Hiljakseen sekä postauksia että juoksua

Postaustahti se vaan pysyy verkkaisena. Tykkään käyttää tuota verkkaista sanaa, kun oon vihdoin ja viimein sisäistänyt, että se tarkoittaa hidasta eikä nopeaa. Innostusta kyllä olisi, mutta toteutus hieman ontuu. Omia harrastuksia on tullut toteutettua vaihdellen. Ehkä se sopivan välin löytäminen niille on kuitenkin jonkin verran haastavampaa, kuin ennen vauvan syntymää ajattelin olevan. Eikä tää johdu siitä, etteikö Jii hoitaisi. Hän kyllä hoitaisi, mutta itse vaan koen, etten kovin usein halua olla pois vauvan luota. Monesti myös vaikkapa aika kolmistaan menee sitten kuitenkin sen edelle, että lähtisin huitelemaan omien harrastusten pariin. Liikuttua kuitenkin tulee, joten mitäpä tuosta.

Kuitenkin vanha ajatusmaailma siitä, että viikottaisia liikuntatunteja pitää olla vaikka ja kuinka paljon, nostaa aina aika-ajoin päätään. Että salitouhut on ihan pelleilyä, kun sitä tekee vain kerran viikossa. Ja lenkkeilykin aika pientä, kun eihän "kävely ole mitään". No ihan turhaa sellainen ("vähäisten") liikuntamäärien märehtiminen. Eikä mun ehkä pikkuvauvan äitinä ole pakko heti pian pystyäkään juoksemaan kymppiä nelosella alkavaan lukuun ja samanaikaisesti kyetä vetämään toista kymmentä leukaa. Kun tähän ikään saakka on vammoista huolimatta harrastuksissa ollut pieniä notkahduksia lukuunottamatta noususuhdanne, tuntuu tällainen kokonaisvaltainen kunnonnotkahdus välillä vähän ärsyttävän. Kaikkeen kun ei vaan aika riitä ja luulen, että vähemmälläkin pääsee ihan hyvään kuntoon. Sitä paitsi, kohta kai on myös ruvettava sanomaan, että ikäisekseen hyvään kuntoon!

Juoksua oon tosiaan hiljalleen aloitellut. Toistaiseksi myös tuo pariin otteeseen leikattu jalka on raskauskiloista (olenko sanonut, että ne on jämähtänyt pirun tiukkaan???) huolimatta kestänyt, vaikka kyllä nilkat ja jalkaterät vähän eriparisilta tuntuu. Juoksu on tässä elämäntilanteessa todellakin aikaystävällinen harrastus. Pystyt viettämään harrastuksen parissa kaiken sen ajan, mitä oot kotioven ulkopuolella.  Toivottavasti siis, jalka jatkossakin kestää, kilot karisee ja kunto nousee. Kohta tehdään myös kaupat juoksurattaista, jotka otan mahdollisimman pian noiden isohkojen yhdistelmien tilalle, joten senkin puolesta lenkkeilyyn tulee hieman lisää puhtia. Ee nukkuu tällä hetkellä vähän vaihtelevasti päiväunia vaunuissa (tai missään, heh) ja hereilläollessaan hän hieman huonosti jaksaa olla kopassa. Sen sijaan käppäilyt kantorepun kanssa on tosi in, kun voi katsella maisemia kunnes väsy iskee. Se se muuten on varsinaista jerkkua reisille!

Tästä nyt ei suunta kuitenkaan voi olla kuin ylöspäin. Jos vaan jalka kestää, niin syyskuussa voisi vaikka kipaista Finlandia Marathonin yhteydessä Valon kympin.

Yhtenä sateisena aamuna Laajavuoren maastoissa

Aamuihminen 2.0

Jotain on tapahtunut meidän nukkumisjutuissa. Olen nimittäin useampana aamuna viime aikoina herännyt ennen Eetä ja toisinaan jopa varsin pirteänä. Joku toinen saattaa kaivata vapaailtaa, mutta itse selkeästi nautin enemmän aamuhetkestä ihan vaan omassa seurassani. Minä, kahvikuppi ja Keskisuomalainen. Oikein jos aikaisin olen herännyt, niin saatan jopa keritä tänne blogiinkin.

Jokin aika sitten sitten meidän neljä tai viisi yösyöttöä väheni kolmeen (on jopa ollut öitä kahdella syötöllä, mutta tietysti, kun aloin kirjoitella tätä postausta, kääntyi suunta toiseen, heh. No viimeistellään silti!). Viimeistä näistä voisi kutsua enemmän aamusyötöksi siinä kello kuuden maissa. Tällöin olen tosiaan tuntenut itseni jo levänneeksi ja jäänyt hereille Een jatkaessa uniaan noin tunnin verran. Toisinaan aamuyöinä ollaan ruokailtukin jo viiden maissa ja se on himpan verran aikaisin. Samoin, jos yö on muuten ollut kehno tai ollaan treenailtu kääntymisiä koko aamuyö. Joka tapauksessa tuolla yhdellä yösyötöllä on ollut todella iso merkitys, kuten myös sillä, että alkuyöhön tulee nykyään neljän tunnin, joskus jopa viiden tunnin, unipätkä.

Jälkeenpäin ajateltuna myös synnytyksen jälkeisen univelan taittumiseen taisi mennä todella paljon pidempi aika, kun siinä hetkessä tuntui. Ei se univaje ollutkaan paikattu silloin, kun pahin terä oli tylsynyt.  Nukuinhan tuolloin kahdeksan vuorokauden aikana 21 tuntia. Laskin sen äsken, sillä olen kirjoittanut ylös asioita tuosta ajasta. Jälkikäteen katsastettuna kuukauden-parin takaista aikaa, tajuan, että olinkin tuolloin todella väsynyt. Silloin en kuitenkaan ajatellut niin. Jännää, miten elimistö suojaa itseään ja toimintakykyään. Ehkä myös tämä päivä näyttää melkoiselta väsymyshuurulta joskus tulevaisuudessa, kun yöheräämiset ovat pois kuvioista. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa on ollut ihana saada takaisin sisäinen aamuihminen. Edes satunnaisesti. Se tyyppi, joka herää pirteänä ja aikaisin touhuamaan ja suunnittelemaan päivän menoja. Se, joka saa aikaan asioita isolla kädellä just aamuisin. Ja ihan parasta on, kun tuon oman aamuhetken jälkeen sun seuraan herää poikkeuksetta sydämen kyllyydestä hymyilevä pieni poika.

Se, mikä satunnaisesti unia mulla verottaa, on valvoskelu imetyksen jälkeen. Ei tarvitse olla kovinkaan iso murhe, kun se rupee yöllä mietityttämään. Tätä taipumusta mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Myöskään päiväunia mun ei ole tullut nukuttua, kuin ihan yhden käden sormilla laskettava määrä ja nekin silloin, kun oli se pahin väsymuskooma pitkästä synnytyksestä. Koen, että tuo valvoskelutaipumus vaan korostuu, jos tulee päiväsaikaan nukuttua. Enkä kyllä myöskään pidä päikkäreiden jälkeisestä koomasta. Toisinaan olen vähän kateellinen ihmisille, jotka nukkuu helposti ja myös jatkaa uniaan helposti missä ja milloin vaan. Tuo taito olisi auttanut monessa käänteessä jo ennen vauvaa. Näillä korteilla kuitenkin pelataan ja koen, että meidän perheen nukkumisasiat on ihan hyvällä mallilla.

Lylleröpyllerön juhannushölkkä: Kiimasen savulenkki Norttisarja 3,5km

Oon tainnut aiemminkin mainita, että mulla oli kova mielihalu päästä tänäkin juhannuksena Kiimasen savulenkin lähtöviivalle. Olevinaan sai jonkun ympyrän suljettua. Viime vuonnahan juoksin siellä nilkkatoipilaana kympin itseni yllättäen aikaan 47 ja jotain. Pari päivää tuosta yllätys kasvoi potenssiin tuhanteen, kun tein positiivisen raskaustestin. Vuosi on vierähtänyt siitä ja tuon testin tulos, pikkuinen kolmekuinen Ee, ihmetteli savulenkin tunnelmaa milloin Manducassa, milloin vaunuissa. Pääosin tosiaan ihmetteli (välillä toki nukkui), koska päikkärit ei ole Een taitolaji ollut viime viikkoina. Ja kukapa sitä kivan tapahtuman ohi haluaisikaan nukkua.

Tähän väliin on pakko sanoa, että tää juoksutapahtuma ei nyt varmasti varsinaisesti tue fysioterapeutin kehoitusta aloittaa hiljakseen juoksentelut. Mutta se ympyrä! Sen verran annoin kuitenkin armoa, että kympin raasto jäi odottamaan tulevia juhannuksia. Matkana oli siis norttisarjan kolme puolikas. Luulen kyllä, että tämäkin taitaa olla himppasen yläkanttiin. Oma sykemittari taisi näyttää matkaksi 3,3km. Oli mitä oli, kello pysähtyi aikaan 16.54. Tämänkin vuoden Kiimasen savulenkki yllätti positiivisesti, vaikka kyllähän tuossa kaikkien aikojen surkeimmasta menosta oli kysymys. Keskivauhti 5min.18s. pidemmälläkin matkalla, aina puolimaratoniin saakka, olisi jokunen vuosi sitten ollut ihan vitsi. Mutta jos kolme viimeistä maaliskuuta on mennyt joko leikkauspöydällä tai synnytysvuoteessa, niin menkööt, heh.

Sellainen oli lylleröpyllerön tämän vuotinen juhannushölkkä. Jos ensi juhannuksena olisi päässyt tuosta lylleröstäkin, niin varppina nousee askel kevyemmin. Ihme kyllä, kovin jumiin en itseäni tuolla junttauksella saanut. Nyt voi sitten aloitella rauhakseen sitä juoksua. Juhannukset on taputeltu ja meillä alkoi tänään Een kanssa viikko kaksisteen. Jii lähti perinteiselle kalareissulleen Lappiin. Viimeinen vuorokausi on enteillyt, että ollaan tosi hyvä kombo. Een päikkärit on vähän lyhyenlaisia ja mulla taas ollut vähän yöunivaikeuksia. Eellä saattanee olla myös hampaita tuloillaan ja kas, meitsinkin viimeinen alaviisuri ilmoitti olemassaolostaan. Noilla viisureilla on sitten tapana oireilla eniten väärään aikaan ever. Kiva viikko meillä varmasti on edessä, vaikka ikävääkin saattaa molemmilla olla.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille ja jos saatais se kesäkin!

Raskaudesta palautumisen tilanne ammattilaisen silmin

Maanantaina oli kauan odotettu aika lantionpohjaan ja vatsalihasten erkaumaan paneutuneelle fysioterapeutille. Täällä Jyväskylässä toimii Hyvinvointi palvelut Anne Leikas. Olen tavannut osaavaa ja ystävällistä terveys- ja hyvinvointialan henkilöstöä vaikka ja kuinka paljon. Annen kohdalla voidaan kuitenkin puhua jo erityisen yksilöllisesti ihmisen kohtaavasta rautaisesta ammattilaisesta. Näin kokonaisvaltaisesti ihmistä katsovaa ammattilaista en ennen ole tavannut (ja olen tosiaan tavannut niitä paljon!).  Mainittakoon myös, että tämä ei ole minkäänsortin yhteistyöpostaus, vaan ihan vilpitön kiitos!

Anne siis katsoi keskilinjan, joka omalla kohdalla oli navan kohdalla hieman yli ihanteellisen. Tässä kohtaa puhuttiin milleistä, ei senteistä, eli ei lainkaan huolestuttavaa kolme kuukautta synnytyksen jälkeen. Alhaalla ja ylhäällä lukemat olivatkin jo todella hyviä. Keskilinja oli kauttaaltaan jämäkkä ja erittäin hyvin pitävä (myös navan kohdalta), joten tilanne siis todellakin on hyvä. Samoin lantionpohjan lihaksisto oli priimakunnossa ja osasin niitä myös hyvin aktivoida oikein. Syvät vatsalihakset aktivoituvat hyvin ja automaattisesti tueksi erilaisissa liikkeissä. Seuraavina kuukausina homman nimi on hankkia lisää voimaa syville vatsalihaksille ja näin saada lantion tuki ja hallinta vielä paremmaksi. Lantionpohjaa harjoittelen myös. Kun tovin olen harjoitellut Annen antamilla liikkeillä, voin alkaa ensiksi harjoitella vinoja vatsoja ja hiljalleen siitä sitten suoria vatsoja. Periaatteessa jo nyt voisin vinojen vatsalihasten harjoittelemisen aloittaa, mutta en häviä mitään, jos teen hommat varman päälle. Myös juoksemisen aloittamiseen sain "luvan". Hiljakseen tietysti ja aluksi enemmän kävelyä. Jee!

Keskivartaloni oli kuin olikin paremmassa kunnossa, kuin osasin odottaa. Samoin palautuminen kolmen kuukauden takaisesta synnytyksestä oli pidemmällä kuin ajattelin. Kerrankin siis uutisia näin päin! Siinä, missä niveleni on yliliikkuvaa sorttia (vamma-alttius) taitaa kudostyyppini olla taas palautumista edistävää sorttia. Tulevaisuudessa juoksujuttujen heikoin lenkki lie tämä paino, joka on totta vie jämähtänyt. Kymmenkunta kiloa olisi siis matkaa raskautta edeltävään painoon. Imetyksen tuen facebookista olen lukenut, että ilmeisesti kaikilla ei imetys olekaan mikään taikajuttu lähtöpainon saavuttamiseksi. Niinpä vähän hirvittää kuinka nämä jalat jaksaa ottaa vastaan, sillä mitään pikadieettejä en voi eikä kannata nyt (tai milloinkaan) tehdä. Toivon (ja edelleen jaksan uskoakin), että jatkamalla tätä linjaa paino kyllä hilautuu alaspäin. Jos se ei viimeistään imetyksen loputtua tapahdu, voi silloin ottaa kovempia aseita käyttöön. Ehkä se myös hilautuu tämän imetyksen aikana, sillä eihän synnytyksestä kuitenkaan ole vasta kuin kolme kuukautta. Vaikka Ee kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia, pitäisi muistaa, että mun palautuminen kaikkinensa ei varmasti ihan samaa tahtia käy. Ja siis kyllä, nyt pitäisi olla todellakin iloinen keskivartalon lihasten ja sidekudosten tilasta, eikä märehtiä siinä olevia rasvakudoksia.

Uutta käyntiä ei suoriltaan sovittu. Anne epäili, että pärjään kyllä varsin hyvin ilmankin. Elokuussa kuitenkin halutessa voidaan tilanne vielä varmistaa. Katsotaan miltä tuntuu. Mikäli vähänkään epäilyttää, niin herkästi kyllä aion olla yhteydessä Anneen. Suosittelen muitakin äitejä ja äidiksi tulevia varaamaan aikaa keskivartalon tilanteen kartoittamiseksi. Tapaaminen oli moninverroin hintansa väärti.

Iloisin ja turvallisin mielin siis kohti tulevia haasteita!

Something about me

Saattaapa olla, että vauva- ja äitiysjutustelujen myötä joukkoon on eksynyt muutama uusikin lukija, joten tähän väliin muutama sananen itsestäni ja elämästäni. Täällä siis kirjoittelee kohta 33-vuotta (!) täyttävä monipuolisesti liikkuva tyttö Jyväskylästä. Blogin nimi Wannabe Juoksija juontaa juurensa aikaan, kun juoksu oli suuri (ja ainoa) intohimo. Tekevälle sattuu ja tapahtuu ja niin myös omalla kohdalla kävi. Ensiksi pitkä rasitusvamma ja sitten nilkkamurtuma. Jalkaa operoitiin edellisen toimesta kahteen otteeseen keväällä 2015 ja 2016. Rasitusvamman vuoksi olin ollut juoksemisesta niin sanotusti telakalla jo kauan ennen ensimmäistä operaatiota. Nämä vuodet opetti, että elämässä on muutakin liikuntaa, kuin juoksu. Virittelin vanhan punttiharrastuksen, ostin sukset, ostin pyörän. Siinä sivussa kävin milloin painonnosto-opetuksessa, milloin suunnistuskoulussa. Talsin metsässä, lyhyempään ja pidempään. Yhtä-äkkiä juoksun lisäksi oli monta muutakin intohimoa. Vammailussa ja tapaturmissa on siis aina jotain hyvääkin.

Perheeseen kuuluu Jarppa, eli Jii ja pikkuinen poika Ee. Blogin alkuaikoina asustin itsekseni enemmän tai vähemmän keskustakaksiota, mutta nyt asustetaan niin ikään kerrostalokolmiota muutaman kilometrin päässä keskustasta metsän ja ulkoilualueiden laitamassa. Yhteistä taivalta meillä on takana, ööö, 8+2 vuotta. Ensin reilu pari vuotta vähemmän tosissaan ja sitten tosi tosissaan, heh. Aika tosiaan vierii. Maaliskuussa meille syntyi ihana pieni poika, joka arvatenkin on sulattanut meidän molempien sydämet. Kotoisin oon Etelä-Pohjanmaalta, suuresta perheestä. Aakeellalaakeella on kyllä erityinen sija sydämessä, mutta en osaisi sinne enää kotiutua. Rakastan liikaa mäkiä ja järviä. Sisarusten kanssa ollaan tosi läheisissä väleissä ja tällä hetkellä yksi heistä asuu täällä Jyväskylässä. Sanon tällä hetkellä, koska pitkään meitä oli täällä kolme. Samaten tietysti elämään kuuluu tärkeänä osana ystävät, joista osa on ollut matkassa mukana ihan sieltä lapsuudesta saakka ja osa taas vähän vähemmän aikaa. Tärkeitä kuitenkin kaikki.

Ammatiltani olen hoitaja. Useamman vuoden tein lähihoitajan työtä, kunnes aikuisopiskelin itseni sairaanhoitajaksi. Muutamat viime vuodet oon tehnyt ssairaanhoitajan työtä, viimeisimmäksi sydänpotilaiden parissa. Tällä hetkellä kuitenkin äitiyslomailen. Työstäni olen todella innostunut ja äitiyslomallekin jäin ns. "mielenkiintoisesta vaiheesta". Elikkä kun aika on, tulen ihan mielelläni jatkamaan työelämässä siitä, mihin vuodenvaihteessa jäin. Sitä, milloin tuo aika on, en tällä hetkellä osaa sanoa. Työstä ei tällä blogissa ole juuri tullut höpöteltyä ihan tarkoituksella.

Blogin kantavana teemana on liikuntaan, terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät asia lifestyletwistillä. Omasta historiasta tällä saralla löytyy kilpaurheilua, painonpudostusta, uudelleeninnostumista enemmän ja vähemmän tosissaan, välillä kovaakin kritiikkiä itseä kohtaan ja sitten taas armollisempaa asennetta. Harrastin siis lapsuudessa ja nuoruudessa kilpaurheilua, joka loppui täydellisesti teini-iässä. Jossain vaiheessa täysi-ikäisyyden kynnyksellä elin superlaiskaa ja epäterveellistä elämää, kunnes reilu kymmenen vuotta sitten liikunta tuli taas isoksi osaksi mua. Tuolloin reilu kymmenen vuotta pudotin myös painoa reilu 30 kiloa yhden vuoden aikana ihan vain ateriarytmin, perusterveellisen safkan, kohtuullisten annoskokojen ja liikunnan avulla. Iso muutos pienessä ajassa ja tuolloin tasapainoilin liikuntariippuvuuden kanssa ja hakusassa oli myös suhde syömiseen ja omaan kroppaan. En kuitenkaan koe poteneeni varsinaista häiriökäyttäytymistäkään, joskaan suhdetta ei mutkattomaksikaan voinut kutsua. Siitä sitten hiljalleen asiat kuitenkin loksahtivat järkeviin uomiinsa ja painokin hieman nousi ylöspäin, mikä oli tosi ok. Blogin kirjoitushistorian ajan oon ollut tosi sinut itseni kanssa ja viimeistään nilkkavammat vei viimeisetkin karkeimmat nipotukset harrastamisesta.

Tämmöistä itestä näin nopeesti kirjoiteltuna. Mua kiinnostaa myös keitä te lukijat ootte, eli kertokaa ihmeessä tekin itestänne! Myös mahdollisen oman blogin voi linkata kommentteihin! Lisäksi jos on jotain postaustoiveita tai aiheita, josta haluasitte lukea tai tietää, niin heittäkääpä ehdotuksia!

Enää en...

Niin vaan on käynyt, että tänne blogin ääreen on himppasen verran haastavaa ollut aina keretä. Etenkin nyt päivät tuntuu menevän tosi vauhdikkaasti, kun Een päiväunet on mitä on. Sanovat, että alle kolmekuukautisen kanssa ei ole mitään rytmiä. Meillä tulee se kolme kuukautta täyteen ensi viikolla ja rytmit taas on katoavaa sorttia. Entisille pitkille päikkäreille on saanut sanoa heipat ja sitä rataa. Poika on kuitenkin hyväntuulinen, joten tuskin välillä aika minimaalisista päiväunista on haittaa. Luulen, että viime viikkoina opitut uudet asiat (mm. kääntyminen, kaikenlainen hihkuminen ja punkaaminen jne. ) verottaa vähän uniakin nyt. Kovaa vauhtia poika kasvaa ja kehittyy. Toisaalta sitä iloitsee uusista taidoista, mutta toisaalta se taas tuntuu, että olis vaan makoillut meritähtenä vielä hetken aikaa mun pikkuinen vauva. Pikkuinenhan hän toki on edelleen... Ehkä vielä kymmenen vuoden päästäkin, hah.

No, on paljon muitakin isompia ja pienempiä juttuja, mitä ei tule tehtyä ihan samalla tapaa kuin ennen. mm.

• ...en enää seuraa yhtään mitään televisiosta. Televisio ja sen tarjonta ei ole enää vuosiin kuulunut isona osana mun elämää, mutta nyt tuntuu, että ihan sama, vaikkei omistaisi koko vekotinta. Luulin, että vauva-aikana tulisin seuraamaan sitä, mutta kävikin ihan päinvastoin.
• ...poislukien taustalla pyörivä aamu-tv. Joka sitten on paperisen sanomalehden ohella lähes ainoita uutislähteitä. En enää siis seuraa uutisia samalla pilkuntarkalla silmällä kuin ennen. On ihan riittävää tietää, että paikassa x on tapahtunut terroriteko, eikä mun tarvitsee tietää tekijää tai uhreja nimeltä ja heidän kaikkia tautojaan. Ehkä tässä on kyse vähän itsesuojelustakin. Uutiset kun isolta osin on aika masentavaa luettavaa.
• Ruokapolitiikkakin on vähän muuttunut. Syön ehkä enemmän eineksiä (toim. huom. uunikasvikset voi olla pakasteesta eikä aina tuoreita jne.) siitä yksinkertaisesta syystä, että ruoanlaittohommaa en ole aivan optimaalisella tavalla saanut pyörimään. Ei vaan aina jaksa kokkailla Een nukkuessa ja hänen valveillaollessaan ei taas aina pysty.
• En myöskään ota enää juurikaan annos- ja kattauskuvia. Ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, etten enää kata tai asettele annoksia lautaselle kauniisti. En ainakaan yhtä usein kun ennen. Ihan sama, kunhan tulee syödyksi.
• Sanomattakin selvää, että en urheile enää about kahdeksaa tuntia viikossa itekseni.
• ...ja kun urheilen, en vatvo lähtemisiäni tai menemisiäni. Kun salillelähtöön on mahdollisuus, on sinne ampastava, eikä vatvottava itselle sopivaa ajankohtaa ja sitä että söiskö ennen vai jälkeen ja meniskö nyt ja mitä pukis päälle ja plaa, plaa, plaa.
• Kotoalähdöt ei aina suju kuin strömssössä. Een syntymän jälkeen oon mm. lähtenyt kotoa jättäen ulko-oven apposen auki käytävään. Ja tää ei oo tapahtunut kerran , vaan kaksi kertaa. Toisella kertaa naapurin mummo otti selvää numerotiedustelusta puhelinnnumerot ja soitti, että meidän ovi on ollut koko päivän auki. Hienoa, että naapuri (94v.) huolehtii musta (32v.) :D.
• ...muutenkin oon ollut luvattoman usein myöhässä tapaamisista, kirjaimellisesti joutunut juosta neuvolaan, tehnyt päällekkäisbuukkauksia ja muuta mitä ennen ei tapahtunut koskaan. Todella ärsyttävää, vaikka kyse olis vaan viidestä minuutista. Toisen ajan hukkaamista sellainen! Imetysdementiaa vai mitä?

Tällaisia juttuja tällein äkkiseltään tulee mieleen. Tavallaan tämä elämän vaihe on kiireinen, mutta tavallaan taas ei. Kyllä työ- tai opiskeluelämä osaa kanssa olla kiireistä, vähän erilailla vaan. Vaikka välillä on haipakkaa, näen tämän vaiheen kuitenkin ainutlaatuisen lungina. Voit tuosta noin vaan lähteä pistäytymään pohjanmaalla tai jotain. Viikonloppuna mietit ketä ja mitä minäkin päivänä seuraavalla viikolla tapaisit tai tekisit. Ei tarvitse toivoa työvuoroja ja sitä rataa.

Blogia en harvasta postaustahdista huolimatta aio kuopata ja toivottavasti tekin jaksatte notkua menossa mukana! Ensi viikolla ainakin luvassa juttua fysioterapiakäynnistä. Maanantaina nimittäin vihdoin koittaa aika fysioterapeutille / liikuntafysiologille, joka on perehtynyt synnytyksestä palautumiseen ja synnytyksen jälkeiseen liikuntaan. Pitäkäähän peukkuja, että paikat on niin sanotusti hyvällä mallilla!

Hyvää viikonloppua!

Epämukavuusalueilla

Epämukavuusalue. Tuo urheilusta tuttu termi. Jotkus näkee epämukavuusalueen olevan suoraan verrannollinen vaikkapa sykkeisiin. Pk-alueella liikkuminen on mukavaa, vk-alueella taas epämukavaa. Ehkei jako kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Itse näen epämukavuusalueen ennemminkin sellaisena toimintana, että menee tekemään jotain uutta ja haastavaa juttua. Esimerkiksi suunnistuskoulu ja painonnostotreenit oli sellaista. Epämukavuusalueelle menemistä. Ei oikein osaa hommaa ja miettii, että kuinkahan kaikki sujuu. Kun sinne sitten vaan menee ja tajuaa, että kaikki sujuu ihan hyvin, tulee hyvä fiilis. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan?

Tässä vanhemmuudessa on kyllä huomannut menevänsä vähän väliä epämukavuusalueella. Nyt kaikki blogin liikuntapostauksia fanittavat lukijat huokaisee syvään. Ei jumankekka minkä aasinsillan se nyt keksi vauvajuttuihin, heh. Aika moni juttu, mitä teet ekaa kertaa vauvan kanssa, on sellainen. Ihan ekat epämukavuusalueelle menemiset oli julki-imettäminen, julkinen liikenne ja autolla ajo vauva kyydissä. Ihan ekana sinne siskon luo Vaajakoskelle. Reilun kymmenen kilometrin päähän. Sitten mummolaan pohjanmaalle. Reilun sadan kilometrin päähän. Ekana bussilla kotoa kaupunkiin muutaman kilometrin verran ja pian junalla muutaman sadan kilometrin päähän.

Tuossa viikolla oltiin ekaa kertaa kaksisteen junalla reissussa. Matkattiin Jyväskylästä Seinäjoelle, josta mun pikkusisko tuli hakemaan meidät luokseen Kauhajoelle. Kauhajoki oli ehdottoman positiivinen yllätys. Samoin junalla matkustaminen vauvan kanssa. Autoa inhimillisempi (ja vihreämpi!) vaihtoehto reissaamiselle. Hippasen verran oon ylpeä itestäni. En tiedä, mutta luulen, että moni esikoisen äiti-ihminen saattaa helposti jättää menemättä sinne epämukavuusalueille. Eikä siinä mitään, jos tykkää olla kotosalla. Me ollaan aika paljon Een kanssa liikuttu ja jollain tavalla se tuntuu nyt jopa tärkeämmältä, kuin ennen Eetä. Se, että sä otat ja menet ja teet erilaisia asioita. Tai en mä tiedä tärkeämmältä, mutta ainakin virkistävämmältä.

Se, miksi tällä kertaa kahden reissattiin, johtui Jiin töistä. Hänellä kun oli yövuoroviikko ja ne on vähän ankeita. Koko ajan itellä on huono omatunto. Tuntuu, että oon ihan liian hiljainen Een kanssa kommunikoidessa ja samaan aikaan ihan liian äänekäs Jiin unia ajatellen. Seuraava yövuoro on joskus aikaisintaan syksyllä. Ja kohta, ihan kohta, alkaa myös kesälomat tässä perheessä. Jee.

Yleistä jaaittelua, muoks. jaarittelua (äitiyspostausvaroitus!)

Yhtenä päivänä mietin, että onko äitiys muuttanut mua paljon ihmisenä. Se on ehkä kysymys, johon varmaan ensisijaisesti osaisi vastata joku muu, kun minä itse. Kuitenkin jotain oon ajatellut asiasta minäkin. Koen, että en ihmisenä ole paljoakaan muuttunut vauvan myötä. Tietynlaiset elämänarvot olivat ennen vauvaa ja ne samat arvot ovat vain vahvistuneet. Elämään on tullut yksi vahva rooli lisää, vahvin kaikista. Äiti-rooli. Ei se ole juuri vienyt pois tilaa sisko-, tyttöystävä, ystävä- ja minä itse- ("harrastusminä" esimerkiksi) -rooleilta. Sairaanhoitaja-minä sen sijaan taitaa nyt olla vähän väistynyt taka-alalle. Omien juttujen toteuttaminen hakee vielä muotoaan, mutta kyllä mä edelleen jaksan jutella saliohjelmistakin, heh.

Millainen äiti sitten oon? Ainaskin oon onnellinen siitä, että koskaan en ole epäillyt ettenkö olisi se kaikkein paras äiti juuri Eelle. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, että niin ajattelee. Äidit, jos jotkut oaa kyseenalaistaa toisia äitejä rivien välistä tai suoraan. Niin sosiaalisessa mediassa kuin oikeassa elämässäkin. Aika kovaa vertailua, välillä ystävälliseen tyyliin verhoiltuna. Siihen en oo kyllä mennyt mukaan yhtään. Ei toki kaikki eikä kaikkialla. Lähinnä hymyilen sisäänpäin, kun sellaista tunnistan. Tuolta liikuntafoorumeilta äitiysfoorumeille hypähtäneenä se oli aika hämmästys kyllä. Uskoisin siis, että mun äiti-identiteetin itsetunto on kohtalaisen hyvä. Oon toki kokenut paska-mutsi -fiiliksiä, kuten varmasti jokainen. Harrastan myös googlailua ja kokemusten lukemista, mutta lähinnä vinkkimielessä. Jos joku toinen äiti on saanut helpotusta vatsavaivoihin tavalla x, niin kiva että hän sen jakaa. Sen sijaan se, aloittaako joku kiinteät soseilla ja toinen sormiruokaillen, on taas ihan yks hailee ja molempi tapa oikea just kyseisellä lapsella.

Oon aika höpöttelevä, mutten paljoa lauleskele. Ihan vaan, koska ei kukaan jaksa mun lauluääntä kuunnella. Edes minä itse. Oon myös tietyistä jutuista aika tarkka. Iltapesut, aamupesut ja päivittäiset ulkoilut, vaikkei sitä ehkä kaksikuukautisen suhteen niin kovin vielä tarvitsisi olla. Jonkinlainen rytmisyys kuitenkin kuuluu mun luonteeseen. Myönnän, että oon vähän hurahtanut vauvanvaatteisiin ja tykkään katsoa mitä Eelle puen siinä missä itsellenikin. Aion kuitenkin pitää huolen, ettei hän itse sitä tule kunakuuna päivänä huomaamaan. Sillä kun ei oikeasti ole yhtään mitään väliä minkä väriset tai merkkiset vaatteet on ja sellaista mallia en todellakaan halua antaa.

Ee ei ole vielä ollut muiden, kun meidän vanhempien hoidossa. Paitsi kerran kävin hakemassa kastemekon pesulasta Een nukkuessa parvekkeella mun siskon kanssa ja toisen kerran toinen sisko kävi hänen kanssaan muutaman kilometrin vaunulenkillä. Yksikseen olen kyllä käynyt esimerkiksi salilla, kaupassa ja hierojalla. Silloin Ee on tietysti isänsä kanssa. Ei hoidossa, vaan kanssa. Toki asiaa helpottaa se, että pakkasesta löytyy äidinmaitoa ja Ee on sen jonkun kerran hyväksynyt pullon. Tää on myös asia, josta en suostu kantamaan huonoa omaatuntoa. Musta on ihan ok, jos joku toinen äiti ei lähde vauvan luota ollenkaan pois ja sekin on ihan ok, jos joku toinen vie vauvan vaikkapa mummolle hoitoon. Sali tai treeni ei oo mulle ensisijaisesti mikään "omaa aikaa -juttu" (vaikka toki sitäkin), vaan yksi hyvinvoinnin pilari, mitä se on ollut aina.

Elämä kyllä on muuttunut. Se nimittäin pyörii ihan jonkun muun ehdoilla, kuin omilla ehdoilla. Läheskään aina ei asiat mene suunnitelmien mukaan ja siihen on ollut oppiminen. Se, että itse voi hyvin ja on iloinen mieli vaatii myös sen, että Ee voi hyvin. Onneksi hän on varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika. Mutta niinkuin kaikilla, myös hänellä, on omat huonot hetkensä ja toki ne vaikuttaa suoraan myös meihin vanhempiin. Vaikea edes kuvitella, kuinka paha mieli vaikkapa koliikkivauvan vanhemmalla voi olla. Oman vauvan itku kun on niin sydäntäraastavaa.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Kahden ja puolen kuukauden jälkeen. Ajatella, että siitä on niin pieni hetki, kun Ee syntyi. Kuitenkin tuntuu, niinkuin hän olisi ollut kanssamme iäisyyden!

Viikon liikunnat ja kivoista kivoin lenkki!

Nonniin. Avataas ihan konkreettisesti millainen on viime viikko liikkumisten suhteen. Synnytyksestä on siis kulunut kaksi kuukautta ja vointi on sen suhteen varsin hyvä. Unet on välillä mitä on, niinkuin nyt arvata saattaa. Kuitenkin koen vauva-arjen asettuneen vahvasti taloon ja se on varsin kivaa. Aloittelin tietysti tekemään tätä postausta jo tuolloin alkuviiikosta, koska nyt julkaisuhetkellä en varmasti muistaisi miten hommat viikolla sujui.

Maanantai:

Vaunulenkki n. 7km kirpparille ja bussilla takaisin.

Tiistai:

Aamupäivällä käytiin Een kanssa kävellen kaverin luona n. 2km. Jiin kotiuduttua läpsystä vaihto ja meitsi lähti t-paitakelin kunniaksi yksin lenkille. Juoksulenkki 5,5km.

Keskiviikko:

Aamupäivällä vaunulenkki 6km.

Torstai:

Punttitreenit 45min. Een mentyä aamupäiväunilleen meitsi lähti salille. Palatessa taas läpsystä vaihto ja Jii lähti salille. Tämmöinen on aina yhtenä aamuna kuvio, kun Jiillä vapaapäivä.

Perjantai:

Vaunulenkki maastossa 9km + core-treeni 30min.

Lauantai:

Ei mitään erityistä liikuntaa, sen sijaan käveleskelyä koko päivä.

Sunnuntai:

Vaunulenkki maastossa 6km ja illalla ainaskin pikkunen kävely Eetä kanniskellen ja ehkä core-jumppa.

Sellanen oli mun tämä liikuntaviikko.

Sitten kerron vielä siitä kaikkein kivoimmasta liikunnasta, nimittäin perjantain pitkästä vaunulenkistä. Vaunulenkkeiltiin yhdessä Jiin kanssa pitkästä aikaa. Lylleröpyllerö, eli minä, jouduin välillä ihan juoksemaan perässä, sen verran kovaa tahtia piti Jii yllä. Oon niin onnellinen siitä, että latupohjat on vihdoin ja viimein kunnossa. Pääsee pois teiltä ja autojen seasta. Sinne metsään nimittäin! Lisäksi saa vähän tehoja treeniin. Perjantaina Jii työnsi vaunuja ja käveltiin kyllä aika monta tosi jyrkkää nousua. Ollaan laitettu vaunuihin "turvanauha", jonka saa käteen kiinni ja niinpä alamäissä on turvallisempaa. Itse oon Jiitä arempi (toim. huom. arkuus ei oo koskaan ennen ollut mun hyve!) kaikista pahimpia mäkiä tulemaan alas, mutta onneksi niitäkin pystyy välttämään ja silti saa hyviä vertikaalimetrejä sisällytettyä lenkkiin.

Niin siistiä! Kaikki muu on turhaa paitsi mäet! ...No ei vaiskaan. Ei ehkä kannata keulia nyt, heh! Mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille!

Ruokanatsi raskauskiloineen

Aiemmin kirjoitin asioista, jotka mua enemmän ja vähemmän on tässä äitiydessä yllättänyt. Yksi juttu ihan unohtui mainita ja siitä kirjoittelen nyt. Nimittäin oon jollain ihmeellisellä tavalla ruvennut ymmärtämään äitejä, jotka sanoo piut paut liikunnalle ja terveelliselle ruualle. No en nyt ehkä ihan täysin, mutta vähän kuiteskin ja ehkä liikunta ei oikeastaan olekaan se juttu, vaan enemmän tuo syömispuoli. On nimittäin ihan varma juttu, että jos oma liikunnallinen elämä ei olisi ollut niin vahvalla pohjalla kuin se oli, olisi tämä hetki se kaikkein huonoin hetki tehdä yhtään mitään korjausliikkeitä. Liikuntaa kyllä harrastan ja voisin harrastaa vieläkin enemmän.  Terveellisen ruuan suhteen taas asia ei ole niin yksioikoinen. Voin ihan suoraan myöntää, että nytkin on välillä ihan oikeasti pitänyt käydä taistelua, että onko järkevää tänäkin iltana väsyneenä mussuttaa jotain hiilarihöttöä naamariinsa.

Nyt joku näppärä saattaa ajatella, että pitää voida syödä myös epäterveellisiä asioita ja plaa plaa. Totta. Mutta vähintään yhtä järkevää on laittaa poikki ns. "epäterveistä syistä" johtuva herkuttelu. Omalla tsekkilistalla on ollut päivän aikana nautitut ruuat. Onko se terveellistä ja ennen kaikkea onko sitä imettävälle ja paljon liikkuvalle äidille riittävästi? Useinkaan ei ole ollut ja tämä kyllä hiilarihimoina näkyy. Myös asenne syömiseen on ollut suurennuslasin alla. "Ah, Jii on illalla kotona, sylittelee vauvaa, rötvätään sohvalla, takana hektinen päivä ja huono yö, nyt kyllä ansaitsen sitä ja tätä". Tuolla ajatusmaailmalla ansaitsen kyllä joka ikinen päivä, joten pois se minusta!

Olen siis ruoka-asioiden suhteen tsemppaillut ja pitänyt yllä hyvää, mutta rentoa, ruokarytmiä. Terveellinen ruoka kuuluu kyllä päiviin, sen suhteen ei sen kummempaa tsemppaamista ole tarvinnutkaan tehdä. Tykkään terveellisestä ruuasta. Herkkujen suhteen on ja siitä äskeisessä kappaleessa kirjoitinkin. Kuitenkin olen siinä onnistunut kohtalaisen hyvin. Rentous tarkoittaa sitä, että kaverin tullessa kylään, voi kattaa kauniisti ja seurana kahvipullaa nauttia. Kuitenkin tästä perhearjesta jos nuo herkuttelut pidetään poissa.

Tästä tullaankin asiaan, joka todenteolla ärsyttää. Nimittäin nuo raskauskilot ovat kuin ovatkin ihmeellisen tiukassa. Painonlasku jämähti kuin seinään jo useampi viikko sitten. Väkisinkin mieleen hiipii ruokanatseiluajatukset vaikka se ei tässä vaiheessa (täysimetys) olekaan järkevää. Puntarilukema ei ole ainoa asia, vaan myös se, että iso osa vaatteista ei istu siten, kuin haluaisi. Olokin on tuosta keskivartalosta enemmän tai vähemmän plösö. Vaikka kuinka päätin olla ihan hirvittävän armollinen ja vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että synnytyksestä on kaksi kuukautta ja painoindeksikin on vain vähän yli normaalipainon rajan, tuo ruokanatsi soimailee itseä jopa vähän aiheetta. Kuinka sen saisi hiljaiseksi vai tarvitseeko sitä hiljentää? Luottaisinko vain tähän tekemiseen vai voisiko hieman vielä kiristää? Tavitseeko aineenvaihdunta jonkinlaisen hikiliikuntabuustin käynnistyäkseen taas normaalisti? Kuinkahan paljon univaje vaikuttaa? Entä muutoin hormonit? Painon käyttäytymistä ajatellen hassulta tuntuu, että perusaineenvaihdunta olisi todella noussut sen 500 kaloria imetyksen myötä. Kuinka sä oot karistellut raskauskilot? Oliko se helppoa?