Kuinka päädyin kuntosalin kestojäseneksi?

Aiemmassa postauksessa kerroinkin liittyneeni Buugi liikuntakeskuksen jäseneksi. Olen aina vähän karsastanut kuukausimaksullisia kuntosaleja. Toisaalta taas ensiksi kaupungin työntekijänä (joskus taannoin vielä oli etuja) ja sittemmin opiskelijana oli enemmän mahdollisuuksia edulliseen hintaan kertamaksulla harrastaa. Taloudellinen sitoutuminen ei ole koskaan saanut minua motivoitumaan. Päinvastoin, se on lähinnä ahdistanut. Sitoutuminen kumpuaa ihan jostain muualta.

Mikä sitten sai minut muuttamaan mieltä nyt, kun tulotkin ovat muutaman hassun satasen kuukaudessa? Ratkaisevin tekijä oli ehkä mahdollisuus hyödyntää tarvittaessa lapsiparkkia. Se, että oma liikkuminen ei aina ja sataprosenttisesti ole kiinni toisesta ihmisestä. Jii on kyllä varsin kannustava ollut aina, mutta toisinaan perheajan ollessa kortilla sitä herkästi priorisoi sen omien liikuntojen edelle. Näin toki kuuluu ollakin, mutta jopa tällaisen liikuntafriikin on viimeaikoina ollut hankala erottaa milloin se on syy ja milloin tekosyy. Pelkästään jo ajatuksen tasolla lapsiparkkimahdollisuuden olemassaolo on hyvä homma, vaikka mahdollisuutta vain harvakseltaan hyödyntäisi. Toinen juttu on sitten ehkä se, että olen päättänyt, etten kanna paineita käymiskerroista. Jos mua huvittaa kuukauden ajan vain hiihtää, niin sitten mua huvittaa hiihtää. Ihan sama, vaikka kuukausimaksu menee, kunhan tulee liikuttua. Maksan siis puitteista, hah. Siitä, että on mahdollisuuksia.

Buugin valitsin siksi, koska kyseessä on perhekeskeinen liikuntakeskus kävelymatkan päässä. Tuntikalenterista löytyy tekemistä myös vanhemmalle ja lapselle yhdessä. Lounasravintolassa on syöttötuoli, vessassa potta ja vauvaa moikkaillaan siinä missä vauvan äitiäkin. Kävelymatka oli myös ihan ehdottomuus. Päivät ollaan kuitenkin autotta kotona, enkä muutenkaan tykkää ajatuksesta, että pitäisi autolla kulkea harrastuksiin. Mitä vähemmän autoilua, sen parempi. Kotiutuminen etenkin kuntosalille on edelleen pahasti kesken. Erityisen paljon kaipaisin kunnollista nostolavaa maastavedolle. Luulen kuitenkin, että ennen pitkää tulen kotiutumaan myös tuonne. Monnarilla tuli käytyä monenmonta vuotta ja sen rosoisuus oli tosiaan omaan makuun just hyvä. Ehkä kuitenkin tässä hetkessä monnarin ympäristö sai enemmän ei niin hyvässä mielessä kaipaamaan vanhaa leanvetokuntoa ja muuta, joten siitäkin syystä ympäristönvaihdos lienee tervetullut.

Olen myös löytänyt itsestäni jonkinlaisen ryhmäliikuntapirkon. Monimutkaiset askelsarjat on edelleenkin hirveetä shittiä, mutta onneksi on muutakin. Tässä elämänvaiheessa tulee näköjään iltoja, kun itsensä on huomattavastikin helpompi motivoida spinningiin kuin hiihtolenkille. Siinäpä hetkessä aiemmin mainittuja puitteita ja erilaisia mahdollisuuksia kaivataan. Toisinaan nimittäin tuntuu, että entinen kurinalainen liikkuja on nykyään tekosyiden mestari. Toisaalta taas koen ylpeyttä siitä, että olen näinkin hyvin löytänyt armollisuuden itseäni kohtaan. Liikunta on todella ihan jotain muuta, x määrä leukoja tai aikaan x juostu kymppi. Jotain muuta, kuin on/off -tila.