Y94.2 Urheilu- tai liikuntatapaturma

Kovan onnen jalka tuo vasen.

Lauantaina oltiin tosiaan sillä kauan odotetulla hiihtolenkillä (joka kaikesta huolimatta oli kiva!). Siltä hiihtolenkiltä palasin kotiin eilen. Päivystyksen, leikkaussalin ja kirurgisen osaston kautta.

Kaaduin tosiaan sillä hiihtolenkillä ja nilkka pääsi jotenkin pyörähtämään. Harmiton kaatuminen, harmiton tilanne, isot seuraukset. Kipeää se teki, mutta varsin hyvältä tilanne siellä ladulla vaikutti. Jopa niin hyvältä, että jatkettiin hiihtoa seuraavaan etappiin asti, jonne oli melkoinen  jonkinmoinen (oikeastaan niin pitkä, etten kehtaa edes sanoa) matka. Peurungassa monot riisuttua olikin jalka melkoisen turvonnut. Murtuman mahdollisuus ei käynyt mielessäkään. Jonkinlainen venähdys ehkä. Lounastettiin peurungassa odotellessa kyytiä ja ihan vitsailtiin: terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja hiihtolenkillä, joo, joo, eiköhän tässä voi matkaa jatkaa. Ajateltiin kuinka menen päivystyksen triageen, nostan jalan ilmaan ja kerron olevani kyllästynyt pitkiin leikkausjonoihin (tietämättömille tiedoksi, mulla siis oli olemassa leikkauspassitus samaan jalkaan ihan muissa vaivoissa) ja laittaneeni vähän vauhtiä omaan jonotilanteeseen. Suunniteltiin uutta hiihtoreissua parin viikon päähän.

Triagessa lauantaina.
Ajattelin, että illalla kirjoitan blogiin pikku tapaturmasta ja hiihdosta.

Voitte uskoa, että järkytys oli melkoinen, kun palasin rtg-kuvista perusterveyden lääkärin pakeille kuulemaan tulokset. Parikin murtumaa. Nopeasti kuitenkin keräsin itseni, kuvittelin edelleen olevani menossa seuraavana päivänä Kontiolahdelle, joskin kipsi jalassa. Lääkäri lähti konsultoimaan kirurgia, joka passitti vääntökuviin ja aika nopeesti kävi selväksi, että leikkaus tästä tulee. Lateraarimalleolin murtuma tyyppiä Weber B. Vääntökuvissa nilkka antoi sen verran periksi, että mikäli hoitolinja olisi konservatiivinen, olisi nilkassa hyvin nopeasti kuluma. Hoitaja toi vaaleanpunaisen pyjaman, toinen laittoi tippaa käteen ja toinen takalastaa jalkaan. Aivan absurdi tilanne, tuntui lähinnä vitsiltä. Ei syömistä, ei juomista ja voin kertoa että jano oli 30 km:n hiihtolenkin jälkeen kohtalainen ja vaikka olinkin lenkin jälkeen syönyt, niin pari perhepizzaa olisi upennut nekin. Ainoa mitä sai suuhun ottaa oli pumpulipuikon näköiset sitruunatikut. Jes!

No leikkaus oli sitten loppujen lopuksi sunnuntai-aamuna, eli iltapalaa sain. Edessä oli uneton yö Keski-Suomen keskussairaalassa osastolla 21. Täytyy myöntää, että siinä yön tunteina alkoi ehtymättöminkin huumori olemaan lopussa. Pala palalta mulle alkoi myös valjeta, että mistään pilapalivammasta ei ole kysymys. Tietty menin ja googlettelin. Tiedä sitten kuinka järkevää. Sunnuntaina oli operaatio, joka meni hyvin. Nilkkaan laitettiin titaanilevy sekä kuusi ruuvia. Mikäli ne ei vaivaile, saavat olla siellä hamaan tappiin asti. Jos vaivaavat, niitä joskus poistellaan. Leikkauspäivä sujui hyvin, kivuitta. Ilmeisesti puudutus oli kohdillaan. Vasta ilta näytti todellisen luontonsa.

Mama ja sisko lapsineen toi lukemista leikkauspvänä.

Toinen yö oli yksi kipuhelvetti. Koko jalka ihan selästä asti oli ihan helvetin kipeä ja unesta ei ollut tietoakaan. Aamulla tajusin, että osa kivusta on hermokipua, jonka alkuperä on edelleen hämärä. Ehkä issiashermo venyttyi kohoasennosta, ehkä jotain muuta. Ilmankos se kasa opiaatteja aiheutti lähinnä pahoinvointia ja huimausta, mutta vaste kipuun oli mitätön. Täytyy sanoa, että en todellakaan, hoitajanakaan, ole tajunnut millaista on täydellisen kova kipu. Sellainen, kun koko kroppa vääntelehtii tuskasta ja hengitys ei kulje normaalisti. Tuon murtumakivun arvioin triagessa luokkaan 3-4, joten tuskin olen mikään kipuherkkä.

Maanantaina vaihdettiin lääkitystä, leikkauskipu alkoi helpottamaan, hermokipu jatkui edelleen. Tiistaina pääsin kotiin. Vihdoin ja viimein. Hermokipua on edelleen, joskin lievempänä ainakin verrattaen leikkauksen jälkeiseen yöhön. Se ehkä hieman pelottaa. Kuten moni muukin asia. Ihmismieli on kuitenkin ihmeellinen ja jollain tapaa osaan olla myös ylpeä reippaudestani ja positiivisuudestani. Väittäisin myös oppineeni hoitajana enemmän kuin monestakaan kurssista opintojen aikana. Paracetamol+Burana -comboa sekä Gabapentiiniä menee edelleen, lähinnä hermosärkyyn. Jarppa toimii haavahoitajana reippaasti: sidoksia joutuu vaihtelemaan, koska haava tihkuttaa kudosnestettä. Muutoin paraneminen sujuu.

Sellaista.

Kipsiortoosi tulee olemaan jalassa kuusi viikkoa. Silloin on myös kontrolli-rtg sekä lääkärin aika. Sairasloma jatkunee tuosta kontrollista noin pari viikkoa. Lääkärin mukaan kyseessä on vakava vamma, mutta ei parantumaton. Maratonia ei juosta tänä kesänä ja tuskin tänä vuonnakaan, mutta kuulemma joskus. Hyvä juoksujalka tästä kuulemma vielä saadaan. Nilkan toiminnan palautuminen vie 3-12kk. Turvottelua ja jopa jonkinlaisia särkyjä rasituksen jälkeen tulee vielä pitkään. Fysioterapeutin mukaan raskasta liikuntaa voi ruveta harrastamaan noin puolen vuoden kuluttua. Näin, jos kaikki menee hyvin. Parhaimmillaan siis. Monenlaisia tuntoja olen kyllä käynyt läpi. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Palailen niihin myöhemmin. Tässä tällainen faktapohjainen kuulumispostaus. Niin tiivistettynä kuin ikinä kykenin. Onni on myös kaikki ihmiset ympärillä, jotka jaksaa tsempata! Aika uskomattoman hyviä ihmisiä onkin! Ja hei. Mielelläni kuulen, jos jollakulla on kokemuksia vastaavasta vammasta ja siitä paranemisesta.