasta. Ainakin Parempia polkuja -Tiina ja Sporttaillaan -Hanna ovat kirjoittaneet siitä, mitä he juuri nyt kertoisivat, mikäli istuttaisiin kahvilla juuri näinä päivinä. Sinänsä todella yksinkertainen postaus, mutta laittoi silti miettimään sitä, kuinka pienistä asioista elämä koostuukaan. Yksi bloggauksen antoisimpia puolia onkin se, että tulee kiinnitettyä huomio pieniin asioihin. Sekä toisessa että myös itsessään.

Jos istuttaisiin tänään kahvilla...

...kysyisin ensinnäkin sinulta että mitä kuuluu? Todennäköisesti vastaisin, että eipä tässä ihmeempiä. Opparia ja aika löysä aikataulu, mikä tekee hyvää. Luulatavasti säkin sanoisit niin. Ei ihmeempiä. Ehkä töitä, ehkä koulua. Vasta sen jälkeen mentäisiin asiaan.

...kertoisin, että mullahan on meneillään se autokouluprojekti. Se sujuu ihan hyvin. Kehuisin mun kälyä. Kuinka hän on pitkäpinnainen ja hyvä opettaja. Kertoisin, että ollaan aika tiiviisti oltu hänen kanssaan yhdessä ja yhtenä päivänä, kun ei ollut yhteistä ohjelmaa, tuntui ihan kummalliselle.

...kertoisin, että opinnäytetyö alkaa olla loppusuoralla. Sitä oli kaikinpuolin mukava tehdä. Ihmettelisin, miksi niin kovin moni pitää niitä töitä vastenmielisinä. Toteaisin, kuinka nopeaa vauhtia se on valmistunut, kun sen tekemiselle otti oikeasti aikaa. Antaisin tunnustusta myös opparikaverilleni, jonka kanssa yhteistyö on ollut täysin saumatonta. Naureskilisin myös itselleni. Kuinka suoritin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana lähes kolme neljäsosaa opinnoista ja viimeinen neljännes vei toiset puolitoista vuotta.

...kysyisin, että oletko törmännyt Facebookissa tai jossain #vainkuhajutut -sivuun? Naureskilisin sille ja ihmettelisin, kuinka niin tyhmä huumori on naurattanut itseäni muutaman viimeisen päivän ajan ihan kamalasti. Miettisin, että kuinkakohan sen sivun ylläpitäjät voi liikkua missään ilman, etteikö kuhajutut pyörisi päässä, kun omassakin päässä on hyvää vauhtia kehkeytymässä pakkomielle niihin.

...saattaisin pohtia näitä aurinkoisia kelejä sekä mainita jotain pimeydestä. Kertoisin kuitenkin, ettei talventulo haittaa ollenkaan, koska hiihto. Miettisin myös, onko autolla ajaminen ihan kamalaa, jos on liukasta. Pohtisin sitä, etten tiedä onko pelottavampi ajatus se, että liukkaat tulee ennen inssiajoa vai se, että liukkaat tulee, kun mulla on ajokortti.

...niistäisin välillä nenääni ja toteaisin, että oikeaa poskionteloa juilii ja saattaa olla pientä poskiontelontulehdusta ilmoilla. Toteaisin kuitenkin oireen olevan niin lievä, että varmana menee itsestään ohi, kuten aina ennenkin.

...kertoisin, että tänä syksynä onkin kahdet kolmekymppiset. Ensi lauantaina työkaverini (välissä pohtisin pitäisikö näitä työkavereita kutsua entisiksi työkavereiksi vai nykyisiksi) viettää kolmekymppisiään ja reilun kahden viikon päästä pikkusiskoni. Siskoni synttäreiden teemana on 80-luku. Saattaisin myös sanoa sanasen menneistä yllärijuhlista mun täysi-ikäistyneelle pikkuveljelle.

...saattaisin miettiä ääneen tulevaisuuttani. Kuinka opintovapaani jatkuu aina joulukuun puoleen väliin ja kuinka sen jälkeen tulevaisuus on auki. Kertoisin, että aion rauhassa etsiä työtä. Kertoisin myös, että marraskuun puolivälissä menen taas ortopedin vastaanotolle, jolloin päätetään se, otetaanko faksaatiokamat pois nilkastani ja samalla myös peroneusjännettä voisi hieman putsailla sekä tehdä sen faskiotomian pohjelihakseen. Kertoisin, että puhelinkeskustelussamme kävimme näitä asioita läpi ja näin voisi kuulemma kohdallani toimia. Työnhaun suhteen tämä aiheuttaa hieman harmaita hiuksia.

...kysyisin todennäköisesti myös, että näitkö maanantaisen MOT-ohjelman kidu ensin, kuole sitten? Kertoisin kuinka se järkytti minua. Eikö ihmisen, joka hyötyy jostain eläimestä, tulisi kohdella tätä eläintä erityisellä kunnioituksella? Kertoisin myös, kuinka ajatukseni hankkia meidän perheen lihat suoraan tilalliselta, jonka toimintaan voin perehtyä, on taas saanut vauhtia. Päivittelisin sitä, kuinka vaikeaa tavallisen kuluttajan on tietää, mitä jonkin tuotteen (oli se tuote mikä tahansa) valmistusketjussa todella tapahtuu?

...kertoisin käyneeni uimahallilla ohjatulla rullaustunnilla. Sieltä sain paljon ideoita myös kotona tapahtuvaan kehonhuoltoon. Pitäisi enemmän käydä kehonhuoltotunneilla ja ylipäänsä harrastaa sitä enemmän, vaikka erityisesti punttailu kulkee tällä hetkellä hyvin.

...kertoisin, että hyväähän mulle kuuluu. Tasaista siis! Mitä sulle???

Aina aika-ajoin tulee mieleen, että monikohan kavereistani tai tutuista lukee tätä blogia (tunnusta!). No sehän nyt on sinänsä sivuseikka, mutta joskus mietin, että sieltä joku saattaa lukea mun kuulumisia enkä mä tiedä yhtään mitä sen elämässä on viime aikoina tapahtunut. Tavallaan se on jopa surullinen ajatus. Toisaalta on hyvä muistaa että mikään blogi, myöskään tämä, ei ole koko totuus. Tai sanotaanko, että se on vaihdellen koko totuus. Se tulee muistaa oli kyse kenen hyvänsä blogista. Tällä hetkellä kirjoittaminen on helppoa, koska elämä on aika tasaista ja seesteistä. Jokaisen elämään mahtuu kuitenkin myös alamäkiä ja seesteiseenkin elämään asioita, hyviä ja huonoja, joita keskustellaan vain ja ainoastaan sen ihan oikean kahvikupin äärellä. Ja silloinkin se saattaa olla vaikeaa!

Syksy

Se oli yksi sateinen ja tuulinen yö viime viikolla, kun väriloisto puista valahti maahan. Tulee olemaan pitkä aika siihen, kun voi hengailla ulkona lyhytlahkeisissa vaatteissa. Tykkään kyllä syksystä. Etenkin tämä syksy on ollut erityisen aurinkoinen. Lisäksi olen löytänyt itsestäni intohimoisen hiihtäjän ja niimpä tämä pitkä aika kevääseen ei tunnu ollenkaan tyhmältä ajatukselta. Ilmassa on jopa samanlaista tuntua, kun kesän lähestyessä. Siitä huolimatta syksy tuo tullessaan jonkinlaisen melankolian.

Syksy on myös aikaa, jolloin tulee ehkä eniten pohdiskeltua omaa elämää ja itseä. Omaa paikkaa ja arvoja. Syksyisin tulee myös tunne, että itsestään on pidettävä erityisen hyvää huolta, ettei kaivaudu poteroon ja vaivu sellaiseen melankoliaan, joka on huonoksi itselleen. Luulen, että nämä kaksi on omalla kohdallini juuri keskeisiä keinoja tänä pimeänä aikana. Mulla ei ole pimeänä aikana painonnousua eivätkä ruokailutottumukset muutu. En varsinaisesti koe kärsiväni kaamosmasennusta, mutta tiedosta kyllä hyvin vahvasti sen mahdollisuuden. Omalla kohdallani olen sitä mieltä, että tämän tietynlaisen melankolisuuden voi käyttää myös vahvuudeksi. Ymmärrän siitä huolimatta ihmisiä, jotka vaipuvat jopa jonkinasteiseen masentuneisuuden tilaan.

Pimeys ei välttämättä ole kaikille ihmisille mikään ota itsees niskasta kiinni -juttu. Aika usein näenkin punaista, kun jostain tämän tyylisiä kirjoituksia luen. Pimeä aika on mun mielestä enemmänkin oleppa itselles lempeä -juttu. Aika usein saa lukea myös juttuja, jossa kehoitetaan taistelemaan kaamosväsymystä vastaan ja kehoitetaan asian olla vaikuttamatta itseen. Taistelu on ihan okei, mullakin on omat keinoni ja käytän niitä hyvinkin aktiivisesti. Mun mielestä ensisijaisen tärkeää on kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä pimeän ajan vaikutukset itseen. Ennen sitä ei minkäänlaisista taistelutoimenpiteistä ole mitään hyötyä. Vasta sitten voi kaamosväsymystä ruveta oikeasti torjumaan ja jopa kaivaa siitä niitä hyviä puolia esiin.

Nukkumaan käydessäni ajattelen.

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun: Sinä urhea pieni nainen, minä luotan sinuun.

-Eeva Kilpi-

Eikö vaan, just näin, sinä urhea pieni nainen tai mies? 

Viime viikon liikunnat:

ma: maastosauvailu 1h20min.

ti: sali 1h

ke: pumppi 35min. + vesijuoksu 30min.

to: ---

pe: sali 55min.

la: maastosauvailu 45min. + core 30min.

su: juoksu 25min.

yht: 5h40min.

Ruokakolmio: miten menee noin omasta mielestä?

Kuva Valtion Ravitsemusneuvottelukunta

Kasvikset:

Kasvikset on kiistatta meidän perheen syömisen perusta. Syön salaattia ruoan kanssa reippaasti aina ja toisinaan toisen, "kevyemmän", ruoan pohjana toimii salaatti, jonka ympärille rakennetaan lounas tai päivällinen. Yleensä päivällinen. Erilaisia kasviksia tulee käytettyä myös lämpimän ruuan pohjana, jokolihan sijasta tai hiilihydraatin lähteenä. Vaikka suositukset kasvisten syönnin suhteen on mulla erittäinkin hyvällä tasolla, niin oon sitä mieltä, että vieläkin voisin syödä monipuolisemmin kasviksia.

Marjat ja hedelmät:

Marjoja käytän joka aamu puuron kylkeen. Yleensä mustikkaa, joskus vattua tai molempia. Marjojen satokautena niitä tulee käytettyä monipuolisemmin, mutta satokauden ulkopuolella mennään pakastemarjoilla. Pakastemarjoina meillä on edellämainittujen lisäksi tyrniä ja puolukkaa, mutta vähemmän. Niitä tulee käytettyä satunnaisesti.  Hedelmiä syön silloin tällöin, mutta en päivittäin. Hedelmät on mulla lähinnä helppo eväs, jos muut ruokavälit venyy liian pitkäksi.

Täysjyväviljalisäkkeet ja peruna:

Aika monia vuosia on jo mennyt niin, että riisit, pastat ja muut tulee syötyä täysjyväisenä. Riisi taitaa nykyään olla se yleisin lisäke. Välillä myös pottua, etenkin satoaikana. Pastaa taas tulee nykyään syötyä himpun verran harvemmin. Edellämainittujen lisäksi käytän myös nuudelia ja kuskusta, jotka toisinaan saattaa olla sitä vaaleaa versiota. Toisinaan tämä palikka tulee täytettyä erilaisilla kasviksilla, kuten nyt vaikkapa bataatilla.

Leipä, puuro, mysli:

Ilman (kaura)puuroa ei päivä lähde käyntiin tai lähtee hyvin huonosti. Muuten viljatuotteita tulee sitten syötyä kutakuinkin muutaman leipäpalan verran päivässä. Leipävalinta osuu ruisleipään, joskus kauraleipään. Vuosia vuosia sitten oon ollut melkoinen leivän mättäjä. Sittemmin olen omasta mielestäni oppinut säätelemään leivän syöntiä kulutukseen. Mun tulee harvemmin syötyä leipää ruoan kylkeen (toki riippuu vähän ruoasta). Se milloin leipää menee, on yleensä välipala tai iltapala.

Kasviöljyt ja margariinit, siemenet, pähkinä:

Siemeniä laitan aika usein salaatin sekaan. Paistamiseen käytän tarvittaessa rypsiöljyä. Oon tän jutun aika hyvin sisäistänyt. Salaatinkastikkeena öljyt olisi parempi valinta verrattuna valmiisiin kastikkeisiin, mutta myönnän, että tämä parempi välinta jää turhan usein tekemättä. Pähkinöitä tulee syötyä satunnaisesti ja mikäli ne on maustettuja, lasken ne ehdottomasti sattumiin.

Vähärasvaiset maitovalmisteet:

Maitovalmisteita tulee käytettyä kyllä ja vähärasvaisina joo. Rasvaton maito ruoan kanssa, taikka sitten vesi. Se maidon raahaminen kaupasta on aika hanurista. Leivänpäällä juustoa ja aamupuuroon raejuustoa. Maitoarahkaa menee myös. Ei ehkä päivittäin, mutta menee.

Kala, siipikarja:

Kalaa voisi syödä useammin, mitä meillä yleensä syödään. Tää on juttu, jossa Jarpan kanssa aina vähän väliä päätetään tsempata, mutta jotenkin se sitten tahtoo jäädä. Siipikarjaa en syö oikeastaan koskaan tehotuotanto mielikuvien tähden. Toki voisi syödä riistalintuja ja luomua, mutta vähäistä se on.

Lihavalmisteet, punainen liha, kananmuna:

Punainen liha tarkoittaa omalla kohdallani useinmiten nautaa. Joskus harvemmin possua. Tehotuotantoa varmasti sekin, tiedän. Edellämainittu siipikarjan karttaminen johtaa siihen, että tätä osiota tulee nopealla ajattelulla käytettyä liikaa. Toki protskua pyrin saamaan kasvisversioista myös, mutta joka tapauksessa tuntuu, että tässä asiassa voisi olla paikka parantaa ruokavaliota.

Sattumat:

Sattumat on just nimensä mukaisia, eli sattumia, joita ei usein tule käytettyä. Omalla kohdalla ne on lähinnä maustetut pähkinät, suklaa, salmiakki ja joskus lakritsi. Irtsikoista ja muista värikkäistä karkeista oon viime aikoina pyrkinyt pääsemään täysin pois: niillä ei saa aikaan kun pahan olon. Tuntuu, että nää Fazerin megamixtuttifruttijumbohässäkät on kyllä suunniteltu ihmisten makuaistia, heikkouksia ja tiedettä törkeästi hyödyntäen ja lopputulos on aina se, että niitä tulee syötyä liikaa. Kyläpaikoissa tai kahviloissa tulee joskus syötyä kahvin kylkeen jotain herkkua, harvemmin kotona.

---

Väitetään ravitsemussuosituksista mitä hyvänsä, niin uskon, että suureen enemmistöön ne toimii. Lisäksi väittäisin myös, että aika moni ruokatrendi saa yksilön kohdalla alkunsa siten, että syödään ihan miten sattuu ja mitä sattuu, lähdetään dieettikokeiluun, joka tuottaa tuloksia ja haukutaan pystyyn ravitsemussuositukset, vaikkei käytännössä olla niiden mukaan ikinä syötykään!

Itsellähän löytyy vuosien takaa myös painonpudotushistoria. Tää mun painon pudottaminen tapahtui ilman minkäänlaisia dieettejä (jos ei herkkujen säännöstelyä oteta lukuun) ihan a) perusterveellisyyden- b) säännöllisen ateriarytmin- ja c) jonkinlaisen ruokatietouden periaatteita noudattamalla. Kohtuullisesti käyttämällä ei mikään voi olla pahasta. Toki kohtuu on eri juttu vaikka nyt ruisleipäpalan ja suklaapatukan välillä! Allergiat ja eettiset valinnat on asia erikseen. Ihminen ei nyt kuitenkaan ole (todellakaan!) allerginen hiilihydraatille tai rasvaköyhää ravintoa ei voi perustella eettisyydellä.

En ole ravitsemuntieteilijä ja niimpä tämäkin postaus on kirjoitettu ihan tavallisen tallaajan näkökulmasta. Tehdäkseen tervellisempiä valintoja ei tarvitse ravitsemustieteilijä ollakaan. Omalla kohdalla nää valinnat on aika arkisia. Pyrin valitsemaan täysjyväviljaa ja tyydyttymätöntä rasvaa sisältäviä valmisteita. Tummaa ja pehmeää, noin niinkuin karkeasti. Tsekkaan lisätyn sokerin ja vältän valmisteita, jossa on lisättyä sokeria. Suosin vähärasvaista (vaikkei se ehkä aina olisi tarpeellista). Näin kun oppinut syömään, se on myös maultaan paras vaihtoehto. Sokerista jogurttia ja rasvaista juustoa päivästä toiseen, -ei kiitos.

Lisäksi valitsen kotimaisen, jos se vaan on mahdollista. Lautasmalli on ihan jees, paitsi kasviksia syön enempi. Pyrin siihen, ettei ateriavälit veny liian pitkäksi ja siihen, että syön kulutuksen mukaan. Jälkimmäinen toimii molempiin suuntiin: jos liikkuu paljon, huolehdin, että syön riittävästi ja taas jos liikunnat on jostain syystä seis, ei ravinnon tarvekaan ole niin suuri. Pyrin siis kuuntelemaan nälkääni. Viimeisenä vielä ne pari tärkeää pointtia. Pyrin suhteuttamaan asiat (joissa tilanteissa se paskalaatuinen safka on vaan terveellisempää vetää naamaariin, mitä olla esimerkiksi syömättä mitään) ja olemaan stressaamatta liikaa!

Tällaisia ajatuksia sapuskasta täällä, millaisia ajatuksia sulla? Hyviä viikonloppulounaita kaikille! Itse söin just Tehyn koulutuksen puitteissa lounaan Rantasipi Laajavuoressa. Olihan se hyvää!

Parasta telkkarista

Aika usein kahvitaukojen puheenaiheet liippaa sieltä tai täältä liittyen siihen olohuoneen nurkassa möllöttävään kapistukseen, eli televisioon. Lähes yhtä usein olen aika outsider tässä keskustelussa. Joskus, lähinnä kesäaikaan, saattaa mennä kuukausiakin, etten seuraa televisiosta yhtään mitään ja viikkoja, ettei sitä ole edes aukaistu. Mitään parempaa ihmistähän se ei musta tee ja oikeastaan jopa haluaisin seurata erilaisia sarjoja paljon enemmän, mitä seuraan. Aika usein just syksyisin tulee fiilis, että nyt alan seuraamaan sitä ja tätä, mutta aika usein tuo homma myös kuivuu kasaan yhtä nopeasti kuin alkaakin. Jotain kuitenkin olen alkanut seuraamaan ja kerrompa niistä nyt.

Roba

Dekkarijutut sekä kansien välistä luettuna että televisiosta katsottuna on vaan niin hyviä. Ylipäänsä kotimainen draama, joka ei ole viety liian pitkälle hömpäksi, kolahtaa. Sarjan ensimmäinen esityskausi meni mun kohdalla perinteiseen tyyliin ohi: katsoin ensimmäisen jakson, unohdin seuraavan ja sitten en enää jaksanut. Ensimmäisen tuotantokauden uusintoihin pääsin kuitenkin mukaan ja ehdottomasti kyseinen sarja kuuluu maanantai-illan ohjelmaan.

Arman ja viimeinen ristiretki

Täähän tulee edellämainitun kanssa samaan aikaan, mutta onneksi on internet. Tallentavaa digiboksia ei omisteta (mihin sitä tarvitsee?). Tää on vaan niin kertakaikkisen hyvä sarja. Monet Armanin jutut on kolahtanut mun sisäiseen maailmanparantajaan todella kovaa. Mitä enemmän erilaisia kulttuureja esitetään, sitä parempi. Lisäksi länsimaalaisten tulisi todellakin tietää vieläkin enemmän esimerkiksi lapsityövoimasta ja on hyvä, että siitä pidetään tälläkin tavalla ääntä. Jätkät, eli Arman Alizad ja Tuukka Tiensuu, tekee kyllä hyvää (ja kovaa!) työtä. Iso hatunnosto!

Naurun tasapaino

Stand up -reality pyörii jo kolmatta kautta ja tällä erää taso on ihan järjettömän kova. Sarjassa kymmenen koomikkoa tutustuu viikoittain erilaisiin teemoihin ja keksii siihen liittyen shown, joka kohderyhmälle esitetään. Ihan hullun hauska sarja ja ihmettelenkin, miksi tätä seuraa vaan hyvin harva mun kaveripiirissä. Itsekin kuulin sarjasta ekaa kertaa stand uppia enemmän seuraavalta työkaveriltani. Yle vaan jotenkin missaa mainostamisen. Onko teille tuttu tämä Naurun tasapaino?

Roba on mun oma juttu, mutta Arman ja Naurun tasapaino meidän yhteinen. Elikkä jos toinen ei ole kotona taikka ei muuten kerkiä tai pysty sarjaa katsomaan, katsotaan se sitten yhdessä jossain välissä. Meidän perheessä telkkareita on kaksi kappaletta. Toinen olkkarissa, toinen kakkosmakkarissa ja kumpikin ainakin päivisin yleensä kiinni. Telkkari ei ole meillä koskaan päällä muuten vaan. Eli aina sitä joku katsoo, jos se auki on. Lisäksi ei oikeastaan koskaan syödä telkkarin äärellä. Äskeisellä tarkoitin ruokaruokaa, eli joskus jotain napostelusyömistä ihan tieten saatetaan syödä. Lähinnä silloinkin se napostelija oon minä, ei niinkään Jarppa. Hän se kyllä on vielä itseänikin huonompi telkkarinkatsoja, jos jalkapalloa tai Jypin pelejä ei oteta lukuun. Niitä meillä katsotaan ja paljon, milloin minkäkin kielisellä selostuksella vielä. Jarppa on lisäksi myös sellainen, että se tosi harvoin avaa telkkaria tekemisenpuutteessa vain kanavasurffatakseen. Itse sitä kyllä iltaisin saatan tehdä.

Millaista on sitten mun kanavasurffaus?

No aika paljon dokkareita tai asiaohjelmia. A-studioita, Pressiklubia, Inhimillistä tekijää ja sen sellaista. Joskus jotain Jutta sitä ja Jutta tätä tai Kaisa siellä sun täällä -höntsää. Niin ja urheilua... Tai Sinkkuelämää sen seitsemännentoista kerran, alltime favorite! Mulla ei ole mitään hajua minä päivänä tai moneltako nää ohjelmat tulee, mutta joskus saattaa olla fiilis pötkötellä sohvalla ja katsella jotain ja sitten valitsen jonkun mieleisen mitä tulee. Jos mitään ei tuu, laitan sen telkkarin kiinni. Aika usein käy niinkin. Etenkin näissä asiaohjelmissa haluaisin olla enemmän kärryillä, sillä luulen, että paljon mielenkiintoisia vieraita, keskusteluja ja haastatteluja jää näkemättä vain siksi, etten ole tiennyt sellaista esitettävän. En oikein tiedä, mistä voisi seurata näiden ohjelmien sisältöä pienellä vaivalla ja katsella niitä sitten myöhemmin. Osa näistä ohjelmista on tietysti niin hetkessä meneviä, että kun seuraavan päivän lööpit on täynnä ko. ohjelman sisältöä ja lausuntoja, ei oikein ole mieltä sitä enää ruveta Areenasta katsomaankaan.

Mitä sä seuraat telkkarista? Tai onko sulla muita tapoja tai tottumuksia telkkarin suhteen?

What a weekend!

Mun äiti on ainoa lapsi, joka kerran jos toisenkin elämässään toivoi sisarruksia. No, niitä ei kuitenkaan tullut ja mamma päätti paikata tilanteen jälkipolville ja meitä onkin sitten seitsemän. Että jos jotain tehdään, niin tehdään se sitten kunnolla. Oon tosi onnellinen mun sisaruksista, jokaisesta. Ollaan keskenämme aika hyvä tiimi. Luulis, että tälläiseen jengiin mahtuisi edes yksi vähän vähemmän hyvä tyyppi, mutta eipä mahdu, ei. Ei edes vaikka puolisot lasketaan mukaan!

Mä oon meistä vanhin ja nuorin, elikkäs Jantteri, täytti vastikään kahdeksantoista. Niinpä meillä olikin menneenä viikonloppuna ylläribileet hänelle. Ihme kyllä jokainen sisaruksistakin pääsi paikalle, vaikka jännän äärellä oltiin tuon flunssan kanssa. Ainoastaan Jarppa joutui missaamaan bileet vatsataudin vuoksi ja poissa oli myöskin yoisen siskon poikaystävä, joka on niin tuore tapaus, etten esimerkiksi mä ole häntä tavannut koskaan. Poissa oli myös yhden veljen mystinen tyttö, jota ei ole vielä kukaan tavannut. Ainakaan tarkoituksella.

Viikonloppuhan lähti käyntiin sillä, että yllätettiin mun veli, joka luuli juhlivansa synttäreitä ainoastaan yhden veljen ja hänen puolisonsa kanssa. Yllätys oli melkoinen. Yhdestä jos toisesta läheltä piti -tilanteesta selvittiin. Kaikista kuumottavinta oli tietty Sampalla ja L:lla, jonka luona mun veli oli ollut jo muutaman päivän ylläriä edeltävästi. Ihan alunalkaen meillä oli ajatus lähteä pelaamaan paintball -sotaa, mutta yhden jos toisen flunssaillessa päädyttiin viimemetreillä keilailuun. Keilailu on ehkä vähän last season, mutta hauskaa se on siitä huolimatta aina! Muuna ohjelmana oli safkaa, saunaa ja illalla pyörähdettiin parissa baarissa. Yöpyminen tapahtui patjasulkeistyyliin, siihenhän me ollaan jo lapsuudessa totuttu. Kyllä oli veljen poitsulla ihmetteleminen, kun hän seuraavana aamupäivänä kotiutui mummolasta ja asunto oli täynnä porukkaa ja patjoja.

Olikse silleen, että valitse pallo vaatteiden sävyyn?

Viikonloppu jäi historiaan yhtenä vuoden parhaista. Liikuntaviikko taas ei (kaksi salia a' 1h ja olisko ollut yksi lenkki?). Mutta se on sellaista välillä! Onneksi flunssakin alkaa pikkuhiljaa helpottamaan.