torstai 3. maaliskuuta 2016

Katson maailmaa...



ja sitä tulee katsottua maailmaa himpun verran erilaisin silmin, kun lähes neljänneksen vuodesta on yksi raaja enemmän tai vähemmän poissa pelistä ja kyynärsauvat edellytys pärjäämiselle. Toki oma tilanne on huomattavan paljon parempi, mitä monella muulla ja ennen kaikkea, vain väliaikainen. Paljon siis varmasti jää huomaamattakin.

Huomioita kuluneilta viikoilta.

...puhelimeen vastaaminen, viestin lähettäminen ynnä muut toiminnot, vaativat aina pysähtymään. Aika usein siinä sählätessä myös sauvat lentevät minne sattuu... Toisaalta: tulee keskitytyttyä ympäristöön, eikä naamavärkki ole liikoja kiinni puhelimessa!

...liikkeen tunnistimella aukeavat ovet on todellakin käteviä. Tai jos ne ovet olisivat edes kevyitä, eikä sellaisia panssariovia, jotka vielä sulkeutuvat ihan hemmetin nopeasti!

...ihmiset ovat oikeastaan kuitenkin aika ystävällisiä. Mulle on esimerkiksi yksi naamatuttu tarjonnut kyytiä salilta kotiin ja sitä rataa. Monta kertaa on myös toivoteltu tsemppiä ynnä muuta. Ne myös kertovat omia kokemuksiaan. Kyllä lajitoverin tunnistaa, vaikka tunnusmerkkejä (apuvälineitä) ei enää tarvitsisi.

...ei toki kaikki. Mua on aina ärsyttänyt ihmiset, jotka istuvat bussissa liikuntarajoitteisten paikoille. Ei sillä, ettäkö mä tällä hetkellä mitään sellaisia tarvitsisin, mutta kyllä se tuntuu vähän kornilta lähteä könyämään rappuja bussin takaosaan, kun etuosa on täynnä ketteriä tervejalkaisia tyyppejä REPPU VIEREISELLÄ PENKILLÄ!

...edellisen tilanteen kruunaa tietysti pysäkiltä heti kaahaten starttaava bussikuski. Kiitti, haluankin keräillä itseäni täältä bussin lattialta! No ei silleen ole käynyt, mutta monta kertaa tilannetta on kyllä tarjoiltu. Enimmäkseen bussikuskit on kyllä hyviä tyyppejä. Ystävällisiä, laskevat bussia jne. Mäkin olen ystävällinen niille, tervehdin ja myös kiitän.

...ylipäänsä nuo sauvat ovat lähes aina tiellä. Lukuunottamatta tilanteita, jossa pitää ylettyä jonnekin kauas. Aika kaukaa tuolista saa ujutettua vaatekappaleen kätösiinsä nostamatta takapuolta sohvalta. Samoin suojateiden nappia saa tökättyä säästäen useamman askeleen.

... edellinen sinänsä aika jees, koska yleensä aina joudut sitä nappia painamaan. Niille suojateille kun ei kannata yrittää, jos vihreät ovat jo jonkin aikaa palaneet. Et nimittäin kerkeä. Hyvä jos ylipäänsä kerkeät! Myös bussin perässä on ihan turha painattaa. Tai ylipäänsä kiirehtiä mihinkään muutenkaan.

...kiirehtiä ei kyllä tarvitsekaan. Koska aikaa kuulkaa on odottaa seuraavia vihreitä, seuraavaa bussia ja sitä rataa. Aikaa on vaikka mihin!

...siitä huolimatta ennakointi on enemmän kuin jees! Ja suunnitelmallisuus kanssa. Ei sitä noin vaan kipasta hakemaan yhtään mitään yhtään mistään.

...sitten on nää pikkulapset. Ne on kyllä sympaattisia. "Äiti, miks tolla tytöllä kaksi keppiä? Äiti, miksi sillä on eriparikengät? Mitä sille on sattunut ja sattuuko sen jalkaan?" Joidenkin vanhemmat saattaa olla kiusaantuneita, mutta miksi ihmeessä. Musta on ihan okei! Mieluummin vois kysyä aikuisenakin, jos mietityttää. Monesti joku kysyykin, "hei anteeks, saako kysyä, mitä on jalalle käynyt?". Enimmäkseen kysyjät on lajitovereita, mutta joskus muutenkin. Ja yleensä kaikki on tosi tsemppaavia. Ylipäänsä, kun kysytään, että hei tarviitko jeesiä, pärjäätkö? Vaikka pärjään, ihan hyvin, niin tuntuu kivalta että otetaan huomioon. Eikä siinä ole keskiössä se, että hei mua huomioidaan, vaan että hei, kyllä täällä maailmassa toisia huomioidaan!


P.S. Listasta jäi puuttumaan se, että näihin päiviin asti oon ajatellut, että raajarikkous + taaperoikäinen lapsi olis haastavin kombinaatio, niin kahdessa päivässä oon kyllä huomannut, että haastava kombo on myös raajarikkous + varhaisteinikin (etenkin jos sen kamut on hiihtolomalla ja futistreenit tauolla, heh!) "Hei mitä tehtäis? Mennäänkö MegaZoneen? Keilaamaan? Mitä tehtäis? Joo, ei pysty, ei oikein kyllä pysty... Että kiitollisena otetaan kaikki ideat vastaan!??!??!

2 kommenttia:

  1. No voihan... Jopas sulle on elämä haastetta tupannut eteen. Mieluusti tulen jatkossankin lukemaan huomioitasi arjen haasteista sauvoilla.

    Lapset osaavat tosissaan olla tosi äänekkäitä uteliaisuudessaan. Olen pysäytellyt heidän kanssaan taivaltaessani niin lyhytkasvuisia ("hei sano vaan kääpiöksi, sehän mä olen!"), silmälappu silmällään kulkevia kuin jalka paketissa konkkaavia. Aina tilanne on ollut mulle kiusallisin, sillä olen ollut noloissani. Ja ihan turhaan! Kyllähän mäkin olen saanut kuulla harmaasta tukastani: "Äiti miksi tolla on samanvärinen tukka kuin mumilla vaikka sen lapsi on mun ikäinen?" Tulisivat vain kysymään. Kertoisin mieluusti, että ihan oikea väri tämä on ja ennen kolmikymppisiä saatu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, lapset kyllä on niin vilpittömän uteliaita :). Ehkä joskus tulevaisuudessa tuota vilpitöntä ja hyväntahtoista uteliaisuutta voi elää oman lapsensa kanssa, mutta toistaiseksi vastailen vieraiden lapsille taikka sisarusten muksujen loputtomiin miksi-kysymyksiin :D. Jotenkin tosi iso ajatus se, että aikuisella on tosiaan ihan käsittämätön vastuu, kun pikkulapselle lähtökohtaisesti kaikki erilaisuus on tosi okei!

      Poista

-Kiitos, että kävit.
-Kiitos, että kommentoit.
<3