Tohtorin pakeilla

Jalkaterän kipuilun alkamisesta tulee kuun vaihteessa täyteen vuosi. Sen kunniaksi (!) varasin tuossa taannoisilla viikoilla ajan työterveyteen ajatuksella, että jos tämä homma tästä liikahtaisi erikoissairaanhoidon piiriin. Vastassa oli huonosti suomea puhuva lääkäri, jonka ensimmäinen kysymys oli, että sinullako oli niska kipeä. Öööö. Ei kun jalka. Oikeastaan siinä vaiheessa luovutin. Homma meni täysin samaa rataa, kuin aina ennenkin. Röntgen, fysioterapeutti ja soittoaika. En tiedä miksi en osannut sanoa, että haluan lähetteen erikoislääkärille. Ihan varmasti sanon sen kyllä puhelimessa. En todellakaan ole rasisti, mutta vähäsanainen ja huonohko suomenkieli on myös kohtalainen ongelma. En oikeastaan jaksanutkaan. Sitä paitsi jotenkin vaan mun mielestä lääkärin pitäisi jossain vaiheessa reagoida ihan omatoimisesti. Siinä sitten istuin ja katselin vieressä, kun tohtori lueskeli niitä aivan samoja tietokantoja, jotka olin itse lukenut jo. Niin, vuosi sitten.

Käynnin kohokohta oli keskustelu sairaslomasta:

Lääkäri: Oletko sä ollut sairaslomalla?

Minä: No en ole ollut, kun ei se varmasti ole ratkaisu tälle tilanteelle.

Lääkäri: Mitä, etkö sä halua sairaslomaa?

Minä: Joo en halua sairaslomaa, kun ei se varmasti ratkaise mitään.

Uskottavuus meni sen sileän tien. Mitäpä minä sitten lääkärissä, kun ei saikkua hakemassa.

Samantyylinen tankkaus käytiin hetkeä aiemmin kortisonista. Sitä nimittäin olisi voinut pistää vaihtelun vuoksi toiseen kohtaan. Tai siihen samaankin. Mitä, etkö sä halua kortisonia? Et tuohon etkä tuohon? Kun en nyt kiitos enää halua, kun se ei auta mitään. En tiedä eikö se ymmärtänyt vai eikö se vaan halunnut ymmärtää. Ja jotenkin mä en jaksanut olla edes vihainen, vaan laskin lähinnä päässäni menoja ja tuloja ja ynnäilin sitä, että kuinkahan paljon tulisi kustantamaan, jos tämän pyörän laittaisi pyörimään yksityisellä puolella vailla vakutuuksia. 

Mietiskelisin myös, että mitä edes terveydenhuollolta haluan. Ymmärrän kyllä, että magneettikuvat on kalliita. Haluaisin kuitenkin jonkinlaisen varmuuden vammasta. Että mitä se nyt sitten on. Että pystyisin sitoutumaan juuri spesifiin hoitoon. Tai mielenterveyteni säästyisi ja voisin rauhoittua odottamaan vaikka toisen vuoden paranemista. Röntgen ei montaa asiaa kerro ja vaikka anamneesi saattaa hyvälläkin todennäköisyydellä osua oikeaan diagnoosiin, niin haluaisin sen varmuuden jatkotutkimusten kautta eikä käytännössä pelkän anamneesin perusteella. Etenkin nyt, kun tilanne on pitkittynyt ja kyseisellä diagnoosilla (PF) kuitenkin valtaosa on vuoden kuluttua oireettomia.

No. Katsotaan nyt. RTG-kuvia ainakin otettiin enemmän kuin aiemmin. Ehkä selvittelen paljonko magneettikuva tai hermoratatutkimus maksaa yksityisellä. Siitäkin huolimatta, että olen julkisen terveydenhuollon kannattaja. Työterveyden sanotaan olevan parhaiten järjestetty terveydenhuolto. Näin varmasti on (ja tiedänkin, että on). Meille suutarin lapsille se on vaan lähinnä vitsi, joka kuntien säästöpaineissa aina vain paranee. Ehkä homma liikahtaa eteenpäin. Ehkä huomenna ei enää satu.

Ainoa mikä on varma, niin turhanaikaista sairaslomailua tai masentumista ei todellakaan tule tapahtumaan! Sinnikyydestäni ja luonteenlaadustani en aio tinkiä, vaikka hintana olisi se, että apua ei julkiselta puolelta tule. Ja parantua aion.

Tiedän myös, että tätä blogia seuraa monta samanlaisten tai samantyylisten asioiden kanssa painivaa. OLKAA IHMISET SINNIKKÄITÄ, VAIKKA SE ON VÄLILLÄ NIIN PIRUN VAIKEAA!!!!