Tämän hetken tavoitteet ja viime aikojen suosikit

Mun liikkuminen oli tosi pitkään melko aikakeskeistä. Aikakeskeistä siksi, että juoksu ja vain ainoastaan juoksu oli THE HARRASTUS. Sitten tuli ensiksi rasitusvammat, kipu, kuntoutumiset, huonontuurin loukkaantumiset, leikkauset, vielä kerran leikkaukset ja kuntoutumiset, kuntoutumiset kuntoutumiset! Ennen kuin edellämainittu litania oli saatu loppuu, olinkin raskaana jne.jne. Jossain kohdassa mukaan tuli tuhat ja yksi uutta juttua. Kuntosali, sukset, pyörä ja sitä rataa. Edelleen sellainen mukava tavoitekeskeisyys säilyi tekemisessä. X määrä leukoja, x määrä kiloja penkistä, maasta, milloin mistäkin. Raskauden ja vauvavuoden myötä on karissut sellainen tietty pingottaminen harrastamisen ympärillä. Hahmotatteko mitä tarkoitan? Vielä viime kesänä Een ollessa pieni vauva vielä ajattelin, että jospa nyt käytän kaiken "liikunta-aikani" juoksemiseen, niin "edes jossain" kehittyisin vähän, vaikkei kapasiteetti riitä tekemään sitä yhtäkään ns. "kunnolla". Nyt kevään korvilla huomaan, että tuokin ajattelu on vauvavuoden myötä karissut ainakin hetkeksi historiaan. Tämän hetken liikunnallia tavoitteita on oikeastaan ihan tasantarkkaan kaksi:

• Kolme kunnollista treeniä viikossa. Ei sisällä kotijumppia eikä kävelylenkkejä. Ihan sama mitä lajia, kunhan on kivaa just siinä hetkessä! Kohtuu iisi toteuttaa.

• Sit vähän kokonaisvaltaisempi tavoite. Pitää itsestä huolta, että voisin vielä vuosien päästä lähteä vaikkapa hiihtolenkille mun aikuisen pojan kanssa siten, että se lenkki olisi jonkinlaista urheilua myös mun aikuiselle pojalle. Se on ihan sama, paljonko sitä aikaa menee kymppiin vuonna 2018 tai montako leukaa nousee.

Kuulostaa aika onnettomalta tällaisen tavoitehörhön korviin. Tarkkaan ajateltuna taas tuo viimeisin on miljoonasti kovempi juttu, kun yksi maraton silloin, toinen tällöin. Hiljalleen olen oppinut, että on aivan turha käyttää aikaa negatiiviseen vatvomiseen siitä, kerkeänkö treenaamaan vai en. Kerkeäminen ei myöskään ole ainoa asia, vaan suurinpiirtein kohdalleen täytyy osua myös jaksaminen ja yleinen malttaminen. Ennen lasta kahta viimeistä kieltämättä väheksyin. Aika on ehkä se helpoin asia järjestää, mutta en ottanut tarpeeksi huomioon jaksamista (ne yöunet) tai sitä, että ainainen läpsystä vaihto -elämä ei vaan jaksa viikko toisensa perään kiinnostaa.

Mitäpä liikuntaa olen viime aikoina suosinut? Jonkinverran olen hiihtänyt. Takanahan on kerrassaan upea hiihtotalvi. Kohdallani hiihtomäärät jäivät varsin maltillisiksi siitä huolimatta. Jonain toisena vuonna kilometrejä olisi kertynyt varmasti huikea määrä. Kuntosalijäsenyyden lisäksi spinning on taas noussut arvoon arvaamattomaan. On se vaan kivaa paikallaan tapahtuvaksi kestävyysliikunnaksi. Kolmas tämän hetken lempi juttu on korkea sykkeiset intervallityyliset salitseenit. Sellaiset Mikko Leppilampi -tyyliset huomattavasti kankeammalla koordinaatiolla varustettuna. Häntä instassa seuraavat tietävät. Kevään tullen luulen, että hiihdon syrjäyttää juoksu. Mutkan kautta puistoon onkin ollut suosikkini jo hetken. Sinne ämpärin ja lapion seuraksi rattaiden alakoriin aion myös ottaa ainakin hyppynarun ja vastuskuminauhoja.

Ihana kamala vaunulenkkeily

Äitien somemaailma on pullollaan vaunulenkkeilyhehkutusta. Vaunulenkkeilyllä kilot karisee, kunto kohisee, äiti nauttii, vauva nauttii ja mitä kaikkea. Itsekin kuvittelin vaunulenkkeileväni päivät pitkät ympäri kaupunkia. Sen kun vaan pukaisen vauvan, joka kivasti nukkuu tunnin parin lenkin ajan vaunuissa. Sitten ehkäpä työnnän sen vaunuissa nukuvan beben jatkamaan unia parvekkeelle. Koska vaunulenkkeily. Sen kun vaan vauvan totuttaa siihen. Simsalabim. Kaikki toimii.

No. Täältä löytyy vähän toisenlainen tarina. Ekat kuukaudet menikin suunnilleen just näin. Heti, kun Ee tuli vähänkään enemmän tietoiseksi ympäröivästä maailmasta, ei häntä kiinnostanut vaunulenkkeily (tai juuri nukkuminenkaan) hevonpaskan vertaa. Se oli se 45 minaa ja hello world. Paskat unet oli taattu etenkin liikkuvissa vaunuissa. Siinä sitten, kun riittävän monta kertaa olin imetellyt milloin minkäkin kannonnokassa, vauvaa ja kanniskellut toisella kädellä vaunuja työntäen beben takaisin kotiin päätin, että varsinaista vaunulenkkeilyaktiiveja ei meistä tule. Manducasta tuli vakiovaruste vaunuihin ja varsinainen lenkkeily muuttui enemmänkin ulkoiluksi.

Toki vauvavuoden aikana vaunulenkkeilyä tuli jonkun verran harrastettua ja tulee edelleen. Ajatukseni vaunulenkkeilyn helppoudesta ja mutkattomuudesta on kuitenkin heittänyt häränpyllyä ja huolella. Sittemmin Ee kyllä hoksasi, että maailmassa ei vajaan tunnin aikana tapahdu kovin mullistavia muutoksia. Hän oppi nukkumaan pidempään, jopa liikkuvissa vaunuissa. Sillä edellytyksellä tietenkin, ettei siirrytä yhtään mihinkään sisälle kesken lenkin. Joillekin vauvoille vaunulenkki takaa hyvät päikkärit, mutta meillä homma on mennyt vähän toisinpäin. Vaunulenkkejä on harrastettu oikeastaan vain silloin, kun oon ollut valmis uhraamaan kaiken oman ajan ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös ne päikkärit, heh. Voinette kuvitella, että kynnys ei ole se kaikkein matalin. Parhaat päikkärit meillä nukutaan paikallaan olevissa rattaissa partsilla.

Ratasosaan siirtyminen toki helpotti hieman esimerkiksi kaupungilla asiointia. Ee on kuitenkin aika osallistuva vauva ja ehkä siitä syystä itselle on hieman vieras ajatus se, että oman aktiivisuuden kustannuksella passivoisin Eetä sinne rattaisiin istumaan. Ihan riittävät istumiset on siinä, kun kaikki matkat kuljetaan vain ja ainoastaan rattailla (+ pulkalla ja kantaen). Toki ollaan vasta hiljan aloitettu lähes päivittäinen puistoilu, jonka yhteyteen olisi varmasti kesän ja pukeutumiskysymysten helpottaessa helppo ujuttaa pieni juoksulenkki rattaiden kanssa. Tähän väliin on varmaan myös hyvä selventää, että vaunulenkkeilyllä tarkoitan tässä sitä, kun puetaan ne urheiluvaatteet (no okei, aika usein päälläkin on ne, hah), hikoillaan hemmetisti ja kun tullaan kotiin, on päästävä heti suihkuun. Lähdetään siis aktiivisesti tekemään "urheilusuoritus", eikä esimerkiksi ikäänkuin vahingossa kierretä useamman kilometrin mutkan kautta mummollaan vaunuillen. Sillä tokihan me jälkimmäistä ollaan tehty. Ihan aktiivisestikin.

Ehkä joku näkee nämä tekosyinä. Itse enemmänkin ajattelen, että vauvat on niin erilaisia. Ehkä meilläkin oli se vaunulenkkeily kausi, se oli vain aika lyhyt. Musta on hyvä, että toisenlaisiakin näkökulmia löytyy. Toisaalta mun on ollut taas helppokin ns. "luovuttaa" asian suhteen. Mulla on mies vauvavuoden aikana kohtalaisen paljon kotona ja olen päässyt lenkkeilemään ihan ilman vaunujakin.

Kerro hei säkin kommentteihin omia kokemuksia! Ootko sä vaunulenkkeilyaktiivi? Aiotko olla? Entä oliko tai onko sun vauva vaunuissa viihtyvää sorttia?

Normipäivä, eli päivä kanssamme!

Heräilen Een aloitteesta kuudelta. Yritän vielä, että jatkettaisiin unia. Turhaan. Vartin yrityksen jälkeen noustaan sohvalle aamumaidolle. Rötväillään yhdessä mun hörppiessä kahvia olkkarissa lähes seiskaan, jolloin myös Jii nousee ylös. Seiskan jälkeen syödään porukassa puuroaamiaiset. Kaurapuuroa, puolukkaa, päärynä-Bonnea ja raejuustoa. Jii syö omaa tuorepuurosotkuaan. Aamiaisen jälkeen siistitään sekä ihmiset että kotia. Jii lähtee kasiksi töihin ja me puuhaillaan yhdessä koti suunnilleen kuntoon ja siinä sivussa vähän leikitään.

Puoli ysiltä lähdetään pulkkakyydillä kuntosalille. Lunta on tullut reilusti ja vedän hiki päässä pulkkaa jonka pohjassa on kaksi reikää ja kyydissä reilu kymppikiloinen lapsi. Nilkkoihin yltävän lumikerroksen alla on jäätä. Jalat kyllä luistaa, pulkka ei. Lumitöitä ei tietenkään olla vielä tehty. Suunnataan parin metsäpolun ja Korterinteen omakotitalo-alueen halki Killerille. Ee jää lapsi parkkiin ja itse teen puolentunnin intessiivisen HIIT-treenin. Oon nyt jonkun aikaa kertaviikkoon käynyt tekemässä puolituntisen treenin, jonka aikaan Ee on totutellut lapsiparkkiin. Edelleenkään tuo totuttelu ei kovin suurta hedelmää ole tuottanut ja paluumatkalla päätän, että jääköön se nyt pariksi kuukaudeksi. Katsotaan uudestaan sitten joskus. Kesällä vaikka. Oon sitä mieltä, että käynneistä on molemman nautittava. Sitä paitsi vauvan paha mieli kyllä pyyhkii aika tehokkaasti pois treenin tuottaman hyvän mielen, eli sikälikin se on ihan plusmiinus nolla.

Kotimatkalla Ee juttelee omiaan ja hihkuu koirille. Mä yritän vaan parhaani mukaan puskea eteen päin, hah. Kiva pulkkailu päättyy pihassa itkuun, kun kotipolulla pulkka kippaa ympäri. Kotona vähän lohtumaitoa ja niin on taas kaikki hyvin. Lounaaksi syödään eiliseltä perunamuusia ja lohta kera salaatin ja hemapan, eli herne-maissi-paprikan. Ee touhuilee juttujaan, mä siivoilen sivussa keittiön, hoidan tiskit ja saan jopa käytyä suihkussa. Joku hyöty kylpyammeesta, kun taapero ei pääse marssimaan suoraan suihkun alle. Vähän ennen puolta päivää alan pukea Eelle päälle ja hän käy partsille unille. Ei mene montaa minuuttia, kun vauva on unessa. Itse laitan kahvit tippumaan ja rötkähdän hetkeksi sohvalle. Vastailen pariin viestiin, selailen instan ja mietin, että mitä tekis tänään ruuaksi. Järkkäilen noppesti lelut ja muut kamat, haen kahvia ja tulen hetkeksi koneelle. Ee nukkuu vajaat pari tuntia. Siinä ajassa pyykkäilen, järkkäilen ja teen päivälliseksi linssikastiketta. Päikkyjen jälkeen, siinä kahden maissa, syödään välipalaa. Tunnin verran ollaan sisälle. Leikitään dubloilla, mä laitan pyykkejä, luetaan vähän kirjoja. Kolmen maissa lähdetään hetkeksi ulos. Käydään lähipuistossa pulkkaillen ja kotona ollaan takaisin neljältä.

Jii tulee kotiin puoli viiden aikaan. Saman tien syödään makaronia, linssikastiketta ja saldea päivälliseksi. Mä siivoan keittiön ja Jii leikkii Een kanssa. Vaihdetaan päivän kuulumiset. Kuuden maissa lähdetään autolla vauvauintiin. Lauantai-aamun uinti läheisessä Laajavuoren kylpylässä on vaihtunut tiistai-iltaan toisella puolen kaupunkia. Aika on vähän myöhäinen, mutta ollaan päätetty kokeilla. Vauvauinti loppuu seiskalta. Tullaan aika vauhdilla takaisin kotiin. Puoli kasin jälkeen ollaan iltapalapöydässä. Puuroa, leipää ja hedelmiä oli tämän illan kattauksessa. Mitä kellekin. Tehdään iltatoimet. Iltamaidot ja iltasatu sohvalla, jonka jälkeen Ee lähtee nukkumaan. Yleensä tää tapahtuu kasilta, mutta nyt kello on jo lähes puoli yhdeksän. Nukahtamiseen menee parisenkymmentä minuuttia. Vähän normaalia kauemmin.

Een nukahdettua mä rötväillään Jiin kanssa vielä sohvalla. Jutellaan jotain ja sometetaan. Mä tuun koneelle päivittämään tän blogin. Jii alkoi katsomaan futista ja mä menen tästä kainaloon. Pläräilen todennäköisesti kännyä, koska futis ei kiinnosta. Mä meen kohta hammaspesulle ja nukkumaan. Todennäköisesti Jiikään ei jaksa katsoa peliä loppuun. Tai eihän sitä koskaan tiedä. Tämmöinen tavallinen tiistai täällä.

Lapsi pitää liikkeessä

Tänään ajattelin kirjoittaa pari sanaa arkiaktiivisuudesta vasta taaperoituneen vauvan kanssa. Aikaa istua koneelle on rajallisesti, sillä iso osa unista vierähti jo meitsin tehdessä viikkosiivousta. Katsotaan kuinka käy. Oon aina pitänyt itseäni kohtalaisen puuhakkaana ihmisenä. Sellaisena, jonka on vaikea istua ainakaan pitkää aikaa paikallaan ja vapaa-aika kotonakin menee pitkälle puuhaillessa erinäisiä asioita. Silti jopa mun täytyy nyt myöntää, että lapsi on kyllä vienyt arkiaktiivisuuden aivan uusille leveleille.

Tammikuun alussa ostin itselleni Polarin sykemittarin mallia M430. Kyseinen mittari mittaa siis sykettä ranteesta (vaikka kuinka olin skeptikko, niin ei ole valittamista tästä) ja sisältää aktiivisuusrannekkeen. Mitään syväanalyysia en datasta ole tehnyt. Ihan siitä syystä, että jostain on pitänyt arkeen priorisoida ja omalla kohdalla se on ollut muunmuassa kaikenlainen notkuminen erilaisissa sovelluksissa oli tuo sovellus sitten Polar Flow tai sosiaalisen median kanavat. Muutaman jutun olen kuitenkin laittanut merkille.

• Ihan ensinnäkin sen, että päivittäinen askelkeskiarvo on kutakuinkin 25 000 askelta. 20 000 paukkuu kyllä järjestään rikki ilman minkäänlaista lenkkeilyä tai omaa harrastamista. Niin sanotusti "päivänä, jona ei tee mitään".
• Kello on tämän kohta kolmen kuukauden olemassaolon aikana antanut yhden kerran viestin, että tulisi nousta ylös. Tuolloin katselin illalla sohvalla jotain televisio-ohjelmaa ja ilmeisesti tein sitä sen 55 minuuttia putkeen. Että sellaista. Luonnollisestikaan yhtäkään passiivisuusleimaa ei ole tullut. Kun tätä rupesin tarkemmin miettimään, niin se varmasti pitää paikkansa.
• Yöunet on järjestään laadultaa heikkoja ja sisältävät paljon valvomista. Toisaalta taas uneen käytetty aika on lähes aina riittävän pitkä, eli yli kahdeksan tuntia. Harvoin tulee nykyään valvoskeltua paljoa yli kymmeneen. Toki tarvittaessa ja painavasta syystä se onnistuu, mutta pääsääntöisesti menen kyllä itsekin ajoissa nukkumaan. Koska tosiaan tuo uni on enemmän tai vähemmän katkonaista, on niin tehtävä.

Ulkoilua tulee myös harrastettua nykyään joka ikinen päivä. No joo, ulkoilin kyllä ennenkin päivittäin. Ehkä sellaista tähän päivään kuuluvaa "ulkona lorvimista" ei ainakaan näin talvisin mun elämään kuulunut. Ennen pelkkä oleilu tarkoitti mulle sitä, että surffailen somessa, blogeissa ja uutisissa. Katselen ehkä telkkaria. Nykyään oleilua on kun tanssitaan taikka möyritään muuten pitkin kotia. Tuota entisenlaista oleilua ei enää ole, kun ihan pieni hetki iltaisin ja joskus, kuten nyt, päätin päikkyjen ajaksi istahtaa blogin äärelle.

Varsinaista treenaamista tulee paaaljon vähemmän nykyään. Tässä arjessa voi kuitenkin helpostikin sanoa tuon otsikossa olevan lauseen. Lapsi pitää liikkeessä. Varmasti lapsia ja vanhempia on erilaisia ja elämänrytmeissäkin eroja. Silti oon aika varma, että arkiaktiivisuus on jokaisessa lapsiperheessä aika korkeaa luokkaa ja tulee ihan kuin itsestään, ilman mitään ponnisteluja. Ponnistelut saattaa huomata sitten illalla hetkeksi sohvalle rötkähtäessä.

Hän on yksivee!

Vuosi sitten olimme vasta kotiutuneet sairaalasta pienen vastasyntyneen käärön kanssa. Aloittelimme elämäämme kolmestaan. Kävi vieraita ja koti oli kukkia pullollaan. Nyt tuo pieni käärö on yksivuotias kävelyä ahkerasti harjoitteleva taapero, joka heittää pallon lipaston alle ja tuumaa "oho". Viikonloppuna vietimme juhlia ja kyllä, koti on taas kukkia pullollaan. Sen sijaan ääntä ja leluja on vuodentakaiseen enemmän. Olo on samaan aikaan iloinen ja haikea. Paljon enemmän kuitenkin iloinen, koska kuten olen ehkä ennenkin sanonut, tuo pieni ihminen on aina vaan enemmän ja enemmän opettanut tarttumaan hetkeen. Ylipäänsä tuo pieni ihminen on opettanut enemmän itsestä ja elämästä kuin mikään tai kukaan aiemmin.

Vuosikkaita juhlittiin perheen kesken viikonloppuna. Ee on onnekas ja omaa monta suurinpiirtein ikäistään serkkua, joten ääntä ja tohinaa riitti. Pienten ihmisten lisäksi lähellä on myös monia välittäviä aikuisia (yhtä teiniä yhtään väheksymättä!). Kaverisynttäreitä juhlitaan tulevina vuosina. Arjensankareita on toki myös ystävätkin. Tämä vuosi on antanut myös itselle sillä saralla. Oon tutustunut uusiin tyyppeihin. En pilvinpimein, mutta just sopivasti. Ihan uusiin tai sitten jollain tapaa ennestään tuttuihin. Onnekseni myös vanhat ystävät ovat pääpiirteittäin pysyneet matkassa mukana, vaikka elämänrytmi onkin tässä hetkessä hieman erilainen.

Veljen avovaimo seivas mut kakkukriisiltä ja loihti kaksi aivan taivaallista kakkua. Kermakakun kynttilöineen ja superherkullisen juustokakun. Siinä sivussa mä tyydyin askartelemaan vesimelonia ja tökkimään lihapullia cocktailtikkuihin, hah. Ihan riittävä saavutus mulle. En ole koskaan kunnostautunut juhlien järkkäämisessä. Yksiäkään juhlia en ole järkännyt itselleni, en edes bileitä. Eelle nämä juhlat olivat toiset ja täytyy sanoa, että sekä kastejuhla että nämä synttärit onnistuivat molemmat odotuksia paremmin. Juhlien järkkäily on kuin onkin ihan mukavaa puuhaa, eikä ollenkaan niin stressaavaa, millaiseksi aiemmin olen sen mieltänyt.

Niin sanottu vauvavuosi on siis ohi ja uteliain mielin kohti elämää taaperon kanssa. Uskallan veikata, että vauhti ei tästä ainakaan vähene!

Kuinka päädyin kuntosalin kestojäseneksi?

Aiemmassa postauksessa kerroinkin liittyneeni Buugi liikuntakeskuksen jäseneksi. Olen aina vähän karsastanut kuukausimaksullisia kuntosaleja. Toisaalta taas ensiksi kaupungin työntekijänä (joskus taannoin vielä oli etuja) ja sittemmin opiskelijana oli enemmän mahdollisuuksia edulliseen hintaan kertamaksulla harrastaa. Taloudellinen sitoutuminen ei ole koskaan saanut minua motivoitumaan. Päinvastoin, se on lähinnä ahdistanut. Sitoutuminen kumpuaa ihan jostain muualta.

Mikä sitten sai minut muuttamaan mieltä nyt, kun tulotkin ovat muutaman hassun satasen kuukaudessa? Ratkaisevin tekijä oli ehkä mahdollisuus hyödyntää tarvittaessa lapsiparkkia. Se, että oma liikkuminen ei aina ja sataprosenttisesti ole kiinni toisesta ihmisestä. Jii on kyllä varsin kannustava ollut aina, mutta toisinaan perheajan ollessa kortilla sitä herkästi priorisoi sen omien liikuntojen edelle. Näin toki kuuluu ollakin, mutta jopa tällaisen liikuntafriikin on viimeaikoina ollut hankala erottaa milloin se on syy ja milloin tekosyy. Pelkästään jo ajatuksen tasolla lapsiparkkimahdollisuuden olemassaolo on hyvä homma, vaikka mahdollisuutta vain harvakseltaan hyödyntäisi. Toinen juttu on sitten ehkä se, että olen päättänyt, etten kanna paineita käymiskerroista. Jos mua huvittaa kuukauden ajan vain hiihtää, niin sitten mua huvittaa hiihtää. Ihan sama, vaikka kuukausimaksu menee, kunhan tulee liikuttua. Maksan siis puitteista, hah. Siitä, että on mahdollisuuksia.

Buugin valitsin siksi, koska kyseessä on perhekeskeinen liikuntakeskus kävelymatkan päässä. Tuntikalenterista löytyy tekemistä myös vanhemmalle ja lapselle yhdessä. Lounasravintolassa on syöttötuoli, vessassa potta ja vauvaa moikkaillaan siinä missä vauvan äitiäkin. Kävelymatka oli myös ihan ehdottomuus. Päivät ollaan kuitenkin autotta kotona, enkä muutenkaan tykkää ajatuksesta, että pitäisi autolla kulkea harrastuksiin. Mitä vähemmän autoilua, sen parempi. Kotiutuminen etenkin kuntosalille on edelleen pahasti kesken. Erityisen paljon kaipaisin kunnollista nostolavaa maastavedolle. Luulen kuitenkin, että ennen pitkää tulen kotiutumaan myös tuonne. Monnarilla tuli käytyä monenmonta vuotta ja sen rosoisuus oli tosiaan omaan makuun just hyvä. Ehkä kuitenkin tässä hetkessä monnarin ympäristö sai enemmän ei niin hyvässä mielessä kaipaamaan vanhaa leanvetokuntoa ja muuta, joten siitäkin syystä ympäristönvaihdos lienee tervetullut.

Olen myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Monimutkaiset askelsarjat on edelleenkin hirveetä shittiä, mutta onneksi on muutakin. Tässä elämänvaiheessa tulee näköjään iltoja, kun itsensä on huomattavastikin helpompi motivoida spinningiin kuin hiihtolenkille. Siinäpä hetkessä aiemmin mainittuja puitteita ja erilaisia mahdollisuuksia kaivataan. Toisinaan nimittäin tuntuu, että entinen kurinalainen liikkuja on nykyään tekosyiden mestari. Toisaalta taas koen ylpeyttä siitä, että olen näinkin hyvin löytänyt armollisuuden itseäni kohtaan. Liikunta on todella ihan jotain muuta, x määrä leukoja tai aikaan x juostu kymppi. Jotain muuta, kuin on/off -tila.

Hei täällä taas!

Kolmen kuukauden jälkeen saan selätettyä valkoisen paperin kammon ja kiivettyä vähintäänkin tuossa pihassa seisovan valtavan lumivuoren kokoisen muurin yli tänne bloggeriin. Uskotteko, että olen aika usein kaivannut tänne? Saa nähdä onko täällä enää ristinsielua. Olen myös kaivannut jotain puuhaa, joka ei ole liikuntaa. Niin, eikä siivoamista, ruoanlaittoa tai pyykkäämistä, hah. Etenkään sitä! Tämän vauvavuoden aikana (joka lähenee loppuaan, apua!) olen siis käyttänyt lähestulkoon kaiken oman ajan edellämainittuihin asioihin. Älkääkä nyt käsittäkö, että olisin liikkunut jotenkin paljon. Ehei. Siivonnut ja kokannut kyllä olen, hah. 

Täällä meillä vauvavuosi on siis kymmentä päivää vaille loppu. Kohta juhlitaan yksivuotiasta Eetä. Samaan aikaan sekä iloista että haikeaa. Monessa mielessä ainutlaatuinen vuosi on kyllä takana. Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon onnea ja iloa, mutta myös väsymyksen hetkiä. Paljon on tullut myös opittua uutta niin itsestä kuin elämästä ylipäänsä. Ehdottomasti elämässä parasta on saada olla tuon pienen touhutoopen äiti. Hassua aikaa, kun arki on tavallaan ihan tosi arkista ja tasaista, mutta tarkemmin ajateltuna jokainen päivä onkin aika mullistava. Ristiriitaisuuksia riittää.

Uusina liikuntaan liittyvinä kuvioina mun elämään ollut tullut uusi kuntosali. Buugi liikuntakeskus tässä aika lähellä. Ollaan siis monnarin salin kanssa erottu. Ei sillä, monnari oli kyllä hyvä (paras!) kumppani ikinä, mutta tällaiseen ratkaisuun nyt kuitenkin päädyin. Ja löytyyhän noita käyntikertoja sinne edelleen muutaman kymmentä, että jos ikävä käy liian kovaksi, niin sinne sitten vaan. Meillähän on kyllä uusi orastava suhde monnarin kuntosalin vieressä olevan telinevoikkasalin kanssa. Nimittäin Gaggatygit, tuo vanhemman ja lapsen omatoimijumppa telinevoikkasalissa arkiaamuisin. Ihan parasta. Oon myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Tässä elämänvaiheessa on vaan joskus helpompia lähteä spinningiin kuin juoksulenkille ja that's it.

Ja hei mitä talvi ollut! Huhhuh!

Ajatuksia ja kirjoitusaiheita putkahtelee mieleen tämän tästä ja toivottavasti jatkossa löytyy myös tapa tuottaa sitä tekstiä. Aika monesti olenkin miettinyt, että pitäisi olla sanelukone, heh. Tästä postauksesta en nyt aio tehdä tämän enempää sillisalaattia. Saattaisi nimittäin herkästi käydä niin, että tulen rymisten alas site vuorenrinnettä ja valkoisen paperin kammo alkaa taas alusta. Hieman myös epäilyttää onko tällaisilla kotikutoisilla amatööriblogeilla enää juuri annettavaa. Katsotaan nyt, kuinka tämä tästä lähtee rullaamaan vai lähteekö. Ainakin sain tässä hetkessä tyydytettyä kirjoittamisen kaipuuta ja se on tässä mun nykyisessä carpe diem -elämänasenteessa ehkä kaikkein tärkeintä.

Mitä sulle kuuluu?? Kiinnostaa todella! 

Entä onko täällä ketään enää edes linjoilla?

Tulin vain kertomaan

Marraskuu meni ohi ilman ainoatakaan blogipostausta. Hiljaisia aikoja on ollut ennenkin, mutta olisikohan ensimmäinen äänetön kuukausi koko blogihistorian aikana? Monilla äidiksi tulleella blogitahti kiihtyy vauva-aikana. Itsellä taas on käynyt päinvastoin. Kirjoitusaihoita on kyllä päässäni pilvin pimein. Haluaisin kertoa teille marraskuisesta Espanjan matkasta. Isänpäiväkin meni ja voisin kertoa kuinka ylpeä olen Jiistä ja Eestä sekä heidän suhteestaan. Mieli tekisi jakaa ajatuksia työhönpaluusta (tai kohdallani oikeastaan palaamattomuudesta) tai kertoa suunnitelmasta liittyä kuntosalin jäseneksi. Siitä nimittäin riittäisi juttua. Sen verran iso asia olisi kolistella puntteja jossain muualla, kun monnarilla. Ehkä kirjoittelisin Eestä. Kuinka hän kasvaa ja kehittyy. Meidän arjesta. Juoksulenkeistä. Siitä kuinka kunto on mielestäni noussut enemmän suhteessa onnettomiin treenimääriin.

Mutta aika. Sitä tavallaan on pilvinpimein, mutta tavallaan taas ei. Se, että huolehdit pienestä ympäri vuorokauden ottaa omansa. Laitat terveellistä ja monipuolista ruokaa, pidät puhtaana, liikut ulkona, tapaat kavereita, keksit aktiviteetteja tai olet keksimättä, ennenkaikkea hellit ja olet läsnä. Elämä on, tottakai, vauvantahtista. Kirjoittaminen on parhaillaan flowtahtista ja omalla kohdalla sitä on ollut hieman hankala saada muovautumaan vauvantahtiseksi. Luulen, että vauvojakin on hieman erilaisia. Toiset vaativat todella intensiivistä olemista ja toiset vähän vähemmän intensiivistä. Ee on ehdottomasti vauva, joka vaatii sitä enemmän. Ei tyytymättömyydellään, vaan seurallisuudella ja aktiivisuudellaan. Ja kaikkihan sen tietää, mikä tässä ajassa on tärkeää.

Niinpä tulin vain kertomaan, että meille kuuluu hyvää. En tullut kertomaan, että tämä loppuu tähän kirjoitukseen. En myöskään tullut pahoittelemaan hiljaisoloa, saatika lupaamaan aktiivisempaa postaustahtia. Tämä ei ole viimeinen kirjoitus, vaikka vuoden viimeinen saattaa hyvinkin olla. Oon tykännyt tästä kirjoittamisesta. Sen yhteisöllisyydestä. Teistä lukijoista. Luulen siis, että tulee myös toinen aika. Aktiivisemman kirjoittamisen aika. Niinpä tämä blogi voi hyvinkin olla olemassa, vaikkei se niin aktiivisesti päivitykään. Tai mistä sitä huomisesta tietää. Varmuuden vuoksi toivotan kaikille kuitenkin hyvää joulua. Oikein hyvää joulua!

Nyt riittää rypeminen!

Blogia aktiivisesti seuranneet ehkä muistaa mun maininneen painonputoamisesta synnytyksen jälkeen. Tai oikeastaan sen putoamattomuudesta. Vastoin yleistä ajatusta tuntuu, että kilot on kumman tiukassa näin imetysaikana. Asiaa selvitettyä oon myös tullut huomannut, etten todellakaan ole yksin asian kanssa. Tää on ollut seikka joka on mua ehkä vähän ottanut aivoon ja valehtelisin, jos väittäisin etteikö se olisi myös itsetuntoa yhtään koetellut. Raskauden alkuvaiheessa olin kuitenkin kunnossa, jossa juoksin kympin helposti alle 50min. ja vedin 12 leukaa. Entä nyt? Juoksu ei varmasti ihan kamalasti jää pöljänä päivänä (kiitos pohjakunnon, ei hyvien lenkkien, heh). Leukoja menee ehkä yksi. Kiloja on edelleen kympin verran enemmän. Muuten olen palautunut hyvin, mikä tietysti tärkeintä! Vatsalihakset ja lantionpohja on ihan ammattilaisen tsekkaamana kunnossa. Fyysinen kuntokin kuulemma paljon parempi, kuin annan ymmärtää tai itsekin varmasti kuvittelen. Tämäkin ihan ammattilaisen suusta.

Suoraan sanoen en ole oikein viihtynyt kropassani ja peilikuva on miellyttänyt vaihdellen. Joku ehkä ajattelee nyt, että tee jotain. Ja toki olen tehnytkin. Tai oikeastaan tällä jo valmiiksi kohtalaisen siistillä ruokavaliolla ei ihan kauheasti ole tarvinnut. No tee kovemmin. Idiootti. Ehkä itsekin olisin ajatellut itsekin niin ennen yhdeksän kuukauden raskautta, Eetä, imetystä, katkonaisia öitä, mitä näitä nyt on. Vähänpä minä tiesin. Tähän väliin haluan huomauttaa omaavani painonpudotustaustan vuosien takaa. Voisin siis väittää, että jotain asiasta tiedän ihan empiirisestikin. Ja tiedän, että tämän pitäisi normaalitilanteessa riittää. Olen myös näiden seitsemän kuukauden aikana siistinyt vielä vähän lisää vailla minkäänlaista vastareaktiota kropalta. Antanut ihan vähän löysää ja taas vailla minkäänlaista vastareaktiota. Täysimetyksen päätyttyä olen nyt ollut huomaavinani pientä notkahdusta alaspäin, joka tietysti lämmittää mieltä.

Olen edelleen, ja varsinkin nyt, aika varma siitä, että tulen kyllä palautumaan entisiin mittoihin. Vauva kasvaa ja myös symbioosi hiljalleen hellittää(voi kyynel!). Tulee parempia öitä, pidempiä lenkkejä, kovempia treenejä. Ehkä asiat on muutenkin vähän toisenlaisessa perspektiivissä nyt. 12 leukaa ja juoksulenkki on tänä päivänä järjestyksessään aika matalalla. Aika aikaa kutakin. Olen kuitenkin myös päättänyt tehdä asennemuutoksen asian suhteen. Oon nimittäin huomannut, että oon ihan liikaa elänyt sitten kun -ajatuksella. Näytän hyvältä taas sitten kun vanhat vaatteet menevät. Ja nyt ei kannata sitä tai tätä tai tuota. Sitten kun olen taas paremmassa kunnossa. Hitot! Mulla on oikeus (ja jopa velvollisuus!) katsoa omaa peilikuvaa tyytyväisenä just nyt. Huolimatta siitä, että se se on vähän erilainen, kuin ennen. Ja mä voin pukeutua nätisti. Omistaa enemmän kuin yhden garderobin, joka tällä hetkellä näyttää hyvältä päällä. Menköön sitten hitto vie rahaa siihen. Vaatekoko on nyt enemmän L kuin S. 36-38 sijaan 40. Nyt on nyt ja  nyt on aika panostaa itseen. Ihan sama paljonko se puntari näyttää!

Vähän kuulumisia arjesta

Oon nyt parina iltana aloittanut kirjoittelemaan postausta puhelimella, mutta jostain syystä toi bloggerin appi ei oikein toimi järkevästi ja homma on jäänyt vaan yritykseksi. Vika voi toki olla (ja onkin varmaan) käyttäjässä. Olen nimittäin ollut iltasella niin rättipoikki ja halunnut vaan koomata sohvalla. En yhtään istua tietsarin äärellä. Pitäisköhän tähän perheeseen hommata tabletti tai läppäri? Muutenkin vähän harmittaa, kun mun henkilökohtainen rytmi on kääntynyt siten, että jään illalla valvoskelemaan Een mentyä nukkumaan enkä suinkaan enää herää ennen häntä. Tää tapahtui viime viime viikkojen (kuukausien?9 aikana. No, kuitenkin "yökaaosjakson" jälkimainingeissa. Niinpä sitten iltaisin koomaan tuossa sohvalla, sometan tai teen jotain ihan älyvapaata. Aamuisin olisi virtaa (ja aivoja) kaikkeen järkevämpään ja tulis varmaan kirjoiteltua vaikkapa tätä blogia tai jotain. Tällä hetkellä aamut kuitenkin alkaa aikamoisessa tahdissa, heh. Tää on ehkä hyvä parisuhteen kannalta, mutta muuten ei niinkään. No aika aikaa kutakin ja ehkä joskus nää yöt on jopa niin hyviä, että omaa aikaa on hitusen molemmissa päissä.

Ollaan hyvän matkaa yli viikko kaksin Een kanssa. Jii on ollut Kuubassa ja palaa tämän viikon lopulla. Kyseessä on monta vuotta sitten sovittu synttärimatka samaa vuosikertaaolevien kavereiden kanssa. Hän lähti sinne hieman haikein mielin. oli sitä mieltä, että nyt jos pitäisi valita, niin ei ehkä lähtisikään. Luulen kuitenkin, että mielipide on muuttunut, eli hyvä vaan, että lähti. Ei tuo kaksi viikkoa nyt niin pitkä aika ole. Reissuista puheenollen myös mä ja Ee ollaan lähdössä reissuun. Mun kaveri menee lapsineen asumaan Fuengirolaan kuukaudeksi ja me matkataan viikoksi heille kylään. Jännää! Pieni valopilkku tähän syksyn ja alkutalven pimeyteen. Reissun jälkeen onkin varmasti jo hyvä joulufiilis ja hiihtoladut. Oon ihan himppasen verran ylpeä kuinka oon saanut tän arjen pyörimään täällä yksikseen. Ee on kyllä hyväntuulinen lapsi ja sikäli helppo, mutta niin kovin aktiivinen ja sosiaalinen. Lisäksi hänellä on kova tahtotila tehdä temppuja, joihin ei aina taidot tai järki riitä. Sellainen hän on ollut ihan vauvasta saakka, mutta nyt kun hän seisoo ja hiljalleen menee vähän puitakin pitkin, on homma välillä aikamoisen hurjaa. Omanlainen kokemus tämä kuitenmin on ollut, hyvä sellainen.

Hei vaikka tää blogi päivittyy vähän vaihdellen, niin instagramiin oon yrittänyt lähes päivittäin jotain laittaa. Nyt kun vihdoin hankkiuduin eroon windows -puhelimesta, on myös instagram stories käytössä. Saa nähdä kuinka siitä innostuu. Tulkaa siis sinne seurailemaan. @taru_wj on nimimerkki. Ootteko te instagramissa? Tykkään kyllä siitä sovelluksesta ihan jo siksikin, että kauniita kuvia on kiva katsella. Jos haluat, niin jaa oma nimimerkki kommentteihin. Olis tosi kiva! Musta nimittäin olis mukava käydä katselemassa myös teidän lukijoiden touhuja. Ja jos ootte innostunut julkisesta kuvaamista, niin ehkä muutkin voi bongata sut kommenteista. Nyt meen viimeisteleen meidän lounaan (bataattii, kana-kasvismureketta ja joo, rakauden aikana rupesin taas syömään valikoidusti kanaa) sekä laittaan pyykit ainakin. Sit varmaan Ee jo herääkin! Sit tuleekin ehkä Een mummo ja meen käymään vähän yksin lenkillä. Yksin, sitäpä tilaa ei ole sitten Jiin lähdön ollutkaan. Ihana kevyt lumisadekin näyttäis olevan.