Yksi kokemus raskauden aikaisesta juoksemisesta

Millainen kombinaatio se raskaus ja juoksu on omalla kohdalla ollut? Kuinka siis on kulkenut kasvavan vatsan kanssa? Tässä vastaus siihen. Omaan juoksemiseen raskausaikana on ehkä eniten vaikuttanut se, että olin täydellisessä kuntoutumisvaiheessa raskauden alkaessa. Nilkka-/pohjeleikkauksen ja positiivisen raskaustestin välillä oli kulunut sellainen nelisen kuukautta ja juoksuharrastus oli aloitettu reilu puolitoista kuukautta aiemmin. Vaikka olinkin nykäissyt kiimasen savulenkillä tilanteeseen nähden (oikeastaan mihin tahansa tilanteeseen) kelvollisen tilastoajan, oli varsinainen juoksuarki: viikkokilometrit ja perusjuoksukunto, kaukana aiemmasta. Olinhan viettänyt viimeisestä vuodesta neljäsosan jalka kipsissä kahdessa eri erässä ja tätäkin ennen vuosia (en enää edes muista montako) telakalla rakkaasta harrastuksestani. Vaikka peruskunto epäilemättä oli hyvällä tasolla, lähtökohdat raskaana juoksemiselle olivat lähempänä aloittelijaa kuin kokenutta konkaria. Tästä piti itseä muistuttaa aika paljonkin alkuaikana.

Heti alkuunsa mulle oli selvää, että kesäksi ajatuksissa ollut kilsojen nostaminen ja kova tavoitteellinen juoksukunnon kohottaminen ei tule kysymykseen. Ihan raskauden alkuvaiheessa juoksut kulki samaa rataa kuin siihenkin asti. Lähes samaa rataa. Huonon kulun päivät nimittäin olivat ihan oikeasti huonon kulun päiviä ja juurikin juoksulenkillä ajatukset mahdollisesta raskaudesta tulivat kohtalaisen varmoina päähän. Jotain erilaista tässä kropassa nyt on meneillään ja jotain erilaista tosiaan oli! Ensimmäisen kolmanneksen loppuvaiheilla pahoinvointi oli niin järkyttävän kovaa, että juokseminen jäi useammaksi viikoksi. Jos lähdet kotoa juoksemaan ja lähes poikkeuksetta päädyt pusikkoon oksentamaan, ei hommassa tosiaan ole mitään mieltä. Tottapuhuen juuri siksi jätin tuon Tampere Countryside marathonin väliin. En tosin tiedä olisinko halunnut kisaa juosta ilman pahoinvointejakaan. Tällä kilpailuvietillä kun tuntuu hassulta laittaa lappua rintaan ja juosta jotenkin muuten, kuin kaikkensa antaen.

Nuo juoksemattomat viikot vaikuttivat varmasti enemmän nyt, kun juoksutausta vammautumisista oli hyvin kevyellä pohjalla. Niimpä pahoinvoinnin helpottamisen jälkeen juoksentelin lähinnä vitosen hölkkälenkkejä kerran, joskus kaksi, viikossa. Sen pidempään tai useammin tehtynä juoksulenkit ei yksinkertaisesti tuntuneet enää hyvältä. Ja vaikka olisi tuntunut, tuntui tyhmältä käyttää liikuntahetki pieneen hölkkälenkkiin. Kerta viikkoon hölkkää lähinnä fiiliksen vuoksi. Useammin kuitenkin sauvailin maastossa, koska se tuntuu tottapuhuen paljon paremmalta ja sitä pystyi tekemään niin paljon pidemmän aikaa. Nyt viikonloppuna sitten tein tietoisen päätöksen, että juoksut on hetkeksi juostu. Ehkä sitä pystyisi jämäkämmän tukivyön/vyötärön avulla vielä harrastamaan, mutta onko järkeä, kun voi tehdä niin montaa muutakin asiaa ja paljon miellyttävämmin?

Juoksemisen pariin palataan siis sitten joskus, kun pikkuinen on syntynyt. Mitään kiirettä en aio pitää. Mieluummin pelaan varman päälle kuin pissaan housuihin nelikymppisenä. Synnytyksen jälkeiseen juoksukunnon palautumiseen luotan kuitenkin kymmenkertaisesti enemmän, kuin olen luottanut juoksukunnon palautumiseen jalkaleikkausten jälkeen. Sekin on tapahtunut, joten miksi ei tämäkin? Tässä yksi tarina juoksemisesta raskausaikana. Jokaisella juoksun harrastajalla on omanlaisensa tarina. On selvää, että raskauden edetessä normaalisti, liikunta ja kunnon ylläpitäminen on tärkeää myös raskausaikana ja onneksi siihen on olemassa niin monia tapoja. Tältä osin olkoon ne muut tavat omalla kohdallani vallitsevia ja tämä 20. raskausviikko olkoon se, kun juokseminen loistaa virallisesti poissaololollaan, vaikka niin kovin rakas harrastus se onkin.

Eväät vs. työpaikkalounas?

Lähes koko menneen opiskeluaikani olin varsin taitava hyödyntämään etuuksia. Lähinnä ruokaetua. Reilu parin euron lounas tai päivällinen oli asia, josta jaksoin olla kiitollinen päivästä toiseen. Mahdollisuusopiskelijalounaaseen aukesi myös työpaikalleni, kiitos runsaan harjoittelumäärän. Paiskinhan siellä harkkoja itsekin. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaa. Niin opiskelu kuin etuuksien voimassaolokin. Nyt elänkin aikaa, jossa painia ottaa keskenään mielestäni hintavahko työpaikkalounas ja jatkuva evästressi.

Ennen, vuosia sitten,  kuskasin evääksi milloin mitäkin Maitorahkaa ananaksella oli aika perus, oli sitten aamu- taikka iltavuoro ja lämpöistä ruokaa syöty taikka ei. Aamupuuroa en syönyt kotona, vaan vasta parin tunnin päästä heräämisestä työssä. Sittemmin olen noin kaikenkaikkiaan terästäytynyt ruokailuissa. Aamiainen tottakai heräämisen jälkeen, ei nälkäkiukkuisena muutaman tunnin päästä. Välipala kahviaikaan ja lounas puolen päivän aikaan. Iltavuoroina (ja yö-) ruokailut saattaa mennä joskus vähän sinne päin , mutta noin pääpiirteittäin aamupuurot tulee syötyä, "isompi ruoka" on saatava 2x päivässä ja välipaloja samat 2x päivässä. Tuo "sinne päinkin" on monella mittapuulla mitattuna varsin hyvin. Näin ollen kattavan ja monipuolisen työpaikkalounaan muuttaminen rahka- ja ananaspurkeiksi ei todellakaan tule kysymykseenkään.

---Niinpä kysynkin teiltä, millaista on teidän työpaikkaruokailu?

Vaikka kuinka kokkailen kotona terveelliset sapuskat lisäkekasviksineen, on mun mielestä haastava päästä yhtä monipuoliseen lopputulokseen, kuin syödessä työpaikkaruokalassa. Kuten olenkin kertonut, meillä tehdään ruokaa aktiivisesti ja jääkaapista löytyy yhtään liiottelematta aina salaattipohjat sun muut. Laskin, että mulla on keskimäärin kolme aamuvuoroa viikossa, joten ihan joka päivä ei työpaikkalounasta tulisi syötyä. Ennen iltavuoroa syödyt opiskelijahintaiset lounaat milloin missäkin olen unohtanut. Työpaikkalounaan hinnalla (5,70€ keittolounas, 6,40€ lounas, salaattilounas sitten 15,90€/kg) saisi kyllä kohtalaisen monipuolisen evään jopa pariksikin päiväksi, että sikäli lounas tuntuu kohtuu hintavalta. Toisaalta taas, vaiva se on kelkkoa niitä hemmetin kasviksia ja muuta ruokavärkkiä himaan kassitolkulla ja etenkin palastella salaattia ja sitä rataa. Vielä enemmän siis, kun tähän asti tehdään.

---Vai syönkö mä vaan paljon??? Voiko kahden hengen taloudessa tuntua, että aina pitää käydä kaupassa?

Työpaikkalounasta maksaessa tulee siis maksettua itse ruoan lisäksi myös vapaudesta ja stressittömyydestä. On hirvittävän vaikeaa ollut sopeutua siihen, että aamuvuoroonkin kantelisin sen yhden välipalajogurtin/-rahkan/-hedelmän lisäksi eväsrasioita ensiksi töihin ja sitten vielä takaisin kotiin. Mielessä on myös ollut tsekkailla kauppareissulla, josko tänä aikana valmisruokahyllyssä olisi tarjolla jotain ruuaksi kelpaavaa. Tuohon osastoon kun ei ole hetkiin tullut paneuduttua.

---Onko sulla antaa hyviä eväsvinkkejä?

Idiootti?

Ihan ensinnäkin täytyy kiittää kaikkia edelliseen postaukseen kommentin jättäneitä, kiitos! Toivottavasti jutut jaksaa kiinnostaa  edelleenkin, vaikka sisältö saakin pientä uutta maustetta. Tämä postaus on kirjoitettu lähes kokonaan lauantai-aamuna (hormoni)höyryissä. Harmi vain, en tätä silloin kerinnyt viimeistelemään. Pöly ja höyryt on jo laskeutunut, mutta ajattelin silti viimeistellä ja julkaista postauksen tänään.

----------------------------

Hei sinä lauantai-aamuna rantaraitilla pyöräillyt nainen. Juuri sinä, joka ajoit vaalea ponnari hulmuten suuri olkalaukku toisella olallasi keikkuen. Itse kävelin siististi oikealla puolella kävelytietä ja meneillään oli juoksu-kävely -yhdistelmän kävelyosuus. Kuvailin samalla sekä ympäristöäni että itseäni tätä blogiani varten. Ajatuksenani oli kuvittaa postaus juoksusta raskausaikana syksyisillä kuvilla rantaraitista ja kyllä, itsestäni.

Noudatan kaikkia hyviä käyttäytymissääntöjä, mitä kuvaamiseen julkisilla (saati yksityisillä!) paikoilla tulee. Otan toisinaan blogiini selfieitä, koska olen vain haarastebloggaaja, jonka kuvat on aika lailla amatöörimäisiä. Lisäksi kuvaus unohtuu sosialisoinnin jalkoihin silloin, kun mukanani olisi ystävä, joka voisi ottaa kuvia. En kuvaile ihmisiä ilman lupaa, enkä julkaise kuvia lähipiiristäni ilman lupaa. Aika harvoin edes luvan kanssa. Blogini kuvat koostuvat yleensä ympäristön, hetkien ja kyllä, oman lärvini kuvista. Mielestäni selfieiden otto on jossain määrin noloa ja siksi olenkin hyvin ujo kuvaamaan julkisella paikalla. Se on ihan tyhmää ja haluaisinkin olla rohkeampi kuvaamaan. Rohkeuteen olenkin viime aikoina pyrkinyt ihan vain, koska haluan blogini olevan huoliteltu. Huoliteltu, vaikka se onkin niin kovin amatöörimäinen.

Kiitos, että sinä vaaleatukkainen naispyöräilijä pinkeissä trikoissa kannustit kutsumalla minua idiootiksi ohi ajaessasi! Harmi, että ajoit vain ohi, sillä olisin mielelläni kertonut sinulle vaikkapa edellisessä kappaleessa kirjoittamani asiat.

Saattaa olla, että en ole mikään huippuälykäs, mutta voisin myös vannoa, että en minä keskivertoa tyhmempikään ole. En ainakaan idiootti. Luulen myös, että jopa niitä selfieitä ottaa aika monenlaiset ihmiset älykkyydestä riippumatta. Sen sijaan harva kutsuu toista tuntematonta ihmistä kahden sekunnin kohtaamisen aikana idiootiksi. Mitä olet mieltä, kertooko se älykkyydestä jotain? Saattaa toki olla, että "mikä idiootti!" sijaan sinun olisikin ollut tarkoitus sanoa, "miten idioottia!" ja näin olen sinun olisikin ollut tarkoitus kritisoida tekemistäni eikä niinkään minua. En ota kantaa siihen onko selfieiden ottaminen idioottimaista, mutta harmitonta se ainakin on, jos sen tekee kuten itse teen. Vaikka se sinusta olisikin idioottimaista (joskus se on jopa minusta, ajattele), on hassua, että se harmittaa sinua niin paljon, että sinun tarvitsee sanoa se ääneen. Mitäpä, jos jatkossa keskittyisit kommentoimaan oikeasti idioottimaisia asioita, kuten vaikkapa roskien heittelyä lenkkireitin varrelle?

Arvaapa mikä minusta on idioottimaista? Käyttäytymisesi lisäksi siis. Se, että ajelet pyörällä iso olkalaukku toisella hartialla ilman kypärää. Tiedätkö, mitä kaikkea voi seurata siitä, jos kaadut ja lyöt pääsi asfalttiin? Ehkäpä asia ei sinulle ole tärkeä, mutta todennäköisesti (ilkeydestäsi huolimatta) sinulla on ystäviä, sisaruksia, vanhemmat, lapsia tai muita läheisiä. He saattavat välittää siitä menetätkö harmittomassa kaatumisessa toimintakykysi tai pahimmassa tapauksessa henkesi. Ja vaikka se on minusta ihan oikeasti todella idioottia, en minä tule sinua vastaan ja sano sinulle, "mikä idiootti!". Voin myös kertoa, että kommentti ensiksi ärsytti ja toiseksi se pahoitti minun mieleni. Se varmasti oli tarkoituksesikin. Yleensä erinäisiä haukkumanimiä käytetään juuri siksi. Aika nopeasti minun rupesi kuitenkin käymään sinua sääliksi. En tiedä millainen on maailmankuva ihmisellä, joka a) ärsyyntyy toisen ihmisen harmittomasta tekemisestä noin paljon ja b) tuosta noin vaan haukkumanimillä tuntemattomia ihmisiä kutsuu.

AI NIIN, SE SELFIE:

Onko kellekään muulle bloggaajalle, instagramaktiiville taikka muuten vaan paljon kuvaavalle sattunut mitään vastaavaa? Kuinka ottaa selfietiä olematta idiootti?? :D.

145 bpm

Otsikon lukema ei suinkaan ole keskisykkeeni viimeisimmässä treenissä. Tottapuhuen kyseessä ei ole oma sykkeeni ollenkaan. Joku saattaakin arvata mistä on kysymys. Muutama päivä juhannuksena juostun Kiimasen savulenkin jälkeen meille selvisi, että beibi on tulossa taloon. Jos, ja hartaimman toiveen mukaan kun, kaikki tulee menemään optimaalisesti, on se aika käsillä maaliskuun alussa. Ensimmäinen kolmannes on siis taputeltu ja toistakin jo jokunen viikko, tarkalleen ottaen reilu viisi. Ihan kaikista herkimmät ajat on siis reilusti takana päin. Kaksikosta on tulossa kolmikko <3.

Ei Hänellä vielä paljon tavaraa ole,

Varsinaiset oikeat ja kehittävät juoksutreenit vaipuivat siis suvantoon ennen kuin pääsivät kunnolla vauhtiinkaan. Tällä kertaa kuitenkin vain positiivisesta syystä! Tässä myös selitys sille, miksi blogi on ollut niin kovin hiljainen koko kesän. Kuten oon aiemminkin kertonut, on kirjoittaminen mulle todella haastavaa, jos jotain isoa on ajatuksissa tai elämässä meneillään, jota ei halua tai voi täällä blogin puolella avata. No tämän isompaa (ja iloisempaa!) asiaa tuskin löytyy, heh. Toinen syy on ihan perinteisesti se, että meni viikkoja, kun beibi otti äidistään aika lailla kaikki mehut pois. Sohvannurkassa makaaminen ja pöntönpohjan tuijottelu tuli tutuksi puuhaksi. Nyt väsymys on väistynyt ja pahoinvointiakin tulee vain pieninä aaltoina silloin tällöin. Takaisin elävien kirjoissa siis! Liikuntaa tulee harrastettua enemmän ja energiaa riittää tänne blogimaailmaan saakka.

mutta kuksan Hän kyllä omistaa.

Mitenkäs sitten blogin tulevaisuus? Lienee sanomattakin selvää, että tämä asia tulee jatkossa näkymään täällä blogissakin. Tämän tyylin blogi elää kirjoittajansa mukana, joten olisi naivia kuvitella kirjoittavansa life style -höpötystä tai liikuntakuulumisia ignooraten raskaus tai beibi kokonaan. Sen kuitenkin voin sanoa, että pääosassa tulen edelleen olemaan minä itse ja mun tekemiset sekä ajatukset liikunnallisisessa ja hyvinvointiin liittyvässä aihepiirissä. Haluan siis edelleen kirjoittaa, mutta en halua ruveta rakentamaan vauvalle someidentiteettiä. Elämässä pikkuinen ja perhe on pääosassa, mutta blogissa sivuroolissa. Jokin tällainen tuntuu hyvältä.

Tietenkin! <3

Kilpailuhenkisyys, voimavara vai voimasyöppö?

Jonkinlainen kilpailuvietti on elänyt mussa niin kauan kuin muistan. En tiedä, onko se lapsuuden kilpaurheilun tulos vai oliko lapsuuden kilpaurheilu keino tyydyttää persoonallisuuteen kuulunutta kilpailuviettiä. Ehkä molempia. Kyseessä liene sekä osa temperamenttia että opittua tapaa. Jos urheilupedagokiikan professori Liukkosta on uskominen (mikseipä olisi, klik), niin se on vain ja ainoastaan opittu tapa, ei synnynnäinen tarve. En muista vanhempieni olleen erityisen kilpailuhenkisiä, mutta tietysti iso sisasrusparvi on oiva pohja kilpailuvietin oppimiselle jo lapsesta saakka. Vaikka varsinainen kilpaurheilu loppuikin murkkuikäisenä, on kilpailuvietti kyllä jossainmäärin säilynyt läpi nuoruuden toilailujen aina aikuisuuteen.

Musta on hauska muistella lapsuuden kilpatilanteita. Voittaminen, onnistuminen ja pärjääminen oli tietysti mukavaa, kukapa siitä ei pitäisi? Näin aikuisena hymyilyttää se karvaskin kalkki, eli häviäminen. Kuinka koville otti piirinmestaruuskisojen nelossija keskimatkan juoksussa tai pesäpallojoukkueen tappiot. Kaikenlaisia hölmöyksiäkin tuli katkeruuksissaan tehtyä: kerran esimerkiksi parin pelikaverin sylkäistiin kämmeniin ennen tappiollisen pesismatsin loppukättelyä. Huutiahan siitä tuli. On tullut paiskottua tavaroita ja puhuttua siivottomasti valmentajille. Kerran jopa niin, että peliä katsomassa ollut mummu sanoi katuneensa, että oli kertonut muulle yleisölle mun olevan hänen lapsenlapsi. Että tunteella (ja vailla järkeä) sitä on todella menty.

Kuva: Pixabay

Näin aikuisena sitä toki osaa hillitä käyttäytymistään. Ylipäänsä kilpailuvietti harvemmin kohdistuu muihin ihmisiin, vaan vastustaja löytyy yleensä omasta itsestä. Toki sytyn esimerkiksi lautapeleistä ja parisuhteessakin meillä on jos jonkinlaista skabaamista ollut vuosien varrella. Meillä toimii sellainen. Ja valehtelisin, jos väittäisin, etteikö edessä menevä selkä olisi tavoite ohittaa jossain juoksutapahtumassa. Mutta näin arkielämässä kilpailuviettiset tunteet tulee lähinnä ajatuksina, että jumankekka, musta on olemassa jonkun asian suhteen myös parempi versio, jonka todellakin kaivan nyt esiin! Tänä päivänä "häviäminen" saattaa (ei siis aina sitäkään) harmittaa, mutta enää en sentään kuumene, heh.

Kilpailuhenkisyys ei ole mulle negatiivinen juttu. En koe, että mun olisi aina oltava paras tai jatkuvasti parempi. En vertaile itseäni muihin tai koe kateutta. Ymmärrän kyllä, että kilpailuvietti saattaa monen kohdalla muodostua taakaksi, joka kääntyykin itseään vastaan. Varmasti myös itselle on joskus käynyt niin. ja edelleenkin se pahin kilpakumppani, eli minä itse, saattaa joskus olla liian vaativa. Tänä päivänä kilpailuvietti on kuitenkin pääsääntöisesti mulle asia, joka saa aikaiseksi motivaatiobuustin. Sellaisia kiukun ja nautinnon sekaisia sisuuntumisen tunteita, joista loppuviimein nautin. Itsetuntemus ja -tunto liene avainasemassa kilpailuhenkisyyden valjastamisessa voimavaraksi ja kyllä sen eteen on täytynyt kieltämättä vähän itsetutkiskeluakin harrastaa. Elämä on opettanut sekä häviämään että voittamaan haasteita.

Kuva: Pixabay

Voittaminen tai onnistuminen jossain asiassa on toki kivaa, mutta ei kyynärpäätaktiikalla tai hinnalla millä hyvänsä. Häviämistä, epäonnistumista ja keskeneräisyyttä on siedettävä ja ne fiilikset on myös täysin mahdollista kääntää plusmerkkisiksi. Ne kun ehkä on loppuviimein asioita, jotka myös opettaa eniten.

Ootsä kilpailuhenkinen ja millä tavalla? Kerro ihmeessä!

Oi, syksy!

...yksi mun neljästä lempivuodenajasta! En oikeastaan enää tiedä osaisinko valita kesää mun lempparivuodenajaksi, kuten ennen oon osannut. Neljän vuodenajan rikkaus aukenee mulle vuosi vuodelta enemmän. Ehkä sitä on ihan oikeasti oppinut nauttimaan jokaisen vuodenajan parhaista puolista ja niistä fiiliksistä sekä ominaispiirteistä, mitä kyseinen vuodenaika tuo tullessaan. En mäkään kaamoksesta nauti (totta puhuen luulen sen vaikuttavan minuun keskimääräistä enemmän), mutta miksi tuhlata elämää vellomalla siinä ja elämällä sitten kun (tulee taas kesä) -moodissa?

Syksyn parhaita puolia ja niitä nautittavia ominaispiirteitä on...

• No tietysti ruska! Kaunista, kaunista, tarviiko enempää kertoa?

• Näin alkusyksyn kuulaina päivinä on myös ehdottomasti parhaat lenkkkelit. Helpoimmat.

• Erittäin hyvä fiilis ruuanlaitossa! Kaupat pursuaa satokausituotteita, joista tekee mieli kokkailla jos jonkinmoisia kokeiluja, nam!

• Syksyssä on ehkä eniten sitä "uuden aloittamisen" tuntua. Arki alkaa lomien jälkeen pyöriä ja se maistuu ihan oikeasti tosi hyvälle.

• Uuden aloittamisen tuntu saattaa näkyä myös inspiraationa aloittaa vaikkapa uutta harrastusta.

• Itsellä yksi juttu, joka on palannut kuvioihin, on uimahalli ja uimahallin jumppa kerran viikossa. On ollut ihan oikeasti tosi kivaa!

• Syksyssä on sellaista seesteistä rauhan tuntua. Kevään ja kesän sykkimisen jälkeen tuntuu kivalta käpertyä kotiin ja vähän itseensäkin.

Eilen käytiin Jarpan kanssa Nyrölän luontopolulla, josta postauksen kuvatkin on otettu. Aika mukava paikka, johon täytyy mennä vielä syksyn aikana siskon muksujen kanssa. Vetolossissa ehkä ihmettelemistä muksuille, kun aikuistakin hymyilytti. Seikkailujen saari oli niin sympaattinen ja kaunis keli oli saanut muitakin ihmisiä liikkeelle. Vitosen verran patikointia kauniissa syysillassa. Itse luontopolkuhan ei ole niin pitkä, vaan me heitettiin vähän ylimääräistä lenkkiä eksymisen (luontopolulla! Jarpan kanssa!) vuoksi. opasteissa nyt ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta aivot oli tällä kertaa jossain muualla.

Mitäpä sun syksyyn kuuluu? Nyt ja yleensä? Onko kivaa kun on syksy vai harmittaako kesän valuminen pois? Onko sulla jotain erityisiä syysjuttuja, mitä teet?

Keittolounaita, nam!

Joskus taannoin eräs lukija kyseli, että jakaisinko joskus ruokareseptejä blogissa. En ole koskaan jakanut ja siihen oikeastaan yksi ja ainoa syy: tuskin koskaan kokkailen reseptien mukaan mitään. En omieni enkä muiden. Surffailen kyllä joskus reseptejä katsellen ja saatan poimia idean sieltä, toisen täältä. Toisinaan taas värkkäilen siitä mitä kaapista löytyy tai yritän muistella mitä sitä joskus aiemmin on tullut kokkailtua. Mun ruuanlaitto on siis hyvin pitkälle intuitiohommaa ja joskus harmittaa, kun ei tule kirjoitettua ylös mitä kaikkea siihen tai tuohon ruokaan tulikaan laitettua. No nytpä kuiteskin kirjoittelin ja reseptit löytyy postauksen lopusta. Pahoittelen käyttämiäni termejä mitta-asteikoista, kuten "ripaus" ja "riittävästi". Lisäksi aika monen ihan oikean mitan eteen on lisätty noin -merkki. Kertonee jotain fiilispohjaisesta (saatan mä välistä myös maistella, heh) ruoanlaitosta. Ihan niin reipas en kuitenkaan ollut, että olisin tarkat mitat ottanut ylös.

Syön vähintään kerran päivässä lämpöisen ruoan ja useinmiten kanksi kertaa. Toinen kerta saattaa kyllä olla salaattilounas. Meillä tehdään ruoka aika pitkälle tuoreista raaka-aineista, mutta en kyllä kaihda käyttää puolivalmisteitakaan. Esim. pakastevihanneksia käytetään kyllä aikas paljon. Lisäksi joissain tilanteissa voin kyllä surutta turvautua valmiiseen, josta pakastepinaaattikeitto on hyvä esimerkki. Mutta noin niinkun pääsääntöisesti kokkaillaan aika pitkälle itse ja tehdään sitä molemmat, joskin mä ehkä vähän enemmän. Jonkin verran syön muiden laittamia ruokia. Lähinnä työpaikan ruokalassa. Tähän on kyllä tulossa muutosta, sillä opiskelijakortti ja sen tuoma ruokaetu vanhenee tuossa hetkessä (voi kyynel!). Sapuskanlaitossa on siis entisestään aktivoiduttava.



"Etelän akan riistakeitto":

• 280g riistapakastetta
• pari sipulia
• riittävästi rypsiöljyä
• ripaus suolaa
• pari porkkanaa
• n. 100g parskaalia
• n. 8dl-1l vettä
• yksi kasvisliemikuutio ja yksi lihaliemikuutio
• n. 10-15kpl kokonaista pippuria (vihreää ja mustaa)
• n. 150g ruis-kaurapastaa
• Oatly kaurakerma 2,5 dl
• n. 150g sulatejuustoa
• persiljaa ja ruohosipulia

Käristele riistat + sipuli kattilan pohjalla öljyssä, mausta suolalla. Lisää joukkoon vesi, liemikuutiot, pippurit ja porkkanat. Lisää jonkin ajan päästä parskakaali ja jatka keittelyä hetki. Lyö joukkoon makaronit ja anna kiehua, kunnes makaronit ovat kypsiä. Lisää joukkoon kaurakerma ja sulatejuusto ja anna keiton vielä kiehahtaa. Lisää lopuksi persiljat ja ruohosipulit, valmista!

Punajuuri-jauhelihakeitto:

• 3kpl punajuurta
• 3kpl porkkanaa
• 1l liha- tai kasvislientä
• 2 kpl sipulia
• pari valkosipulinkynttä
• 400g (maustettua) jauhelihaa
• rouhittua mustapippuria
• ripaus suolaa
• 1tl hunajaa
• 1 rkl sulatejuustoa
• smetanaa tarjoiluun

Kuori juurekset ja lisää vesi. Juuresten kiehuessa paista jauheliha ja sipulit paistinpannulla ja mausta mielen mukaan. Lisää juuresten keitinveteen mausteet ja anna niiden kiehua, kunnes punjuuri on kutakuinkin kypsää (n. 30-40min.). Lisää joukkoon jauheliha ja hetken kuluttua myös hunaja sekä sulatejuustonokare ja keittele vielä hetki. Tarjoa smetanaa kylkeen, nam!

Jukolakoulu 2016

Yhdestä jutusta mulla jäi kirjoittamatta koko kesän aikana, nimittäin Jukolakoulusta. Ensiksi viilasin pikkusiskoa linssiin, että oltiin ihan oikeasti osallistumassa Jukolanviestiin tuon suunnistuskoulun tiimoilta. Varmaan oltaisiinkin osallistuttu, mutta samaisena viikonloppuna oli mun siskon polttarit. Ihan tänne blogiin saakka en tuota höynäytystä kuitenkaan osaanut tuoda. Viisainta olis siis olla hiljaa koko aiheesta.

Aiheesta nimeltä suunnistuskoulu. Paikallinen suunnistusseura järjesti siis aikuisille suunnattua suunnistuksen opetusta, johon kaverini Pn kanssa osallistuttiin. Jukolakoulu sisälsi kaksi teoriaa, ainakin neljä (ehkä enemmänkin) ohjattua metsäharjoitusta ja yhden osallistumisen kisaan. Viimeistä mahdollisuutta ei sitten töiden vuoksi voitu käyttää. Täytyy myöntää, että jossain määrin koukutuin kyllä, vaikka varsinainen iltarasteilla käynti tältä kesältä sitten kuitenkin jäi. Tämäkin siksi, että yksin en saanut aikaiseksi iltarasteille lähteä ja molempien ollessa vuorotöissä oli ajan järjestäminen tietylle illalle viikosta haastavaa. Loppukesälle sitä sitten tuli jos jonkinmoista härdelliä muutenkin. Ensi vuonna kuitenkin on rasteille mentävä vaikka sitten itekseen (Pkin on muuttanut Tampereelle, voi kyynel!). En nimittäin tahdo, että opitut taidot taas hautautuvat jonnekin.

En nyt edelleenkään voi sanoa osaavani suunnistaa. Vähän aloin kuitenkin olla käryllä homman juonesta. Suunnanotto palautui mieleen ja kartanlukutaito harjaantui. Edelleenkään en voisi kuvitella kahlaavani minkäänlaisia rasteja lävitse vain ja ainoastaan juosten. Ihan liian monta asiaa yhtä aikaa tehtäväksi. Pieniä pätkiä kyllä. Suunnistusajattelu ja sen harjaantuminen tuli monessa kohtaa esille. Aika hyvin meille oppilaille kävi selväksi myös se, että suunnistamisella ja suuntavaistolla ei ole mitään tekemistä keskenään. Tottahan se on. Ei suunnistaja vaistolla etene.

Haastavinta mun mielestä oli maanmuotojen lukeminen. Kartalla oleva nyppylä saattoikin maastossa olla hyvinkin pieni. Korkeuskäyrien lukeminen ja sen oppiminen on kuitenkin aika oleellinen juttu niiden ollessa kaupunkimaastoissa suunnilleen ainoita muuttumattomia elementtejä metsässä. Toinen haastava juttu oli etäisyyksien hahmottaminen. Etenkin aluksi ja etenkin juosten saattoi joki polku kääntyä aika nopsaan, kun meikä olis vielä hyvän matkaa painellut eteenpäin.

Kehitystä tuli kuitenkin valtavasti ja olen erittäinkin tyytyväinen osallistumiseeni. Vaikka suunnistaminen ei harrastuksena kiinnostaisi lainkaan, on mun mielestä suunnistustaito edes jossain määrin aika tarpeellinen asia. Kiitos siis Plle kesän suunnistuksista ja Suunta Jyväskylän suunnistusjermuille erittäinkin kärsivällisestä perehdyttämisestä hienon lajin pariin!

Lyngen alps!

Muutama lomapäivä, tarkalleenottaen kaksi yötä ja kolme päivää, vietimme Norjan puolella Lyngenin niemimaalla. Haltin huiputus jätettiin aikataulullisista syistä tulevaisuuteen. Halti säilyy, mutta rennolla aikataululla vietettyyn lomaan oli vain tämä mahdollisuus.

Lyngenin neimimaa on niemi Kilpisjärveltä suoraan luouteessa/pohjoisessa, Yykeän vuonon ja Moskivuonon välissä. Alue on tunnettu vuoristoista ja suosittu laskettelijoiden keskuudessa. Vuoristoa kutsutaan Lyngenin alpeiksi tai pohjoisen Himalaksi. Vuoret ovat kohtalaisen teräviä ja useita huippuja kohoaa yli 1500 metrin korkeuteen. Vuoristosta löytyy myös jäätiköitä.

Meidän plan oli haikata Daltindenin huipulle (1533m), joka sijaitsee niemen korkeimman vuoren  Jiehkkevárrin (1 833 m) edessä Furuflaten nimisessä kylässä. Huiputus jännitti aikatavalla nähtyämme vuoristot ja etenkin, koska kyseessä ei ollut merkattu reitti. Heti kärkeen täytyy sanoa, että huiputusta ei koskaan sitten tapahtunutkaan, sillä aikataulumme petti sen verran, ettemme olisikaan kerinneet patikoida autolta vuoren toiselle puolelle, josta huiputus olisi (ehkä?) ollut mahdollista. Vuonon pohjalta yritimme kyllä aiemmin lähteä huiputukseen ja patikoimmekin aina noin tuhanteen metriin saakka, jonka jälkeen totesimme olevan viisainta kääntyä alaspäin. Ylös olisi epäilemättä päässyt, mutta alastulo oli turhan riskialtis ajatuskin. Se, että huippu jäi näkemättä ei jaksanut harmittaa, sillä nousumetrejä riitti, olihan lähtökorkeus just eikä melkein se merenpinnan korkeus.

Toinen haikki oli vaellus niemen kärkeen Lyngstuvalle, jossa sijaitsi yhksi maailman kauneimmista paikoista. Pikkuinen majakka ja majakanvartijan pieni ja niin sympaattinen mökki. Jäämeri oli käsittämättömän tyyni sekä turkoosi. Fiilis oli, kuin olisi tipahtanut suoraan johonkin maalaukseen. Niemeen oli haaksirikkoutunut troolari ja kalastajien kohtalot kyllä mietityttivät. Pieni tutkimusmatka tehtiin myös tälle hylylle. Jäljellä oli myös majakka ajalta, jolloin majakka oli liekki jota poltettiin jättiläiskokoisessa nuotiossa. Täällä vietettiin toinen yö. Maailman laidalla.

Norjaa, ihan Lyngeniäkin, olisi voinut kierrellä enemmänkin, mutta sielläpä tuo säilyy. Taukopaikat oli hyvin huollettuja ja vessoista ilmoitettiin teiden varsilla. Siinä mallia tänne meillekin. Hassua oli myös se, kuinka pienistäkin kylistä löytyi poliisi- ja palolaitosta sekä sairaalan punaista ristiä. Tällainen lomapostaus vielä. Nyt arki pyörii jo täyttähäkää, mikä on ihanaa sekin. Mukavaa viikonloppua!

Oi Kipisjärvi, vielä mä sinne palaan!

Viime viikko oli siis kauan odotettu aktiiviloma käsivarren Lapissa ja Pohjois-Norjassa. Tämä postaus kuvineen kertoo Kilpisjärven päivistä, jotka jäi hamaan tulevaisuuteen asti muistoihin. Voisi siis sanoa, että Kilpisjärvi teki meihin molempiin, minuun ja pikkusisko-Helgaan, lähtemättömän vaikutuksen. Saavuttiin Kilpparille joskus myöhäisiltapäivällä lauantaina. Takana oli jo yksi (heikosti nukuttu) yö teltassa jossain Tornion yläpuolella. Lauantai ilta meni "basecampia" perustaessa, Kilpisjärven kylään tutustuessa ja kokkaillessa. Siinä about kuuden maissa alkoi tihkuttamaan vettä ja niimpä oltiin yöpuulla jo joskus iltaseiskalta! Teltta pystytettiin Mallan luonnonpuiston parkkipaikan lähellä olevaan niemeen, joka työntyy Kilpisjärveen. "Ikkunasta" olis siis suora näkymä järvelle ja Pikku-Mallalle.

Näkymä ikkunasta. Joillekin tämä on arkipäivää.

Sunnuntain haikki oli vaellus Mallan luonnonpuistossa ja kolmen valtakunnan rajapyykillä. Rajapyykille seilattiin Malla-laivalla, joka pysähtyy Ruotsin puolelle Koltalahteen. Tästä on noin kolmen kilometrin matka rajapyykille. Mukana oli myös hyvinkin ikääntyneitä ihmisiä ja pieniä muksuja, sillä reitti laivalta rajapyykille oli helposti kuljettavissa ja laivalla oli myös mahdollisuus palata takaisin Kilpparille. Meitsit päätti kuitenkin kävellä tuon matkan halki Mallan luonnonpuiston, josta matkaa tuli ehkä noin 13 kilometriä. Tiesiirtymisineen päivän vaellus taisi olla hintsusti vajaa parikymmentä kilometriä. Reitti kolmen valtakunnan rajalta Kilpisjärvelle oli aivan uskomattoman kaunis. Joka kerta, kun käännyin taakse katsomaan Helgaa, hämmästyin maisemaa aina uudelleen.

Kolmen valtakunnan rajapyykillä. Takana ja oikealla, edessä kotimaa Suomi ja kuvaajan vasemmalle kädelle jää Ruotsi.

"Hei 'Helga', kato sun taakse!!!"

Hiljalleen noustaan ylöspäin. Taustalla sekä Norjan että Ruotsin huippuja sekä Kolttajärvi kavereineen.

Mallan luonnonpuisto ja näkymä kohti Suomea. Saana ja edessä Iso-Malla.

Tunturipuron ylitystä

Mallan luonnonpuistossa ollaan edelleen.

Ah, niin kaunista. Liikkuminen täällä on sallittu vain merkityillä poluilla.

Palanen Kitsiputousta. Kuva ei tee oikeutta, yllättäesn. Täältä voi käydä katsomassa tietoja ja enemmän kuvia vesiputoussarjasta.

Hellou Kilpisjärvi <3

Maanantain plan oli Saanan valloitus. Tälle vaellukselle matkaa tuli vajaa kymppi. Varsinaiselta lähtöpaikalta Saanan huipulle matka on neljä kilometria suunta. Keli helli edelleenkin ja vaikka pitkähihaisissa vaelsimme koko matkan, onnistuimme molemmat käräyttämään naaman. Niinkuin arvata saattaa, reitistä puolet on nousua ja puolet laskua. Alun vajaa 800 porrasta on se iisein osuus, mielestäni. Reitillä oli arvatenkin paljon sakkia, eikä oikeastaan hetkeäkään tullut käveltyä siten, etteikö muita ihmisiä olisi ollut näköpiirissä. Monentasoista kävelijää näytti olevan liikenteessä. Näkymät oli, jälleen kerran, aivan huikeat.

Lähtökuopissa kohti Saanan huippua.

Nousukulmaa.

Aika lailla huipulla ollaan ja tällaista näkymää aukeaa kohti Kilpisjärveä.

Tämä sitten oli näkymä kohti käsivarren erämaa-aluetta.

Saana valloitettu!

Hypellen takaisin Kilpisjärvelle. Tottapuhuen polku Saanan huipulle on paikoin melko kivikkoinen ja jalkoihin on syytä katsoa.

Portaiden yläpäässä tasanteella. Onneksi AINA voi pysähtyä ihailemaan maisemaa!

Kelit oli tosiaan ihan parhaita. Kilpisjärvi näytti paikallisen herran mukaan liian hyvää turisteille. Vaikka päivät oli lämpöisiä, niin yöt oli kylmiä ja tiistai-aamuna teltan peitti kevyt valkoinen huurrekerros. Maanantaina takana oli omalla kohdalla kolme erittäin huonoa yöunta. Note to your self -älä ota telttailuloman alle yövuoroja. Älä ota niitä yhtään minkään loman alle. Kylmyys ei ollut ongelma, vaan joku ihme unihäiriö, joka näköjään korostuu ahtaassa makuupussissa kovalla alustalla, hah. Helga nukkui makeasti, mutta onnistui saamaan yön aikana niskaansa torticollis acuta -ongelman. Tiedättekö, kun pää ei käänny yhtään sitten mihinkään? Anyway, päätettiin nukkua yksi yö makoisasti sängyssä ennen siirtymistä Norjan puolelle.

Hei hei "basecamp"!

Alkuperäinen suunnitelma oli mennä yksi retkeilykeskukseen, mutta onneksemme bongattiin Retkulta Norjaan päin tienvarresta kyltti, jossa mainostettiin saunallisen pihamökin vuokrausta. Tarinat, joita kuultiin mökin omistajalta, kruunasi komeat maisemat. Todennäköisesti retkeilykeskuksella en olisi kuullut, millaista elämä oli, kun koulu aloitettiin kahdeksanvuotiaana ja koulumatka oli yki 100 kilometriä. Myöhemmin yläkoulussa lähes 200 kilometriä. Kuinka terveydenhoitaja käy kylällä noin kerran kahdessa viikossa ja ammattitaidon on oltava kova, sillä lääkäri käy hyvä jos kerran kuukaudessa. Millaista elämä on, kun diabeteskontrolleissa käydään noin 200 kilometrin päässä ja hammaslääkäriin lähdetään Ouluun (n. 650km), puhumattakaan, jos tarvitsee erikoislääkäritasoista hoitoa, niinkuin monessa sairaudessa tarve on. En olisi kuullut, millaista elämä oli 70-lukua, jolloin avattiin kauppa tai silloin, kun Jäämereltä myrskyää. Kaikkeen kuulemma tottuu, hetkittäin jopa maisemiin.

Sairaanhoitajana mua etenkin kiinnosti kertomukset terveydenhuollosta. Että terveisiä vaan niille ihmisille, joiden first world problem on odottaa muutama tunti päivystyksessä! Ajassa, jossa etelän malttamaton olisi repinyt hiukset päästään ja soittanut pariin iltapäivälehteen, ei Kilpisjärveläinen välttämättä ole vielä edes päässyt lähelle sairaalaa! Eikä kysymys ole siitä, ettäkö pohjoisen ihmisellä asiat olisi jotenkin huonommin. Päinvastoin! Ehkä täällä etelän hektisyydessä ja kaiken keskellä on vaan niin paljon helpompi unohtaa se, millä on oikeasti elämässä merkitystä!