Keittolounaita, nam!

Joskus taannoin eräs lukija kyseli, että jakaisinko joskus ruokareseptejä blogissa. En ole koskaan jakanut ja siihen oikeastaan yksi ja ainoa syy: tuskin koskaan kokkailen reseptien mukaan mitään. En omieni enkä muiden. Surffailen kyllä joskus reseptejä katsellen ja saatan poimia idean sieltä, toisen täältä. Toisinaan taas värkkäilen siitä mitä kaapista löytyy tai yritän muistella mitä sitä joskus aiemmin on tullut kokkailtua. Mun ruuanlaitto on siis hyvin pitkälle intuitiohommaa ja joskus harmittaa, kun ei tule kirjoitettua ylös mitä kaikkea siihen tai tuohon ruokaan tulikaan laitettua. No nytpä kuiteskin kirjoittelin ja reseptit löytyy postauksen lopusta. Pahoittelen käyttämiäni termejä mitta-asteikoista, kuten "ripaus" ja "riittävästi". Lisäksi aika monen ihan oikean mitan eteen on lisätty noin -merkki. Kertonee jotain fiilispohjaisesta (saatan mä välistä myös maistella, heh) ruoanlaitosta. Ihan niin reipas en kuitenkaan ollut, että olisin tarkat mitat ottanut ylös.

Syön vähintään kerran päivässä lämpöisen ruoan ja useinmiten kanksi kertaa. Toinen kerta saattaa kyllä olla salaattilounas. Meillä tehdään ruoka aika pitkälle tuoreista raaka-aineista, mutta en kyllä kaihda käyttää puolivalmisteitakaan. Esim. pakastevihanneksia käytetään kyllä aikas paljon. Lisäksi joissain tilanteissa voin kyllä surutta turvautua valmiiseen, josta pakastepinaaattikeitto on hyvä esimerkki. Mutta noin niinkun pääsääntöisesti kokkaillaan aika pitkälle itse ja tehdään sitä molemmat, joskin mä ehkä vähän enemmän. Jonkin verran syön muiden laittamia ruokia. Lähinnä työpaikan ruokalassa. Tähän on kyllä tulossa muutosta, sillä opiskelijakortti ja sen tuoma ruokaetu vanhenee tuossa hetkessä (voi kyynel!). Sapuskanlaitossa on siis entisestään aktivoiduttava.



"Etelän akan riistakeitto":

• 280g riistapakastetta
• pari sipulia
• riittävästi rypsiöljyä
• ripaus suolaa
• pari porkkanaa
• n. 100g parskaalia
• n. 8dl-1l vettä
• yksi kasvisliemikuutio ja yksi lihaliemikuutio
• n. 10-15kpl kokonaista pippuria (vihreää ja mustaa)
• n. 150g ruis-kaurapastaa
• Oatly kaurakerma 2,5 dl
• n. 150g sulatejuustoa
• persiljaa ja ruohosipulia

Käristele riistat + sipuli kattilan pohjalla öljyssä, mausta suolalla. Lisää joukkoon vesi, liemikuutiot, pippurit ja porkkanat. Lisää jonkin ajan päästä parskakaali ja jatka keittelyä hetki. Lyö joukkoon makaronit ja anna kiehua, kunnes makaronit ovat kypsiä. Lisää joukkoon kaurakerma ja sulatejuusto ja anna keiton vielä kiehahtaa. Lisää lopuksi persiljat ja ruohosipulit, valmista!

Punajuuri-jauhelihakeitto:

• 3kpl punajuurta
• 3kpl porkkanaa
• 1l liha- tai kasvislientä
• 2 kpl sipulia
• pari valkosipulinkynttä
• 400g (maustettua) jauhelihaa
• rouhittua mustapippuria
• ripaus suolaa
• 1tl hunajaa
• 1 rkl sulatejuustoa
• smetanaa tarjoiluun

Kuori juurekset ja lisää vesi. Juuresten kiehuessa paista jauheliha ja sipulit paistinpannulla ja mausta mielen mukaan. Lisää juuresten keitinveteen mausteet ja anna niiden kiehua, kunnes punjuuri on kutakuinkin kypsää (n. 30-40min.). Lisää joukkoon jauheliha ja hetken kuluttua myös hunaja sekä sulatejuustonokare ja keittele vielä hetki. Tarjoa smetanaa kylkeen, nam!

Jukolakoulu 2016

Yhdestä jutusta mulla jäi kirjoittamatta koko kesän aikana, nimittäin Jukolakoulusta. Ensiksi viilasin pikkusiskoa linssiin, että oltiin ihan oikeasti osallistumassa Jukolanviestiin tuon suunnistuskoulun tiimoilta. Varmaan oltaisiinkin osallistuttu, mutta samaisena viikonloppuna oli mun siskon polttarit. Ihan tänne blogiin saakka en tuota höynäytystä kuitenkaan osaanut tuoda. Viisainta olis siis olla hiljaa koko aiheesta.

Aiheesta nimeltä suunnistuskoulu. Paikallinen suunnistusseura järjesti siis aikuisille suunnattua suunnistuksen opetusta, johon kaverini Pn kanssa osallistuttiin. Jukolakoulu sisälsi kaksi teoriaa, ainakin neljä (ehkä enemmänkin) ohjattua metsäharjoitusta ja yhden osallistumisen kisaan. Viimeistä mahdollisuutta ei sitten töiden vuoksi voitu käyttää. Täytyy myöntää, että jossain määrin koukutuin kyllä, vaikka varsinainen iltarasteilla käynti tältä kesältä sitten kuitenkin jäi. Tämäkin siksi, että yksin en saanut aikaiseksi iltarasteille lähteä ja molempien ollessa vuorotöissä oli ajan järjestäminen tietylle illalle viikosta haastavaa. Loppukesälle sitä sitten tuli jos jonkinmoista härdelliä muutenkin. Ensi vuonna kuitenkin on rasteille mentävä vaikka sitten itekseen (Pkin on muuttanut Tampereelle, voi kyynel!). En nimittäin tahdo, että opitut taidot taas hautautuvat jonnekin.

En nyt edelleenkään voi sanoa osaavani suunnistaa. Vähän aloin kuitenkin olla käryllä homman juonesta. Suunnanotto palautui mieleen ja kartanlukutaito harjaantui. Edelleenkään en voisi kuvitella kahlaavani minkäänlaisia rasteja lävitse vain ja ainoastaan juosten. Ihan liian monta asiaa yhtä aikaa tehtäväksi. Pieniä pätkiä kyllä. Suunnistusajattelu ja sen harjaantuminen tuli monessa kohtaa esille. Aika hyvin meille oppilaille kävi selväksi myös se, että suunnistamisella ja suuntavaistolla ei ole mitään tekemistä keskenään. Tottahan se on. Ei suunnistaja vaistolla etene.

Haastavinta mun mielestä oli maanmuotojen lukeminen. Kartalla oleva nyppylä saattoikin maastossa olla hyvinkin pieni. Korkeuskäyrien lukeminen ja sen oppiminen on kuitenkin aika oleellinen juttu niiden ollessa kaupunkimaastoissa suunnilleen ainoita muuttumattomia elementtejä metsässä. Toinen haastava juttu oli etäisyyksien hahmottaminen. Etenkin aluksi ja etenkin juosten saattoi joki polku kääntyä aika nopsaan, kun meikä olis vielä hyvän matkaa painellut eteenpäin.

Kehitystä tuli kuitenkin valtavasti ja olen erittäinkin tyytyväinen osallistumiseeni. Vaikka suunnistaminen ei harrastuksena kiinnostaisi lainkaan, on mun mielestä suunnistustaito edes jossain määrin aika tarpeellinen asia. Kiitos siis Plle kesän suunnistuksista ja Suunta Jyväskylän suunnistusjermuille erittäinkin kärsivällisestä perehdyttämisestä hienon lajin pariin!

Lyngen alps!

Muutama lomapäivä, tarkalleenottaen kaksi yötä ja kolme päivää, vietimme Norjan puolella Lyngenin niemimaalla. Haltin huiputus jätettiin aikataulullisista syistä tulevaisuuteen. Halti säilyy, mutta rennolla aikataululla vietettyyn lomaan oli vain tämä mahdollisuus.

Lyngenin neimimaa on niemi Kilpisjärveltä suoraan luouteessa/pohjoisessa, Yykeän vuonon ja Moskivuonon välissä. Alue on tunnettu vuoristoista ja suosittu laskettelijoiden keskuudessa. Vuoristoa kutsutaan Lyngenin alpeiksi tai pohjoisen Himalaksi. Vuoret ovat kohtalaisen teräviä ja useita huippuja kohoaa yli 1500 metrin korkeuteen. Vuoristosta löytyy myös jäätiköitä.

Meidän plan oli haikata Daltindenin huipulle (1533m), joka sijaitsee niemen korkeimman vuoren  Jiehkkevárrin (1 833 m) edessä Furuflaten nimisessä kylässä. Huiputus jännitti aikatavalla nähtyämme vuoristot ja etenkin, koska kyseessä ei ollut merkattu reitti. Heti kärkeen täytyy sanoa, että huiputusta ei koskaan sitten tapahtunutkaan, sillä aikataulumme petti sen verran, ettemme olisikaan kerinneet patikoida autolta vuoren toiselle puolelle, josta huiputus olisi (ehkä?) ollut mahdollista. Vuonon pohjalta yritimme kyllä aiemmin lähteä huiputukseen ja patikoimmekin aina noin tuhanteen metriin saakka, jonka jälkeen totesimme olevan viisainta kääntyä alaspäin. Ylös olisi epäilemättä päässyt, mutta alastulo oli turhan riskialtis ajatuskin. Se, että huippu jäi näkemättä ei jaksanut harmittaa, sillä nousumetrejä riitti, olihan lähtökorkeus just eikä melkein se merenpinnan korkeus.

Toinen haikki oli vaellus niemen kärkeen Lyngstuvalle, jossa sijaitsi yhksi maailman kauneimmista paikoista. Pikkuinen majakka ja majakanvartijan pieni ja niin sympaattinen mökki. Jäämeri oli käsittämättömän tyyni sekä turkoosi. Fiilis oli, kuin olisi tipahtanut suoraan johonkin maalaukseen. Niemeen oli haaksirikkoutunut troolari ja kalastajien kohtalot kyllä mietityttivät. Pieni tutkimusmatka tehtiin myös tälle hylylle. Jäljellä oli myös majakka ajalta, jolloin majakka oli liekki jota poltettiin jättiläiskokoisessa nuotiossa. Täällä vietettiin toinen yö. Maailman laidalla.

Norjaa, ihan Lyngeniäkin, olisi voinut kierrellä enemmänkin, mutta sielläpä tuo säilyy. Taukopaikat oli hyvin huollettuja ja vessoista ilmoitettiin teiden varsilla. Siinä mallia tänne meillekin. Hassua oli myös se, kuinka pienistäkin kylistä löytyi poliisi- ja palolaitosta sekä sairaalan punaista ristiä. Tällainen lomapostaus vielä. Nyt arki pyörii jo täyttähäkää, mikä on ihanaa sekin. Mukavaa viikonloppua!

Oi Kipisjärvi, vielä mä sinne palaan!

Viime viikko oli siis kauan odotettu aktiiviloma käsivarren Lapissa ja Pohjois-Norjassa. Tämä postaus kuvineen kertoo Kilpisjärven päivistä, jotka jäi hamaan tulevaisuuteen asti muistoihin. Voisi siis sanoa, että Kilpisjärvi teki meihin molempiin, minuun ja pikkusisko-Helgaan, lähtemättömän vaikutuksen. Saavuttiin Kilpparille joskus myöhäisiltapäivällä lauantaina. Takana oli jo yksi (heikosti nukuttu) yö teltassa jossain Tornion yläpuolella. Lauantai ilta meni "basecampia" perustaessa, Kilpisjärven kylään tutustuessa ja kokkaillessa. Siinä about kuuden maissa alkoi tihkuttamaan vettä ja niimpä oltiin yöpuulla jo joskus iltaseiskalta! Teltta pystytettiin Mallan luonnonpuiston parkkipaikan lähellä olevaan niemeen, joka työntyy Kilpisjärveen. "Ikkunasta" olis siis suora näkymä järvelle ja Pikku-Mallalle.

Näkymä ikkunasta. Joillekin tämä on arkipäivää.

Sunnuntain haikki oli vaellus Mallan luonnonpuistossa ja kolmen valtakunnan rajapyykillä. Rajapyykille seilattiin Malla-laivalla, joka pysähtyy Ruotsin puolelle Koltalahteen. Tästä on noin kolmen kilometrin matka rajapyykille. Mukana oli myös hyvinkin ikääntyneitä ihmisiä ja pieniä muksuja, sillä reitti laivalta rajapyykille oli helposti kuljettavissa ja laivalla oli myös mahdollisuus palata takaisin Kilpparille. Meitsit päätti kuitenkin kävellä tuon matkan halki Mallan luonnonpuiston, josta matkaa tuli ehkä noin 13 kilometriä. Tiesiirtymisineen päivän vaellus taisi olla hintsusti vajaa parikymmentä kilometriä. Reitti kolmen valtakunnan rajalta Kilpisjärvelle oli aivan uskomattoman kaunis. Joka kerta, kun käännyin taakse katsomaan Helgaa, hämmästyin maisemaa aina uudelleen.

Kolmen valtakunnan rajapyykillä. Takana ja oikealla, edessä kotimaa Suomi ja kuvaajan vasemmalle kädelle jää Ruotsi.

"Hei 'Helga', kato sun taakse!!!"

Hiljalleen noustaan ylöspäin. Taustalla sekä Norjan että Ruotsin huippuja sekä Kolttajärvi kavereineen.

Mallan luonnonpuisto ja näkymä kohti Suomea. Saana ja edessä Iso-Malla.

Tunturipuron ylitystä

Mallan luonnonpuistossa ollaan edelleen.

Ah, niin kaunista. Liikkuminen täällä on sallittu vain merkityillä poluilla.

Palanen Kitsiputousta. Kuva ei tee oikeutta, yllättäesn. Täältä voi käydä katsomassa tietoja ja enemmän kuvia vesiputoussarjasta.

Hellou Kilpisjärvi <3

Maanantain plan oli Saanan valloitus. Tälle vaellukselle matkaa tuli vajaa kymppi. Varsinaiselta lähtöpaikalta Saanan huipulle matka on neljä kilometria suunta. Keli helli edelleenkin ja vaikka pitkähihaisissa vaelsimme koko matkan, onnistuimme molemmat käräyttämään naaman. Niinkuin arvata saattaa, reitistä puolet on nousua ja puolet laskua. Alun vajaa 800 porrasta on se iisein osuus, mielestäni. Reitillä oli arvatenkin paljon sakkia, eikä oikeastaan hetkeäkään tullut käveltyä siten, etteikö muita ihmisiä olisi ollut näköpiirissä. Monentasoista kävelijää näytti olevan liikenteessä. Näkymät oli, jälleen kerran, aivan huikeat.

Lähtökuopissa kohti Saanan huippua.

Nousukulmaa.

Aika lailla huipulla ollaan ja tällaista näkymää aukeaa kohti Kilpisjärveä.

Tämä sitten oli näkymä kohti käsivarren erämaa-aluetta.

Saana valloitettu!

Hypellen takaisin Kilpisjärvelle. Tottapuhuen polku Saanan huipulle on paikoin melko kivikkoinen ja jalkoihin on syytä katsoa.

Portaiden yläpäässä tasanteella. Onneksi AINA voi pysähtyä ihailemaan maisemaa!

Kelit oli tosiaan ihan parhaita. Kilpisjärvi näytti paikallisen herran mukaan liian hyvää turisteille. Vaikka päivät oli lämpöisiä, niin yöt oli kylmiä ja tiistai-aamuna teltan peitti kevyt valkoinen huurrekerros. Maanantaina takana oli omalla kohdalla kolme erittäin huonoa yöunta. Note to your self -älä ota telttailuloman alle yövuoroja. Älä ota niitä yhtään minkään loman alle. Kylmyys ei ollut ongelma, vaan joku ihme unihäiriö, joka näköjään korostuu ahtaassa makuupussissa kovalla alustalla, hah. Helga nukkui makeasti, mutta onnistui saamaan yön aikana niskaansa torticollis acuta -ongelman. Tiedättekö, kun pää ei käänny yhtään sitten mihinkään? Anyway, päätettiin nukkua yksi yö makoisasti sängyssä ennen siirtymistä Norjan puolelle.

Hei hei "basecamp"!

Alkuperäinen suunnitelma oli mennä yksi retkeilykeskukseen, mutta onneksemme bongattiin Retkulta Norjaan päin tienvarresta kyltti, jossa mainostettiin saunallisen pihamökin vuokrausta. Tarinat, joita kuultiin mökin omistajalta, kruunasi komeat maisemat. Todennäköisesti retkeilykeskuksella en olisi kuullut, millaista elämä oli, kun koulu aloitettiin kahdeksanvuotiaana ja koulumatka oli yki 100 kilometriä. Myöhemmin yläkoulussa lähes 200 kilometriä. Kuinka terveydenhoitaja käy kylällä noin kerran kahdessa viikossa ja ammattitaidon on oltava kova, sillä lääkäri käy hyvä jos kerran kuukaudessa. Millaista elämä on, kun diabeteskontrolleissa käydään noin 200 kilometrin päässä ja hammaslääkäriin lähdetään Ouluun (n. 650km), puhumattakaan, jos tarvitsee erikoislääkäritasoista hoitoa, niinkuin monessa sairaudessa tarve on. En olisi kuullut, millaista elämä oli 70-lukua, jolloin avattiin kauppa tai silloin, kun Jäämereltä myrskyää. Kaikkeen kuulemma tottuu, hetkittäin jopa maisemiin.

Sairaanhoitajana mua etenkin kiinnosti kertomukset terveydenhuollosta. Että terveisiä vaan niille ihmisille, joiden first world problem on odottaa muutama tunti päivystyksessä! Ajassa, jossa etelän malttamaton olisi repinyt hiukset päästään ja soittanut pariin iltapäivälehteen, ei Kilpisjärveläinen välttämättä ole vielä edes päässyt lähelle sairaalaa! Eikä kysymys ole siitä, ettäkö pohjoisen ihmisellä asiat olisi jotenkin huonommin. Päinvastoin! Ehkä täällä etelän hektisyydessä ja kaiken keskellä on vaan niin paljon helpompi unohtaa se, millä on oikeasti elämässä merkitystä!

Loman odotusta ja lappihaaveita!

Aika moni taitaa olla kesälomansa viettänyt ja siinä missä toiset laskee aamuja vielä edessä häämöttävään lomaan, mä lasken iltoja ja öitä. Ensimmäistä sorttia on jäljellä yksi ja toista kaksi. Perjantai-aamuna lopetan valvomisen ja vaikka kyseessä on vain viikon mittainen lomapätkä, tuntuu se samanlaiselta tauolta, kuin mikä tahansa loma on koskaan tuntunut.

Perjantai-iltana lähdetään Seinäjoen pikkusiskon kanssa ajelemaan kohti Kilpisjärveä ja Pohjois-Norjaa. Aaah, oon unissani herännyt Saanatunturin juurelta jo monen monituista kertaa. Millon lie käytiin keskustelua siitä, että tänä kesänä toteutetaan viime kesänä väliin jäänyt haikkaus jossain. Karhunkierroksella, oli alkuperäinen suunnitelma. Kunnes Helka tais ehdottaa, että lähdetäänkö kuitenkin ihan oikeasti pohjoiseen. Karttoja, googlailua ja suunnittelua rakastavana luonnostelin sille kuvan, jonka tsättäsin menemään:

Ajankohdaksi valikoitu elokuun puoliväli mun työsopimuksen ollessa silloin katkolla. Työt jatkuu ja kiitos joustavan työnantajan, sain myös viikon lomani! Kuva on suuntaa antava ja kertoo lähinnä vain siitä, missä kohteissa meidän on ajatus käydä. Ja sekin vain ajatus, sillä matkassa saattaa olla monta muuttujaa, kuten sää, teiden kunto tai vaikkapa omien voimavarojen ja kykyjen yliarviointi, hah! Lisäksi jotain on tullut mieleen kuvan ulkopuolellakin. Ei aiota suorittaa ylläolevaa kuvaa, vaan jos haluttaakin olla viikko Saanan juurella, ollaan viikko Saanan juurella.

Aikataulu ajateltiin pitää erittäinkin joustavana ja siksipä ei olla esimerkiksi varattu yhden yhtä majoitusta matkan varrelle. Autoon lähtee mukaan teltta, makuupussi patjoineen ja keittovälineet. Viime kerrasta oppineina ollaan ihan sijoitettu kyseisiin vermeisiin. Ehkä saatetaan ottaa jostain mökki tai huone, ehkä ei.  Jokamiehenoikeudella oli suunnitelma yöpyä ja toki saatetaan leirintäaluepaikkaakin ottaa, jos on vaikka jonkinlainen palveluntarve. Päiväretkiä ajateltiin kävellä ja olla luonnossa. Sitä todella tarviin tähän hetkeen!

Muutamia juttuja on tässä googlailtavana ja samat kysymykset voisi heittää tänne blogiinkin!

Voikohan Kilpisjärvellä vaihtaa valuuttaa?

Missäköhän kunnossa Guolasjärventie on just nyt?

Onkohan siellä satanut paljon viime viikkoina?

Mihinköhän olis hyvä lyödä teltta pystyyn Kemi-Tornio akselilla joko ennen tai jälkeen motaripätkän?

Kaikenlaisia vinkkejä otan mielelläni vastaan, ihan mitä tahansa! Kokemuksia myös! Ootko sä käynyt Lyngenissä? Entä huiputtanut Haltin? Guolasjärveltä? Missä hyvät telttapaikat Kilpparilla?

Hei hei, mitä kuuluu?

Pitkästä aikaa täällä! Blogihiljaisuus on jatkunut ja jatkunut, kunnes kynnys päivittää on kasvanut pikkuhiljaa kerrostalon kokoiseksi. Joka päivä olen silti miettinyt teitä ja sitä, että tänään tulen kertomaan kuulumisia. Voiton on kuitenkin vienyt työt, harrastukset, perhe, ulkoilma tai välillä ihan puhtaasti sohva. Oonko mä ainoa bloggari, jonka on hankala istahtaa "tyhjän paperin" ääreen, kun hiljaisuus on kestänyt riittävän kauan? Ikään kuin tekstiltä puuttuisi punainen lanka ja niinhän siltä puuttuukin. Palaan takaisin kirjoittelun pariin aina samanlaisella sillisalaatilla, eikä tämäkään kerta tee poikkeusta.

Muistatte ehkä, että mulla oli tarkoitus osallistua huomenna juostavalle Tampere Countryside Marathonille? No se jää nyt kuitenkin sairastelun vuoksi välistä. Jonkin sortin urheilua tässä kyllä jo pystyy harrastelemaan, mutta ei ihan kisaurheilua. Tarkoituksena oli tulla kuvaamaan ja kannustamaan pikkusiskoa juoksussaan, mutta karman laki osui myös häneen penikkataudin nimissä. Meiltä jää siis huominen isku Tampereelle väliin, mutta tsemppiä kaikille muille!

Viimeinen kuukausi on mennyt enemmän ja vähemmän puolikuntoisena. Enemmän kuitenkin vähemmän ja luulen, että pikkuhiljaa aletaan olla voiton puolella. Myös työt on vieneet mehuja aikalailla. Luulen, että intensiivinen aloitus uudessa työssä alkaa verottaa nyt, kun hommat alkaa olla jo inasen tutumpia. Pari seuraavaa viikkoa tulee olemaan aika tiukkoja, sillä teen tunteja sisään viikon lomaa varten. Tuo viikon loma onkin kauan odotettu haikkausreissu Kilpisjärven seuduille ja Pohjois-Norjaan. Yritän jossain välissä kirjoitella reissusuunnitelmista lisää.

Etenkin, kun tämä kerrostalon kokoinen kirjoittamiskynnys on murennettu näinkin mielenkiintoisella pläjäyksellä! Mitä teille kuuluu???

Etelä-Konneveden kansallispuisto

Ensinnäkin. Kiitoksia kaikille edellisessä postauksessa kannustaneille! Tässä ikään kuin vahingossa pääsi muodostumaan kahden viikon someloma. Palataanpa sitten vielä hetkeksi kahden viikon takaisiin tunnelmiin. Ei Kiimasen savulenkille eikä juoksutunnelmiin, vaan Etelä-Konneveden kansallispuistoon ja patikointitunnelmiin. Ajeltiin tosiaan Jarpan kanssa juhannusaattoillaksi Etelä-Konneveden kanssallispuistoon.

Alkuperäisenä ajatuksena oli kiertää kolmen vuoren vaellus (14km), mutta järki sanoi, ettei ehkä tuon kympin rykäsyn jälkeen ihan niin pitkää matkaa tarvitsisi. Etenkin, kun luontoon.fi infosi reitin olevan vielä mahdollisesti vaillisesti merkitty. Etelä-Konneveden kansallispuistohan on kansallispuistojen kuopus, eli siksi. Päädyttiin kiertämään Kalajan kierros josta patikkaa kertyi lähemmäksi kympin verran, kun jätettiin auto Törmälään parkkipaikalle. Itse Kalajankierroksella mittaa on 4,6km, jos viepi auton lähemmäksi Kalajaan.

Etelä-Konneveden kansallispuisto on tosiaan ihan juniori vielä. Laavut ja pitkospuut tuoksuivat tuoreelle puulle. Ainakin Kalajan kierroksella polkuja oli kuljettu jo kauan ennen, eli ne oli kohtalaisen tallattuja kauttaaltaan. Kalajan kierros kiertää Vuori-Kalajan lammen ja kipuaa Kalajanvuoren päälle, josta on ihan käsittämättömät näkymät sekä lammen suuntaan että Konnevedelle. Juuri, kun kuvittelit nähneesi sen kaikkein kauneimman maiseman, aukenee eteen aivan yhtä kaunis uusi maisema.

Aivan käsittämättömön kaunis paikka! Suosittelen kyllä piipahtamaan, vaikka vähän kauempaa. Sekä meno- että paluumatkalla pysähdyimme tekemään parit koskitsekit. Toki, koska koskikalastaja-Jarppa. Jollain pysähdyksellä katselin suurta alueen karttaa. Vielä on palattava Etelä-Konnevedelle. Niin kansallispuistoon patikoimaan kuin myös meloen saariin. Yöllä kotiin saapui kaksi onnellista luontoseikkailijaa. Näillä kokemuksilla jaksaa!

Pitkästä aikaa lappu rintaan: Kiimasen savulenkki 2016 -kisarapsa

Kaikkien vammautumisten keskellä juoksutapahtumaa, nimeltä Kiimasen savulenkki, on hintsusti haastavaa kutsua juhannusperinteeksi, mutta sinne päin. Kyseessä on siis Saarijärven Lannevedellä järjestetettävä kympin juoksutapahtuma, jolla ihan oikeasti taitaa pituutta olla 9,8km. Perinteenä on ainakin aikoa osallistua tapahtumaan, mutta ihan viivalle asti olen päässyt tätä ennen vain vuonna 2014, klik!

Hommahan lähti ihan väärille urille, kun lasten juoksuja seuratessa tajusin ottaneeni mukaan Jarpan sykemittarin. Jarpan lisäksi seurana oli siis hänen sykemittari. Kiitokseksi siitä, että hän oli lähtenyt mukaan kannustusjoukoksi kiukuttelin, tottakai! Että osaan olla välillä idiootti: kiukutella nyt sitä, että itse ottaa toisen kellon, jonka vielä itse on sille toiselle jokunen viikko takaperin synttärilahjaksi hankkinut. Että osaan olla idiootti. Onneksi yleensä ymmärrän oman tyhmyyteni kohtalaisen nopeasti. No kriisistä päästiin yli ja nautittiin tapahtuman tunnelmasta hyvissä ajoin.

Sitten itse juoksuun. Raportin mukaan juoksu oli vuonna 2014 ihan kamalaa menoa, mutta voin kerto, että vuonna 2016 se tuntui vielä kamalammalta. Reitti on kohtalaisen mäkinen ja onkin ihan todella mieltä ylentävää tajuta olevansa ihan loppu jo ekan puolentoista kilometrin nousun jälkeen. Mulla oli tavoite pitää kilsavauhdit alle vitosessa, mutta täytyy myöntää, että epäilin itse itseäni jo kahden kilometrin kohdalla. Päähäni alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatuksi, jotka kulki suurinpiirtein näin: "Ei se mitään, jos loppuaika on ihan paska, koska neljä ja puoli kuukautta sitten olit vielä kirurgin nilkka ja pohje avattuna...". Ihan itse juostessani sen laskin. Miten naurettavaa energian tuhlausta. Aika pian sain nuo armolliset ajatukset (vihonviimeinen virhetikki on antaa kesken kympin juoksun armollisia ajatuksia itselleen, kesken vielä hyvän juoksun! Niitä kerkee tarvittaessa jalostaa maalissa!) kuriin, "Ihan sama, yhtään puolikasta tai lyhyempää matkaa ei koskaan oo taitettu yli viiden minsan keskareilla, eikä se päivä ole h****tti tänäänkään!"

Olin ihan oikeasti unohtanut kuinka raastavaa on juosta lappu rinnassa!

Vitosen kohdalla haisi maaseutu. Kutosen kohdalla oksetti ja v**tutti. Seiskan kohdalla olo oli vielä kamalampi. Yli vitosen keskareitakin väjäämättä tuli. Ei kuitenkaan sitä romahdusta. Kasin kohdalla oli viimeinen ja kamalin nousu. Tiesin, että romahdusta ei tule. Olin oikeastaan tiennyt jo jonkin aikaa. Homman juoni oli palautunut mieleen ja jo joitain hetkiä sitten olin hylännyt ajattelun. Tai ajattelun sisältö oli lähinnä ykkösen ja kakkosen hokemista päässä. Tai kirosanoja. Sillälailla niitä mäkiä noustaan. Ei sitä ihan täysin voi unohtaa.

Kello pysähtyi aikaan 47.46. Neljä sekuntia aiemmin kuin kaksi vuotta sitten! Olin ihan oikeasti myös unohtanut kuinka ihanaa on juosta lappu rinnassa!

Ei voi olla mitään muuta kuin tyytyväinen. Reilu kolme kuukautta sitten pelkän kävelyn apuvälineenä oli kyynärsauvat, juoksulenkkeilyt on aloitettu toukokuun puolivälissä ja kyseessä oli kahdeksas kympin tai yli mittainen juoksu. Jotain on täytynyt tehdä oikein näinä reiluna kolmena vammavuotena ja myös kauan ennen sitä. Nyt on mojova jumi pohjelihaksessa ja muutenkin iskutus taisi olla aika kovaa, kaikki pyhät lupaukset juoksutekniikasta kun unohtui. Juoksuviikot on viime aikoina mennyt sillätavoin, että määriä ja vauhteja ei oikein kärsi nostaa. Juostaan mitä kärsitään ja muuna aikana tehdään muuta. Aika pitkälle silläkin tekniikalla näköjään pääsee.

Juhannusaatto iltaa vietettiinkin sitten Etelä-Konneveden kansallispuistossa, siitä myöhemmin. Koskikalasta-Jarppa on näköjään sittenkin kohtuu iisi houkutella mukaan, jos reissuun sisältyy myös koskitsekkejä. Keski-Suomessa se on onneksi helppoa. Yötön yö jatkuu tästä eteenpäin hyvinkin kirjaimellisissa merkeissä, eli yötyössä.

Kippis ja hyvää juhannusta!

Neljän koon viikonloppu: Kirkkoveneilyä, kuoharia, Konnevettä ja komeita maisemia!

Viikonloppu sisälsi kaikkea otsikossa mainittua. Mun pikkusisko on piakkoin menossa naimisiin ja vietettiin hänen polttareitaan viime viikonloppuna. Ajankohta ei hänen uteliaasta ja organisoivasta luonteesta johtuen pysynyt salassa, vaikka vielä perjantainakin väitin kivenkovaa meneväni Lappeenrantaan ja Jukolan viestiin. Polttareiden sisältö sen sijaan pysyi ja hyvä niin.

Oltiin tosiaan mun toisen pikkusiskon kanssa järkkäilty lauantaisa sunnuntaihin mökki Konnevedeltä Liesjärven rannalta. Matkalla oli pieni liftaukseen liittyvä nolaustehtävä, mutta kaikenlainen perus polttarinolailu jäi sitten siihen. Ohjelma numerona oli kirkkovenesoutua ja piknik saaressa. Porukka valitettavasti typistyi kohtalaisen pieneksi, mutta hyvin saatiin kuuden hengen tyttöporukalla ja yhdellä miesvahvistuksella (eräyrittäjä, jolta vuokrattiin mökki sekä vene ja tilattiin myös illan sapuskat) neljäntoista hengen kirkkovene liikkeelle. Se täytyy kyllä myöntää, että tuskin oikeaan suuntaan olis selvitty ilman sitä miesvahvistusta! Pari kaveria olisi vielä mahtunut joukkoon, niin soutaminen olisi edelleen ollut helppoa. Jokaisella paikalla jos olisi ollut soutajat, olisi hommaan ihan oikeasti saanut keskittyä ettei soutaminen olisi mennyt airojen yhteen kolisteluksi.

Sää oli perinteinen Suomalainen kesäsää. Sateinen. Menomatka saatiin soutaa hyvässä (!, tuulisessa, pilvisessä, kosteassa) kelissä, joka piti aina piknikinkin ajan. Paluumatkalla sen sijaan tuli vettä ja täysiä. Jokainen likka ajatteli asian positiivisesti ja hämmästeltiin sitä, että olipa kiva, kun sade taukosi just menosoudun ja piknikin ajaksi. Energiaahan olisi voinut käyttää myös negatiiviseen ajatteluun, mutta onneksi joukosta ei löytynyt yhtään sellaista tyyppiä. Miksi vatvoa asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa? Sää nyt on hyvin pitkälle sellainen juttu. Tuli kunnolla testattua myös viime kuukausina hankitut corevaatteet, jotka sai yhdeksä pojoa. Takin pituus takaosastaan ei ehkä ihan riittävä ole soutu-urheiluun, koska persusta hörppi vähän vettä. Sauna ja safka maistui soudun päätteeksi ja tulipahan heitettyä myös talviturkki. Illanvietto jatkui aina yöhön saakka, muttei kuitenkaan niin myöhään, etteikö seuraavana päivänä olisi keritty brunssittelemaan ja viettämään yhteistä aikaa ennen kotiinlähtöä.

Kirkkovenesoutu oli kyllä kokemus, jota en halua jättää ainoaksi. Sulkavan soutu, täältä tullaan! Ihanaa oli viettää viikonloppua huippujen naisten seurassa. Luulen, että myös itse polttarisankari tykkäsi kyseisenlaisesta ohjelmasta perinteistä remuamista enemmän. Aika on tainnut ajaa sellaisen ohitse ihan koko porukan suhteen.