Winterwonderlandissa, toinen osa ja toiseksi viimeinen luukku

Tänään on kyllä ollut vimpan päälle talviurheilupäivä. Aamulla kävin taas hiihtämässä, hihiii. Tein vähän oivalluksia ja oli vähän sattumuksia:

• en edelleenkään hiihdä kovempaa, kun juoksen. Mutta jo tänään se tuntui ihan ministi paremmalta kuin eilen.
• ajattelemalla ajattelin niitä kaikkia tekniikoita, mutta en ihan täysin ymmärrä mogrenin ja kuokan ero. Luulen, että hiihdän mogrenia tasamaalla ja se muuttuu kuokaksi ylämäessä. Ainakin se tuntuu siltä, kun videoissa näyttää. Kuokkaakin voi muka hiihtää tasamaalla, mutta en käsitä miten. Tai sitten olen ihan hakoteillä. Wasbergiäkin kokeilin myös ja se onnistui, mutta kovin kuluttavaa se on.
• kaaduin kerran. Se johtui montusta. Ja minun onnettomasta tasapainosta, jos jotain arvaamatonta tapahtuu. Se on ihan ok, koska luulen, että sillä tavoin tulen rohkeammaksi.
• olen luullut, että talvijuoksu on räkäinen laji. No ei ole, hiihto on.
• jos on tullut lähes kymmenen kertaa ohitetuksi kasikymppisten pappojen toimesta, niin saako itse olla onnellinen kun ohittaa pikkutytön? (no ei tämä ohitteluasia mua oikeasti vaivaa! Ne papat, ne on ihan hemmetin cool!)
• luisto oli nahkeampi kuin eilen, koska mun sukset on laitettu lauhaan keliin. Tarviin niitä voiteita.
• tarviin myös buffeja, koska mun omat kaulurit on liian ohkasia. Viima on paljon kovempi.

Kaupungilla teinkin hankintoja liittyen kahteen viimeksi mainittuun. Alelaarista tietenkin. Viimeiset joulujututkin tuli haettua. Ihmisiä oli yllättävän vähän. Niitä nuoria miehiä enimmäkseen. Ostamassa hätäpäissään lahjoja tyttöystävilleen. Kuulin yhden paniikinomaisen puhelunkin liittyen aiheeseen. Ihan vähän meinasi naurattaa. Alkuillan ohjelma oli:

23. luukku: luistelu

Meitsin hokkarit, longtime no see! Luistelutaidot on paremmin tallella, kun luisteluhiihtotaidot. Kolmen vuoden välein tapahtuva testailu siis kantaa hedelmää. Käytiin tosiaan mun siskon perheen kanssa luistelemassa. Lode 3vee oli ensimmäistä kertaa ja yllätti todellakin meidät kaikki.

Luistelu on hauskaa, mutta siinäpä vasta ne nilkat väsyy ja ihan hetkessä. Mullahan on sellainen luistelutausta, että olen yhden talven pelannut ihan jääkiekkoa (joo, luitte oikein) joskus.. Ööö.. ehkä kymmenvuotiaana tai alle. Missään peleissä en ole ollut, mutta harkoissa. Voi olla, ettei se ollut edes ihan koko talvea, vaan joku tutustumisjakso. Enivei, sen muistan, että se ei kyllä ollut mun juttu. Oon kyllä kokeillut vaikka sun mitä silloin kersana ja siitä oon erityisen onnellinen lapsuudessani. Kaikkea sai kokeilla ja etenkin iskä kannusti liikuntajutuissa. Jos joku kisalisenssi maksettiin, niin silloin piti myös sitoutua. Treeneistä tai kisoista ei saanut luistaa. Mihinkään ei kuitenkaan pakotettu. Jos mulla on joskus lapsi, toivoisin, että voisin antaa sille samanlaisia mahdollisuuksia (ylipäänsä harrastusten suhteen, vaikka musiikkiharrastusten) ja miksen voisi.

Winterwonderlandissa: kysymyspatteri hiihdosta

Mun piti mennä aamulla salille ja uimaan, mutta koska tajusin jättäneeni uikkarit Ouluun, menin vaan salille. Nyt iltapäivästä kävin myös hiihtämässä, koska mun henkilökohtaisessa winterwonderlandissa, eli Laajavuoren laduilla pystyy jo vaparia hiihtämään.

22. luukku: hiihto

#winterwonderland

Tää mun hiihto-osio on enemmänkin kysymyspatteri, koska oon niin noviisi siinä, että huh huh! Hiihtelin tänään jotain 35min. ja vaikka se oli enempikin tekniikkaharjoittelua, olin ihan kuitti. Mun kerkes tulla ihan hitonmoinen nälkäkin, vaikka samassa tilassa olisi juossut tunnin lenkin ilman probleemaa. Jatkossa täytyy ainakin tuo asia muistaa, note to yourself! Silti huomaan, että jo nyt tuo hiihto sujui himpun verran edelliskertaa paremmin. Onkohan normaalia, että säären ja nilkan etuosat väsähtää äkkiseltään vai teenkö jotain (no todennäköisesti teen vaikka mitä, mutta enivei) väärin? 

Meiltä on kotiovelta ladulle 150 askelta ja 10 porrasta. Olisi siis suoranaista alyttömyyttä olla omistamatta suksia, mutta silti hommasin ne vasta viime kevättalvena. Olen hiihtänyt viimeksi peruskoulussa, josta näin kolmekymppisenä on muutama vuosi kerinnyt kulua. Ala-asteella olen jopa osallistunut johonkin hiihtokilpailuihin. Hiihdin silloin vaparia ja kuvittelin, että homma sujuu edes suurinpiirtein samalla volyymilla. No voin kertoa, että ei suju. Toki hommasta jonkinlainen haju on ja luisteluhiihdon eri alatyylit (kuokat, wassut ja mobergitkin) menee, mutta koko hiihto tuntuu ihan hiton raskaalta. Paitsi täydellisellä tasamaalla ja loivassa laskussa. Sellaisia maastoja kun on lievästi haastavaa löytää täältä kotiseuduiltani.

Onko teillä antaa jotain vinkkejä? Voitelu on myös sellainen juttu, josta kuulisin mielelläni lisää? Eräs tuttava käyttää pikavoiteita, paria eri sorttia. Pakkasille ja suojakeliin. Sitten se käyttää kauden alussa huollossa sukset, jossa laitetaan pohjaluistot ja poistetaan kaikki vanha mönjä. Se kuullosti ihan simppeliltä, mutta kun hätäisesti asiaa googlasin, niin tuli kaikenmaailman juttuja vanhoista silitysraudoista ynnä muusta. Kai harrastaja selviää vähän helpommalla? Entä miten te säilytätte suksianne? Mun sukset on tuolla (lasitetulla) parvekkeella, joka alkaa pikkuhiljaa muistuttaa lämmittämätöntä urheilukamavarastoa taikka kodinhoitohuonetta!

Hiihtoselfie

Ookko nää Oulusta...?

Ja pelkääkkö nää polliisia?

No en mää oo, mut en myöskään pelekää polliisia kuten kuvastakin näkyy. Viikonloppu meni tosiaan Oulussa erään vanhan ystäväni luona. S on opiskellut Jyväskylässä ja oltiin aikanaan samassa siivousfirmassa töissä ja siten tutustuttiin. Viisi vuotta on hän asunut Oulussa, enkä ole kertaakaan (!!!) käynyt siellä. Tapaamiset on ollut lähinnä täällä Jyväskylässä ja täälläkin ihan liian harvoin. S on niitä ystäviä, joiden kanssa ei pitkäkään tapaamattomuus haittaa ja kun tavataan, tunnelma on sama kuin silloin aikanaan kun tavattiin lähes päivittäin. Juuri se kai ystävyyden erottaa kaveruudesta.

Oulu oli kiva kaupunki. Olen käynyt siellä joskus lapsena ja ainoa mitä mieleen tulee, on Oulun Eden. En ole tuntenut mitään uteliaisuutta Oulua kohtaan ja kaupunkina se olikin sitten positiivisesti virkistävä kokemus. Oulu näyttäytyi mun silmissä sopivan kokoisena ja virkeänä kaupunkina. Viikonloppuun sisältyi kaupunginteatteria, ravintoloita, hyvää ruokaa, leffaa, leikkiä petseillä, paljuilua ja, ja, ja...

21. luukku: keilaus

Kolmen vuoden tauon jälkeen mun keilaus sujui vähän sinne päin. S:n kuuden vuoden tauko lienee sopivampi koska, hän yllätti itsensäkin. Meillä siis kyseessä lienee ihan täysin tuuripeli S:n miehen V:n tahkoessa täyskaatoja lähes joka kierroksella. Pelissä oli mukana myös heidän viisvee -tytär. Tosi kätevää, kun lapsen vuorolla radalta nousi "aidat", joten pienempikin pelaaja sai onnistumisen kokemuksia. Ja ihan hyvin sen ikäinen jaksoi keilata, vaikka pallothan on kohtuu raskaita, ne kevyetkin. Vinkkinä vaan kaikille, kenellä on lapsia. Mä en ainakaan ole tiennyt, että keilauksesta on noin monipuoliseen juttuun.

Keilaus on kyllä ihan hauskaa ja aina kun siellä tulee käytyä, mietin että miksi näin harvoin? Sopii tosi moniin tilanteisiin ja näköjään jo tosi pienestä pitäen. Miltään varsinaiselta liikunnaltahan tuo keilaus ei tunnu (eikä toki sitä ainakaan tälläiselle amatöörille olekaan), mutta kylläpä vaan on käsivarren lihakset napakkana nytten!

Uintipuinti

20. luukku: uinti

Uinti kuuluu satunnaisen säännöllisenä mun harjoitteluun. Joskus on pidempiä taukoja ja joskus sitten taas saatan käydä parikin kertaa viikossa. Vaparia en osaa, mutta tulevaisuudessa aion. Rintauintia osaan omasta mielestä tavistallaajaksi ja satunnaissäännölliseksi harrastajaksi ihan kohtuullisesti. Voisin tietty osata paremminkin.

Aalto Alvarissa, elikkä paikallisella uimahallilla, on onneksi viidenkympin rata. En varmaan jaksaisi sillä lyhyemmällä, myönnettäköön. Onneksi ei tarvi ajatella jaksaisinko. Uin yleensä joko matkaa (kilometristä kahteen) taikka sitten aikaa (puolesta tunnista tuntiin), riippuen vähän miten päätän. Tykkään kyllä uimisesta, mutta aika-ajoin koen sen vähän tylsäksi. Tasasen tappavaa tahtiahan se mun meno on. Luulen, että mikäli oppisin vaparia ja erilaisia harjoittelutekniikoita, viihtyisin uinnin parissa paremminkin. Se vatii ehdottomasti opettajan ja siihen mulla yksinkertaisesti ei ole ollut aikaa viime vuosina.

Sellainen pikku diili mulla on erään entisen kollegan (ja entisen kilpauimarin) kanssa, että hän mahdollisesti mua vähän koutsaisi alkuun. Ollaan vaan kumpikin oltu nyt niin kiireisiä opintojen kanssa, että se lienee ensi kevään juttuja. Arvelin hänelle olevani toivoton tapaus, mutta en kuulemma ole, koska kukaan ei ole. Jännä olisi nähdä.

Vanha uimahalliselfie. Sen tietää, koska kädessä on uimahallin sarjaranneke.

Tyhmä pää ja vatsalihakset

Jep, mä lähdin taas viime aamuyönä vähän reissuun, jotenka tämä postaus tulee (jos tulee) ajastettuna sitten illalla. Lähden lähdin tosiaan aamuyöllä klo 04.00 Onnibussilla kohti Oulua erään ystävän luokse. Kun on ne liput siihen bussiin niin halpoja ja silleen, niin kai sitä voi vähän matkustusajoista tinkiä. No bussilippu sekä taksi matkakeskukselle maksaa sen 30 euroa ja klo 06.15 olisi lähtenyt bussi, johon opiskelijalippu maksoi... Ööö, no 30 euroa. Että näin. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Toivottavasti saan sain nukuttua.

Tyhmä pää karvahatussa.

19. luukku: vatsalihakset

En ole kyllä varsinainen vatsalihasjumpan rakastaja. Onko joku? Jostain syystä mun päässä on myös vahvana harhakuva, jonka mukaan vatsalihaksia pitäisi olla joka käänteessä treenamassa, vaikka eihän ne sen kummempia lihaksia ole, kun mitkään muutkaan lihakset.

Vaikka en varsinaisesti pidä corejumpasta, se on suunnilleen ainoa juttu, mitä saan itseni tekemään täällä omassa kodissa. Olkkarin lattialla. Sikäli voimapyörä on ollut itsensä takaisin maksanut hankinta. Treenaan vatsat 1-2 kertaa viikossa salilla ja 1-2 kertaa viikossa kotona. Vatsat on mun mielestä ihan pätevä tehdä lenkinkin päätteeksi, nimittäin joskus treenin loppupuolella alkaa puhti olla sen verran pois, ettei vatsoja saa tehtyä samalla intensiteetillä, kuin joku toinen päivä.

kidutusvälineiden kidutusväline!

Vammapäivitys!

Tämän viikon keskiviikkona oli vihdoin ja viimein aika sinne ortopedille. Lääkärikäyntiä odottelin sekä innokkaana, että pelokkaana. Hullua, että samaanaikaan voi ajatella, että on onni ja epäonni olla kyseisessä paikassa, eli lääkärissä.

No, mitä tuleman pitää? Tuleman pitää se, että pääsen kuukauden sisällä jalkaterän ja nilkan alueen MRI-kuvaan, eli magneettiin. Nyt selvis jo sellainen juttu, että ainakin mun pohjelihas on liian kireä ja se saattaa hyvinkin aiheuttaa jalkaterän kiputilat (sekä myös PF:n). En varmaankaan saa tuota kotikonstein riittävästi venytettyä, koska lisäksi on yli liikkuva polven nivel. Jalka on siis vääränlaisessa kuormituksessa, niin liikkuessa kuin levossakin. Sille olisi tehtävissä sellainen toimenpide, että pohkeen lihaskalvoa hieman aukaistaan joka sitten tuota jalkaterän virheasentoa korjaa, kun pohjelihas pääsee normaaliin tilaansa. MRI-kuvahan on tietty katsottava ensin ja siitä selviää mm. PF:n tilanne ja ylipäänsä se, onko jalkaterässä itsessään jotain rikki kuitenkin.

Mä oon tietty googlaillu tuota mahdollista toimenpidettä (josta aika vähän tietoa löytyy) ja oon kyllä sitä mieltä, että se kuulosti  ja vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta. Tai hyvältä ja hyvältä, mutta tosiaan oon kaikkeni tehnyt, mitä konservatiivisesti voi. Kiputilannehan on mulla sellainen, että kävellessäni ilman kenkiä (eli kotona), ei jalalla kärsi ollenkaan astua normaalisti. Kengillä pystyy kävellä sekä juostakin vähän, paitsi silloin jos sitä tekee pitkään. Viimeksi esimerkiksi Wienin reissulla jouduin turvautumaan tulehduskipulääkkeisiin, eikä se ole mun mielestä normaalia kolmekymppisen juttua. Luulen, että mikäli tuo kurmitus vain jatkuisi vääränä, tulisi se ajanmyötä aiheuttamaan myös isompia ja pysyviä juttuja (kuten jo ukkovarpaan tyvinivelen nivelrikkoa on!). Tästä ei kylläkään lääkärin kanssa keskusteltu. Mutta mutta, se magneetti tosiaan ensin ja näistä jutuista sitten joskus lisää.

---

Teemaan ei paljon paremmin voisi sopia seuraava:

18. luukku: kehonhuolto

Kehonhuolto kuuluu kyllä tavalla taikka toisella mun jokapäiväiseen elämään. Hierojalla käyn satunnaisesti (joo, pitäisi varmasti käydä säännöllisesti) samoin kuin erilaisilla ohjatuilla kehonhuoltoon keskittyvillä tunneilla. Omatoimisesti venyttelen säännöllisesti ja etenkin tukiliikkeet on viime aikoina ollut tärkeässä roolissa. Tämän jalkavamman myötä on tietty tullut yhtä jos toista opittua taas lisää. Salitouhuihin kuuluu olennaisena osana veryttelyt ja nuo tukiliikkeet. Ilman olkapään pienten lihasten jatkuvaa treenaamista tuskin tekisin esimerkiksi penkkiä ikinä, taustalla kun tuo olkapäävamma ja leikkauskin on.

Kehonhuollolla lienee suuri rooli vammojen ehkäisyssä samoin kun jo olemassa olevien vammojen kuntoutumisessa. Viimeistään tuon ortopedikäynnin jälkeen annoin itselleni armoa tuossa asiassa: paljon on myös rakenteesta kiinni nämä asiat, eikä kaikille vastoinkäymisille vaan voi mitään! Tässä niinkuin monessa muussakin asiassa tulee herkästi suomittua itseään: jos olisin ollut huolellisempi, jos olisin venytellyt enemmän, verkannut paremmin, jos lihastasapaino olisi täydellinen, jos, jos, ja vielä kerran jos. Niin ei asia kuitenkaan ole. Aina voi kehonhuoltoa tehdä paremmin ja siitä huolimatta jokin vamma saattaa tulla eteesi. Niin se homma vaan menee.

Anyway, pitkästä, todella pitkästä, aikaa tuntuu, että vielä mä juoksen. Ja sitä lääkäriäkin kohtaan mulla tuli ihan hitsin luottavainen fiilis!

Kyykkyjen kunkku

17. luukku: pistoolikyykky

Pistoolikyykky kehittää sekä voimaa, tasapainoa että liikkuvuutta. Huono liikkuvuus ja tekniikka lienee monien kompastuskivi. Voimaa saattaisi löytyäkin, mutta joku tökkii. Toki pistoolikyykky vaatii myös voimaa eikä harjoitusvaikutusta ole kieltäminen. Pistoolikyykkyä voi helpottaa mm. seuraavin keinoin:

• Tekemällä kyykkyä tukijalka jonkinlaisen korokkeen päällä (näin liikkuvuus ei ole esteenä).
• Tekemällä kyykkyä siten, että takapuoli tulee korokkeen päälle (siis istuutumalla korokkeelle).
• Ottamalla tukea esim. ovenkarmista.
• Antamalla vauhtia käsin lattiasta.

Itse kokeilin pistoolikyykkyä siitä yksinkertaisesta syystä, että liike on mielestäni siisti, hauska ja hemmetin cool. On jollaintapaa käsittämätöntä kuinka omalla kropalla voi tehdä liikkeitä, jotka on ihan tolkuttoman haastavia suorittaa vaikka perusvahvuutta löytyy. Missään treeniohjelmassa ei pistoolikyykky tai sen variaatiot mulla ole, kunhan joskus olen kotona kyykkykikkaillut ja nyt sitä taas pitkästä aikaa kokeilin.

Tässäpä blogihistorian ensimmäiset videonpätkät, molemmin puolin, tietty! Jännä nähdä onnistuuko videolataus.Vaikka kyseinen liike on joskus paremminkin sujunut, niin lähellekään ylempänä olevaa videota vastaavaa kyykkyä en ole silloinkaan saavuttanut. Mutta alku se on hauraskin alku!

"Tuuppa koettaa..."

Tänään olikin varsin kiva ilta ja siitä eniten kiittäminen on nioben! Nimittäin...

tittididiididiiiii

16. luukku: boulderointi

Nimittäin olin elämäni toista (!) kertaa boulderpajalla. Sen kunniaksi piti kaivaa kirjoitus ensimmäisestä kerrasta esiin ja se löytyy TÄÄLTÄ. Nyt mulla oli kuitenkin pikkuveljeä kokeneempaa seuraa, joka kyllä avitti muakin melko paljon. Niobe ystävänsä kanssa on käynyt kiipeämässä ennenkin ja se, että toinen vähän alhaalta vinkkaa minne sitä kättä taikka jalkaa vois yrittää sijoittaa, auttaa tosi paljon. Pikkuveljen kanssa kun oltiin tuolloin yhtä pihalla molemmat. Jos jo silloin boulderoinnista jäi mukava fiilis, niin nyt tuo fiilis jäi tuplaten mukavana!

Sellainen tuntuma jäi, että yläkroppa ja etenkin käsivarret saa mukavaa ruutia kyseisestä harrastuksesta. Kehonhallinta, koordinaatio ja notkeus on myös juttuja, joita ei boulderoinnista puhuttaessa sovi unohtaa. Lajissa, tässäkin, varmasti kehittyy aluksi huimaakin vauhtia, joka on tietty palkitsevaa. Mulla ainakin tuli ihan hitsin hyvä fiilis, kun sain yhden radan suoritettua, joka ei meinannut ensin onnistua sitten millään. Toki hampaankoloonkin jäi paljon, eli on mun uudestaan vielä mentävä.

Minä itte...

...on the wall.

Ja mestari on the wall, elikkä niobe.

Oma koti kullan kallis

...kotiin on kiva palata, aina! Täytyy kyllä sanoa, että nopeesti tottuu ihmispolo asioihin, kuten esimerkiksi kattavaan hotelliaamiaiseen. Sekä eilen että tänään on herätessä ollut ihan kiljuva nälkä, mikä ei ole yhtään mun tapaista. Sinänsä se on ihan lohdullista, jos ajattelee, että samalla lailla tottuisi johonkin terveellisiin muutoksiin.

Ylitsepursuavat hotelli-aamiaiset on kuitenkin vaihtunut kaurapuuro-marja-raejuustoyhdistelmään ja Julius Meinlin kahvikupit siihen omaan kupposeen, Arabian teemamalliseen perhosmukiin ja hyvä niin. Eilen olin niin väskä etten alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta jaksanut mihinkään, salille tai muualle. Päivä meni ihan kotona köllien. Aiemmin kirjoittaman juoksulenkin (50min.) lisäksi kävin kertaalleen jumpalla, BodyStepissä nimittäin. Lisäksi tunteja ja taas tunteja kävelyä, ihmettelyä ja taas kävelyä. Nyt on kuitenkin saatu arjesta kiinni ja...

15. luukku: sauvakävely

Sauvakävelystä olen kirjoitellut blogissa ennenkin, mutta kun se nyt, etenkin tänään oli varsin ajankohtainen aihe, kirjoitan siitä uudemman kerran. Aloitettua juoksuharrastuksen (2007) kävely jäi mulla ihan tyystin unholaan: tylsää, hidasta ja vielä kerran tylsää. Jalan ja sitä myöten juoksemisen oltua lähes täysin pois pelistä nyt puolentoista vuoden (!) ajan, on ollut opetteleminen tehdä sitä mihin kykenee ja sauvakävely on niistä se yksi juttu.

Edelleenkin tylsää, hidasta ja tylsää, joo. Kerrottakoon kuitenkin, että reipas kävely sauvojen kanssa nostaa kyllä sykkeet samoille leveleille, kun hyvässä juoksukunnossa kevyet lenkin tasamaalla hölkötellen hissukseen. Ja kyllä, metsässä liikkuminen on (pääsääntöisesti) mielekkäämpää. Juokseminen yksin on mulle ihan must juttu ja harvoin mulla olikaan lenkillä kaveria. Kävely on siitä eri, että jollain tavalla kaipaan siihen kaveria ihan erilailla kun juoksulenkille kaipaisin. Pääsääntöisesti mua ei sauvakävely (ainakaan näillä keleillä) hirveesti huvita itekseen. Onneksi mun miehen veljen vaimoke on innostunut ja lähtee aika usein mukaan. Hitaus ja tylsyys vaivaa huomattavasti enemmän.

Samanlaista meditatiivista vaikutusta ei siis kävelyllä (todellakaan) mulle ole, kun juoksemisella. Jonkinlaisen aerobisen pohjan ylläpitämisenä tuo liikuntamuto (etenkin seurassa) mulle kuitenkin sopii. Nyt kun ei muuhun kykene. Myös ulkoilunäkökulma tulee hyvin esiin, sillä esimerkiksi spinningissä tai uinnissa (jotka myös toki hyviä liikuntoja nekin) jää ulkoilu kokonansa pis ja sitä kyllä tarvitsen. Ulkoilmaa nimittäin!

Wiener Chick und Wiener Läufer

Hellou.

Wienistä on kotiuduttu eilen illalla ja kaikki meni hienosti, yli odotusten. Olin tosiaan reissussa anoppini kanssa, niinsanotulla 100-vuotismatkalla joka saatiin molemmat lahjaksi kesällä: minä kolmekymppisten kunniaksi, hän seitsenkymppistensä.

14. luukku: liikunta reissussa

Oltiin tosiaan kolme kokonaista päivää, eli neljä yötä tuolla Wienissä. Kertaalleen kävin tuona aikana juoksulenkillä. Mun ensimmäinen kokemus urheilusta reissussa. Tuonkaltaisessa reissussa. Jelin hotellilta metrolla Donauinselille, joka on Tonavan keskellä kulkeva 21km pitkä kapea saari. Kesäisin lienee vilkkaassa käytössä, mutta nyt talvella hyvinkin hiljainen ja huonosti valaistu. Juoksin noin 50 minuutin lenkin eri rantaa eri suuntiin, maisemat jota katella vaihtui kivasti.Kyllä täytyy sanoa, että lenkki itsessään oli mainio kokemus. Tuonne saarelle tuskin olisi muuten tullut mentyä.

Tarkoitus oli juosta vielä toinenkin lenkki, jonka jo suunnittelinkin, mutta jalka oli niin tuusannuuskana, että juoksu vaihtui kävelyyn (jota tulikin harrastettua aamusta iltaan!). Jatkossa, oli matkaseurana kuka hyvänsä, aion reissussa tehdä tilaa lenkille kohdemaassa, vaikka reissun fokus olisikin jossain muualla kun varsinaisessa "perusliikunnassa". Lenkkeily on varmasti etenkin työmatkareissaajien suuressa suosiossa: helppo harrastaa missä vaan. Suosittelen kuitenkin myös lomamatkailijoita kokeilemaan, edes kerran. Kympin juoksulenkillä kerkeää näkemään aika paljon ja kohdetta katsoo muttenkin hieman erisilmällä juostessa, pääsee jollain tavalla lähemmäksi.

---

Palataampa vielä hetkeksi Wieniin. Lähinnä kuvien muodossa. Täytyy kyllä sanoa, että tykästyin kyseiseen kaupunkiin ihan valtavasti. Olisin viihtynyt vielä pidempäänkin ja hieman jäi kaivelemaan toteutumatta jäänyt Bratislavan reissu joka olisi todentotta ollut helppo toteutttaa Wienistä käsin. Joskin sitten reissussa olisi tosiaan täytynyt olla pidempään, koska itse Wieniinkin jäi vielä paljon katuja, joita olisin halunnut kulkea.
Viehättävä. Tässä ajassa oleva kuitenkin historiaa henkivä kaupunki. Siinä lienee oma mielipiteeni hyvin kiteytettynä.

Rathaus ja Rathausplatzin joulutori. Niitä oli kaikkialla. Isoja ja pieniä.

Katunäkymä Votivkircheltä Rathausille.

Julkinen liikenne oli ihan huisin yksinkertainen (ja todellakin kattava!) ja kun ensimmäistä kertaa matkustin siten, että olin yksin "vastuussa" kaikesta (anopista ei ole suunnitteluapua eikä myöskään apua mahdollisiin ongelmatilanteisiin.. hyvin se silti jaksoi mukana, vain pienet rundit otin itekseen päivittäin jossain), sain ihan mahtavan onnistumisen kokemuksen. Meillä oli viikon ajan voimassa oleva kortti julkiseen liikenteeseen (siksi viikon, koska 72h oli samaa hintaluokkaa, eikä se olisi riittänyt koko ajalle). Lentokentälle pääsee paikallisella S-bahnilla (nro 7) huomattavasti edullisempaan hintaan, kuin non-stoppina kulkevalla lentokenttäjunalla. S-bahn oli toki siitäkin parempi vaihtoehto, että pääsimme ennen keskustaa hyppäämään pois ja kulkemaan kätevämmin edelleen hotellille.

Piaristenkirche. Josefstadt.. Niitäkin oli paljon. Isoja ja pieniä. Tässä pieni.

Majolikahaus.

Hintataso oli aikalailla Suomea vastaava, ainakin käyttötavaroiden suhteen. Ruokakulttuurissa näkyi vahvasti makea: ah, niin ihania leivoksia! Paikallinen ruoka oli mielestäni ihan ok, mutta leivoskokemukset olivat selkeästi parempia verrattaen pääruokakokemuksiin. Palvelu oli ystävällistä, mutta ei ylitsevuotavan ystävällistä. Englannilla pärjää hyvin, niinkuin nyt eurooppalaisissa suurkaupungeissa on. Mähän oon joskus lapsena/nuorena opiskellut vähän saksaa (josta syystä todennäköisesti en osaa ruotsia enkä englantiakaan mielestäni riittävästi: liikaa kieliä pienen päähän, ts. koen olevani lahjaton mitä tulee olemaan vieraiden kielten suhteen) ja jostain alitajunnasta se saksa taittui jossain määrin suuhun ja ymmärrykseenkin. Hassua.

Naschmarkt.

Mozarttorte Schönbrunnissa jossain kahvillassa ja alhaalla original sachertorte sen kotona, Hotel Sacherin kahvilassa.

Päivät meni siten, että aamulla lähdettiin kiertämään milloin mitäkin paikkoja: linnoja, kirkkoja, joulumarkkinoita, kapunginosia, toreja, huvipuistoa ja mitä kaikkea! Suunnitelma päivälle oli olemassa, mutta suunnitelma kyllä jousti tarvittaessa. Teimme myös sitä, että hyppäsimme ratikkaan ja taas pois, jos näkyi jotain mielenkiintoista, joko kartan kertomana tai ikkunasta. Joissain nähtävyyksissä kävimme sisällä, mutta jos edes kaikkiin keskeisiin olisi maksanut sisäänpääsyn (jotka muuten oli kohtalaisen korkeita) olisi aikaa täytynyt olla hurjan paljon enemmän.

Stephansdom. Ihan keskustakeskustassa.

Belvedere. Oberes Belvedere.

Näkymä Oberes Belvedereltä Unteres Belvedelle.

Karlskirche.

Schönbrunnin valtavan puiston laitamilta.

Scönbrunnin puutarhaa. Ei niin loitossaan, mutta kesäloistoa ja joululoistoa ei voi yhtä aikaa saada.

Schönbunnin linna.

Kotia kohti. Kotiin on aina kiva palata!

P.S. Blogia voi seurata myös facebookissa ja Instagrammissa (sivupalkissa)!