Pallopeleistä

13. luukku: pallopelit

Ihailen valtavasti ihmisiä, jotka harrastaa joko ihan höntsästi, tosissaan tai puolitosissaan jotain pallopelejä. Oma jalkapallon taikka salibandyn pelaaminen on hauskaa, mutta vain ajatuksen tasolla. Tosiasissa mulla on fyysisesti etäinen suhde kaikkiin peleihin, missä joutuu olemaan fyysisesti kosketuksessa toisen ihmisen kanssa. Ollut aina. Silloin lapsenakin, kun mikä vaan oli harrastusten suhteen mahdollista. Olen kyllä kokeillut, jopa jääkiekkoa, en innostunut. Sen sijaan pelasin kyllä pesistä ja lentopalloa, ihan sarjassakin. Nyt aikuisena on sulkapallo lähentä sydäntä.

Mä en tiedä johtuuko se just tuosta takalusten ynnämuun fyysisen kosketuksen kammosta vai mistä. Olen kyllä myös varmasti enemmän ittekseen tekijä, vaikka kieltämättä joukkuetoiminta ainakin aika-ajoin kiehtoo. Olisihan siinä erilainen tekemisen meininki, niissä porukkatreeneissä nimittäin. Toisaalta, yksilöjuttuja, kuten vaikka juoksua, voi myös treenata porukassa ja ollakseen hyvä joukkuepelaaja on varmasti myös treenattava itekseenkin.

Sen ainoan pallopelin, mitä mielelläni pelaan, eli sulkapallon suhteen kärsin kroonisesta pelikaveripulasta. Viime vuosina oikeastaan mun veli on ollut ainoa potentiaalinen, mutta sekin on nyt arkisin poissa kaupungista ja viikonloppuisin niin kamalan kiireinen. Saadakseen aikaan hyvän pelin, on vastustajan oltava edes suurinpiirtein samantasoinen. Omaa tasoa on kohtuu vaikea arvoida, en niin kovin monen eri-ihmisen kanssa ole sulkapalloa pelannut. Pesistä ja lentistä lähtisin kyllä myös mielellään kokeilemaan, jos jossain olisi paikka mihin mennä. Miksei sitä sählyä tai jalkapalloakin. Ehkä. Joskus.

Nyt loppu hissin käyttö?

Meidän koti on kuudennessa kerroksessa, joten voitte kuvitella, että aikamoinen määrä tulisi noustua rappuja vuoden aikana jos boikotoisi hissiä. Niin, jos.

12. luukku: hissittömyys

Meillä on jo iät ja ajat ollut Jarpan kanssa leikkimielinen kisailu siitä, kumpi käyttää hissin sijasta rappusia. Oikein on nimetty omat sarakkeet autoilijalle ja maratoonarille. Maratoonari ressukka vaan tuntuu olevan kerta toisensa perään tappiolla. Tavoitteena oli ehkä oppia myös uusi tapa, mutta loppujen lopuksi kävi niin, että aina kun mä menen kirjanpidossa edelle alkaa myös Jarppa kulkea rappuja. Sitten taas ollaan onnellisesti tilanteessa, kun käytetään hissiä kumpikin. Tahtojen taisto, mutta uudesta tavasta ei (vielä toistaiseksi) tietoakaan.

Mä kyllä myönnän suoraan olevani herkästi hissiin turvautuva tyyppi. En nyt ihan yhden tai kahdenkaan kerroksen tähden lähde hissiä tilaamaan, mutta kolmen viimeistään neljän kerroksen kohdalla todennäköisesti niin käy. Yksi tavoittelemisen arvoinen tapa olisikin oppia elämään ilman sitä hissiä, koska loppujen lopuksi aika harvoin on tilanteita, kun se ihan oikeasti olisi järkevää tai tarpeellista!

Kirjanpito Erälehden kalenteriin kiinnitettynä...

11. luukku: hyppynaru

11. luukku: hyppynaru

Hyppynaru on kyllä mahti keksintö. Halpa ja helppo kuljettaa mukana. Hyppely on helppo aloittaa oli lähtötaso mikä hyvänsä. Sanotaan, että kymmenen minuuttia tehokasta hyppynaruhyppelyä vastaa tunnin hölkkälenkkiä. Oli niin tai näin, nopeesti on hiki pinnassa ja keuhkot kurkussa kun hyppii menemään. Hyppynaru on hyväksi niin pumpulle ja verenkierrolle kuin lihaksille. Bonuksena se on myös hyvää "luuliikuntaa", eli vahvistaa luustoa.

Hyppynaru, siis sillä hyppinen, kohottaa siis kuntoa mutta myös kehittää koordinaatiota. Mikäli perus tasajalkahyppely kyllästyttää, niin aina voi esimerkiksi hyppiä yhdellä jalalla, tasajalkaa tupla- tai jopa triplahyppyjä tai vaikka tehdä jos jonkinlaisia sarjoja. Variaatioita on sen sata, joten kokeeneelle konkarillekin riittää varmasti haastetta.

Mulla on tapana hyppiä hyppärillä kesäisin lenkin päätteeksi tuossa pihassa. Meidän talon päädyssä on. 50 metrin mittainen mäki ja yhdistän usein hyppynarun ja mäkivedot. Aika usein mulla on myös salilla hyppynaru mukana ja hypin alkulämpäksi sen joku 10 minsaa. Mun hyppynaru on Energetics ihan tavallinen muovinaru, maksoi Intersportissa ehkä vitosen. Ihan on hyvä peli.

10. luukku: maratonjuoksu

10. luukku: maraton

Ei, en juossut juuri maratonia. Kerron vain suuhteestani maratonjuoksuun. Olen juossut elämässäni kolme maratonia, kahdesti kadulla ja kerran maastossa. Kohti neljättä maratonia sain sitkeääkin sitkeämmän vamman, plantaarifaskiitin. Se oli kevättä 2013. Vamma on muuttanut muotoaan, ts. jalka ei kipuile enää samasta kohdasta kuin silloin, mutta jalkaterä ja siinä oleva kipu estää edelleen tavoitteellisen juoksuharjoittelun kokonaan. Kyllä, vielä yli puolentoista vuoden jälkeenkin. Tuolloin en ikinä olisi uskonut tapahtuvan näin.

Haave ja tavoite maratonista elää yhä. Vielä koskaan en ole kyennyt juoksemaan kokonaista maratonia puolimaratonin loppuajan antamin odotuksin (kuten sivupalkissa olevista tiedoista voitte huomata). Olen siis aina ollut parempi puolimaratoonari kuin maratoonari. Maratonin mysteerit on vielä todellakin ratkomatta! Tiettyyn aikaan juokseminen ei (todellakaan!) ole enää itseistarkotus, paljon on tämä vammautuminenkin vaikuttanut ajatteluuni ja suhtautumiseeni lajiin nimeltä maratonjuoksu. Siitä huolimatta tai just siks toivon, että vielä pääsisi itsensä siinä suhteessa ylittämään!

9. luukku: vaellus

9. luukku: vaellus

Kuten jokainen (ehkä) hoksaa, en ole käynyt vaeltamassa just nyt. Ainakaan kuvissa olevissa maisemissa. Joulukalenteri on joulukalenteri, mutta kaikkia luukkujen liikuntoja ei ole tehty just samana päivänä. Aika moni kyllä. Oikeastaan jos tarkemmin ajattelee, niin vaellan tälläkin hetkellä. Vaellan pitkin Wienin katuja etsien joulumieltä. Olen siis tehnyt blogihistorian ensimmäiset (onnistuneet) ajastetut postaukset (sikäli mikäli nämä todella ilmestyy silloin kun olin ajatellut).

Vaeltamiseen. Se on mulla sellainen uudenlainen intohimon kohde. Olen käynyt vaeltamassa (siis ihan useamman päivän) kolme kertaa elämässäni. Saariselällä (vaellusriparilla), Salamajärven kansallispuistossa (kahden ystäväni sekä toisen heistä koiran kanssa, siis missä v***ssa olet -teamin kanssa) sekä Evolla (pikkusiskoni kanssa). Kun rupesin juoksemaan (joskus vuonna 2007) hukkasin kävelyn lähes kokonaan. Hidasta, tylsää, hidasta! Kun loukkasin jalkani löysin sen kävelyn uudestaan. Okei, en ihan täysin, mutta vähän. Ainakin kävelyn luonnossa!

Jotain ihmeellistä siinä vaeltamisessa on sen itse kävelyn lisäksi. Tunti metsässä tuo rauhaa, kolme päivää tekee ihmeitä. Nukkuminen raittiissa ilmassa, retkiruoka, selviytyminen. Jonkinlainen ihmismielen palautuminen kotiin. Hetkeen. Juostessa tapahtuu oikeastaan sama juttu, mutta paljon nopeammin. Kävellen se vie päivän, kaksi. Oi karhunkierros, ensi vuonna aion sen polkuja tallata ja nuotioita polttaa!

(Kuvat Evolta sekä päivävaelluksilta Kuusamosta. Linkeistä voi tahtoessaan lukea lisää. Löytyy myös vaellus, lappi ja ehkä pyöräily -tagien alta.)

Viikon liikuntapäivät ja -lepopäivät

Viikon liikunnat:
ma: bodycombat 1h
ti: ---
ke: juoksu 25min. + bodystep 1h
to: sali 1h5min + cycling 1h5min.
pe: ---
la: sali 1h5min. + sauvakävely 1h
su: bodycombat 1h
yht: 7h40min.

8. luukku: lepopäivät

Mun ajattelussa lepopäiviä liikunnasta tulisi olla vähintään se yksi viikossa, mielellään jopa kaksi. Toki muut rasitteet huomioiden, elikkä kun työt taikka koulut sun muut vie paljon aikaa taikka energiaa, tulisi se ottaa kokonaiskuormituksessa huomioon. Toisinaan helpommin sanottu kuin tehty.

Viikkotuntimäärät liikunnassa on mun ajattelussa noin yhden työpäivän verran. Tosin viimeaikoina sen lyhyen työpäivän, elikkä 6-7 tuntia. Joskus muussa elämässä kevyellä viikolla voi liikunnat olla enemmänkin, jopa lähelle kymmentä tuntia, mutta ne viikot on kyllä viime aikoina ollut harvassa.

Myönnän, että poden löysistä viikoista ainakin jossain määrin huonoa omaatuntoa, mikä on järjellä ajateltuna aivan typerää. Pystyn kuitenkin korjaamaan ajatteluani pienellä henkisellä päänsisäisellä ravistelulla kohtuu nopeastikin. Toisaalta taas joskus ihan vilpittömästi harmittaa, jos ei kerkeäkään liikkua niinkuin alun perin ajatteli.

Väsymyksestä johtuvien lepopäivien pitämisessä olen kuitenkin mielestäni kehittynyt verrattuna aikaan, kun treenasin esimerkiksi maratonille. Esimerkiksi perjantaina mun oli tarkoitus mennä illalla salille, mutta olin vaan jotenkin niin poikki, etten sitten mennyt. Joitain vuosia sitten olisin tuon treenin runtannut puoliväkisin taikka sitten vaihtoehtoisesti märehtinyt sitä, kun se jäi tekemättä.

Lepopäivä on yhtä tärkeä kuin treenipäivä! Tällä viikolla niitä tuleekin paljon, sillä huomenna ollaan Wienissä. Vaikka lenkkarit lähtee mukaan, niin lenkit tulee toteutumaan sataprosenttisesti fiiliksestä, ei suunnitelmasta.

(Jatkan harjoittelua ajastettujen postauksien suhtaan, luulin hoksanneeni mikä eilen meni pieleen. Jännä nähdä pyöriikö tämä joulukalenteriosio, reissusta en näitä postauksia taida väkertää!) Mukavaa viikkoa kaikille!

Kyykkykyssäreitä ja mavemietteitä

(Arvatkaapa mitä. Yritin harjoitella ajastetun postauksen tekemistä. Menestys oli ei niin hyvä, sillä tämän postauksen piti tulla näkyviin jo eilen. Eli näin kovasti en ole päivissäni sekaisin. Vielä. Ei ihme, että oon saanut kotona lempinimen ATK-tukihenkilö :D)

Ihan huippu viikonloppu takana. Ennen pyhäpäivät oli mun inhokkipäiviä, nykyään ne on taas melkeen suosikkipäiviä. Tai oikeastaan kaikki päivät on suosikkeja, myös pyhäpäivät. Ei meillä ollut mittän huippuhauskoja menoja mikä olis tästä viikonlopusta tehnyt hyvän, eli just siks se oli hyvä: liikuntaa, syömistä, olemista kotona ja vähän myös muidenkin tärkeiden ihmisten kanssa, nukkumista. Sellainen hyvä viikonloppu.

Eilen kävin salilla ja voin kuulkaa kertoa, että tänään tuntuu. Reidet ja kankku on sellasissa domsseissa, että huh ja kävely muistuttaa enemmän pingviinin menoa, kuin ihmisen. Nähtäväksi jää pelastiko tämänpäiväinen combat vielä pahemmilta ajoilta.

7. luukku: kyykky vai mave? Kyykky ja mave.

En osannut päättää kummasta kirjoitan. Siinä on mun lemppariliikkeet salilla. Lauantaina kuvasin vähän kyykkäilyä ajatuksella, että miltähän se näyttää ja pitäiskö myös video tänne blogiinkin liittää. Kuvakulma oli sen verran matalalla, että siinä näkyi vaan (riittävän) alas laskeutuva peba, joten video jää nyt tänne laittamatta. Itselle se kyllä toimi oivana informaatiopläjäyksenä omasta jalkaduunista silloin, kun 60kg rautaa on niskassa. Pitäis varmaan kuvailla useamminkin. Meidän salilla on melko vähän peilejä ja toisaalta taas musta tuntuu, että kun oikeesti tekee hommia saattaa se peili vaan häiritä. Mitä mieltä te ootte peileistä? Entä kuvaatteko omia sarjoja koskaan?

Maastavedossa oon kanssa kehittynyt huimasti. Eilen tein pääsarjana 75kg 4x6. Oon vähän harkinnut, että pitäiskö ostaa mankkua taikka remmit. Ehkä mankkua, koska en niitä remmejä kuitenkaan osaa. Onko lukijoilla antaa kommenttia tähän? Toistaiseksi otevoima ristiotteella on riittänyt ja kehittyyhän sekin. Esimerkiksi viimekerrasta ote tuntui huomattavasti vahvemmalta.

Hirveesti tekis mieli kokeilla myös muutamaa toistoa raskaammilla painoilla. Sellaista jota kai lähes ykkösmaksimiksi kutsutaan. Mutta en vaan uskalla. Toivoisin, että mulla olis kaveri silloin. Ja ainakin ennen mun olis opeteltava pudottamaan se tanko alas. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos tulevaisuudessa joskus tulee tilanne, että se on turvallisempi vaihtoehto. En ole nimittäin koskaan tehnyt sitäkään, enkä mitään turhanpäiväistä painojen kolistelua hae, vaan tosiaan sitä, että (voisin luulla) joskus se on ehkä fiksuin ratkaisu. Vai onko näin? Aika noviisi punttailija olen tuossa(kin) asiassa. Varmaan tää painojen pudottelu tai pudottamatta jättäminen on enempikin tällänen tyttöjuttu ja vaikka oonkin monissa asioissa aika retee, niin toistaiseksi tää menee omalla kohdalla niin sinne tyttöjen ongelmiin, jotka on varmaan eniten siellä omassa päässä.

Hei hyvää alkavaa viikkoa. Huomenna kaivan esiin joulukoristeet. Kaikki ne noin kolme kappaletta.

Luukussa 6 haaste lukijoille: #lupavälittää

Lapsuudessa seistiin juhlavasti (ja joskus varmaan myös vähemmän juhlavasti) Suomen lippu tiukasti kourassa milloin minkäkinlaisten juhlallisuuksien merkeissä. Päällimmäisenä muistikuvana lienee vuosi 1997. Itsenäinen Suomi täytti vuosia ja silloin oli isot kinkerit. Joskus nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa itsenäisyyspäivä merkitsi eniten ylimääräistä pyhää ja kyllä, juhlimista mutta enemmän ehkä sen ylimääräisen pyhän vuoksi, kuin itsenäisyyden. Kuten asioilla tapana on, kasvaessa asioita alkaa ajatella uudella lailla järkevästi ja tämä Suomen itsenäisyys on ihan käsittämättömän hieno juttu!

Ehkä eniten itseeni on vaikuttanut useat tarinat Suomesta sodan aikaan, joita olen työni puolesta etuoikeutetusti saanut kuulla. Niiden tarinoiden rinnalla omat murheet saavat aivan uuden perspektiivin. Se, että sain tänäänkin tehdä oman päätöksen, lähteä salille pyörällä pitkin julkisia katuja, tehdä treenini pelkäämättä, tulla ehjään kotiin ja lounastaa ruokaa jonka loppumisesta ei tarvitse arjessa murehtia. Sitä on onni ja sellaisesta jää niin moni tänäkin päivänä paitsi.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi haastankin kaikki teidät lukijat #lupavälittää kampanjaan. Käy siis antamassa oma välittämislupauksesi joko tuolla Ylen sivuilla, Twitterissä tai Facebookissa edellä mainitulla hastagilla. Enkä laita pahakseni, vaikka kerrot sen myös täällä blogissa. Kuulisin niitä erittäin mielelläni. Ja vaikka antaisit tuon lupauksen vain omassa mielessäsi, ei sillä ole väliä, sillä lupauksen toteuttaminen on kultaakin kalliimpaa!

6.luukku: #lupavälittää

Hoitajana lupaan, etten koskaan missään työpaikassa (en, vaikka se olisi kuinka erikoissairaanhoidossa) ikinä väheksy ikääntyvän ihmisen perushoitoa enkä tarvetta tulla kuulluksi.

Yksityisihmisenä lupaan, että minulla ei ole koskaan niin kiire (edes salille tai lenkille) ettenkö kerkeäisi vaihtaa kuulumisia talossa asuvien ikäihmisten kanssa tai auttaa heitä esimerkiksi kauppakassien kanssa tarvittaessa.

Esittelyssä monnari

5. luukku: kuntosali

Kuntosali on ehkä juoksun jälkeen eniten mun lemppari. Kuitenkin. Ennen kuin rupesin eniten juoksemaan, kävin eniten salilla. Maratonien myötä saleilut jäi lähestulkoon kokonaan, kunnes jalkavammauduttua löysin tuon salin uudestaan. Jotain täytyy aina olla, missä toivoo kehitystä ja voi sitä kehitystä myös seurata. Pyrin käymään salilla kolmesti viikossa tehden yläkroppa, alakroppa ja kokokroppa (eli sekametelisoppa) treenin. Aah, miten runollista. Mun salitreeneistä on höpisty tässä blogissa ennenkin, joten tässä postauksessa ajattelin esitellä salin, jossa treenaan ehkä 90% treeneistäni.

"Elikkä tosissaan, heippi vaan kaikille. Mun kotisali on monitoimitalo, elikkä monnari:" (Kissi Vähä-Hiilari äänellä :D)

Monet lajit edustettuina

Liikkahallimainen pukkari. Laukku täytyy ottaa
mukaan salille. Moni jättää myös salin reunoilla oleville
penkeille vaatteet. Niin mäkin teen joskus.

 

Näkymä ylätaljasta. Oikealla nurkassa irtopainot.

Tämmösillä pin-koodeilla kuljetaan porteista.

Leuanvetotankokin päässyt vähän kuvaan.

Paikallista kuntosalitaidetta seinillä.

Kaikki ei tosiaan hohda uutuuttaan.

Ei mikään hifimesta, mutta tykkään siitä monestakin syystä:

• Tunnelma on hyvä! Ihan oikeasti tosi hyvä!
• Siellä käy monenlaista porukkaa: ammattiurheilijaa, harrastajaa, nuorta, vanhaa ja kaikkia kunnioitetaan.
• Se on halpa. JAMKilaiselle, eli mulle, 2€ kerta. Useamman kerran kortin ostajalle hintaa jää myös kohtuu vähän, vaikkei olisi mitään alennustakaan.
• Oon penskana pyörinyt liikuntahallilla puolet elämästäni ja oon enemmän kotonani tuollaisessa liikuntahallimeiningissä, mitä uutuuttaan hohtavassa kuntokeskuksessa. Niin se vaan on.
• Hyvät puitteet treenata. Puntteja ja painoja on riittämiin. Samaten laitteita, mitä ite tarviin. Yleensä on myös tilaa treenata.

Monnarin salihan on kaupungin omistama ja sijaitsee monitoimitalon kellarikerroksessa. Tuossa talossa harjoitellaan myös paljon muutakin: aina telinevoikasta kamppailulajien kautta palloilulajeihin. Fyysinen yhteys on myös hipposhalliin, joka on Jyväskylän yleisurheiluhalli. Sieltä löytyy myös muitakin lajeja, kuin yleisurheilu, mm. lisää pelikenttiä. Samalla alueella on myös jäähalli, uimahalli, tenniskenttiä, harkkakenttä futikseen ja pesiskenttä. Ainakin. Toimistoa ja konttoria on vaikka ja mille seuralle sekä myös liikuntatutkimukselle. Ai niin ja onhan yliopiston liikunnan rakennus ulkokenttineen siinä ihan vieressä. Jyväskylän liikuntaelämän keskus siis ja varmasti jokainen Jyväskyläläinen vierailee jostain syystä alueella ainakin satunnaisesti!

4. luukku: spinning/cycling

Nasta päivä. Auringonpaisteelleekin olisi ollut ainakin teoreettiset mahdollisuudet, kun puoli taivasta oli sinisenä. Ihan piti sen kunniaksi liikkua kävellen matkat aamupäivän salille ja kaupunkiin. Rauta nousi kivasti ja ihmiset ei ilmeisesti sittenkään hukkuneet veronpalautuksiin, koska kaupungilla oli kohtuu hiljaista. Shoppailin itselleni uudet jumppatrikoot, jotka onkin niin pirteet, että ihan silmiä häikäisee. Taas tuli nukuttua sellainen kymmenen tuntia ja sillä voimalla sain yhden kouluhommelinkin kirjoitettua alta pois.  Illalla tuusasin vielä kotihommeleita kävin liikkumassa vähän lisää. Nimittäin...

4. luukku: spinning/cycling

Nyt oltiin meikän mukavuusalueella, totta tosiaan! Sopii tällaiselle junnaavan kestävyysurheilun ystävälle. Okei, onhan siinä spurtteja ja niitä "mäkiä", mutta kuiteskin. Ihan huippukivaa. Viime kevääseen saakka mulla oli kertakortti Killerille ja kävinkin pyöräilemässä jotakuinkin kerran viikossa. Korvatakseni juoksua. Keväällä taisin kuitenkin hämääntyä ja kuvitella, että voin alkaa taas juosta ja niin jäi pyöräilyt. Eikä siitä juoksemisestakaan tullut mitään. No anyway, spinninki on kyllä mulle ryhmäliikunnan kuningas laji, että niin!

(mainitakseni vielä, että tämä Killerin kamppanja ei ole mikään blogikamppanja, vaan sinne voi kuka tahansa mennä testailemaan eri tunteja viikon ajaksi maksutta. En muista kauanko se on vielä voimassa, mutta ainakin kyseisen firman facebookista löytyy tiedot!)