Tampere Countryside Marathon

Kaupunkimaratonit on hallinnut juoksutapahtumia iät ja ajat. Vielä vuonna 2012 osallistuessani Vaarojen Maratonille, oli tapahtuma ainoa laatuaan. Nyt tuntuu, että toinen puoli tapahtumista on polkujuoksutapahtumia. Katujuoksun ja polkujuoksun vastakkainasettelu kukoistaa, joka tuntuu ihan hullulta. Maalaismaisemissa hiekkateillä juostavat tapahtumat ovat yleensä pienen porukan puuhasteluita ja niihin harvemmin vähääkään kauempaa tullaan osallistumaan. Onnekseni sain yhteistyön merkeissä osallistumisen ja mahdollisuuden kertoa teille tapahtumasta nimeltä Tampere Countryside Marathon.

Juoksijalehden paperisesta kalenterista ei tapahtumaa löydy, verkkoversiosta ja My Next Runista kylläkin. Itse kuulun paperisen kalenterin käyttäjäkuntaan ja alleviivaustussilla olisi ollut käyttöä kyllä, sillä tapahtuma sopii omiin tämänhetkisiin intresseihin kuin nenä päähän. Tässä on jotain polkujuoksurymyämisen ja katunylkytyksen väliltä. Sopii siis molemmille koulukunnille, sekä meille, jotka eivät asetu oikein kumpaankaan koulukuntaan. Maalaismaisemaa metsän siimeksessä, peltoja ja järviä, hiekka- ja soratietä, välillä pätkä asfalttiakin, maastonmuotoja. Vaihtelevuutta. Kuitenkin niin, että halutessaan voi myös vauhdin kanssa irroitella.

Ja se maalaismiljöö! Aina joskus tuntuu, että se on kaikessa kauneudessaan jotenkin unohdettu. On ihanaa juosta metsässä, mutta on myös ihanaa juosta metsän äärellä. Pellon viertä, ohi laiduntavien eläinten ja harvakseltaan eteen ilmestyvien maalaistalojen. Vai mitäpä sanotte näistä kuvista?

Tampere Countryside Marathonin instagramissa (@juoksemaalla) löytyy lisää komeita maisemakuvia ja verkkosivuilta (KLIK!) kaikkea muuta infoa.

Tapahtuma on siis Tampereen teiskossa ja juoksureitti kulkee ainoan pohjoismaalaisen sisävesivuonon, Paarlahden, ympäristössä. Matkoja löytyy kolmenlaisia: maraton, puolimaraton ja Myllyn lenkki, joka on pituudeltaan 12 kilometriä. Kisakeskus sijaitsee Viitapohjan kylällä ja "after run -tapahtumana" on mahdollisuus osallistua Viitapohjan kyläyhdistyksen iltamiin. Nämä perinteikkäät iltamat on järjestetty mun syntymävuodesta saakka, eli vuodesta 1984. Ihan mielenkiintoista päästä kurkkaamaan kunnon maalistapahtumaankin.

Oma valinta on tähän "jalkatilanteeseen" (ja vähän myös juoksukuntoonkin) nähden Myllyn lenkki. Ennätysjuoksua tuskin lähdetään tekemään. Pikkuhiljaa palautuva juoksukunto ja haastava reittiprofiili ei ole siihen ihan se paras kombo. Nautinnollisen juoksukokemuksen se sen sijaan takaa! Juoksukaveriksi mulla lähtee pikkusisko, jonka valmistautumisesta ekaan juoksutapahtumaan ikinä kirjoittelen myöhemmin. Aika hauskaa, kun maisemista löytyy paikka, joka on nimetty sisaruspohjaksi!

Kestävyysurheilu.fi avaa tapahtumaa artikkelissaan täällä!

Onko joku jo suunnitellut osallistumista kyseiseen tapahtumaan? Jos ei, niin hyvin kerkeää mukaan. 30.7. siis kaikki polkujuoksijat, katujuoksijat ja juoksijat siltä väliltä Tampereen Teiskoon juoksemaan maalla. Tapahtuman mainosjuliste on tässä:

Oman elämäni Oona Kiveläksi?

Aika usein puhutaan vain voimaharjoittelusta tai kestävyysharjoittelusta ja siihen ajatteluun sorrun itsekin, aerobista ja lihaskuntoa. Aina silloin tällöin puheissa vilahtaa myös lihashuolto, joka käsittää yleensä venyttelyn, joskus jopa kehonhallinnan. Jälkimmäinen lienet enemmän voimaharjoitteluun menevää. Voimatasot ja aerobinen kunto kuitenkin (ainakin omalla kohdalla) on just ne, jotka pysyy helpoiten yllä, mutta mitä ikä on tehnyt kaikelle muulle? Liikkuvuudelle, koordinaatiolle, räjähtävän voiman ominaisuuksille?

Mulla on lapsuudesta telinevoimistelijataustaa ja bonuksena kohtalainen liikkuvuus. Olinkohan reilu parikymppinen, kun pikkusiskon kanssa puhuttiin lapsuuden voikkaharrastuksesta. Ihan läpällä kokeilin vieläkö menee spagaatit ja onnistuihan se, ihan heittämällä. Farkut jalassa ja viinilasi kädessä! Huolimatta siitä, että en todellakaan ollut harrastanut just minkäänsorttista venyttelyä sitten lapsuuden. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin kerto, että ei taivu enää. Ei, vaikka tänä päivänä venyttelen enemmän kuin tuolloin.

Edelleenkään en ole mikään kankea. Kämmenet menee lattiaan aamulla kylmiltään (kokeilin tänään). Koordinaatio on edes jollain tasolla, kärrynpyörät pysyy edelleenkin tikkusuoralla viivalla. Oon melkein yhtä ylpeä pistoolikyykystä kuin kymmenestä leuasta ja voimaleuka sais mut varmaan leijumaan ikuisiksi ajoiksi. Lihastohtori Hulmin sanoin temppuilu on parasta, mitä ihminen voi vaatteet päällä tehdä. No niinhän se on! Kummitytön kanssa lempileikki on nimenomaan temppuilu, sitä se jaksaa tehdä mielinmäärin ja niin jaksan minäkin (okei, en jaksa aina. Varaleikki on sitten Masai Maran luonnonsafari, jossa leijonat köllii palmun alla, eli sohvalla, mutta se siitä).

Vaikka monella mittapuulla olen ehkä edelleen kohtalaisen liikkuva, koordinaatiota ja räjähtävää voimaa saattaa hintsusti löytyä, on oma olotila usein kankea, kömpelö ja hidas. Oon jo pidemmän aikaa miettinyt, että jotain pitää asialle ruveta aktiivisesti tekemään! Painonnostokoulu (jonne palaan kun maahan laskeutuu pimeys ja taivaalta sataa räntää) oli askel oikean suuntaan, mutta paljon muutakin asian eteen voi tehdä.

Nää jutut on aika usein tiivisti mun päässä päivän parin ajan, kunnes hautautuu jonnekin mielen syöveriin ja huomaan jälleen kerran treenanneeni kuukausi kaupalla sitä lihaskuntoa ja aerobista ja lässyn lää. Olenkin ehkä ikuisesti kiitollinen Oona Kivelälle siitä, että hän on tullut kerran viikossa mun olkkariin ja niinpä Fitnesspäiväkirjojen myötä nää ajatukset on mun päässä päivän parin ajan viikossa. Konkretia alkaa siis olla lähellä, ihan jo käsinkosketeltavissa. Ehkä mustakin voi vielä tulla oman elämäni Oona Kivelä! 

Jarpan veljellä on voimistelurenkaat. Määäääkin haluun. Ja haluisin myös puolapuut!

Punttitreenit kesämoodissa

Vaikka kesä ei ole vielä edes kunnolla alkanut, on mun punttailut siirtynyt jo aika huolella kesämoodiin. En jaksa noudattaa minkäänlaista ohjelmaa, kunhan punttailen siten, miten milloinkin tuntuu. Monnarikin menee, tai on itseasiassa jo mennyt, viikonlopuiksi kiinni, joten sekin vähän aiheuttaa harmaita hiuksia. Sairaalalla on onneksi sali, minne pääsee milloin vaan.

Kerroinko muuten, että ammattikorkealaisille ei monitoimitalon hintauudistus tuonut mitään uutta ja niinpä olen voinut kaikessa rauhassa siirtää uuden salin etsinnän hamaan tulevaisuuteen. Tuo tulevaisuus tulee sitten ehkä olemaan joskus syksyllä, parhaassa tapauksessa loppuvuonna. Kiintymyssuhde saliin on aika kovaa luokkaa, mutta eiköhän se ole kuitenkin jossain vaiheessa etsittävä kukkarolle edullisempi paikka kolistella niitä puntteja. Ehkä. Hintauudistuksen myötä sali muuttui huomattavasti aiempaa hiljaisemmaksi etenkin ilta-aikaan. Se on tietty omia treenejä ajatellen ihan positiivinen juttu, yksikseen nyt ei edelleenkään tarvi treenailla. Siitä huolimatta oon vähän pahoillani yliopistolaisten puolesta, vaikkakaan musta pari euroa kerralta ei oo kovin paha maksu ainakaan, jos ei joka päivä salilla hyppää. Kesä tekee salista todennäköisesti vieläkin vähän hiljaisemman, jos nyt et vaikkapa Jyppiläiset satu porukalla samaan aikaan treenaamaan.

Olen jo jokusen viikon käynyt puntilla kerta per viikko aiemman kolmen, jopa neljän sijasta. Mielelläni kävisin enemmänkin, mutta pyöräilyt, juoksut, suunnistuskoulut ja mitä näitä nyt on, ovat vieneet aika lailla aikaa. Oon ajatellut, että kerta viikkoon tulee olemaan minimi ja sillä saanen voimatasot pysymään edes jollain tasolla. Etenkin, jos ja kun ohessa tulee tehtyä keskivartaloa kotona ja todennäköisesti hyväksikäytettyä myös niin sanotut ulkoliikuntasalit. Street workouttia siis, niinkun treenislangilla puhutaan.

Aiemmin kirjoitin, että punttaan sitä mitä hyvältä tuntuu. Salikertoja kun on harvemmin, tekee myös mieli tehdä isoja liikkeitä. Viime aikoina se on ollut penkkipunnerrus, pystypunnerrus, kulmasoutu, maastaveto ja jonkinlaisia kyykkäilyjä, ehkä dippejä. Niin ja leuanveto. Etenkin leuanveto, mahdollisesti jopa erilaisin ottein, jos oikein reippaalle päälle satun. Salihirviö minussa pääsee irti heti, jos leuanvetotulos tipahtaa alle kymmenen. Eipä hetkeen ole mennyt ylikään, muttei kertaakaan myös alle. Niin kauan kun tuon kymmenen leukaa saa väännettyä vähän huonommallakin fiiliksellä, niin kauan riittäköön tuo kerta viikkoon minimi, heh!

Aiemmasta saattaa saada käsityksen, että punttailu olisi jotain pakkopullaa. Ei suinkaan. Mä nimittäin ihan oikeasti tykkään käydä salilla. Toisaalta oon myös sisäistänyt sen, että hyvästä lihaskunnosta ei ole mitään muuta kuin hyötyä. Haluan olla edes vähän vahva ja mukava bonus olisi, jos vielä edes vähän näyttäisi vähän vahvalta. Kymppi leukoja on ihan yhtä tärkeää, kuin kymppi tunnissa!

Onko teidän punttitreenit siirtynyt kesämoodiin vai mennäänkö samalla intensiteetillä kuin talviaikaankin?

Time of my own ja kadonneen juoksuvauhdin metsästystä

(Kuvituskuvina Raatikan ranta, tuo Ähtärin riviera Myllymäen ja Rämälänkylän välillä. Lapsuuden huudeilta. Yksi upeista Suomen luonnon paikoista. Jos teillä koskaan on mitään asiaa Ähtäriin kesällä, niin menkää Raatikkaan uimaan. Ei liity postaukseen muutoin mitenkään).

Viime aikoina mulla on ollut time of my ownit vähän vähissä, sillä melkein koskaan en ole ollut yksin kotona. Jarppa on pitänyt käytännössä koko kevään ylityövapaitaan pois ja niinpä ne hetket, kun oon ollut yksin kotona, on ollut aika vähissä. Tiettykin ihan kiva, mutta nyt tänä viikonloppuna oon kieltämättä nauttinut omasta ajastani ihan olan takaa. J on nimittäin mun veljien ja siskojen poikaystävien kanssa jo kai perinteeksi muodostuneella Tallinnan reissulla. Mulla kävi hyvä tuuri, kun töissä oli eilen niin hiljaista, että oli mahdollista pitkän päivän sijasta tehdä aamuvuoro ja tänään oli sitten muutenkin vapaata tiedossa. Ihan sitten otin ilon irti ja kävin sänkyyn kasilta lauantai-iltana ja ysiltä olin jo unessa, heh! Vähän meinasi hymyilyttää, kun meitsi menee sänkyyn siinä vaiheessa, kun talon alakoululaiset leikkii vielä ulkona. Tänään sitten heräsin siinä seiskan-kasin välillä uniltani ja niin täynnä virtaa.

Tie Raatikkaan, tai oikeastaan Raatikasta

Tälle päivälle olin suunnitellut treeniksi 5x1000 metrin vedot 500 metrin palautuksilla ja kahden kilsan alku- ja loppuverralla. En tiedä missä aivosumussa olin tuon lenkin sykemittariin tehnyt, kun olin ajatellut summaksi tulevan tasan kymppi. No 11 km se yhteensä on, hölmö. Vaikka en kuna kuuna päivänä olisi suunnitellut paritonta kilometrimäärää (pakkomielteinen?) tuollaiseen treeniin, niin hyvä treeni oli silti. Mulla ei ollut mitään suunnitelmaa millä vauhdilla nuo vedot tekisin, mutta siinä ekan kahden kilsan aikana ajattelin, että jos alle 5.30min/km pystyisi nostamaan vauhtia veto kerrallaan aina 5min./km saakka. No kuten tavallista, eka veto lähti kuitenkin kovempaa ja muutin suunnitelmaa niin, että jos jokainen veto olisi siinä 5min./km molemmin puolin, niin hyvä ja jos edellistä kovempaan vähän pystyisi niin vielä parempi, kunhan ei mitään totaalihyytymistä tulisi.

2 km alkuverra keskivauhti 6.24/km keskisyke 129 (laskuvoittoinen pätkä Tuopparin rantaan)

1. veto 1km 5.13/km keskisyke 149

500 m. palautus keskivauhti 6.41/km keskisyke 134

2. veto 1km 4.59/km keskisyke 155

500m. palautus keskivauhti 6.54/km keskisyke 139

3. veto 1km 4.58/km keskisyke 158

500m. palautus 6.40/km keskisyke 141

4. veto 1km 4.56/km keskisyke 159

500m. palautus 6.34/km keskisyke 141

5. veto 1km 4.48/km keskisyke 161

2 km loppuverra 6.37 keskisyke 141 (nousu rannasta kotsaan)

Kadonneen juoksuvauhdin jäljillä siis ollaan. Mallioppimistakin oli tuolla lenkillä tarjolla yllin kyllin, kun ekan kilsan kohdalla tuli vastaan naisista maratonlupaus Alisa Vainio ja kolmen kilsan kohdalla mun suuresti sympatiseeraama Henri Manninen. Siinä on askelta, johon ihan joka jampalla ei mahdollisuuksia ole.

Treeni oli napakka, muttei missään nimessä liian napakka. Aika tyytyväinen olen. Tätä treeniä ajoin nyt sisällyttää viikkoihin. Palauttelut voisi ottaa oikeastaan vieläkin enemmän höntsäten ja vedot napakammin, mutta tää nyt oli tällainen eka kokeilu siten miten hyvältä tuntui. Kantakalvojänne (tai jalkapohja noin ylipäätään) vähän juostessa kyllä kiristelee, mutta kuuntelen tilannetta herkällä korvalla. Ei tunnu huolestuttavalta, lähinnä siltä, että siellä nilkassa/jalkaterässä nyt palaset hakevat paikkojaan viime vuosien kurimuksen jäljiltä. Mitään lepo- /aamukipua ei ole, joka on mulla ollut aika pätevä mittari. Eniten kireyttä tulee pohkeeseen joka sekin ymmärrettävää, onhan sielläkin "tavaraa" laitettu uuteen uskoon, heh.

Hierojalle ajattelin itseni lähipäivinä raahata, oliskohan kenellään hyvää ehdotusta a) hyvästä ja b) edullisesta hierojasta? Jolle vielä aikojakin saisi ilman suurta vääntämistä?

Yksi asia to do listalle vois olla tonnin vedot Raatikan rantatietä, ah! Se hiekkarantaosuus kun sen tonnin ainakin on eikä ne maisemat huonot oo silloinkaan, kun varsinainen hiekkaranta päättyy.

(Juoksu)arki on talossa

Juoksu sujuu, edelleen, ilman sen kummempia tuntemuksia. Toissa viikolla juoksin sen 21 kilometriä, jota blogissa jo kerkesin tuuletella. Viime viikon kilometrit oli 25 ja tällä viikolla tähtäin on 30 kilometriä. Maanantaina juoksin vitosen ja tänään 15 kilometriä paahtavassa helteessä. "Lenkillä...", lukee keittiön pöydällä olevassa lapussa. Tuntuu, kuin arki olisi vihdoin ja viimein palannut taloon.

Viime viikolla juoksin Laajavuoren takamailla kuntokympin. Juostessani mietin, koska viimeksi täällä juoksuaskelin olen liikenteessä ollut. Peruslenkki treenatessani Vaarojen maratonille vuonna 2012. Olen toki käynyt samoja maastoja sauvojen kanssa temuamassa, mutta juossut olen siellä viimeksi tuona vuonna. Kolme ja puoli vuotta sitten. Siellä juostessa tuntui, kuin näitä vaikeuksien vuosia ei koskaan olisi ollutkaan. Kuin olisin lenkkiä juossut viime viikolla. Metsässä ehtii toki tuossa ajassa tapahtua paljon. Laajiskin on muuttanut reitin eriksi sitten vuoden 2012, mutta minä uskollisesti kuljen samaa lenkkiä. Soisella takasuoralla on edelleen samat kannot, kivet ja puupalikat joiden päälle astumalla lenkistä selviää kuivun tossuin kotiin. Ja askelmerkit sopivat niihin täydellisesti. Ihan kuin taukoa olisi ollut vain kolme viikkoa.

Tänään kiersin Tuomiojärven. Sen lenkin olen viimeksi juossut vuonna 2014. Hatarassa yrittyksessä palata niin rakkaan juoksuharrastuksen pariin vuoden tauon jälkeen. Rantaan oli valmistunut uusia pätkiä kuljettavaksi lähempänän järveä. Leirintäalueen jälkeiseen metsikköön oli rakenteilla kerrostaloja ja ennen omaan silmään liian uusi Haukkalan alue oli vanhoilta osiltaan jo hyvin kotoisan näköinen. Onko siitä todella niin kauan? Muutama päivä sitten soitin Jlle. Milloin mennään lenkille? Keuruulle, varttimaratonille? Jotain vähän pidempää siivua? Perjantaina. Perjantain perinteinen pitkis. Vhintään kerta kahteen viikkoon kimpassa. Nyt tuli vaan vähän pidempi tauko näihin perinteisiin.

Välillä tuntuu vaaralliselle olla näin hemmetin fiiliksissä. Näiden vuosien aikana, tarkalleen ottaen kaksi vuotta sitten, on päästy pidemmällekin ja taas tipahdettu alas. Toisaalta taas kaiken fiilistelyn takana on kuitenkin tämä hetki just nyt. Juostut lenkit, ei tulevaisuudessa juostavat. Vaikka tällä hetkellä tuntuu, että kolmen vuoden vastustus on kolmessa viikossa pyyhkäisty pois, niin kieltämättä tuo aika on kasvattanut. Nimenomaan juoksuharrastajaa ilman juoksukilometrejä.

"Viel ku lanka lampussa hehkuu Kaikki kuittaa kun haippi huippaa Mut joskus viimeinen valo sammuu Koita muistaa tää ei oo ikuista"

Tuo JVG:n biisi on soinut valehtelematta jokaisella juoksulenkillä. Jätkät on tehnyt kappaleen ehkä ystävyydelleen ja menestykselleen musiikkibisneksessä. Mulle se on biisi ittestä ja harrastuksesta. Eikä se ole negatiivista vellomista siinä, että nurkan takana vaanii plantaarifaskiitti, nilkkamurtuma, peroneusjännevamma tai mikään mukaan vamma. Vellomista siinä, että varmasti kaikki menee mönkään. Kiitollisuutta enemmänkin.

Voi tätä autokansaa..

Luin muutama päivä sitten YLEn uutisen Liikenneviraston selvityksestä, jonka mukaan puolet automatkoista on mitaltaan alle viisi kilometriä ja neljännes alle kolmekilometriä. Vielä vuosi takaperin mulla ei ollut ajokorttia ja autollisen kansakunnan mielestä olin varmasti jäävi arvostelemaan tätä yksityisautoilun luvattua valtakuntaa. Nyt on kuitenkin asia toisin, eli hyvällä omalla tunnolla voin tuota asiaa edelleenkin hämmästellä.

Kuvituskuvana talvista työmatkapyöräilyä

Oon nyt reilut puolivuotta ollut ajokortillinen ihminen ja ajattelinkin vähän punnita, mitä hyvää ja hyötyä tuo ajokortti on mun elämään tuonut ja millaisia huomioita olen asian suhteen tehnyt. Autoa mulla ei edelleenkään ole, mutta jonkinlainen käyttöoptio mulla on Jarpan autoon ajatuksella, jos hän ei tarvi, niin voin kyllä käyttää. Edelleenkin kuljen pääosan matkoista pyörällä. Ihan jo siksikin, että mun perusarki pyörii suunnilleen kolmiossa, jonka sivut on noin kolmen kilometrin mittaiset. Eipä siinä paljoa autoa tarvitse.

• Arvokkain hyöty liittyy liikuntaan ja harrastamiseen: on niin simppeliä heittää sukset autoon ja kurvailla jonnekin ladun varteen, jos Laajavuoressa ei latuja ole vielä tehtynä. Niin kävi viime talvena sen muutaman hassun kerran kun pääsin hiihtämään. Harrastusten ja liikunnan suhteen lienet myös muita etuja tulee myöhemmin ilmi.
• On ihan jees, kun kaupasta voi ostaa enemmän ruokaa mitä käsin tai pyörällä saisi roudattua kerralla.
• Huono homma on ollut tajuta, että autolliseen elämään pääsisi luiskahtamaan kohtalaisen helposti, jopa minä: kas vain, ulkona sataa vettä, menempä autolla uimahallille. Koska vesisade. Ikävä sitten polkea takaisin saunanraikkaana sateessa.
• Hyvä homma on kuitenkin se, etten kovin pahasti ole siihen luisunut. Tai jos satunnaisesti luisun, yhytän oheen sen kauppareissun. Ehkä siinä fiilataan itseä linssiin, mutta olishan siellä kaupassa käytävä joka tapauksessa.
• Ehdottomasti hyvä homma on se, että pääsee käymään siskon (ja etenkin hänen muksujen) luona ihan millon vaan. Reilu 13 km suunta on kuitenkin sellainen matka, jota ei ihan pienessä hetkessä iltasella taita. Ja treenitreffejäkin on yksinkertaisempi tehdä!
• Lisäksi pääsee käymään Etelä-Pohjanmaalla päiväseltään. Tämä noin niinkun tarpeenakin on ilmaantunut vasta hiljan.
• Muiden mielestä varmaan hyvä homma on se, että pitkillä matkoilla voi ajamista jakaa.

Siinäpä ne. Edelleenkään en kuitenkaan koe, että auto olisi mikään välttämätön väline. Jos olisin yksinäinen ihminen, en edelleenkään ole varma olisinko valmis maksamaan ensinnäkään autosta ja toisennakaan sen vuotuisista kustannuksista.

Tavallaan ymmärrän sen, kuinka helppoa on luiskahtaa taittamaan matka kun matka autolla. Ihminen kun perusolemukseltaan on laiska ja hakee aina helpointa keinoa suorittaa arjen velvollisuudet. Viiden kilometrin työmatka pyöräillen on kuitenkin ehkä maailman yksinkertaisin tapa lisätä arkiaktiivisuutta viikkoihin. Tämä asia koskee niin liikuntaa harrastavia kuin liikuntaa harrastamattomia ihmisiä. Se, että harrastaa paljon liikuntaa ei mun mielestä ole hyvä syy olla muissa asioissa inaktiivinen. Onhan inaktiivisuus todettu tutkimuksissakin itsenäiseksi terveysriskiksi. Työpaikkojen ja kuntien tulee toki tehdä pyöräily mahdollisimman yksinkertaiseksi, mutta vetovastuu on kuitenkin ihmisellä itsellään ja se vaatii omien toimintatapojen perinpohjaista tarkastelua ja sinnikästäkin ajattelutavan muutosta. Oli olosuhteet pyöräilylle kuinka kehnot hyvänsä, ei muutama kilometri suuntaansa ole oikeasti juuri mitään!

Mun Jyväskylä

Paikallinen sanomalehti, eli Keskisuomalainen, julkaisee aina perjantaisin sarjaa nimeltä "mun Jyväskylä". Siinä tunnetut paikkakuntalaiset kertovat omista lempipaikoistaan Jyväskylässä. Sarja on musta hauska ja aina se saa ajattelemaan sitä, mitä paikkoja itse omasta elämästään valitsisi kyseisellä teemalla. Koska en ole tunnettu Jyväskyläläinen eikä intresseissä noin muutenkaan ole palstatila lehdessä, niin "mun Jyväskylä" ilmestyy blogiin, kas näin.

1. KOAS (opiskelija-asuntosäätiö), Myllyjärvi/Roninmäki. Paikan on pakko saada maininta, koska sinne tämä tyttö muutti 16-vuotiaana pentuna vuonna 2000. Olin nuori ja vastustin Seinäjokea. Niinpä Jyväskylä tuttuna kaupunkina oli varsin helppo ratkaisu. Muistan, kuinka ihmeellinen olo oli, kun ekaa kertaa pyöräilin kaupungin keskustaan. Ostin aseman grilliltä hampparin ja ajoin äkkiä takaisin kotiin. Kämppiksenä oli joku biologian opiskelija ja itse aloittelin kauppista. Tutkin kartasta koulumatkoja ja ymmärsin, että etelä-pohjalaisena tyttönä olen täydellisessä kusessa täällä mäkisessä maastossa.

2. Hannikaisenkatu. Keskusta-asuntoon taisin muuttaa 2005. Ehkäpä. Ikkunasta näkyin aina Äijälän salmelle saakka ja sittemmin eteen rakennettiin Lutakko ja sen korkeat tornitalot. Edellisen asunnon ja tämän asunnon väliin mahtui koti Keltinmäessä ja Kangasvuoressa. Yksi alkanut ja loppunut parisuhde, työpaikkoja ja koulunvaihto. Hannikaisenkadulla asuessa aloin taas urheilla, valmistuin, tein töitä, elin villiä sinkkuelämää ja sittemmin tapasin Jarpan. Ensimmäinen koti, johon Jyväskylässä ihan oikeasti kiinnyin. Keskusta-asumisessa olit omat puolensa, joita kaikella rakkaudella mietin. Mun veli asuu tässä asunnossa edelleen.

3. Rantaraitti. Keskustassa asuessani tätä lenkkiä tuli tahkottua ja paljon. Kyllästymiseen saakka. Vaan onhan se oikeasti mainio ulkoilupaikka kaupunkilaisille. Rantaraitilla oon myös juossut pari puolimaratonia ja väittäisin, että reittinä Finlandia maraton on yksi parhaista, jos reitin nopeus ja kauneus on kriteereinä. Aiemmin kammoksuin ajatusta kokomaratonin juoksemisesta niin kovin tutulla reitillä, mutta koska mun ja Rantaraitin suhde on näinä päivinä enemmän ikävää kuin kyllästymistä, olisi tämä aika ykköspaikka kokomaran vetämiseen!

4. Harju. Puisto keskellä kaupunkia. Mailin mittainen juoksulenkki, urheilukenttä, harjun portaat ja "ulkoliikuntamesta" leuanvetotankoineen. Harjulla on tullut treenattua, etenkin silloin keskustassa asuessa, mutta myös edelleen. Siellä on tullut myös chillailtua muuten vaan ja parina viime vuonna myös frisbeiden kera.

5. Monnari. Toki oma kotisali ansaitsee paikan tässä. Hippoksen alue noin niinkun ylipäätään. Jotain kotoista siinä on. Mun oleminen tällä alueella liittyy yleensä joko menemiseen tai tulemiseen salille taikka sitten uimahallille. JYPin kotihalli löytyy myös täältä ja jonkin verran sitä tulee seurattua. Jyväskylä taitaa olla tunnettu liikuntakaupunkina ja mun kaltaiselle tyypille se sopii. Kaupungin tarjontaa kyllä moni enemmän kulttuuriin menevä ihminen kritisoi.

6. Laajavuori ja laajavuoren metsät. Sanomattakin selvää, että täällä tulee vietettyä aikaa. Niin lenkkarit jalassa, kuin suksetkin jalassa. Kävellen, juosten ja hiihtäen. Joskus jopa ne frisbeet kourassa. Ehkä tulevaisuudessa myös pyörällä. Metsä on metsä, siellä ei sen kummempaa aktiviteettia tarvitse. Oon kuitenkin tyytyväinen siitä, että Laajis on viime vuosina kehittänyt toimintaansa myös laskettelukauden ulkopuolelle. On frisbeegolffia ja uusinpana aktivitettina varmaan tuo seikkailupuisto, joka on sitten viime kauden taas hurjasti laajentunut. Ainiin, ja vuorilampi.

7. Tuoppari (eli Tuomijärvi) ja sen rannat. Haukanniemi on mukava luonnonsuojelualue ja niin lähellä asutusta. Omaakin kotia. Muutoinkin tuopparin rantaraitti on kiva lenkkeillä. Hiekkatie ja hintsusti "luonnonmukaisempi" maisema rantaraittiin verrattuna. Rannoilla on myös uimarantaa rantalentis- ja ulkoliikuntapaikkoineen. Jarpalla on myös vene, venho nimeltään, Laajavuoren puoleisella rannalla.

8. Kävelykatu. Jyväskylän keskusta on pieni. Kävelykadun varteen mahtuu kaupat ja ravintolat. Musta yläkapungin pihakatujuttu on erittäinkin positiivinen asia ja torin siirtäminen tulevaisuudessa asema-aukiolle on vieläkin positiivisempi juttu. En enää nykyään kaipaile vaatekauppoja ja sen sellaista, joten oon ihan tyytyväinen tarjontaan. Surullista on liikkeiden siirtyminen kauppakeskuksiin, koska musta keskustashoppailu on sata kertaa miellyttävämpää. Jos kaupungilla treffaa jonkun, on tapaamispaikka aina kompassi. Tykkään myös siitä, jos kesäiltana (tai miksei -päivänä) lähtee istumaan terassille, voi seurailla ihmisiä, sillä kaikki keskittyy kävelykadun varteen.

9. Maantiepyöräilyreitit. Noin niinkuin ylipäätään. Koska kaupunki ei ole iso, on musta ärittäinkin positiivinen asia se, että maantiepätkille pääsee ilman suurenpaa vaivannäköä, eli ilman pitkää keskusta tai taajamapolkemista. Eikä niitä maanteitä tarvitse polkea kovin pitkään, että pääsee landemaisemiin. Iso peukku sille.

10. Tämä koti tässä ja nyt. Laajavuoren kupeessa. meidän keittiön ja makkareiden ikkunoista näkee kahdelle järvelle. Jos oikein tihrustaa, niin kolmelle. Olkkarin parvekkeelta voi heittää hiihtoladulle kiven, vaikka kukapa nyt niin tekisi. Ja jos tekisi, se todennäköisesti osuisi ensin puuhun. Keskustaan on matkaa kolme kilometriä. Jos nyt ei jostain ihmeen syystä haluta pyöräillä taikka kävellä, lähtee talon edestä bussi. Tieltä, jossa on kyllä jonkinverran liikennettä, muttei kuitenkaan niin paljoa, että suojateillä tarvitsisi olla liikennevaloja.

Mikäs täällä on asuessa. Vaikka sielun maisema saattaakin olla etelä-pohjalaiset peltomaisemat, niin en usko, että sopeutuisin enää sinne. Järvettömyyteen ja tasaisuuteen. Vaikka en ole paljasjalkainen Jyväskyläläinen, niin aika juurtunut sitä tänne kuitenkin on. Toisaalta, riittävän hyvän syyn edessä sitä voisi varmasti vaihtaa kotikaupunkiakin. Paljasjalkaisen Jyväskyläläisen ja vielä enemmän juurtuneen ihmisen kumppanina niitä syitä tuskin joka nurkan takana vilisee ja hyvä niin.

Kesäretkelle än yy tee nyt!

Kesäretkeilykausi on nyt virallisesti avattu, kun koskikalastaja-Jarppa yllätti lähtemällä koskelle ilman koskikalastusvehkeitä, eli ilman jättimäistä kassia, joka sisältää sitä sun tätä aina perhovavoista kahluuhaalareihin. Päiväretki suuntautui tällä kertaa Rutalahdelle ja sieltä varsinaiseen kansallispuistoon Leivonmäelle.

Rutalahdella kierrettiin Koskikaran kierros niminen rengasreitti, lyhykäinen. Joku reilu kolmekilometriä pitkä, ehkä neljä, kun käveltiin vähän pidemmälle Rutajoen uomaa aina Matkusjärvelle saakka. Paikka oli hieno, taas kerran. Luontopolku kulki alkumatkan Rutajoen vartta pitkin ja Jarppa pääsi tiirailemaan kaloja sekä rutakoskesta että -joesta. Luontoon.fi luokittelee reitin keskivaativaksi, mutta kyllä se mun mielestä oli aikalailla helppo. Paluu lähtöpaikkaan kulki kauempana joesta, metsä läpi. Tämä alkukesän aika on niin satumaisen vihreää!

Koskikaran kierrokselta lähtee n. 11km mittainen yhdysreitti varsinaiseen Leivonmäen kansallispuistoon. Oltiin kuitenkin vaan pienellä päiväkävelyllä, niin kuljettiin sinne autolla. Jarppa ei muutenkaan ole ihan yhtä innokas ihminen "vaan patikoimaan", kuin ite olen.

Leivonmäellä kierrettiin, tai ei oikeastaan kierretty, vaan käveltiin Joutsniemen päästä päähän. Ehkä sellainen kuutisen kilometriä suuntaansa. Hetken matkaa meni tallustella Jotsniemen alkuun ja itte Joutsniemi on 1,5-2 km pitkä harju Rutajärvessä. Niin pitkä, että se lähes jakaa järven kahtia. Makee oli tallustella siellä harjun päällä ja minne vaan käänsi päätä, oli komea järvimaisema alas. Elikkä kapoinen harju on kyseessä. Leivonmäellä riittää polkuja kuljettavaksi useammille käyntikerroille, että vielä varmasti nähdään. Matka Jyväskylästä taittuu sinne nopeasti ja nyt kun oon ajokortillinen, voisin ihan hyvin kuvitella ajelevani vaikka just sinne vaikka juoksulenkille, kunhan tässä joskus arvaa sen tyylisillä poluilla aloitella tätä juoksemista.

Kevät taitaa olla huomattavasti pidemmällä verrattaen viime vuoteen. Jarppa sanoi, että viime vuonna tähän aikaan oli Palsankosken rannat jäässä eikä tarvinnut kylmälaukkua hakea autosta, kun kalasaalis säilyi jäiden päällä. Itse en oikein muista. Juoksulenkeillä peilaan usein kevään etenemistä edellisvuoteen, mutta kun en ole juossut, en näköjään ole ajatellut asiaa niin.

Sen vielä haluan sanoa, että menkää metsiin. Itseä vähän pelottaa tulevaisuus, mitä kaikkiin kauniisiin paikkoihin täällä Suomessa tulee. Toivottavasti päättäjät pitää huolta siitä, että luonnonsuojelualueet on ja pysyy. Toivottavasti kansallispuistoja osataan arvostaa, eikä retkeilyn asema heikkene. En ihan tarkalleen tiedä, millaisena uusi metsänhallituslaki meni läpi ja mitä se tulee tarkoittamaan (?), mutta joka tapauksessa asia sai vähän puntit tutisemaan. Toivottavasti nähdään, että retkeily, metsässä liikkuminen ylipäätään, on tällä hetkellä kaikkien saatavilla. Varsin edullinen tapa saada itselleen hyvää oloa monessakin mielessä!

Juoksin (!) viime viikolla puolimaratonin verran, jes!

Olen viimeksi juossut yli kymppikilsan lenkin 19.7.2014. Melkein kaksi vuostta sitten! Tällöin jo yli vuoden kestänyt plantaari(vitun)faskiitti voitti meikän 6-0. Mahdollisille uusille lukijoille kerrottakoon pähkinänkuoressa, että sain riesoikseni sitkeääkin sitkeämmän plantaarifaskiitin (joka sittemmin muuttui epämääräiseksi jalkateräkivuksi) keväällä 2013. Välillä vähän kykenin juoksemaan, useinmiten en. Alkuvuonna 2015 minut asetettiin viimein leikkausjonoon pohjelihaksen vapautusta varten. Tällöin en (onneksi) osannut aavistaa, että vaikeudet ei todellakaan ollut siinä. Saman vuoden maaliskuussa hiihtolenkillä samaisen jalan nilkka murtui seurauksena nilkan operaatio levytyksineen. Sinnittelin, kuntoutin ja sinnettelin ja kuntoutin, mutta optimistinen luonteeni ei edelleenkään osannut aavistaa, että homma ei edelleenkään ollut tässä. Helmikuussa nuo levyt ruuveinen poistettiin toisessa operaatiossa ja kävi ilmi, että osteosynteesimateriaali oli hangannut melko pahasti peroneusjänteet. Ei siis ihme, että kuntoutuminen ei sujunut kuin oppikirjoissa. Samaisessa istunnossa hoidettiin myös tuo aiemmin suunniteltu pohjelihaksen vapautus. Optimistinen olen edelleen, vaikkakin se tässä vuosien myötä on hieman muuttanut muotoaan ja saanut joukkoonsa myös realismia.

Mutta arvatkaapa mitä? Viime viikolla pudottelin menemään kymppikilsan lenkin ja siihen kylkeen vielä yhden seiskakilsan ja neljän kilsan lenkurat! Edistymistä on siis todellakin tapahtunut ja vieläpä aika nopeaan tahtiin. Tuntuma oli ihan hyvä, mitä nyt tuon pisimmän vedon jälkeen juilintaa ja turvottelua ilmani. Luulen sen kuitenkin johtuneen parin kilometrin matkalla olleesta erittäinkin pehmeästä hiekka-alustasta, jossa nilkka pääsi muljuilemaan. Reitinvalintaongelma siis! Jokin pieni piru päässäni varoittelee tuulettelemasta, mutta en jaksa kuunnella sitä. Jos tulee takapakkia, olisi tämäkin tuulettelu jäänyt tekemättä. Lenkki kerrallaan eteenpäin. Jos tästä jalasta ei enää maratoneille ole, olkoon sitten niin. Vähempikin riittää. Oikeastaan kaikki, mitä juokseminen mulle tulevaisuudessa antaa, on kotiinpäin. Aika kreisi ajatus olisi, jos syksyllä kykenisi puolimaratonin vetämään (ja pikkuveljiä kyykyttämään). Ihan selvää kuitenkin on se, että vanhoihin juoksumääriin ja juoksukuntoon on vielä todella pitkä matka, enkä todellakaan tiedä onko kumpikaan enää edes saavutettavissa. Mutta kuten sanottu, se on ihan toissijaista. Tällä hetkellä mulla ei ole sen kummempia tavoitteita, lukuunottamatta näitä muutamaa:

• Juosta oikealla tekniikalla (ei "jalanheittoa" sivulle, ei askellusta ulkosyrjän kautta)
• Totuttaa jalkoja, pumppua ja pääkoppaa pikkuhiljaa juoksemisen makuun
• Saada juoksukuntoa pikkuhiljaa ylöspäin niin, että vauhtireservi hintsusti kasvaa ja leppoisa hölkkä muuttuisi leppoisaksi olematta kuitenkaan kuolettavan hidasta.

Sellaisia juoksukuulumisia siis. Niitä harvemmin on täältä viime vuosina voinut lukea, vaikka olevinansa juoksublogi onkin. Mukavaa viikkoa kaikille!

Kuukausi sitten kävin uimassa ja nyt taas!

Käytiin Pn kanssa huhtikuun alussa Aalto Alvarilla järjestetyssä tunnin (vai puolentoista?) mittaisessa "uimakoulussa". Kyseessä oli siis kertaluontoinen juttu, kaupungin liikuntapalvelujen järjestämä. Kerran ennenkin oon kyseisen minikurssin käynyt. Noin niinkuin periaatteessa tarvitsisin varmaan uimiseen ihan pidempiaikaista opetusta, mutta tällä hetkellä mulla ei riitä innostus taikka aikakaan siihen. Haluaisin kyllä oppia uimaan vapaa-uintia ja sen verran luottamusta tuo pieni oppituntikin asiaan antoi, että kyllä sitä voi ihan keskenänsäkin harjoitella.

Muutaman kerran oon sen jälkeen käynyt uimassa. Joo, tarvitsisin varmasti sitä harjoitusta myös paljon enemmän kuin kerran kuukaudessa, mutta alku se kai sekin on, heh! Ekalla kertaa mulla oli kaverina uintia enemmänkin harrastava entinen työkaveri ja häneltä sain myös muutamia vinkkejä asiaa. Ennen kaikkea sain sitä puuttuvaa itseluottamusta, kun hän mun uintia katsellessaan totesi, että ihan samanlaista, jopa heikompaa, oli hänenkin menonsa kun vuosi takaperin uimisen uimakoulussa aloitti. Ja niinpä hän tänä päivänä painattaa menemään volttikäännösten siivittämä kuin vanha tekijä. Uimaan kun ei kuulemma opi kun uimalla vaan.

Niinpä oon päättänyt hylätä mun tasaisen tappavan rintauintijunttaamisen, olkoonkin että joudun altaan päässä haukkomaan happea ja muuta mukavaa. Tähän saakka oon rakastanut 50 metrin allasta ja mun puolesta allasväli olis saanut olla kuinka pitkä hyvänsä. Nyt joudun kuitenkin toteamaan, että 50 metriä on ihan liian pitkä pätkä mun vapaauintiharjoitteluun. Se menee kyllä, päästä päähän, vapaauintia, mutta hengityksen palautuminen ottaa kärsivällisyyteen nähden ihan liian kauan aikaa. Viimeisellä kerralla hylkäsin kovapäisyyteni ja vaihdoin puolen välin jälkeen rintauintiin ja taas uusi lähtö onnistui vapaauinnilla. Niinpä uiskentelin puolituntia salin päälle ihan sujuvasti... Ja joo, ehkä treenienkin pitäisi kestää kauemmankin kuin puoli vaivaista tuntia!

Vapaauinnissa mulla menee enemmän tai vähemmän vettä nenään ja mulla se tuntuu kyllä ihan saakelin ärsyttävältä limakalvoilla, joten oon ottanut käyttööni nenäklipsin. Se on siitäkin hyvä, että opin kunnolla hengittämään ulos myös suun kautta, rintauinnissa kun mulla oli pitkään tapa hengittää ulos vain nenästä. Oon myös päättänyt, että yritän keskittyä vaan yhteen komponenttiin kerrallaan ja se on se, etten nostaisi sitä päätä liian ylös vaan kääntäisin sitä. Riittävästi. Ihan sama missä kulmassa on kyynärpää ja miten jalat potkii. Katsotaan nyt kuinka tässä ominpäin edistyn vai edistynkö ollenkaan. Oon kyllä aika varma, että edistyn, jos vaan jaksa itseni raahata sinne uimahallille. Ehkä tästä syntyy sellainen positiivinen kierre, että kun edistyn, myös motivoidun siitä enemmän.

Aika hullulta tuntuu kirjoitella ja jaaritella liikunnasta, joka tavallaan kiinnostaa ja tavallaan taas ei. Kovin on kompleksinen tämä mun ja uinnin suhde. Yleensä kun olen aina into piukassa menossa tekemään milloin mitäkin, niin tämän asian kanssa on vähän eri fiilikset. Uinnin suhteen siis poikkean (en kovin usein, kuten harrastusaktiivisuudesta huomaatte) säännöstä, jonka mukaan liikunnan pitää olla ennenkaikkea hauskaa. Ja poikkean siitä siksi, koska en vaan yksinkertaisesti osaa vielä uida riittävän hyvin sanoakseni onko se homma hauskaa vai ei.

Hommasin myös triseminaarista talvella Headin uimalasit, jotka on parhaat ikinä!